Steven Wilsonin Hand. Cannot. Erase. – tarina ulkopuolisuudesta modernissa ajassa

youtube.com

Jokunen päivä sitten sain käsiini Steven Wilsonin Hand. Cannot. Erase.-taidekirjan. Saman konseptin tiimoilta on ilmestynyt myös albumi sekä blogi, jota Wilson kirjoitti ennen levyn julkaisua. Konseptina toimii suurkaupunkiin muuttaneen naisen kasvutarina – hiljallinen eristäytyminen muista ihmisistä ja katoaminen.

Teos mukailee jossain määrin Joyce Carol Vincentin tarinaa. Vincent oli 1900-luvun jälkipuoliskolla elänyt nainen, joka kuoli asuntoonsa vuonna 2003, ja jonka maalliset jäännökset löydettiin kolme vuotta kuoleman jälkeen. Vincent oli vasta 38-vuotias, lahjakas ja suosittu nainen, jonka yksinäinen kohtalo ei tuntunut sopivan ollenkaan siihen kuvaan, jonka naisen tavanneet henkilöt olivat hänestä luoneet.

Kirja tai levykään ei ole ensimmäinen tuotos, johon olen Wilsonilta tutustunut, sillä hän on seurustelukumppanilleni se elämää suurempi artisti. Minustakin Wilson on ollut aina mielenkiintoinen muusikko, joskaan hänen teoksensa eivät ole puhutelleet minua aivan yhtä syvästi kuin kumppaniani. Kappaleiden äänimaailmoissa on asioita, jotka resonoivat ja sitten asioita, jotka eivät resonoi. Lyriikoiden puolella on myös pätkiä, jotka kolahtavat kovaa. Esimerkiksi Hand. Cannot. Erase. -levyn Routine onnistuu kuvamaan tietynlaista traumakipua todella osuvasti.

En oikein tiedä millä sanalla minun pitäisi tästä projektista puhua, sillä se on varsin poikkitaiteellinen. Jo pelkästään kirjassa on esimerkiksi fiktiivisia lehtileikkeitä, päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja maalauksia päähenkilön elämän varrelta. Elävöittävinä elementteinä on mukana myös muun muassa henkilön syntymätodistus ja jonkinlainen koulutodistus. Sitten toki erikseen vielä levy musiikkivideoineen ja blogi. Nämä kaikki yhdessä luovat hyvin vaikuttavan ja monipuolisen kokonaisuuden - ikään kuin puhaltavat päähenkilön henkiin.

Olen kirjoittanut kirjoittanut täällä paljon eristäytymisestä ja kuulumattomuudesta. Ei varsinaisesti siis ole ihme, että tämä tarina kolahti. Etenkin sen vuoksi, että kuvaus tuntuu niin aidolta. Tarina ei ole mikään mauton ja hajuton stereotypia, vaan hyvin elävä kuvaus. Olen henkilökohtaisesti hieman närkästynyt siitä, miten yksinäisyydestä ja eristäytyneisyydestä puhutaan - liian monta kertaa olen törmännyt siihen, että tällaisia tunteita kokeviin ihmisiin yhdistetään automaattisesti esimerkiksi hiljaisuus ja huonot sosiaaliset taidot. On myös kummallista, miten suuri yllätys ihmisille edelleen on, että joku, joka on suosittu ja haluttu voi kokea tällaisia tuntemuksia. Yksinäisyys ei välttämättä aina ole ihmisten poissaoloa vaan yhteyden kokemuksen puuttumista.

Samaistuin kirjan päähenkilön, H:n, kokemukseen siitä, että muiden ihmisten seurassa tuntee usein ikään kuin esiintyvänsä jonkinlaisessa roolissa. Minun kokemukseni mukaan se ei aina ole sitä, että yrittäisi väen väkisin olla jotain muuta kuin on. Sosiaalisissa tilanteissa vain on tietynlaisia kaavoja ja rooleja, joiden vangiksi tuntee jäävänsä. Se on toisinaan aika ahdistavaa.

"But in the end I felt the same way I always did when I tried to be normal (whatever that is), like I was playing a role in a dream of life, but only by somehow sacrificing my real self."

Small talk on myös vähän hämmentävä ilmiö. Pystyn kyllä siihen, mutta monesti se tuntuu turhalta ja vähän typerältä. Siinä tulee helposti miettineeksi, mitä oikeastaan tilanteessa tekee, kun voisi olla tekemässä jotain sellaista, joka oikeasti sytyttää. Toki small talkin tarkoituksena monesti on olla silta siihen aitoon kokemukseen ja vuorovaikutukseen. Joskus siihen päästään, mutta joskus ei.

"While I'm making a pleasant small talk you would never guess that in my head I'm simply biding my time before I can return to my solipsistic cocoon."

Mutta takaisin itse kirjaan. Päähenkilöllä on tapana kerätä lehtiartikkeleita kadonneista naisista. Hän uskoo, että osa heistä ei olekaan päätynyt näyttelemään jonkin tragedian pääosaa, vaan on yksinkertaisesti omasta tahdostaan päättänyt kadota. Luulen, että jokainen meistä kaipaa jonkinlaisia samaistumisen kokemuksia, ja päähenkilö tuntuu hakevan niitä näistä henkilöistä. Tietynlaisia ystäviä, jotain joka kulkee mukana tai kenties ryhmää tai jonkinlaista perhettä, jonka osa olisi.

"I would cut these articles out of the newspaper, but I felt some sense of responsibility to these women, to keep them close to me."

Päähenkilön suhde hänen ottosisareensa muodostuu teoksissa tärkeäksi elementiksi, vaikka se ei ollut pitkäkestoinen. Vahva linkki tyttöjen välillä on jo siinä, etteivät he kumpikaan oikeastaan kuulu mihinkään. Päähenkilö mainitseekin tekstissä sisaren eläneen monia elämiä, tulkintani mukaan siirtyessään kodista seuraavaan. Sisar avaa päähenkilölle maailman, johon sisältyy muun muassa Kafkaa, Dead Can Dancea ja tupakkaa. Sisarelle päähenkilö myös puhuu eräästä mystisestä sattumuksestaan. Se, että sisar kehottaa H:ta olemaan kertomatta asiasta kellekään muulle luo kuvaa siitä, että sisar jollain tapaa tietää mistä puhuu. On osa samaa maailmaa.

"I never felt brave enough to tell her everything, but in time I definitely would have, especially as I suspected they visited her too.  I think it was why we connected."

Myös se on kiinnostavaa, miten päähenkilö jättää ihmissuhteensa ikään kuin roikkumaan. Hän ei ota yhteyttä sisareensa, vaikka ihmissuhde on merkinnyt hirvittävästi. Hän antaa kissansa mennä, eikä edes yritä etsiä sitä. Hän pohtii itsekin asiaa sisarensa suhteen, mutta tulee siihen tulokseen, ettei joskus hirveästi merkinnyt asia enää välttämättä merkitsekään nykyhetkessä mitään. Hän lisää myös, että myöskään sisko ei ole koskaan ottanut häneen yhteyttä.

Mielessäni myös kävi, että ehkä se merkitseekin liikaa. Liikaa, että ottaisi riskin huomata, ettei samaistumisen kokemus pidäkään paikkansa (enää) tai liikaa, että pystyisi ottamaan vastaan torjutuksi tulemisen kokemuksen. Jättämällä asian roikkumaan voi ainakin säilyttää muiston siitä, että koki joskus jotain erityistä. Voi toki olla, että tuntemukseni on vain omien kokemuksieni peilausta. (Mitä toki kaikkien teosten tulkitseminen jossain määrin on.) Kokisin tosin tehneeni tämän asian suhteen useammin päinvastaisen valinnan kuin H: antanut ihmisille mahdollisuuden, ottanut asioista selvää ja yrittänyt löytää yhteyttä sellaisista paikoista, joista sellainen kenties voisi löytyä.

Joskus olen kenties yrittänyt liikaakin avata niitä luukkuja pelätessäni, että muuten missaan jotain. Joskus taas olen tehny niin kuin H ja antanut sellaistenkin asioiden lipua käsistäni, jotka ovat merkinneet paljon.

"You have a million possibilities open to you, but in the end you need to make a commitment, or you stay in a holding a pattern of indecision and nothingness forever. Perhaps I'm too afraid of being haunted by the ghosts of those other paths."

Yksi keskeinen ero Wilsonin kuvitteellisen päähenkilön ja inspiraationlähteenä toimineen Vincentin on se, että Vincent ei elänyt somen kultaisella aikakaudella. Äkkiseltään voisi kuvitella, että some voisi tällaisissa tilanteissa olla yksinäisyyttä helpottava tekijä – mitä se varmasti monelle onkin. Internetin kautta on mahdollista löytää ystäviä pidemmänkin matkan takaa. Mutta se ei aina ole niin yksinkertaista. Somessa voi myös luoda itselleen kokonaan uuden elämän ja identiteetin, hyvin valheellisenkin. On helppo luoda itsestään illuusio, mutta valheellisen kuvan kautta saatu tuki ja kannustus voi olla varsin tyhjää. Sitä kautta some on erinomainen paikka myös itsensä eristämiseen. On niin helppo luulla tietävänsä paljon asioita toisesta internetin perusteella, mutta todellisuudessa ei välttämättä tiedäkään mitään. 

Download love and download war
Download the shit you didn't want
Download the things that make you mad
Download the life you wish you had

(Home Invasion)

Kun H alkaa puhua näkyvämmin luonaan käyvistä salaperäisistä vierailijoista, alkaa lukija miettiä, onko tarinassa jotain yliluonnollista mukana vai onko naisen mielenterveys alkanut horjua pahasti. Kumpikin näistä on hyvin mahdollinen skenaario. Mutta minä en pidä oikean vastauksen löytämistä oikeastaan kauhean olennaisena.

H:lla on takanaan traumaattisen oloinen lapsuus, johon sisältyy yhteyden kokemuksen puuttumista ja ihmisten äkillistä repimistä pois elämästä. Tällaiset asiat usein heijastuvat usein jollain tavalla ihmisen persoonaan myöhemminkin. Tuntuu myös, että H ajautuu jokaisen kariutuneen ihmissuhteen myötä kauemmaksi todellisuudesta. Osittain varmaan omasta tietoisesta tai tiedostamattomasta päätöksestään. Romanssinsa aikana hän halusi koko ajan takaisin yksinäisyyteensä. Siskoonsa hän ei koskaan ottanut itse enää yhteyttä. Kissan kohtaloa enteili jo etukäteen Laikaksi nimeäminen. (Laika oli venäläinen kosmonauttikoira, joka ampaistiin avaruuteen kuolemaan.)

Itsensä eristäminen voi näin olla vahingollinen suojamekanismi, joka ajaa entistä syvemmälle yksinäisyyteen ja kuulumattomuuteen. Eristäytyminen on voinut ajaa H:n jopa näkemään ja kuulemaan omiaan, sillä vaikka me ihmiset tarvitsemme erilaisia määriä toisten ihmisten läsnäoloa, me jokainen tarvitsemme sitä jossain määrin. H ei olisi ensimmäinen, joka keksii itselleen seuralaisensa.

Mutta sitten on se toinen, mystisempi linja. Kummallisia vierailijoita ja valoja taivaalla. Lehtileikkeiden katoavia ihmisiä, joista yksi ilmestyi takaisin kuin taikaiskusta pitkän ajan jälkeen, samoissa vaatteissa kuin silloin aiemmin. En halua paljastaa liikaa, sillä nämä ovat asioita, jotka teoksesta pitää itse löytää rivien väleistä. Ensimmäisellä kirjan lukukerralla keskityin ennen kaikkea  tarinaan ja muun materiaalin ihailemiseen, toisella kiinnitin enemmän huomiota yhteneväisyyksiin, yksityiskohtiin ja piilotettuihin asioihin. Niitä löytyi sen verran, ettei Wilson todennäköisesti ole ainakaan halunnut lukijan/kuuntelijan automaattisesti kuittaavan mystisempiä elementtejä vain päähenkilön hourailuina. Tykkään itse hirvittävästi teoksista, jotka paljastavat itsestään vähän kerrassa lisää, eivätkä välttämättä koskaan täysin aukene ja tämä totisesti on juuri sellainen.

"Everyone wanted to know where these strange ideas and images came from, but I knew instinctively that it was not something I should talk about."

(Ehkä siksi, koska taidan olla sellainen vähän itsekin.)

En tiedä, onko Wilson lopulta ajatellut tälle tarinalle yhtä mahdollista kulkua tai loppua. Jollain tavalla näkisin, että asiat sidostuvat toisiinsa ja kenties erilaisissa lopuissa voi olla totuuden siemen. Nyt ehkä randomein viittaus ikinä, mutta rakastan esimerkiksi sitä, kun Harry Potterissa edesmennyt Dumbledore sanoo Harrylle tämän tietynlaisen kuolintripin aikana:“Of course it is happening inside your head, Harry, but why on earth should that mean that it is not real?” Jotain samaa henkeä koen tässäkin olevan. 

Kuten aiemmin kirjoitin, Wilsonin musiikki ei ole aiheuttanut minussa niin vahvoja tuntemuksia kuin tämä kirja. Kappaleet eivät pääse ihan niihin syvimpiin sopukoihin asti, mutta en usko, että niissä varsinaisesti on mitään vikaa. Luulen vain, että mielikuvat, joita esimerkiksi tietynlaisista äänimaisemista tai melodioista nousevat mieleen ovat kohdallani välillä hyvin erilaisia kuin kappaleiden tekijällä.

En tällä kuitenkaan tarkoita, että Wilsonin kappaleet eivät olisi koskettaneet minua tai etten pitäisi niistä. Esimerkiksi tältä levyltä Routine on auttanut minua kammottavassa elämäntilanteessa, sanoittaen juuri sen hetkisiä tunteita varsin hyvin. Home Invasionin ja 3 Years Oldern lyriikoissa on myös kohtia, joiden osuvuus suorastaan pysäytti. Ne olivat jollain stevenwilsonmaisella tavalla melko yksinkertaisia ja koruttomia, mutta todella vahvoja ja toimivia. Lyhyitä ja ytimekkäitä. Huomaan tykkääväni sellaisesta ilmaisusta aika paljon.

When you're on your own that’s when you're free

You're three years older

And you’ll always be now

I can feel you more than you really know

I will love you more than I’ll ever show

(3 Years Older)

Käsittääkseni kirjaa on nykyisin hyvin vaikea saada käsiinsä, mutta mikäli teillä on mahdollisuus, niin kannattaa ehdottomasti kurkistaa sen kansien väliin. Levy löytyy Spotifysta ja osittain kirjan kanssa yhtenevä blogikin on pengottavissa hetken googlettelun jälkeen, vaikka virallisesti se on taidettukin jo poistaa. Projekti on kokonaisuudessaan koskettava ja kiehtova tarina tietynlaisesta modernista yksinäisyydestä. Se on niitä kertomuksia, joissa jokaisella yksityiskohdalla tuntuu olevan merkityksensä, eikä yksikään niistä ole mukana turhan takia. Luulen, että tarina aukenee ennen kaikkea heille, jotka ovat tunteneet samanlaisia tunteita kuin päähenkilö.

Tunnistan H:ssa jotain selittämättömällä tavalla tuttua – ehkä sillä samalla tavalla kuin hän tunnisti niissä naisissa, joista leikkasi lehtileikkeitä talteen. Myös minä kerään tämän tarinan talteen tälle virtuaaliseen leikekirjaani ja kannan H:ta mukanani samaan tapaan kuin niitä muita naisia, jotka tuntuvat eläneen jossain tämän ja jonkun toisen maailman rajapinnassa. Vuosi on alussa, mutta luulen silti tämän teoksen jäävän mieleeni yhtenä niistä taideprojekteista, jotka ovat säväyttäneet eniten vuoden 2020 aikana.

Toisessa ajassa

Nyt sitä ollaan sitten 2020-luvulla. Tuntuupa vanhalta. Niin monella tapaa.

Vuosi 2019 pilkkoi minut palasiksi monta kertaa monien eri asioiden yhteydessä. Oikeastaan olin jo varsin rikki vuoden 2018 jäljiltä: totaalisesti loppu ja sumuinen. En tiennyt mitä ajatella tai tuntea oikein mistään jo ihan sen takia, että kaikkea oli liikaa. Sireeni päässäni huusi punaisena.

Ulkopuolisuuden ja vierauden tunteet olivat pinnassa. Kaikki sosiaalinen härdelli ja esimerkiksi larppijutut alkoivat tuntua vähän tyhjiltä ja kuormittavilta. En tosin halunnut alkuun nähdä sitä, koska tietyllä tapaa asiat olivat paljon paremmin kuin joskus aikaisemmin, ja koinkin ihan hirveästi kauniita asioita. En halua mitätöidä sitä, miten onnellinenkin toisinaan olin. Mutta se ei poistanut sitä asiaa, etten oikein kokenut olevani kotonani.

Se, että pääni oli niin sekaisin kaikesta, oli johtanut siihen, että säntäilin miten sattuu. Kun voimavarani eivät enää riittäneet käsittelemään asioita, ne lipsuivat käsistäni. Hajosin siihen paineeseen, jota koin koko ajan. Lopulta ymmärsin, että sille pitäisi tulla loppu niin itseni kuin muidenkin takia. Näin jälkikäteen ajateltuna liian myöhään, mutta parempi silloin kuin ei milloinkaan.

Keväällä joitakin asioita meni siis uusiksi elämässäni, ennen kaikkea ihmissuhteissa. Se ei kuitenkaan ratkaissut kaikkea. Tietyt asiat elämässäni nostivat pintaan vanhoja, kipeitä asioita ja turvallisuudentunteeni katosi. Tunsin olevani ulkomaailmassa ystävieni kanssa yksi henkilö, kotona yksinäni toinen. Olin vuorotellen jossain niin kaukana, toisinaan taas aivan liian intensiivisesti kiinni kivussani. Kotona ollessani tuntui kuin en olisi mikään persoona enää ollenkaan, vain kasa ympäri huonetta levinneitä palasia.

All in all I don't know what to believe

But I told my friends I'm not sure if they're real

And I'm peering in mirrors for proof that I'm here

Half in, half out of this broken machine

Sick to the bone with some spectral disease

Came back from the void with the void still in me

Oh, how I wish I was here

Antimatter - Wish I Was Here

Osa asioista liittyi ulkomaailmaan jollain tapaa, mutta paljon oli mukana myös mielensisäisiä asioita, joilla ei oikeastaan ollut hirveästi tekemistä kenenkään muun kanssa. Pelkäsin tuolloin, että oma mieleni syö minusta kaiken niin, ettei mitään jää jäljelle. Olo oli hirvittävän avuton ja yksinäinen, ja ruumiillinenkin terveys alkoi reistailla. Vajosin syvälle pimeyteen ja tunsin roikkuvani tässä todellisuudessa ohuen narun varassa, enkä tuntenut enää sopivani siihen oikein mitenkään. Monesti mikään ei ylipäänsäkään tuntunut todelliselta. Halusin vain levätä ja olla yksin. Minua vaivasivat myös jonkinlaiset pakkoajatukset siitä, että olen kuolemassa pois.

Valon löysin suurimmilta osin musiikista, ja monesti se tuntuikin ainoalta ymmärrettävältä kieleltä. Se auttoi, ohjasi ja tuki minua silloin, kun juuri mikään muu ei enää auttanut. Se myös inspiroi minua uskomattoman monilla tavoilla ja löysi tiensä niihin kolkkiin sielussani, jotka ovat niitä kaikkein tarkemmin varjelemiani ja yksityisimpiä. En tiedä, pystynkö tai haluanko koskaan täysin sanallistaa, miten ennen kaikkea Aleahin ja Juha Raivion musiikki minuun vaikutti.

No faith to hold on to

Let seasons evolve through the night

The all-waking eye

Is your rising sun

No truth to hold you

Let peace enfold you, it's alright

To rely on light

From the eye of night

Trees Of Eternity - Eye of Night

Ja sitten oli Jukka. Jukka, joka on aina jotenkin onnistunut näkemään minut. Se, että löysimme takaisin toistemme luokse oli onnellisimpia asioitani vuodessa 2019 ja koko elämässäni. Sen jälkeen asiat menivätkin melkoisella vauhdilla eteenpäin ja huomasin olevani hyvin varma, että haluaisin tämän ihmisen kulkevan rinnallani aina. Hänessä on aina ollut silmiini jotain hyvin uniikkia kauneutta, joka ei oikein tunnu olevan tästä maailmasta. Simsalabim, siinähän se kotini sitten olikin. Loppupeleissä ollut koko ajan siinä, vaikken sitä aina ollut nähnytkään.

Ennen kesää sain työtarjouksen. Olin ajatellut käyttää kesäni pelkästään itseni parantelemiseen, mutta tarjous tuntui monestakin syystä houkuttelevalta. Joku osa minusta tiesi, että minun olisi pitänyt jäädä kotiin. Uskottelin kuitenkin itselleni, että jaksan kyllä kolme kuukautta, kunhan teen viikonloppuina jotain oikein kivaa ja mieleenpainuvaa sekä lepään riittävästi.

Jo ensimmäisen parin viikon jälkeen terveyteni alkoi kuitenkin romahtaa. Olo oli jatkuvasti kuin vatsatautisella ja keskittymiskyky nopeasti riekaleina. Pääni ylikuormittui totaalisesti ja lopulta sain todella fyysisen paniikkikohtauksen töissä. Sen jälkeen vointini romahti. En muun muassa jaksanut enää juurikaan tehdä ruokaa ja monena aamuna en meinannut kyetä pukemaan vaatteita päälleni. Päivät olivat hetkestä toiseen selviämistä ja työpäiville piti luoda tarkat toimintasuunnitelmat, että kestäisin niiden läpi. Mielialalääkekokeilu päättyi kenties aiempiakin onnettomammin - pillereitä syödessäni olin entistä sairaampi, etenkin ruumiillisesti. Sairaslomalla tuli oltua.

Paniikkikohtaukset olivat koko kroppaa ravistelevia ja olin useaan otteeseen aivan varma, että kyseessä ei kerta kaikkiaan voinut olla enää paniikista, vaan minulla oli pakko muhia kuta kuinkin aivokasvain. Tuntui kuin sieluni yrittäisi repiä itseään irti ruumiistani hyvin väkivaltaisesti: pahoinvointi oli järkyttävää, raajani kouristelivat, tunsin pyörtyväni ja sekoavani. Mieliala musteni kesän loppua kohden melkoisesti ja tunsin kadottavani itseni toistuvien romahdusten keskellä. En olisi kestänyt sellaista elämää yhtään pidempää kuin sitä kesti.

Koko vuosi oli pitkälti muutosten tekemistä, ja syksyllä edessä oli jälleen uusi suunta. Kesätyöni loputtua muutin pois pääkaupunkiseudulta. Minusta tuntui, että jo pelkästään kaupunkiympäristön ärsykemäärä kuormitti minua niin paljon, ettei pääni pystynyt parantumaan siellä. Ihmisvilinä ja epämieluisalta tuntuva betoninen ympäristö olivat kirsikka kaikista lukuisista ongelmistani koostuvan kakun päällä. Sisällä kämpässäkään olo ei ollut varsinaisesti raukea, sillä asunnossa oli jollain tapaa todella ikävä tunnelma - kenties sen vuoksi, että sieltä on lukuisia vähemmän miellyttäviä muistoja. Jollain tapaa kenties sisäinen maailma myös heijastui siihen, miltä asunnossani tuntui: kaikki oli jotenkin kelmeää, ahdistavaa ja likaista.

Tulin siis kotiin, Mikkeliin, tekemään opinnäytetyötäni ja kasaamaan itseäni. Kivuttomasti ei mennyt sekään, sillä pian muuttoni jälkeen ensin yksi läheiseni alkoi saada todella pelottavia sairaskohtauksia ja sitten lapsuudenystäväni kuoli. Lapsuudenystäväni, joka oli oikeastaan ensimmäinen ystäväni ja hirvittävän suuri osa niinä päivinä niin pientä maailmaani. Kyse ei ollut vain siitä, että satuimme leikkimään yhdessä - meillä todella oli yhteys, jota kaipasin kipeästi ne monet vuodet, kun olimme ajautuneet erillemme. Jaoin hänen kanssaan monet elämäni kauneimmista kokemuksista, emmekä kumpikaan tuolloin osanneet aavistaa, millaisia asioita kummankin elämä eteen toisi. Palatessamme tekemisiin myöhempinä vuosina monet asiat olivat muuttuneet, mutta tunnistin yhä ystäväni. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että saimme ennen tapahtunutta vielä tilaisuuden puhua kasvotusten vuosista, joiden en anna haaleta mielestäni.

And when you speak

The words of silence,

Walls will crumble in

And skies open.

And when you speak,

You speak with silence,

And I carve each word you

Sing on my stone wings

And the light will pour in

Swallow The Sun - Stone Wings

Talvi on yleisesti ottaen minulle raskasta aikaa ja kaamos oli jälleen armoton. Voimavarojen säätely on ollut ongelmallista ja monesti väsähdän aivan totaalisesti kesken tekemisen. Jossain hetkessä ajatukseni poukkoilevat hallitsemattomasti, toisena tunnen olevani aivan tyhjä ja turta, enkä oikein edes kehoni sisällä. Epätodelliset olot eivät ole muuttuneet oikein mihinkään suuntaan, mutta minulla on Mikkelissä turvallisempi olo. Paniikkikohtauksia tulee onneksi vähemmän.

Talvella olen kokenut myös paljon vihaa. On ollut vähän sellainen olo kuin olisi kääntänyt selkänsä maailmalle. Ettei enää välitä, vaikka mitä tapahtuisi. Ei se toki ole täysin totta, enimmäkseen taidan vain olla todella uupunut. Väsymys on niin suurta, että itsensä täytyy pakottaa lähes kaikkeen tekemiseen. Nukkuminen tuntuu hankalalta, koska olisi toivonut kuluneen päivän olleen jotain enemmän, etenkin jos sen on ollut tarkoitus ladata akkuja. Pelkään myös sitä, miten vaikea seuraava aamu on. Olen myös tuntenut tarvetta eristäytyä - osaltaan se on tervettä oman tilan hakua ja voimavarojen säästelyä, mutta osa siitä varmaankin on traumapohjaista käytöstä ja tunnetta siitä, että ei vain pysty sopeutumaan tähän maailmaan. Osaan leikkiä sopeutuvani liiankin hyvin, mutta toivoisin, että pystyisin olemaan täällä ihan itsenäni.

Parhaina päivinä jaksan ajatella tulevaisuutta, mutta pääasiassa en. Yritän elää nyt päivä kerrallaan. Olen kuitenkin onnistunut vääntämään opparini valmiiksi tässä helvetinkurimuksessani. Se oli kamala urakka, joka ruumiillistui uudenvuodenaattoon, jolloin käytimme Jukan kanssa koko yön siihen, että saisimme tiedoston aivan yhtäkkiä räjähtäneet muotoilut kuntoon. Nyt se on lähetetty arvioitavaksi, ja kohta minun pitäisi valmistua. En tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu, enkä juuri nyt haluakaan. Haluan vain tämän jatkuvan kuihtumisen tunteen pois.

Ajattelin, että Mikkelissä pystyisin keskittymään enemmän musiikkiin, maalaamiseen ja kirjoittamiseen. Näin onkin ollut, vaikka kuten olen puhunut jo aiemmin, ei näillä voimavaroilla luominen ole ihan ongelmatonta. Tavoitteeni on ollut, että pyrkisin suurimpina osina päivistä tekemään ruoan, edistämään opparia ja samaan luovien juttujen kautta asioita ulos itsestäni. Olen aina ollut inspiraation pohjalta toimiva ihminen näissä asioissa, mutta säännöllisyydessä on se hyvä puoli, että tulee opeteltua edes vaikka tekniikkajuttuja, vaikka jälki ei olisikaan sitä väkevintä sielun paloa. Ongelma ei ole se, etteikö sanottavaa olisi. Asiat ovat kielen päällä, mutta voimavarat niiden ilmaisemiseen ovat vielä kortilla. Emman kanssa olemme kuitenkin onnistuneet saamaan pari kappaletta viimeistelyä vaille valmiiksi, joka on ollut minulle yksi vuoden isoimmista jutuista.

Niin, en voi sanoa, että olisin voittanut nämä asiat tai olisin jokin mediaseksikäs selviytyjä. Kamppailen edelleen samojen ongelmien kanssa, mutta haluan uskoa, että jonain päivänä ei enää ole näin synkkää. Ja joskus siellä kaikkein syvimmässäkin syvyydessä näenkin sen kaikkein kirkkaimman valon.

Vuonna 2020 haluaisin oppia hyväksymään tunteeni paremmin, vaikka ne muun maailman silmiin olisivatkin liian voimakkaita. Haluaisin myös oppia löytämään tavan olla osa tätä maailmaa jotenkin aidosti. Haluaisin myös pystyä tekemään asioita joita rakastan ja olla ystävilleni enemmän ystävä. Toivoisin elämääni enemmän päiviä, jolloin en tuntisi itseäni sairaaksi ja väsyneeksi.

Ennen kaikkea haluan kuitenkin seurata omaa totuuttani ja antaa sen liekin palaa kirkkaana. Vuonna 2019 taisin olla rehellisempi sen suhteen kuin aiemmin.