maanantai 8. maaliskuuta 2021

Nainen on naiselle susi liian usein - naistenpäivänä olisi syytä kiinnittää huomiota myös naisten välisten suhteiden ongelmiin

Naistenpäivänä puhutaan paljon siitä, miten miehet kohtelevat naisia, mutta liian vähän siitä, miten me naiset käyttäydymme toisiamme kohtaan. Pahoin pelkään, ettei se tarina ole kaikilta osin kaunis. En haluaisi ajatella, että sukupuoli määrittää kenenkään ihmissuhdekäyttäytymistä, mutta minun on myönnettävä minulla olleen - ja olevan - paljonkin pinttyneitä uskomuksia siitä, millaisia naiset ovat esimerkiksi ystävinä. 

Nuorten tyttöjen ystävyyssuhteet ovat tunnetusti aika verisiä. Kun mietin omia lapsuusvuosiani, niin syrjintä, ystävien yhtäkkiset häipymiset, selän takana haukkuminen ja ylipäänsä selkään puukottaminen tuntuivat olevan arkipäivää. Siinä, missä poikien huono käytös ja jopa suoranainen kouluväkivalta kuitataan lauseella "pojat on poikia", tunnutaan sama tekevän tyttöjen kohdalla henkisen väkivallan suhteen. Kenties ikävintä siinä on se, että tytöt oppivat tuon käytöksen toisiltaan ja aiheuttavat pahaa oloa jälleen uusille tytöille, jotka saattavat sitten omaksua samat käytösmallit. Kaikki eivät valitettavasti jätä niitä edes aikuisiällä. Käsittelen näitä asioita tässä tekstissä oman tarinani kautta.

Kun olin koulukiusattu, tyttöjen käytös tuntui kaikkein pahimmalta. Siinä, missä pojat kiusasivat suorastaan naurettavista asioista, oli tyttöjen käytös paljon laskelmoivampaa, salakavalampaa ja henkilökohtaisempaa. Kysyttiin, miksi meikkaat, kun sinua ei kuitenkaan kukaan katso, pidettiin huoli, että et varmasti kuvittele olevasi hyvä niissä asioissa, jotka ovat sinulle tärkeitä ja yritettiin saada sinut pulaan ja arvosanasi laskemaan sillä, että väitettiin opettajille sinun lintsaavan ollessasi kipeä. Yhtenä päivänä esitettiin kaveria ja toisena oli sitten kerrottu sekä todelliset että kiusaajien keksimät salaisuudet ympäri koulua niin, että kätesi tärisivät tietäessäsi, mitä seuraavan kerran oli tulossa, kun menit kouluun. Tiesit myös, että tietyt kiusaajat odottivat aina samassa paikkaa koulun käytävää ja aloittivat haukkumisen ja huutelun kävellessäsi ohitse.

Jossain vaiheessa mittani täyttyi ja vannoin itselleni, etten enää koskaan antaisi kenenkään kohdella minua sillä tavalla. Keinot, joilla saatoin varmistaa sen, opin kiusaajiltani. Käytännössä olin jokusen vuoden narsistispiireinen kusipää. Selviytymismoodissa kykyni kokea empatiaa oli varsin heikko, joskin tästä erotuksena se, että jos sain ihmisen itkemään käytökselläni, alkoi omatunto kolkuttaa.

Lukioaikoina nämä käytösmallit alkoivat pikkuhiljaa karsiutua ja parikymppisenä olin jo ymmärtänyt, mitä oli tullut tehtyä. Siitä asti olen elänyt syyllisyyden kanssa joka päivä. Siinä, missä oireilen omaa aikaani koulukiusattuna, saan sen kautta jatkuvasti muistutuksia siitä, mitä olen mahdollisesti tehnyt toisille. Oireina aggressiivinen käytös ja kiusaaminen vaihtuivat sosiaaliseen estyneisyyteen, vaikeudeksi olla osana erilaisia ihmisyhteisöjä, hankaluuteen sietää pientäkään stressiä ja siten olla työelämässä. Stressiä pahentaa se, että kokee, että menneisyys on ollut niin kamala, että on pakko saada toteutettua haaveensa, jotta kokemiaan asioita voisi pitää edes jollain tavalla merkityksellisinä. Ihmissuhteissa hyvin usein laukeavat traumatriggerit hankaloittavat niissä olemista edelleen, kun toisinaan on aivan vakuuttunut, että kamalat tapahtumat toistuvat. Olen myös yhä pakkomielteinen ulkonäöstäni, kun se on ollut monesti tämän käytöksen kohteena. Siihen pisteeseen asti, että läheiset ovat todenneet, että nyt laitetaan kämpästä kaikki peilit piiloon. Todennäköisesti koulukiusaaminen on ollut vaikuttamassa myös siihen, että minulle puhkesi mielenterveyden ongelmia, jotka nykyään taitavat kulkea papereissa kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosina. (Joskin potentiaali siihen on todennäköisesti ihan biologinen. Stressitekijät voivat saada potentiaalin muuttumaan varsinaiseksi sairaudeksi.) 

Jouduin kohtaamaan pettymyksiä suhteessa naispuolisiin ihmisiin vielä jokusen kerran. Täysin tuntemattomat ihmiset haukkuivat minua vitun lehmäksi, maksullisen näköiseksi ja itsestään liikoja luulevaksi. Ihmeteltiin, miksi "kaikki pitävät sitä kauniina", koska olin puhujan mielestä suorastaan ällöttävän näköinen. Sitten toisaalta minua pidettiin uhkana jopa - ja ennen kaikkea - ystävieni puolesta. Tuntui, että elämäni koostui jatkuvista pettymyksistä suhteessa naisiin. Puhuttiin selän takana pahaa kaveria esittäen ja joskus ei haluttu kutsua minua bileisiin, koska "vien kaikki miehet". Ongelmiani vähäteltiin ja koettiin, ettei minulla ole oikeutta valittaa mistään, koska olen saanut liian monessa asiassa hyvät kortit.

Välillä vanhat käytösmallit kummittelivat yhä myöhemminkin ja saatoin tunnekuohussa sanoa jotain ajattelematonta, mutta pääasiassa pyrin kuuntelemaan ja ymmärtämään toista sekä olemaan toiselle avoin. Siksi sattui entistä enemmän kuulla, että toinen oli valinnut katkeroitua minulle esimerkiksi siitä, että miehet lähestyvät minua usein, kun itse yritin kaikkeni pitääkseni ihmissuhteen elossa ja omat, toisinaan todella vaikeat tunteet hallinnassa. On myös satuttanut kuulla, miten minua on selän takana haukuttu tilanteissa, jossa olen ollut hyvin haavoittuvainen ja uskoutunut toiselle kivuistani.

Minun on yhä hankalaa luottaa naisiin - pois lukien muutama naispuolinen ystävä, jotka ovat osoittaneet olevansa luottamukseni arvoisia tai joiden kanssa ongelmatilanteet on lopulta selvitetty asianmukaisesti. Sittemmin olen oppinut olemaan avoin uusia naispuolisia tuttavuuksia kohtaan ja jos ongelmia ilmenee esimerkiksi vertailukäyttäytymisen muodossa, valitsen aggressiivisen puolustautumisen sijasta asettumisen toisen asemaan. Se onkin auttanut minua ymmärtämään toisen näkökulmaa. Eivät esimerkiksi kateuden ja katkeruuden tunteet ole minullekaan vieraita.

Välillä on vaikea löytää tästä kaikesta hyvää, mutta toisaalta olen oppinut kannustamaan kavereitani täysillä. Olen nähnyt, miten monilla aivan upeillakin ihmisillä on ongelmia itsetuntonsa kanssa ja teen kaikkeni, että he ymmärtäisivät oman hienoutensa, eivätkä näkisi syytä vertailla itseään muihin tai katkeroitua. Olen myös vannonut itselleni, etten lähde enää mukaan kehään, joka vain ruokkii pahaa oloa ja kasvaa kasvamistaan. Nykyisille ystävilleni olen todella kiitollinen siitä, kuinka hyviä ystäviä he ovat ja osoittavat jatkuvasti vääräksi luuloni naisten käyttäytymisestä ihmissuhteissa. 

Muistetaan myös naistenpäivän ulkopuolella kannustaa toisiamme ja kertoa toisille naisihmisille, (ja toki kaikille muillekin) kun näemme heissä jotain erityislaatuista ja kaunista. Kasvatetaan tyttäremme näkemään toiset naiset sisarina, eikä kilpailijoina. Huolehditaan myös siitä, ettemme ruoki myrkyllistä kehää, joka on aivan liian yleinen naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Sen ruokkiminen kun lopulta satuttaa myös sinua itseäsi. 


6 kommenttia:

  1. Hyvää myöhäistä naistenpäivää! Sääli, että joskus sitä on itsekin tultu mentyä kiusaajien tasolle, ihan aikuisiällä. Onneksi silti tuli huomattua se tosi äkkiä ja ei ehtiny tapahtumaan mitenkään sit pahempia. Sääli ettei missään opeteta miten käyttäytyä tai tsempata oikeen erikseen tämmösissä asioissa ja usein sitä on vaan yksin kamppailemassa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kanssa sitä mieltä, että ihan koulussa pitäisi opettaa tunnetaitoja. Monissa kodeissa ei opeteta - eikä aina ole kyse siitä, että olisi muuten huonot kotiolot, mutta vanhemmat eivät välttämättä vain osaa ja/tai heidän omat tunnetaitonsa ovat heikot.

      Poista
  2. Olipa miellyttävää kun blogisi oli pitkästä aikaa päivittynyt ajatuksia monelle antavan postauksen muodossa.

    Yllätyin rehellisesti sanottuna siitä kun mainitsit ulkonäön olevan yhä sinulle pakkomielle. Olet kuitenkin lisännyt ihan meikittömiä kuvia someen ja Instagrammin puolella kuvien pointtina on jokin muukin kuin olla mahdollisimman kaunis koriste.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämä on vähän kaksipiippuinen juttu. Somessa mä haluan painottaa enemmän taidejuttuja ja ajatuksiani kuin ulkonäköäni. Toki tahdon näyttää omakuvissa hyvältä, mutta se ei ole ensisijainen asia.

      Mun ulkonäköongelmat ei suurimmilta osin liity syntymässä saatuihin juttuihin kuten vartalon muotoihin (toki tähän vaikuttaa elämäntavatkin) tai kasvonpiirteisiin. Jos jotain välillä tuleekin, niin yleensä ne on jotain sellaisia, mitä on paisutellut mielessään, mutta kun katsoo peiliin, niin toteaa, että on kuvitellut koko asian. Hiukset nyt on olleet murheenkryyni jo vuosia, kun ne punaiset käsittelyt harvensi tukkaa siihen pisteeseen, että sitä piti myös lyhentää. Jatkuva kuivuminen loppui vasta hennaamisen loputtua joskus 1 ½ vuotta sitten, mutta vieläkään en pääse kasvattamaan pitkäksi, kun nämä punaiset osat pitää kasvattaa ulos. Hiusasiasta muodostui mulle melkoinen pakkomielle, kun oli ollut pitkään aika pitkät ja paksut hiukset ja yhtäkkiä ei sitten ollutkaan. Otin kerran aikaa ja huomasin, että multa meni sen päivän aikana kolme tuntia siihen, että tuijotan tukkaa ja mietin, mitä voisin sen hyväksi tehdä. Asiaan vaikutti myös se, että punaruskeana ja vähän yli olkapään mallisena tukkani muistutti mua yläasteaikojen kuontalosta - ja se oli sitä aikaa, kun minua kiusattiin.

      Yksi iso ulkonäköongelma on siinä, etten oikein osaa olla välittämättä siitä, miltä näytän ja se syö energiaa. Monilla ihmisillä on kotivaatteina jotain lökäreitä, kuluneita aamutakkeja ja liian isoja t-paitoja, mutta mua alkaisi oikeasti ahdistaa sellaisissa, enkä voisi olla vilkuilematta koko ajan peiliin. Mukavina vaatteina käytän yleensä treenilegginssejä, jotain crop toppia ja jos on kylmä, niin jotain hyvin istuvaa hupparia. Joinain päivinä viihdyn tosi hyvin ilman meikkiä, mutta jos on mitään turvotusta esim. silmissä, niin ihan inhottaa astua ulos asunnosta ja vilkuilen koko ajan heijastavista pinnoista, näytänkö ihan kamalalta. Mulla on yhdessä takissa myös sellainen jättimäinen huppu, jonka suojiin piiloudun mielelläni sellaisina päivinä, kun tuntuu, ettei halua näyttäytyä ulkomaailmalle.

      Mulla on myös taipumusta paisutella joistain minimaalisista ulkonäkö"virheistä" jättimäisiä. Mulle tuli joskus jotain näppyä leukaan, (sen verran vähän kuitenkin, ettei esimerkiksi Jukka olisi edes huomannut koko asiaa, jos en olisi siitä kriiseillyt) ja olin aivan varma, että nyt iskee akne ja sitten en varmana astu kotini ovesta ulos enää ikinä.

      Mulla tuntuu olevan muutenkin vähän taipumusta kehittää pakkomielteitä, kun elämässä oli yksi sellainen parin vuoden jakso, jolloin luulin koko ajan sairastuneeni vakavasti milloin mihinkin ja näin koko ajan itsessäni "oireita", jotka viittaisivat johonkin sairauteen. Vuosien myötä se onneksi helpotti, toivon mukaan se kävisi näiden ulkonäköjuttujenkin kohdalla.

      Poista
  3. Onhan se ikävää että tukka menee huonoon kuntoon, mutta sinä olet siinä onnellisessa asemassa, ettet sentään kaljuunnu. Ja naisen kauneuden kannalta ei ole merkitystä onko pitkät ja paksut hiukset vai puolipitkät ja ohuet. Tärkeintä on että osaa laittaa hiukset, niin että ne näyttävät tuuheilta. Youtubessa on hyviä vinkkejä. 🙂

    Se taas että panostaa kotonakin vähän pukeutumiseen, on tavoiteltavaa. Mitkään pieruverkkarit ja sotkusykerönutturat eivät pue ketään naista. Itse käytän jotain vanhempia kuteita, jos olen ihan vaan kokopäivän kotona. Koko komeuden kruunaa hartiahuivi, jonka olen sitonut ympärilleni. Hameen kanssa saattaa olla jopa trikoolegginssit. Olin laittautunut tai en, en peilaa hirveästi. Nuorempana ja turhamaisempana peilasin jatkuvasti, kunnes tapahtui yksi tosi hirveä juttu, jonka takia tuli muutos.

    Yritä ottaa rennommin. Ulkonäkö kuitenkin on vaan max puolet sun viehätysvoimasta. Ihmiset arvostavat eniten empaattisuuttasi, sympatiaasi, ystävällisyyttäsi, taiteellisuuttasi ja arvojasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en sentään onneksi.

      Enkä mä muiden ihmisten kohdalla ole yhtä kriittinen näistä hiusasioista. Tunnen monia naisia, jotka ovat oikein viehättäviä lyhyemmilläkin hiuksilla. Erityisen kauniisiin hiuksiin kiinnittää kyllä huomiota, mutta kaunis ihminen on kyllä kaunis vähemmän näyttävällä tukallakin. Mutta omalla kohdalla tästä asiasta on tullut pakkomielle, enkä oikein itsekään aina ihan ymmärrä sitä - usein siihen hiusten tuijottamiseen ei enää edes liity samanlaista kriiseilyä kuin joskus aiemmin, vaan ennemminkin siitä on tullut jonkinlainen automaattinen pakkotoiminto.

      Välillä törmää ihmisiin, jotka paheksuvat sitä, että haluaa panostaa ulkonäköönsä myös olosuhteissa, joissa moni ei ehkä panosta. Eräs ystäväni sai melkoisen törkeää kommenttia kerran siitä, että oli meikannut ja muutenkin laittautunut nätisti mökkibileisiin. Muistaakseni häntä kohtaan käyttäydyttiin samoissa juhlissa muutenkin tökerösti. Tuntui tosi pahalta hänen puolestaan, sillä kyseessä on todella ihana ihminen, jolla olisi varmasti ollut paljon enemmän annettavaa kuin nuo idiootit kuvittelivat.

      Pyrin ottamaan rennommin, aikaa se voi toki viedä. Eikä se pohjimmainen ongelma todennäköisesti ole vain se ulkonäkö, vaan perfektionismi ja vaativuus yleisesti ottaen. Pitäisi osata olla armollisempi itseään kohtaan ja olla myös kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin.

      Poista