Pakanuus on termi, jota käytetään lukemattomista täysin erilaisista kristinuskon ulkopuolisista uskomusjärjestelmistä, tavoista harjoittaa henkisyyttä sekä nähdä maailma ja itsensä. Nykyisin sillä tarkoitetaan usein ennen kaikkea esikristillisistä uskonnoista inspiroituneita uuspakanallisia liikkeitä, joihin monesti liittyy vahva suhde luontoon. Ei ole mitenkään erikoista, että joku nimittää itseään vaikka aasaiuskoiseksi wiccalaisvaikutteiseksi noidaksi. Samaan aikaan, kun jotkut suomalaiset pakanat identifioituvat esimerkiksi druidismin harjoittajiksi, puhutaan pakanuuden piirissä kuitenkin paljon juurista ja niiden merkityksestä.
Aiheen kannalta olennaista on se, miten määrittelemme pakanuuden. Itse koen sen koostuvan perinteestä, luontosuhteesta ja syklisestä maailmankäsityksestä.
Moni pakanaksi itsensä luokitteleva saattaa sanan "perinne" kohdalla ajatella ensimmäisenä esimerkiksi loitsuperinnettä, kansanrunoutta ja -tarinoita. Nämä ovat asioita, joita muuallakin elävä voi periaatteessa omaksua - ainakin jollakin tasolla. Ei ole mitenkään tavatonta, että jonkin alueen perinteestä innostunut ulkomaalainen on tutustunut luettelemiini asioihin paremmin kuin alueen keskivertokansalainen. Perinteeksi voi kuitenkin ajatella paljon muutakin kuin näitä asioita. Sen voi ajatella koostuvan kaikesta siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat meille siirtäneet sisältäen esimerkiksi erilaisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Muun muassa viime vuosina paljon puhututtaneet ylisukupolviset traumat liittyvät näihin. Suomalaiset jakavat esimerkiksi sotiemme jättämät arvet.
Toisella puolella maapalloa asuva ihminen ei voi mitenkään olla omaksunut tämänkaltaista perinnettä, ellei joku tai jotkut hänen kasvattajistaan ole olleet suomalaisia. Myös myyttisen perinteen hahmottaminen voi olla vaikeampaa, sillä näkisin, että se pukee sanoiksi sitä, miten kyseisen perinteen sisällä eläneet ovat nähneet ja näkevät itsensä sekä ympäröivän todellisuuden. (Joko tietoisesti tai tiedostamatta, usein symbolisesti.)
On totta, että esimerkiksi suomalaisilla ei ole, eikä ole ollut tarkkarajaista, yhtenäistä kulttuuria, vaan vaikutteita on aina tullut myös muualta. Maan sisälläkin on ja on ollut toisistaan poikkeavia kulttuureja. Tämän takia käytin esimerkkinä ihmistä, joka asuu mahdollisimman kaukana - oletettavasti suomalaisella ja ruotsalaisella perinteensä harjoittajalla on näiden asioiden suhteen enemmän yhteistä keskenään kuin vaikka jonkin Afrikassa sijaitsevan alueen perinteen harjoittajalla ja kummallakaan edellämainituista. Vaikka kaukomatkustamista onkin tapahtunut myös kauempana menneisyydessä, ei sen mittakaava ole ollut lähelläkään nykyistä, eikä siten myöskään vaikutteiden siirtyminen. Mainittava on kuitenkin, että vaikka perinteissä on eroja, niin myös yhtäläisyyksiä löytyy. Esimerkiksi shamanistinen perinne on ollut ympäri maailmaa hätkähdyttävän samankaltaista.
Suhteessa luontoon ihminen voi olla oikeastaan missä päin maailmaa tahansa. En näkisi luontosuhteen tarkoittavan pakanuuden kohdalla kuitenkaan pelkästään sitä, että viihtyy luonnossa, ja saa siellä voimakkaita tunnekokemuksia. Syvä luontosuhde oman näkemykseni mukaan on sellainen, jossa ihminen oppii ymmärtämään todellisuutta tarkkailemalla luontoa sekä kokee itsensä osaksi sitä ja sen rytmiä. (Joka liittyy myös mainitsemaani syklisyyteen, mutta siitä myöhemmin lisää.) Toki ihminen voi saada todellisuutta koskevia oivalluksia missä päin maailmaa tahansa. Mutta koska ihmisen kokemusmaailma kehittyy suhteessa hänen ympäristöönsä, on suuri potentiaali sille, että ne ovat antoisimpia ja syvällisimpiä omassa ympäristössä.
Esimerkkejä syklisyydestä voi löytää ympäri maailma. Toki nykyisessä länsimaalaisessa kulttuurissa esimerkiksi ihmiselämä nähdään lineerisena. Ihminen syntyy, kasvaa aikuiseksi, vanhenee ja lopulta kuolee. Piste. Esimerkiksi moni itä-aasialainen taas uskoo reinkarnaatioon, jolloin kuoleman jälkeen tulee uusi syntymä. Tällöin kyse on syklisyydestä. Myös suomalaisen kansanperinteen piirissä tunnetaan kuitenkin ajatus reinkarnaatiosta, ja esimerkiksi lasten nimenanto saattoi perustua siihen, että lapsella uskottiin olevan kuolleen sukulaisen sielu tai osa sitä.
Syklisyyttä voi oppia ymmärtämään monella tapaa, mutta se silti ilmenee hieman eri tavoin eri puolilla maailmaa - esimerkiksi päiväntasaajalla elävä ei koe vuodenaikojen syklejä aivan samalla tapaa kuin suomalainen. En väitä, että jokainen ihminen oppii ymmärtämään kaikkia asioita parhaiten oman elinympäristönsä kautta, mutta se voi monessa tapauksessa olla se luonnollisin tie jo aiemmin mainitsemieni syiden vuoksi. Mitä tulee ajatukseen uudestisyntymisestä, niin toki jos uskotaan, että ihminen voi syntyä mihin tahansa maailmankolkkaan, niin tämä periaatteessa mahdollistaisi sen, että hän voisi ymmärtää myös jonkun muun alueen perinnettä tai luontoa/todellisuutta syvällisesti edellisten elämiensä kautta. Tällä tapaa ajattelevan kannattaa kuitenkin miettiä, kuinka pitkälti ajatukset näistä edellisistä elämistä perustuvat syvään, intuitiiviseen tietoon, ja kuinka paljolti ne ovat omia tiedostettuja tai tiedostamattomia fantasioita - tai voisivatko esimerkiksi koetut entisen elämän muistot olla vaikka lapsuuden uniin tai televisio-sarjoihin liittyviä muistoja.
Vaikka ihminen ei ehkä voikaan ymmärtää toisella puolella maapalloa vaikuttavaa perinnettä sisältä käsin, voi se hänestä tuntua läheiseltä ja kiehtovalta - ja se on täysin sallittua. Toiseen perinteeseen tutustumisesta voi olla paljon höytyä, sillä myös omasta näkökulmasta ja elinpiiristä irrottautuminen voi tarjota uusia oivalluksia. Tieto on aina hyvästä, ja olisi aika kummallinen ajatus, että jonkin perinteen anti pitäisi hylätä pelkästään sen vuoksi, ettei se ole omalta alueelta. Ennemminkin pointtinani on, että jos haluaa oppia ymmärtämään itseään ja maailmaa, ei omaa perinnettä ja elinympäristöä kannata jättää tutkimatta, sillä ne vaikuttavat väistämättä siihen, miten hahmotamme todellisuuden. Itseltään kannattaa myös kysyä, mikä toisen alueen perinteessä vetoaa - onko se uusi näkökulma, koettu henkinen läheisyys vai onko kyse vieraan asian - ja joskus itse asiassa siihen liittyvän estetiikan - kiehtovuudesta. (Esim. nykyinen skandiperinne- ja viikinkivillitys, joiden kohdalla jopa niihin liitetty estetiikka on usein melko kaukana todellisuudesta.) Ei ole väärin innostua esimerkiksi jonkun alueen perinteeseen liitetystä estetiikasta, mutta se ei välttämättä ole se paras lähtökohta rakentaa omaa maailmankatsomusta.
Mielenkiintoista pohdiskelua! Tuntuu, että moni lähtee etsimään itseään vaikka jostain Intiasta sen sijaan, että perehtyisi omaan vanhaan kulttuuriin. Minusta se on hassua.
VastaaPoistaItsekin ihmettelin monta vuotta, minkä vuoksi näin tehdään. Sen pohjalta ehkä syntyi tietynlainen vieroksunta Intiaa ja sieltä tulevaa henkistä perinnettä kohtaan. Tulin kuitenkin ihan vahingossa törmänneeksi joogafilosofiaan ja huomasin, että siellä on todella mielenkiintoisia ajatuksia esimerkiksi tietoisuudesta. Toinen merkittävä seikka on se, että monet sikäläiset henkiset perinteet ovat eläviä ja katkeamattomia - meillä kristinusko ja siihen liittyvä käännytystyö tuhosi perinnettämme laajalla skaalalla. Lisäksi Intiassa sikäläisen perinteen harjoittajia löytyy aika eri tavalla kuin meidän maallistuneessa yhteiskunnassamme. Sikäli ymmärrän, että ihmiset ovat Intiasta ja sen henkisestä perinteestä kiinnostuneita.
PoistaSilti kallistuisin ajattelemaan, että suomalainen ja Suomessa elämänsä asunut näkee sikäläisen kulttuurin ja perinteen aina nimenomaan suomalaisten linssien läpi. Tietenkin yksilöiden välillä on eroja, mutta kasvuympäristö ei voi olla vaikuttamatta ihmiseen. Jos haluamme tutkia itseämme, niin meidän on väistämättä käännettävä katseemme myös taustaamme ja siihen, miten se meihin vaikuttaa. Kansanperinne sisältää paljon tätä tietoa, mutta se ei kerro pelkästään meistä itsestämme, vaan lukemattomista sukupolvista ennen meitä, joiden perintö näkyy meissä.
Sielukas kirjoitus. Olen samoilla linjoilla että pakanauskomukset eivät katso esim.etnisyyttä, mutta ympäristöä kyllä. Esim. Suomalaiseen uskomusperinteeseen sekä sielunmaisemaan on liki mahdotonta syventyä ilman, no Suomea. Jo pelkkä Viroon muutto vei itseni eksistentiaalisen kriisin partaalle, mutta löysin itseni täältäkin 🤍
VastaaPoistaKyllä, jokainen voi periaattessa omaksua mistä tahansa perinteestä jotain, mutta syvemmälle pääsee vasta olemalla kontaktissa siihen ympäristöön, mistä se on lähtöisin. Toki sekään ei ole ihan sama asia, kuin jos olisi elänyt koko elämänsä kyseisellä alueella ja/tai olisi elänyt ihmisten kanssa, jotka ovat perinnettä välittäneet joko suoraan kertomalla esimerkiksi historiasta ja kansanperinteestä, mutta ennen kaikkea epäsuorasti oikeastaan kaiken sen kautta, mitä he tekevät.
PoistaTosi hyvä, että olet löytänyt itsesi myös sieltä. :) Varmasti melkoinen muutos, etenkin, kun suhtautuu suomalaiseen luontoon ja perinteeseen intohimoisesti. Mutta uskon kanssa täysillä, että myös toisen maan perinteen ja luonnon voi ottaa sydämeensä, vaikka ei ehkä sitä ihan samalla tapaa kokisikaan kuin joku paikallinen. Lisäksi siitä voi saada aivan uusia näkökulmia sekä siihen että omaan perinteeseen. Toki Suomella ja Virolla on myös paljon yhteistä, kun ne ovat näin lähekkäin, ja vaikutteita on varmasti aikojen saatossa tullut suuntaan ja toiseen. :)