Tuntuu silti kummalliselta olla taas lähdössä. Liikkuessani luonnossa yritän painaa kaiken mieleen mahdollisimman tarkasti: niin kasvillisuuden, tuoksut, tunnelmat kuin tunteetkin. Kirjoitin joskus johonkin tekstiini "katse rakastelee tuttuja maita, elää niin vehreyttä kuin karuja kankaita" ja jotain samansuuntaista voisin väittää nytkin tuntevani. Ikävöin kaikkea jo valmiiksi.
Kesä itsessään ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Uskalsin olettaa mielialani nousevan ja jollain tapaa hieman kevenevän äärimmäisen raskaan ajanjakson jälkeen, mutta ihan niin ei käynytkään. Olen tanssinut taas jossain hulluuden rajamailla aika moneenkin otteeseen, mutta ainakin tässä hetkessä olo on jo helpompi - nyt, kun on taas selkeä suunta ja pystyy hahmottamaan mielekkyyden tässä henkisessä painiskelussa. Tietynlainen melankolia tulee aina olemaan osa luonnettani, mutta tässä ei ole ollut kyse siitä, vaan ennemminkin tunnetiloista, joita on ollut hankala nimetä, jotka ovat tuntuneet likaisilta ja vaikeilta kestää. Olen tosin tainnut puhua niistä viimeisen vuoden aikana täällä jopa kyllästymiseen asti, joten ei mennä tässä postauksessa enää syvemmälle niihin.
Uskallan ehkä tässä kohdin paljastaa, että kaupunki, johon suunnittelen muuttavani, on Jyväskylä. Se on jännittävää jo ihan senkin puolesta, että käydessäni Jyväskylässä ensimmäistä kertaa teininä sillä tavoin, että muistan reissusta jotain, ajattelin, että siitä voisi tulla kotini. Se tuntui aivan erilaiselta kuin muut kaupungit, joissa olin vieraillut. Yhdessä toisessa elämänvaiheessa myöhemmin olisin voinut päätyä asumaan sinne, mutta tie vei silloin toiseen suuntaan. Nyt näyttäisi siltä, että olen päätymässä Jyväskylään viimeinkin. Kaukosuhteilukin loppuisi sitten siihen. Kerron kuitenkin suunnitelmistani enemmän sitten, kun ne ovat varmempia.
Mielenkiinnon kohteiden sarallakin on puhaltanut uusia tuulia. Yllätyksekseni olen alkanut jälleen kiinnostua joogasta. Joskus teininä harrastin sitä hetken jonkun hippikauden aikana, mutta en oikein tainnut edes tietää, mitä olin tekemässä. Myöhemmin minuun iski vastenmielisyys oikeastaan kaikkea Intia-lähtöistä henkisyyttä kohtaan, koska koin sen jollain tavalla niin stereotyyppiseksi. Tuntui, että kaikki lähtevät juuri sinne reppureissaamaan ja valaistumaan. Samoin kuin harrastavat joogaa ja meditaatiota. Youtubekin oli - ja on - täynnä new age/love & light-henkisiä jooga- ja meditaatiovideoita. (Tässä kohdin haluan painottaa, ettei rakkaudessa ja valossa itsessään ole mitään pahaa tai huonoa. Enemmän kritisoin henkisyyttä, joka keskittyy pelkästään niihin jättäen huomioimatta ihmisyyden pimeämmät puolet tai ihan jo harmaammmat alueet. New agessakin on puolensa ja olen viehättynyt siitä joskus voimakkaastikin, mutta sieltäkin usein uupuu se rankempien ja tummempien asioiden läpikäynti.) Kaikki lueteltu tuntui kummalliselta pakettiratkaisulta, ja epäilin sellaisen henkisyyden aitoutta, joka tuntui omaksuvan täysin tuollaisen valmiiksi räätälöidyn ratkaisun. Etenkin, jos se länsimaalaisena tarkoitti matkustamista toiselle puolelle maapalloa ja kokonaan toisen kulttuurin omaksumista. Tätä ei pidä käsittää väärin. Jos joku tietää sen aidosti oikeaksi tieksi itselleen, niin siinä ei ole mitään väärää. Silti ajatus siitä, että länsimaalaiset ihmiset massoittain päätyvät siihen ratkaisuun, oli yksinkertaisesti outo.
Päädyin kuitenkin parin mutkan kautta kuuntelemaan Maailmanpuu-podcastia, joka keskittyy ainakin suurelta osin joogaan. Keskustelunaiheena kuitenkin on usein myös oma perinteemme sekä laajemmin eurooppalainen perinne. Niiden kautta minun oli helpompi päästä sisälle podcastiin. Nyt olen kuitenkin kuunnellut myös joogaan liittyviä jaksoja suurella mielenkiinnolla. Jaksot ovat mukavan pituisia ja ne porautuvat hyvin syvälle aiheeseen. Podcastista ei jää sellainen kummallinen kaupallinen ja tyhjä fiilis kuin joistain Youtube-videoista, joita olen katsonut. Minulle ei myöskään ole jäänyt sillä tavalla hämmentynyt olo kuin niiden harvojen joogatuntien jälkeen, joilla olen käynyt - joilla siis ei millään tavalla käy selväksi, miksi oikeastaan teemme, mitä teemme, vaan toistamme kynttilän valossa asanan toisensa perään mekaanisesti pseudoeteerisen musiikin soidessa taustalla. Huolimatta siitä, että kyse on ollut aloittelijoille tarkoitetuista tunneista. Tietenkin olisin itsekin voinut ottaa asiasta jo tuolloin enemmän selvää, mutta pyrin tässä kuvaamaan ennen kaikkea sitä, miten monessa paikkaa jooga tuntuu oikeastaan tarkoittavan jonkinlaista jumppaa. Se mikä minua itseäni kiinnostaa on nimenomaan jonkinlaisen jumaluuden/pyhän kokeminen, tietoisuuden tutkiminen ja toisaalta myös jonkinlainen tasapainon löytäminen. Se on varmaan se asia, johon minun ennen kaikkea täytyisi keskittyä, vaikka kieltämättä jokin osa minusta kokee sen siksi tylsimmäksi osalta. Sekin taitaa jo kertoa jostakin.
Nyt olenkin sitten löytänyt itseni lukemasta joogan historiasta kertovaa kirjaa sekä matkakertomusta Intiasta ja Nepalista. Vaikka Intia ei varmasti tule olemaan minulle koskaan oman henkisyyteni keskuspaikka, on se hirvittävän mielenkiintoinen maa jo sen puolesta, että siellä on yhä elävä perinne, jota kristinusko ei ole pyyhkinyt olemattomiin. Toki kulttuuri muutenkin on niin rikas ja joiltain osin suorastaan hämmentävä, että se kiinnostaa jo sen puolesta.
Olen halunnut viimeiseen saakka pitää kiinni kesästä varmaankin ennen kaikkea, koska en ole päässyt kokemaan tapahtumia, mökkeilyä ja yksinkertaisesti vuodenajasta nauttimista kavereiden kanssa ihan sillä tavalla kuin olisin halunnut näiden mielialaongelmien takia. Ulos katsoessa on kuitenkin vaikea kieltää, etteikö pimeämpi vuodenaika olisi tulossa. Istun tällä hetkellä Pohjois-Karjalan Ilomantsissa Jukan isän mökillä kirjoittelemassa, ja olen onneksi saanut tältä viimeiseltä kesäviikolta joitain niitä asioita, joita kesästä muuten on jäänyt uupumaan. Nyt tuntuukin jotenkin helpommalta päästää irti ja siirtyä tunnelmoimaan syksyä.
Ehkä näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Lähitulevaisuudessa aion vihdoinkin kirjoittaa pitkään jonossa olleen postauksen pakanuuden suhteesta paikallisuuteen sekä kenties tarkempaa matkakuvausta täältä Pohjois-Karjalasta.



Olen nauttinut täällä Mikkelissä erityisesti ihanalla Kyyhkylän luontopolulla seikkailusta. Nämä pari kukkakuvaa on sen varrelta otettu. Polku on lyhyt, mutta sen ympärillä on myös muuta mielenkiintoista ympäristöä, johon liittyy myös paljon muistoja. Tiedän tulevani kaipaamaan pieniä lenkkejäni, vaikka Jyväskylässä vähän vastaavana paikkana voisikin pitää esimerkiksi Tourujoen polkua.


Nämä kuvat otin aamuyöstä viiden aikoihin valmistujaisjuhlieni päätteeksi. En ehtinyt koronan takia pitämään juhlia kuin pienelle sukulaisporukalle, joten pidin kavereilleni omat erikseen näin loppukesästä.


En ole varmaan nähnyt yhdessäkään järvessä sellaisia aaltoja kuin Puruvedellä käydessämme Jukan kanssa Kesälahdella. Tunnelma oli myrskyn aikaan jopa hieman epätodellinen. 

Jokunen kuva Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla, joka olikin ainut varsinainen tapahtuma, jossa tulin kesän aikana käyneeksi. Teimme Jukan kanssa päiväreissun, koska resurssit eivät riittäneet muuhun. Tunnelma oli jälleen ihana, joskin ihmisiä oli päiväsaikaan omaan makuun aivan liikaa. Pärjään esimerkiksi festareilla aivan hyvin, joten oli vähän outoakin, miten kuormittavalta ihmispaljous tuntui. Ehkä se johtui mielentilasta ja/tai siitä, että kojuilla pyöriessä ihmismäärä tuntuu hieman eri lailla kuin pelkästään massojen läpi luoviessa keikoilla.




