Verhossa

Tätä aikaa elämässäni tuntuu sävyttävän jonkinlainen odottelu. Olen vaihtamassa syksyllä/talvella maisemaa ja kääntämässä monen asian suhteen sivua. Toisaalta en oikein malttaisi odottaa, mutta on tämä haikeaakin. Mikkeli on kuitenkin kotikaupunkini. Tulen kaipaamaan sitä mielettömästi muuttaessani. Joskin nyt alkaa jälleen olla sellainen olo, että tarvitsen uusia seikkailuja. Jonkinlainen elämänvirta tuntuu tyrehtyneen viime kuukausina johtuen ennen kaikkea siitä, että elämäni on ollut niin staattista. Huomaan, että vaikka nautin omasta ajasta ja rauhasta tehdä omia juttuja, niin tarvitsen myös jonkinlaista liikettä ja muutosta. Olen oikeastaan pannut merkille myös sen kliseisen faktan, että muutos oikeastaan tapahtuu itsestäänkin. Sen kelkkaan voi lähteä tai sitten voi jäädä paikoilleen, joka usein alkaa lopulta vain ahdistaa. Mikkeli on minulle lintukoto, mutta en voi piileskellä sen suojissa ikuisesti. On niin paljon asioita, joita tässä elämässä kuitenkin haluan vielä tehdä, ja niitä on jokseenkin vaikea toteuttaa täältä käsin.

Tuntuu silti kummalliselta olla taas lähdössä. Liikkuessani luonnossa yritän painaa kaiken mieleen mahdollisimman tarkasti: niin kasvillisuuden, tuoksut, tunnelmat kuin tunteetkin. Kirjoitin joskus johonkin tekstiini "katse rakastelee tuttuja maita, elää niin vehreyttä kuin karuja kankaita" ja jotain samansuuntaista voisin väittää nytkin tuntevani. Ikävöin kaikkea jo valmiiksi. 

Kesä itsessään ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Uskalsin olettaa mielialani nousevan ja jollain tapaa hieman kevenevän äärimmäisen raskaan ajanjakson jälkeen, mutta ihan niin ei käynytkään. Olen tanssinut taas jossain hulluuden rajamailla aika moneenkin otteeseen, mutta ainakin tässä hetkessä olo on jo helpompi - nyt, kun on taas selkeä suunta ja pystyy hahmottamaan mielekkyyden tässä henkisessä painiskelussa. Tietynlainen melankolia tulee aina olemaan osa luonnettani, mutta tässä ei ole ollut kyse siitä, vaan ennemminkin tunnetiloista, joita on ollut hankala nimetä, jotka ovat tuntuneet likaisilta ja vaikeilta kestää. Olen tosin tainnut puhua niistä viimeisen vuoden aikana täällä jopa kyllästymiseen asti, joten ei mennä tässä postauksessa enää syvemmälle niihin.

Uskallan ehkä tässä kohdin paljastaa, että kaupunki, johon suunnittelen muuttavani, on Jyväskylä. Se on jännittävää jo ihan senkin puolesta, että käydessäni Jyväskylässä ensimmäistä kertaa teininä sillä tavoin, että muistan reissusta jotain, ajattelin, että siitä voisi tulla kotini. Se tuntui aivan erilaiselta kuin muut kaupungit, joissa olin vieraillut. Yhdessä toisessa elämänvaiheessa myöhemmin olisin voinut päätyä asumaan sinne, mutta tie vei silloin toiseen suuntaan. Nyt näyttäisi siltä, että olen päätymässä Jyväskylään viimeinkin. Kaukosuhteilukin loppuisi sitten siihen. Kerron kuitenkin suunnitelmistani enemmän sitten, kun ne ovat varmempia.

Mielenkiinnon kohteiden sarallakin on puhaltanut uusia tuulia. Yllätyksekseni olen alkanut jälleen kiinnostua joogasta. Joskus teininä harrastin sitä hetken jonkun hippikauden aikana, mutta en oikein tainnut edes tietää, mitä olin tekemässä. Myöhemmin minuun iski vastenmielisyys oikeastaan kaikkea Intia-lähtöistä henkisyyttä kohtaan, koska koin sen jollain tavalla niin stereotyyppiseksi. Tuntui, että kaikki lähtevät juuri sinne reppureissaamaan ja valaistumaan. Samoin kuin harrastavat joogaa ja meditaatiota. Youtubekin oli - ja on - täynnä new age/love & light-henkisiä jooga- ja meditaatiovideoita. (Tässä kohdin haluan painottaa, ettei rakkaudessa ja valossa itsessään ole mitään pahaa tai huonoa. Enemmän kritisoin henkisyyttä, joka keskittyy pelkästään niihin jättäen huomioimatta ihmisyyden pimeämmät puolet tai ihan jo harmaammmat alueet. New agessakin on puolensa ja olen viehättynyt siitä joskus voimakkaastikin, mutta sieltäkin usein uupuu se rankempien ja tummempien asioiden läpikäynti.) Kaikki lueteltu tuntui kummalliselta pakettiratkaisulta, ja epäilin sellaisen henkisyyden aitoutta, joka tuntui omaksuvan täysin tuollaisen valmiiksi räätälöidyn ratkaisun. Etenkin, jos se länsimaalaisena tarkoitti matkustamista toiselle puolelle maapalloa ja kokonaan toisen kulttuurin omaksumista. Tätä ei pidä käsittää väärin. Jos joku tietää sen aidosti oikeaksi tieksi itselleen, niin siinä ei ole mitään väärää. Silti ajatus siitä, että länsimaalaiset ihmiset massoittain päätyvät siihen ratkaisuun, oli yksinkertaisesti outo. 

Päädyin kuitenkin parin mutkan kautta kuuntelemaan Maailmanpuu-podcastia, joka keskittyy ainakin suurelta osin joogaan. Keskustelunaiheena kuitenkin on usein myös oma perinteemme sekä laajemmin eurooppalainen perinne. Niiden kautta minun oli helpompi päästä sisälle podcastiin. Nyt olen kuitenkin  kuunnellut myös joogaan liittyviä jaksoja suurella mielenkiinnolla. Jaksot ovat mukavan pituisia ja ne porautuvat hyvin syvälle aiheeseen. Podcastista ei jää sellainen kummallinen kaupallinen ja tyhjä fiilis kuin joistain Youtube-videoista, joita olen katsonut. Minulle ei myöskään ole jäänyt sillä tavalla hämmentynyt olo kuin niiden harvojen joogatuntien jälkeen, joilla olen käynyt - joilla siis ei millään tavalla käy selväksi, miksi oikeastaan teemme, mitä teemme, vaan toistamme kynttilän valossa asanan toisensa perään mekaanisesti pseudoeteerisen musiikin soidessa taustalla. Huolimatta siitä, että kyse on ollut aloittelijoille tarkoitetuista tunneista. Tietenkin olisin itsekin voinut ottaa asiasta jo tuolloin enemmän selvää, mutta pyrin tässä kuvaamaan ennen kaikkea sitä, miten monessa paikkaa jooga tuntuu oikeastaan tarkoittavan jonkinlaista jumppaa. Se mikä minua itseäni kiinnostaa on nimenomaan jonkinlaisen jumaluuden/pyhän kokeminen, tietoisuuden tutkiminen ja toisaalta myös jonkinlainen tasapainon löytäminen. Se on varmaan se asia, johon minun ennen kaikkea täytyisi keskittyä, vaikka kieltämättä jokin osa minusta kokee sen siksi tylsimmäksi osalta. Sekin taitaa jo kertoa jostakin. 

Nyt olenkin sitten löytänyt itseni lukemasta joogan historiasta kertovaa kirjaa sekä matkakertomusta Intiasta ja Nepalista. Vaikka Intia ei varmasti tule olemaan minulle koskaan oman henkisyyteni keskuspaikka, on se hirvittävän mielenkiintoinen maa jo sen puolesta, että siellä on yhä elävä perinne, jota kristinusko ei ole pyyhkinyt olemattomiin. Toki kulttuuri muutenkin on niin rikas ja joiltain osin suorastaan hämmentävä, että se kiinnostaa jo sen puolesta. 

Olen halunnut viimeiseen saakka pitää kiinni kesästä varmaankin ennen kaikkea, koska en ole päässyt kokemaan tapahtumia, mökkeilyä ja yksinkertaisesti vuodenajasta nauttimista kavereiden kanssa ihan sillä tavalla kuin olisin halunnut näiden mielialaongelmien takia. Ulos katsoessa on kuitenkin vaikea kieltää, etteikö pimeämpi vuodenaika olisi tulossa. Istun tällä hetkellä Pohjois-Karjalan Ilomantsissa Jukan isän mökillä kirjoittelemassa, ja olen onneksi saanut tältä viimeiseltä kesäviikolta joitain niitä asioita, joita kesästä muuten on jäänyt uupumaan. Nyt tuntuukin jotenkin helpommalta päästää irti ja siirtyä tunnelmoimaan syksyä. 

Ehkä näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Lähitulevaisuudessa aion vihdoinkin kirjoittaa pitkään jonossa olleen postauksen pakanuuden suhteesta paikallisuuteen sekä kenties tarkempaa matkakuvausta täältä Pohjois-Karjalasta.

Olen nauttinut täällä Mikkelissä erityisesti ihanalla Kyyhkylän luontopolulla seikkailusta. Nämä pari kukkakuvaa on sen varrelta otettu. Polku on lyhyt, mutta sen ympärillä on myös muuta mielenkiintoista ympäristöä, johon liittyy myös paljon muistoja. Tiedän tulevani kaipaamaan pieniä lenkkejäni, vaikka Jyväskylässä vähän vastaavana paikkana voisikin pitää esimerkiksi Tourujoen polkua.

Nämä kuvat otin aamuyöstä viiden aikoihin valmistujaisjuhlieni päätteeksi. En ehtinyt koronan takia pitämään juhlia kuin pienelle sukulaisporukalle, joten pidin kavereilleni omat erikseen näin loppukesästä. 

En ole varmaan nähnyt yhdessäkään järvessä sellaisia aaltoja kuin Puruvedellä käydessämme Jukan kanssa Kesälahdella. Tunnelma oli myrskyn aikaan jopa hieman epätodellinen. 

Jokunen kuva Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla, joka olikin ainut varsinainen tapahtuma, jossa tulin kesän aikana käyneeksi. Teimme Jukan kanssa päiväreissun, koska resurssit eivät riittäneet muuhun. Tunnelma oli jälleen ihana, joskin ihmisiä oli päiväsaikaan omaan makuun aivan liikaa. Pärjään esimerkiksi festareilla aivan hyvin, joten oli vähän outoakin, miten kuormittavalta ihmispaljous tuntui. Ehkä se johtui mielentilasta ja/tai siitä, että kojuilla pyöriessä ihmismäärä tuntuu hieman eri lailla kuin pelkästään massojen läpi luoviessa keikoilla. 

Tänä vuonna mukana oli myös pinei oheistapahtuma Pakanametsä Sysimaan järjestämänä. Suurin osa näistä kuvista taitaakin olla sieltä.

Ostoksia markkinoilta: mielenkiintoisella tavalla värjätty mekko, pirtanauha ja uudet soljet. 

Aleahin sooloalbumissa yhdistyvät valo ja varjo, intiimi ja toismaailmallinen sekä useat muut vastavoimat vaikuttavalla tavalla

Minulla on kestänyt jonkin aikaa kirjoittaa postaus Aleahin sooloalbumista, koska se ei ole ollut minulle mikään pikkujuttu. Albumi on hyvin syvä ja monitahoinen kokonaisuus, ja kuuntelukokemus on muuttunut oikeastaan jatkuvasti. Se on yleensä hyvän albumin merkki, kuten tälläkin kertaa. Levy on ollut minulle vähemmän yllättävästi myös todella henkilökohtainen. Se on päässyt todella syvälle, en halunnut kirjoittaa tätä tekstiä hutaisemalla.

Törmäsin Aleahin kappaleiden demoihin pari vuotta sitten, samalla, kun löysin Trees of Eternityn. Ensimmäiset kappaleet, jotka otin kuunteluun taisivat olla Vapour ja Water & Wine. Ne muistuttivat jonkin verran sellaista tummaa folkia, joka on ollut heikko kohtani jo pidemmän aikaa, mutta sitten toisaalta eivät kuitenkaan. Niissä oli jotain todella riisuttua, joka oli minulle uutta että kiehtovaa. Monet muut demoista eivät auenneet minulle aivan heti johtuen luultavimmin siitä, että ne ehkä olivat silloiseen tummaan mielentilaan ehkä hieman liiankin valoisan tuntuisia. Yhteyttä niiden maailmaan oli siis hankalampi löytää. 

Hetken kaivelun jälkeen löysin myös Aleahin That Which Remains-projektin kappaleet, jotka olivat osittain erilaisia versioita jo kuulemistani demoista. Ihastuin Closing Under The Pressure ja Touch My Face-kappaleisiin aivan täysillä. En osaa täysin sanoittaa sitä tunnelmaa, joka niistä nousee, mutta niissä oli mielenkiintoinen sekoitus valoa ja varjoa, arkimaailmaa ja jotain eteerisenkaikuista - hyvin eri tavalla kuin Trees Of Eternityn tapauksessa, joka tuntuukin olevan ehkä vahvemmin siellä toisella puolella.

Uusi levy sisältää sekä akustiset versiot Aleahin kappaleista, että elektronisen puolen. Oman vinyylini (joka tosin ei ole saapunut vielä koronan aiheuttaman viivästyksen takia) mukana avautui myös mahdollisuus ladata bonusmateriaaleja. Ensimmäisenä sinkkuna ilmestynyt My Will heräsi elektronisena versiona henkiin aivan uudella tavalla. Olin alkanut kuunnella kyseisen kappaleen demoversiota enemmän itse asiassa vain jokunen viikko ennen sinkun ulostuloa, ja saanut siitä hieman eri tavalla kiinni kuin kuunnellessani sitä ensimmäisiä kertoja. Vaikka pelkistetymmässä versiossa on toki se hyvä puoli, että se tuo lyriikoita esiin eri tavalla, tukee elektroninen versio omalla tavallaan kappaleen sanomaa. Jonkinlainen eteerisyys puskee siitä enemmän läpi. Kaunis lyriikkavideo ei toki pahenna asiaa. My Will-sinkku sattui omassa elämässäni kohtaan, jossa jollain tapaa hain suuntaani tai jonkinlaista varmistusta sille sekä tietynlaisille henkisille tunnelmille, joten samaistumisen kokemus oli varsin vahva.

My Will on kuitenkin melko kevyt kuuntelukokemus (tätä ei pidä käsittää niin, että tarkoittaisin sen olevan huonompi) verrattuna seuraavana ilmestyneeseen Inverted Enlightenment-kappaleeseen, joka on etenkin muuhun elektroniseen albumiin verrattuna melko tumma ja melankolinen. Ensimmäinen kuuntelukokemus oli hyvin pysäyttävä, etenkin kun tulin lukeneeksi kappaleen olleen viimeisiä Aleahin kirjoittamia kappaleita. Siinä kuvastuvat samaan aikaan suru ja hyväksyntä, että jonkinlainen varmuus ja toivo. Siinä on suorastaan raastavaa avoimuutta, joka itselleni ilmeni kivuliaiden totuuksien sisäistämisenä, että toisaalta niiden ylittämisenä. Inverted Enlightenment on ehdottomasti levyn vaikuttavimpia kappaleita. Niitä sellaisia, joita ei todellakaan kuuntele joka päivä, sillä ne ovat omalla tavallaan melkoisen kova pala kaikessa vaikuttavuudessaan.

Vapourin elektroninen versio oli se, jota odotin kenties kaikkein eniten, sillä se oli suosikkini demoista ja vaikutti heti ensimmäisillä kuuntelukerroilla todella vahvasti. En pettynyt ollenkaan, sillä hieman hämyinen, ehkä jopa etäisesti psykedeelinen versio toi vahvemmin ilmi Vapourin eteerisiä elementtejä. Akustisena se on tumma, painokas ja aistikas. Pelkistetympi versio on kenties jollain tapaa intiimimpi, mutta elektroninen sen sijaan kytkee vahvemmin johonkin toismaailmalliseen. Seuraavaksi ilmestynyt Sacrifice on jollain tapaa sijoittunut itselläni aina samaan nippuun Vapourin kanssa aistillisena, tummana folk-kappaleena, mutta oikeastaan niiden erot korostuvat elektronisissa versioissa melko vahvasti. Tunne, joka minulle nousee on, että Sacrifice liikkuu enemmän henkilökohtaisella tasolla, Vapour taas on vanhemmin yhteydessä johonkinkin, jota nimittäisin ehkä pyhäksi. Kummatkin ovat hyvin intiimejä kappaleita, mutta omilla tavoillaan. Sacrificen kohdalla tuli mietittyä, miten kappale voi saada ympärilleen samaan aikaan niin paljon, mutta kuitenkin säilyttää sielunsa tismalleen samanlaisena.

My Willin lisäksi Breathe kuului niihin kappaleisiin, joita olin alkanut kuunnella enemmän vain muutamia viikkoja ennen levyn ensimmäisen sinkun ilmestymistä. Se aukeni minulle aivan toisella tavalla elektronisen version myötä. Somessa oli jonkinlainen maistiaisklippi kappaleesta ennen sen julkaisua, ja jo sen kuunnellessani pomppasin varmaan metrin ilmaan tuolillani äkätessäni, miten loistavasti klipistä välittyvä tunnelma tulisi varmasti Breatheen sopimaan. En voinut myöskään olla huomaamatta, miten videolla toistuivat jotkut samanlaiset elementit kuin Swallow The Sunin Lumina Aureassa - vene matkalainen mukanaan ja puiden kansoittamat rannat. Tunnelma sen sijaan on aivan toinen. Breathessa on vahvaa toivoa, eteeristä valoa ja suorastaan jonkinlaista autuutta. Ensimmäisillä kerroilla kuunnellessani Breathen demoa se oli minulle ennen kaikkea rakkauslaulu, mutta tässä uudessa versiossa siitä välittyi jopa kuoleman voittamisen teema. On mainittava lisäksi vielä sellainen pieni yksityiskohta, että sain etenkin loppupuolelta kappaletta pienet Twin Peaks-vibat, jotka käyvät tähän kappaleeseen erinomaisesti.

The Towerin kuulin ensimmäisen kerran ennen sen videon ilmestymistä, ja se teki jo silloin minuun vahvan vaikutuksen. Ensinnäkin kappale on erittäin tarttuva, joten se jää mieleen jo sen puolesta. Se on kuitenkin hyvin pieni tekijä siinä, miksi The Tower on niin hieno kappale. Albumin julkaisun jälkeen ilmestyneellä videolla näemme liekehtivät tornin, mutta samat liekit voi kuulla jo kappaleelta. Se on äärimmäisen voimakas ja siitä huokuu määrätietoisuus, joka ei kuitenkaan ole kovaa. The Tower on toiminut aivan käsittämättömän suurena tukena omalla henkisellä tielläni tässä kohtaa, jossa on riisuttava illuusioita ja hypättävä tuntemattomaan. 

Ennen kuin siirryn puhumaan akustisesta albumista, on todettava vielä jotain Droconicon Filmisin videoista. En totta puhuen lämmennyt niille kaikille aivan saman tien, ehkä senkin takia, että ne erosivat paikoin paljonkin siitä, millä tavalla kappaleet näyttäytyivät visuaalisesti omassa mielessäni. Jokaisessa videossa oli jo alkujaan jotain, mistä pidin, mutta jotkut asiat eivät heti mahtuneet osaksi omia mielikuviani kappaleista. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin pitää niistä enemmän ja enemmän. Jo Breathen jälkeen olin jo vaikuttunut, mutta ympyrän sulkeutuessa The Towerin videon myötä olin täysin myyty. Videot alleviivasivat kappeleita ja niiden tunnelmia erinomaisesti ja löysin myös joitain yhtäläisyyksiä Trees of Eternityn ja STS:n lyriikoissa esiintyneisiin asioihin. 

Olisin kuullut mielelläni elektronisen version vaikka jokaisesta Aleahin kappaleista, sillä niin monet niistä avasivat minulle akustisia kappaleita aivan eri tavoilla. Toisaalta, ehkä ne omaankin korvaan tehtiin lopulta juuri oikeista kappaleista, sillä Closing Under The Pressure ja Touch My Face toimivat erinomaisesti That Which Remainsin säröisempinä versioina, Water & Wine on niin vahvasti tumma, akustinen dark folk-kappale kuin joku vain voi olla ja harmonisen kauniit Open Sky ja Terrestial Torrents ovat taas kenties vahvimmillaan nimenomaan akustisina. Myös ekstramateriaaleina toimivat kotiäänitykset ovat kaunista kuultavaa ja olen iloinen siitä, että sain mahdollisuuden myös niiden kuulemiseen. 

Täysin virheetön albumi ei ole, sillä joissain kohdin lauluraitojen laadussa on hieman häikkää. Etenkin tämän kyseisen levyn kohdalla se on kuitenkin hyvin toissijainen seikka. Tietenkin kuuntelisin mieluiten Aleahin upeaa ääntä parhaan mahdollisen äänenlaadun kanssa, mutta sitäkin tärkeämpiä ovat asiat, joita hän musiikillaan välittää ainutkertaisella tavallaan. Yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, miten vahvoja hänen lyriikkansa ovat ilman, että niissä on mitään muka-hienoa kikkailua tai muita tyylikoukeroita. Kappaleiden voima on yksinkertaisesti aitoudessa, luontaisessa kauneudessa ja syvällisessä sielunmaisemassa. 

Aleahin sooloalbumi nousi vähemmän yllättävästi yhdeksi suosikkialbumeistani jo heti ilmestyessään. Se on samaan aikaan intiimi että toismaailmallinen, herkkä ja vahva sekä tumma ja valoisa. Jokainen levyllä mukana ollut henkilö voi olla ylpeä panoksestaan ja erityiskiitos kuuluu Juha Raiviolle, jonka ansiosta ylipäänsä saimme sen kuunneltavaksemme. Vinyyli pääsee heti saapuessaan kunniapaikalle kotonani Trees of Eternityn vinyylin viereen. 

Kuva Svart Recordsin sivuilta.