Kuten blogiani seurailevat varmasti tietävät, minulla on takanani toimittajan opinnot. Olen myös työskennellyt harjoittelijana Seurassa, Suomen Kuvalehdessä ja kesätyöntekijänä Keskisuomalainen-konsernissa (tarkemmin sanottuna Etelä-Suomen mediassa). Kirjoitin myös SPR:n jo edesmenneeseen Henry Goes Live-blogiin. Taustalla on siis opintojen lisäksi jonkin verran kokemusta mediamaailmassa työskentelemisestä.
Jokainen harjoittelu- ja työpaikkani on ollut todella antoisa. Niissä ei sinänsä ole ollut mitään vikaa, mutta opintojen ja työelämässä toimimisen aikana huomasin joitakin sellaisia piirteitä yleisesti nykyisessä mediamaailmassa, jotka vaikuttivat siihen, että totesin paikkani olevan muualla - tai ainakaan en halua työskennellä mediassa kokopäiväisesti.
Mediamaailmassa on esillä liian vähän erilaisia poliittisia näkökulmia. Etenkin julkisrahotteisella Ylen olisi syytä kiinnittää huomiota siihen, että erilaiset äänet pääsevät kuuluviin - oli kyse sitten kolumneista tai poliittisiin ilmiöihin keskittyvistä jutuista. Toki hyvänä poikkeuksena on esimerkiksi Jari Ehrnroothin kolumnit. En sano, että ajattelisin kaikista asioista samalla tavalla kuin hän, mutta haluan ehdottomasti mediassa näkyvän myös omista ajatuksistani poikkeavia näkökulmia. Ne voivat joko kehittää ajatteluani ja tietämystäni tai luoda vahvemman pohjan omille käsityksilleni maailmasta. Jos puhutaan uutisista, niin esimerkiksi äärioikeiston kauhistelua esiintyy mediassa melko suurissa määrin. Sen sijaan äärivasemmiston toiminta jää usein pimentoon. Esimerkiksi Antifan toimet monissa maissa jäävät usein uutisoimatta, vaikka ne lähentelevät terrorismia.
Pari vuotta sitten Yle julkaisi melko poikkeuksellisen artikkelin äärioikeistolaisesta pariskunnasta Venlasta ja Miskasta. Jutussa valotettiin heidän ajatusmaailmaansa ja elämäntyyliään. Moni kauhistui jutusta ja sen koettiin levittävän fasistisia ajatuksia niitä kyseenalaistamatta. Juttua kritisoitiin myös siitä, että se joiltain osin vaikutti söpöltä lifestyle-artikkelilta, mutta sisälsi samaan aikaan mainittua fasismia.
Omaan silmääni juttu oli hyvä, sillä se kuvasi pariskunnan elämää kokonaisvaltaisesti. Minusta on aivan turhaa tehdä ääriajattelijoista jonkinlaisia mörköjä, joiden elämän täytyy näyttää merkittävästi erilaiselta kuin muiden ihmisten. Heidän ajattelunsa lähtökohtia on hyvä valottaa, vaikka ei sitä hyväksyisikään. Mikäli taas haluaa pyrkiä muuttamaan näiden ihmisten ajattelua, ei fiksuin tapa ole haukkua heitä natsisioiksi tai muuksikaan vastaavaksi, vaan pyrkiä luomaan keskusteluyhteys, jossa näkemyksien kyseenalaistaminen on mahdollista.
On hyvä tehdä myös ero nykyisen riviäärioikeistolaisen ja juutalaisia uunittavan psykopaatin välille. Jos mietitään joitakin natsijohtajia, jotka moni voisi niputtaa jälkimmäiseen ryhmään, on hyvä pysähtyä tarkastelemaan myös heidän menneisyyttään ja ympäristöään. Uskon, että moni meistä olisi kykeneväinen hirmutekoihin, jos meille olisi vain sattunut esimerkiksi lapsuuden kasvuympäristön suhteen huonot kortit. Toki myös eräät geneettiset tekijät altistavat ns. "dark triadin" piirteille, mutta niitäkään ihminen ei ole saanut itse valita.
Epäilen, että tällaiset mediakohut voivat vaikuttaa myös siihen, että toimittajat eivät uskalla tehdä vastaavia juttuja. Toimittajankoulutuksessani oli paljon puhetta siitä, että toimittajat saattavat harjoittaa itsesensuuria esimerkiksi jutunaiheita valitessaan, koska pelkäävät vihapostia. Moni toki pelkäsi hyökkäyksiä nimenomaan äärioikeiston puolelta, mikä varmasti oli ihan aiheellinen pelko. Mutta toisaalta, myös vihervasemmistolaistolaisen tai intersektionaalisen feminismin maailmankuvan kyseenalaistavia juttuja voi pelottaa kirjoittaa. Eikä aina tosiaan tarvitse olla kyse edes maailmankuvan kyseenalaistamisesta, vaan vihapalautetta ja muita ikäviä seurauksia voi tulla aiemman esimerkkini mukaisesti arasta aiheesta, jota on käsitelty neutraalisti.
Luulen kuitenkin, ettei kyse ole vain pelosta. Useammissa kyselyissä ja tieteellisissä artikkeleissakin on käynyt ilmi, että suuri osa toimittajista omaa vihervasemmistolaisen maailmankatsomuksen. Huomasin tällaisen ajattelun olevan suosiossa myös omalla vuosikurssillani Haaga-Heliassa. Kurssitarjonnassa oli hyvin paljon esimerkiksi pakolaisasioihin ja vähemmistöihin keskittyviä kursseja ja monien muidenkin kurssien sisällössä oli huomattavan paljon niihin kytkeytyvää sisältöä. Jopa opettajat saattoivat tehdä pilaa vihervasemmiston ulkopuolisista poliittisista ryhmistä. En tiedä, miten oman vuosikurssini poliittiset kannat jakautuivat, sillä harvoin kukaan mainitsi kannattavansa mitään muuta ryhmää. Kuulin tosin parilta opiskelukaveriltani, että he eivät uskalla puhua koulussa ääneen poliittisia näkemyksiään sosiaalisen eristämisen ja leimautumisen pelossa.
Esimeriksi eräässä journalismiseminaarissa nousi esiin, ettei toimittaja välttämättä edes voi olla objektiivinen tehdessään journalismia. Vaikka hän miten haluaisi pyrkiä siihen, niin oma ajatusmaailma voi silti välittyä esimerkiksi sanavalintojen tai aiheen rajaamisen kautta juttuun. Sen takia meillä olisi hyvä olla toimittajia erilaisista poliittisista taustoista. Joissakin tapauksissa myös toimittajan omien poliittisten kytköksien ilmaiseminen voisi olla paikallaan.
Journalismia vaivaa myös pintapuolisuus. Näkisin mediassa mielelläni esimerkiksi pitkiä ja syvällisiä filosofisia esseitä ja laajasti erilaisia ilmiöitä kartottavia juttuja. Minua hieman huvitti, kun pari päivää sitten törmäsin pelisarja Dark Soulsista kirjoitettuun kymmenen tekstin kokoelmaan, joka oli varmastikin syvällisin pitkään aikaan lukemani artikkeli. Ei siinä, peleistä voi kirjoittaa hyvin mielenkiintoisia juttuja ja Dark Soulsista saa ammennettua vaikka mitä, mutta jos syvällisin juttu pitkään aikaan keskittyy pelisarjaan, niin se alkaa olla aika huolestuttavaa.
Internetin myötä merkkimäärätkään eivät olisi ongelma. Pintapuolisuus ei kuitenkaan ole yksinomaan toimittajien vika vaan kytkeytyy median kaupallisuuteen. Osakkeenomistajat haluavat tietenkin tehdä voittoa ja sen vuoksi mediataloissa pyritään sellaiseen journalismiin, joka houkuttelisi mahdollisimman paljon lukijoita. Valitettavasti edellä mainitsemani juttutyypit eivät ole niitä, joita ihmiset ensimmäiseksi syöksyisivät sankoin joukoin lukemaan. Somessa valitetaan hirveästi esimerkiksi klikkiotsikoista, mutta selvästikään niiden harvenemisen eteen ei tehdä juurikaan töitä - ihmiset nimittäin valittamisestaan huolimatta lukevat niitä. Sitä saa mitä tilaa.
Kaupallistumiseen liittyy myös se, että jutut täytyy saada ulos mahdollisimman nopeasti, joka on myös yksi syy niiden pintapuolisuudelle ja joskus myös huonolle kirjoitusasulle sekä faktantarkistuksen puutteelle. Toimittajilla ei yksinkertaisesti ole aikaa käydä syvällisesti läpi esimerkiksi tutkimuksia. Työskennellessäni Seurassa joku tutkija oli julistanut, että suurin osa hyönteisistä katoaa maan päältä sadassa vuodessa. Lähes kaikki mediat kirjoittivat asiasta mahtipontisin otsikoin. Me Seurassa teimme faktantarkistuksemme ja meille selvisi ensimmäisten joukossa, että kyse oli ollut harhaanjohtavasta lausunnosta. Katoavia lajeja tulisi kompensoimaan ilmaston muuttumisen myötä paremmin menestyvät lajit. (En silti väitä, että lajien katoaminen olisi hyvä asia tai ettei siitä olisi pitänyt kirjoittaa. Asiasta olisi kuitenkin tärkeää kirjoittaa faktoihin nojaten.) Onneksi juttuja oikaistiin, mutta toki vahinko on jo osittain tapahtunut. Kaikki eivät tietenkään tule näkemään oikaisua ja virheellinen käsitys jää elämään.
Minun on kuitenkin annettava suomalaiselle mediamaailmalle myös hieman kunniaa. Journalismimme on yhä objektiivisempaa kuin monessa muussa maassa. Moni toimittaja tekee parhaansa tarjotakseen ihmisille tietoa neutraalista näkökulmasta. En näe myöskään pahana sitä, että toimittaja ottaa kantaa, kunhan hän tekee sen niiden juttutyyppien kohdalla, joihin se on tarkoitettu. Jotkut ikävistä puolista nykyisessä mediamaailmassa liittyvät puhtaasti sen kaupalliseen toimintaan ja toivoisin tavan ihmisenkin ymmärtävän, ettei kaikki negatiiviset asiat mediassa ole toimittajien syytä. Omaan irtautumiseeni mediamaailmasta liittyy myös alan stressaavuus ja kunnioitan syvästi sellaisia toimittajia, jotka siitä huolimatta onnistuvat tekemään laadukasta journalismia.
Ja nyt, kun se joitakin varmasti kiinnostaa - ja kenties sitä on aiheellistakin avata - tiivistettynä omien poliittisten näkemyksieni kulmakivet: Olen melko konservatiivisesti elävä, traditionalismista, mutta myös täysin siitä poikkeavista ajatusmaailmoista kiinnostunut ihminen. Kaikilla ihmisillä on silmiini arvo, ja homoseksuaaleja ja sukupuolivähemmistöjä tulisi kohdella samoin kuin kaikkia muitakin. Luontoarvot, isänmaallisuus ja kansallisromantiikka ovat lähellä sydäntäni. Talouspoliittisesti olen aika keskellä - meidän kuuluu auttaa heikommassa asemassa olevia, mutta toisaalta huolehtia, ettemme kurjista yritysmaailmaamme verottomalla ja säätelemällä sitä holtittomasti. Humanitaariseen maahanmuuttoon suhtaudun varauksella - meillä ei etenkään näin korona-aikana ole resursseja auttaa hirveää määrää muita ihmisiä, kun omakin kansamme kärsii. Tietenkään meidän ei ole mahdollista eristäytyä muusta maailmasta tyäsin, mutta voisimme leikata humanitaarisesta maahanmuutosta ja panostaa maltillisissa määrin oikein kohdistettuun kehitysapuun.
