Voiko suomalainen pakana harjoittaa druidismia? - Eli muutama ajatus siitä, ovatko traditiot sidottuja paikkaan

Pakanuus on termi, jota käytetään lukemattomista täysin erilaisista kristinuskon ulkopuolisista uskomusjärjestelmistä, tavoista harjoittaa henkisyyttä sekä nähdä maailma ja itsensä. Nykyisin sillä tarkoitetaan usein ennen kaikkea esikristillisistä uskonnoista inspiroituneita uuspakanallisia liikkeitä, joihin monesti liittyy vahva suhde luontoon. Ei ole mitenkään erikoista, että joku nimittää itseään vaikka aasaiuskoiseksi wiccalaisvaikutteiseksi noidaksi. Samaan aikaan, kun jotkut suomalaiset pakanat identifioituvat esimerkiksi druidismin harjoittajiksi, puhutaan pakanuuden piirissä kuitenkin paljon juurista ja niiden merkityksestä. 

Aiheen kannalta olennaista on se, miten määrittelemme pakanuuden. Itse koen sen koostuvan perinteestä, luontosuhteesta ja syklisestä maailmankäsityksestä. 

Moni pakanaksi itsensä luokitteleva saattaa sanan "perinne" kohdalla ajatella ensimmäisenä esimerkiksi loitsuperinnettä, kansanrunoutta ja -tarinoita. Nämä ovat asioita, joita muuallakin elävä voi periaatteessa omaksua - ainakin jollakin tasolla. Ei ole mitenkään tavatonta, että jonkin alueen perinteestä innostunut ulkomaalainen on tutustunut luettelemiini asioihin paremmin kuin alueen keskivertokansalainen. Perinteeksi voi kuitenkin ajatella paljon muutakin kuin näitä asioita. Sen voi ajatella koostuvan kaikesta siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat meille siirtäneet sisältäen esimerkiksi erilaisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Muun muassa viime vuosina paljon puhututtaneet ylisukupolviset traumat liittyvät näihin. Suomalaiset jakavat esimerkiksi sotiemme jättämät arvet. 

Toisella puolella maapalloa asuva ihminen ei voi mitenkään olla omaksunut tämänkaltaista perinnettä, ellei joku tai jotkut hänen kasvattajistaan ole olleet suomalaisia. Myös myyttisen perinteen hahmottaminen voi olla vaikeampaa, sillä näkisin, että se pukee sanoiksi sitä, miten kyseisen perinteen sisällä eläneet ovat nähneet ja näkevät itsensä sekä ympäröivän todellisuuden. (Joko tietoisesti tai tiedostamatta, usein symbolisesti.) 

On totta, että esimerkiksi suomalaisilla ei ole, eikä ole ollut tarkkarajaista, yhtenäistä kulttuuria, vaan vaikutteita on aina tullut myös muualta. Maan sisälläkin on ja on ollut toisistaan poikkeavia kulttuureja. Tämän takia käytin esimerkkinä ihmistä, joka asuu mahdollisimman kaukana - oletettavasti suomalaisella ja ruotsalaisella perinteensä harjoittajalla on näiden asioiden suhteen enemmän yhteistä keskenään kuin vaikka jonkin Afrikassa sijaitsevan alueen perinteen harjoittajalla ja kummallakaan edellämainituista. Vaikka kaukomatkustamista onkin tapahtunut myös kauempana menneisyydessä, ei sen mittakaava ole ollut lähelläkään nykyistä, eikä siten myöskään vaikutteiden siirtyminen. Mainittava on kuitenkin, että vaikka perinteissä on eroja, niin myös yhtäläisyyksiä löytyy. Esimerkiksi shamanistinen perinne on ollut ympäri maailmaa hätkähdyttävän samankaltaista.

Suhteessa luontoon ihminen voi olla oikeastaan missä päin maailmaa tahansa. En näkisi luontosuhteen tarkoittavan pakanuuden kohdalla kuitenkaan pelkästään sitä, että viihtyy luonnossa, ja saa siellä voimakkaita tunnekokemuksia. Syvä luontosuhde oman näkemykseni mukaan on sellainen, jossa ihminen oppii ymmärtämään todellisuutta tarkkailemalla luontoa sekä kokee itsensä osaksi sitä ja sen rytmiä. (Joka liittyy myös mainitsemaani syklisyyteen, mutta siitä myöhemmin lisää.) Toki ihminen voi saada todellisuutta koskevia oivalluksia missä päin maailmaa tahansa. Mutta koska ihmisen kokemusmaailma kehittyy suhteessa hänen ympäristöönsä, on suuri potentiaali sille, että ne ovat antoisimpia ja syvällisimpiä omassa ympäristössä. 

Esimerkkejä syklisyydestä voi löytää ympäri maailma. Toki nykyisessä länsimaalaisessa kulttuurissa esimerkiksi ihmiselämä nähdään lineerisena. Ihminen syntyy, kasvaa aikuiseksi, vanhenee ja lopulta kuolee. Piste. Esimerkiksi moni itä-aasialainen taas uskoo reinkarnaatioon, jolloin kuoleman jälkeen tulee uusi syntymä. Tällöin kyse on syklisyydestä. Myös suomalaisen kansanperinteen piirissä tunnetaan kuitenkin ajatus reinkarnaatiosta, ja esimerkiksi lasten nimenanto saattoi perustua siihen, että lapsella uskottiin olevan kuolleen sukulaisen sielu tai osa sitä. 

Syklisyyttä voi oppia ymmärtämään monella tapaa, mutta se silti ilmenee hieman eri tavoin eri puolilla maailmaa - esimerkiksi päiväntasaajalla elävä ei koe vuodenaikojen syklejä aivan samalla tapaa kuin suomalainen. En väitä, että jokainen ihminen oppii ymmärtämään kaikkia asioita parhaiten oman elinympäristönsä kautta, mutta se voi monessa tapauksessa olla se luonnollisin tie jo aiemmin mainitsemieni syiden vuoksi. Mitä tulee ajatukseen uudestisyntymisestä, niin toki jos uskotaan, että ihminen voi syntyä mihin tahansa maailmankolkkaan, niin tämä periaatteessa mahdollistaisi sen, että hän voisi ymmärtää myös jonkun muun alueen perinnettä tai luontoa/todellisuutta syvällisesti edellisten elämiensä kautta. Tällä tapaa ajattelevan kannattaa kuitenkin miettiä, kuinka pitkälti ajatukset näistä edellisistä elämistä perustuvat syvään, intuitiiviseen tietoon, ja kuinka paljolti ne ovat omia tiedostettuja tai tiedostamattomia fantasioita -  tai voisivatko esimerkiksi koetut entisen elämän muistot olla vaikka lapsuuden uniin tai televisio-sarjoihin liittyviä muistoja. 

Vaikka ihminen ei ehkä voikaan ymmärtää toisella puolella maapalloa vaikuttavaa perinnettä sisältä käsin, voi se hänestä tuntua läheiseltä ja kiehtovalta - ja se on täysin sallittua. Toiseen perinteeseen tutustumisesta voi olla paljon höytyä, sillä myös omasta näkökulmasta ja elinpiiristä irrottautuminen voi tarjota uusia oivalluksia. Tieto on aina hyvästä, ja olisi aika kummallinen ajatus, että jonkin perinteen anti pitäisi hylätä pelkästään sen vuoksi, ettei se ole omalta alueelta. Ennemminkin pointtinani on, että jos haluaa oppia ymmärtämään itseään ja maailmaa, ei omaa perinnettä ja elinympäristöä kannata jättää tutkimatta, sillä ne vaikuttavat väistämättä siihen, miten hahmotamme todellisuuden. Itseltään kannattaa myös kysyä, mikä toisen alueen perinteessä vetoaa - onko se uusi näkökulma, koettu henkinen läheisyys vai onko kyse vieraan asian - ja joskus itse asiassa siihen liittyvän estetiikan - kiehtovuudesta. (Esim. nykyinen skandiperinne- ja viikinkivillitys, joiden kohdalla jopa niihin liitetty estetiikka on usein melko kaukana todellisuudesta.) Ei ole väärin innostua esimerkiksi jonkun alueen perinteeseen liitetystä estetiikasta, mutta se ei välttämättä ole se paras lähtökohta rakentaa omaa maailmankatsomusta.

Verhossa

Tätä aikaa elämässäni tuntuu sävyttävän jonkinlainen odottelu. Olen vaihtamassa syksyllä/talvella maisemaa ja kääntämässä monen asian suhteen sivua. Toisaalta en oikein malttaisi odottaa, mutta on tämä haikeaakin. Mikkeli on kuitenkin kotikaupunkini. Tulen kaipaamaan sitä mielettömästi muuttaessani. Joskin nyt alkaa jälleen olla sellainen olo, että tarvitsen uusia seikkailuja. Jonkinlainen elämänvirta tuntuu tyrehtyneen viime kuukausina johtuen ennen kaikkea siitä, että elämäni on ollut niin staattista. Huomaan, että vaikka nautin omasta ajasta ja rauhasta tehdä omia juttuja, niin tarvitsen myös jonkinlaista liikettä ja muutosta. Olen oikeastaan pannut merkille myös sen kliseisen faktan, että muutos oikeastaan tapahtuu itsestäänkin. Sen kelkkaan voi lähteä tai sitten voi jäädä paikoilleen, joka usein alkaa lopulta vain ahdistaa. Mikkeli on minulle lintukoto, mutta en voi piileskellä sen suojissa ikuisesti. On niin paljon asioita, joita tässä elämässä kuitenkin haluan vielä tehdä, ja niitä on jokseenkin vaikea toteuttaa täältä käsin.

Tuntuu silti kummalliselta olla taas lähdössä. Liikkuessani luonnossa yritän painaa kaiken mieleen mahdollisimman tarkasti: niin kasvillisuuden, tuoksut, tunnelmat kuin tunteetkin. Kirjoitin joskus johonkin tekstiini "katse rakastelee tuttuja maita, elää niin vehreyttä kuin karuja kankaita" ja jotain samansuuntaista voisin väittää nytkin tuntevani. Ikävöin kaikkea jo valmiiksi. 

Kesä itsessään ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Uskalsin olettaa mielialani nousevan ja jollain tapaa hieman kevenevän äärimmäisen raskaan ajanjakson jälkeen, mutta ihan niin ei käynytkään. Olen tanssinut taas jossain hulluuden rajamailla aika moneenkin otteeseen, mutta ainakin tässä hetkessä olo on jo helpompi - nyt, kun on taas selkeä suunta ja pystyy hahmottamaan mielekkyyden tässä henkisessä painiskelussa. Tietynlainen melankolia tulee aina olemaan osa luonnettani, mutta tässä ei ole ollut kyse siitä, vaan ennemminkin tunnetiloista, joita on ollut hankala nimetä, jotka ovat tuntuneet likaisilta ja vaikeilta kestää. Olen tosin tainnut puhua niistä viimeisen vuoden aikana täällä jopa kyllästymiseen asti, joten ei mennä tässä postauksessa enää syvemmälle niihin.

Uskallan ehkä tässä kohdin paljastaa, että kaupunki, johon suunnittelen muuttavani, on Jyväskylä. Se on jännittävää jo ihan senkin puolesta, että käydessäni Jyväskylässä ensimmäistä kertaa teininä sillä tavoin, että muistan reissusta jotain, ajattelin, että siitä voisi tulla kotini. Se tuntui aivan erilaiselta kuin muut kaupungit, joissa olin vieraillut. Yhdessä toisessa elämänvaiheessa myöhemmin olisin voinut päätyä asumaan sinne, mutta tie vei silloin toiseen suuntaan. Nyt näyttäisi siltä, että olen päätymässä Jyväskylään viimeinkin. Kaukosuhteilukin loppuisi sitten siihen. Kerron kuitenkin suunnitelmistani enemmän sitten, kun ne ovat varmempia.

Mielenkiinnon kohteiden sarallakin on puhaltanut uusia tuulia. Yllätyksekseni olen alkanut jälleen kiinnostua joogasta. Joskus teininä harrastin sitä hetken jonkun hippikauden aikana, mutta en oikein tainnut edes tietää, mitä olin tekemässä. Myöhemmin minuun iski vastenmielisyys oikeastaan kaikkea Intia-lähtöistä henkisyyttä kohtaan, koska koin sen jollain tavalla niin stereotyyppiseksi. Tuntui, että kaikki lähtevät juuri sinne reppureissaamaan ja valaistumaan. Samoin kuin harrastavat joogaa ja meditaatiota. Youtubekin oli - ja on - täynnä new age/love & light-henkisiä jooga- ja meditaatiovideoita. (Tässä kohdin haluan painottaa, ettei rakkaudessa ja valossa itsessään ole mitään pahaa tai huonoa. Enemmän kritisoin henkisyyttä, joka keskittyy pelkästään niihin jättäen huomioimatta ihmisyyden pimeämmät puolet tai ihan jo harmaammmat alueet. New agessakin on puolensa ja olen viehättynyt siitä joskus voimakkaastikin, mutta sieltäkin usein uupuu se rankempien ja tummempien asioiden läpikäynti.) Kaikki lueteltu tuntui kummalliselta pakettiratkaisulta, ja epäilin sellaisen henkisyyden aitoutta, joka tuntui omaksuvan täysin tuollaisen valmiiksi räätälöidyn ratkaisun. Etenkin, jos se länsimaalaisena tarkoitti matkustamista toiselle puolelle maapalloa ja kokonaan toisen kulttuurin omaksumista. Tätä ei pidä käsittää väärin. Jos joku tietää sen aidosti oikeaksi tieksi itselleen, niin siinä ei ole mitään väärää. Silti ajatus siitä, että länsimaalaiset ihmiset massoittain päätyvät siihen ratkaisuun, oli yksinkertaisesti outo. 

Päädyin kuitenkin parin mutkan kautta kuuntelemaan Maailmanpuu-podcastia, joka keskittyy ainakin suurelta osin joogaan. Keskustelunaiheena kuitenkin on usein myös oma perinteemme sekä laajemmin eurooppalainen perinne. Niiden kautta minun oli helpompi päästä sisälle podcastiin. Nyt olen kuitenkin  kuunnellut myös joogaan liittyviä jaksoja suurella mielenkiinnolla. Jaksot ovat mukavan pituisia ja ne porautuvat hyvin syvälle aiheeseen. Podcastista ei jää sellainen kummallinen kaupallinen ja tyhjä fiilis kuin joistain Youtube-videoista, joita olen katsonut. Minulle ei myöskään ole jäänyt sillä tavalla hämmentynyt olo kuin niiden harvojen joogatuntien jälkeen, joilla olen käynyt - joilla siis ei millään tavalla käy selväksi, miksi oikeastaan teemme, mitä teemme, vaan toistamme kynttilän valossa asanan toisensa perään mekaanisesti pseudoeteerisen musiikin soidessa taustalla. Huolimatta siitä, että kyse on ollut aloittelijoille tarkoitetuista tunneista. Tietenkin olisin itsekin voinut ottaa asiasta jo tuolloin enemmän selvää, mutta pyrin tässä kuvaamaan ennen kaikkea sitä, miten monessa paikkaa jooga tuntuu oikeastaan tarkoittavan jonkinlaista jumppaa. Se mikä minua itseäni kiinnostaa on nimenomaan jonkinlaisen jumaluuden/pyhän kokeminen, tietoisuuden tutkiminen ja toisaalta myös jonkinlainen tasapainon löytäminen. Se on varmaan se asia, johon minun ennen kaikkea täytyisi keskittyä, vaikka kieltämättä jokin osa minusta kokee sen siksi tylsimmäksi osalta. Sekin taitaa jo kertoa jostakin. 

Nyt olenkin sitten löytänyt itseni lukemasta joogan historiasta kertovaa kirjaa sekä matkakertomusta Intiasta ja Nepalista. Vaikka Intia ei varmasti tule olemaan minulle koskaan oman henkisyyteni keskuspaikka, on se hirvittävän mielenkiintoinen maa jo sen puolesta, että siellä on yhä elävä perinne, jota kristinusko ei ole pyyhkinyt olemattomiin. Toki kulttuuri muutenkin on niin rikas ja joiltain osin suorastaan hämmentävä, että se kiinnostaa jo sen puolesta. 

Olen halunnut viimeiseen saakka pitää kiinni kesästä varmaankin ennen kaikkea, koska en ole päässyt kokemaan tapahtumia, mökkeilyä ja yksinkertaisesti vuodenajasta nauttimista kavereiden kanssa ihan sillä tavalla kuin olisin halunnut näiden mielialaongelmien takia. Ulos katsoessa on kuitenkin vaikea kieltää, etteikö pimeämpi vuodenaika olisi tulossa. Istun tällä hetkellä Pohjois-Karjalan Ilomantsissa Jukan isän mökillä kirjoittelemassa, ja olen onneksi saanut tältä viimeiseltä kesäviikolta joitain niitä asioita, joita kesästä muuten on jäänyt uupumaan. Nyt tuntuukin jotenkin helpommalta päästää irti ja siirtyä tunnelmoimaan syksyä. 

Ehkä näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Lähitulevaisuudessa aion vihdoinkin kirjoittaa pitkään jonossa olleen postauksen pakanuuden suhteesta paikallisuuteen sekä kenties tarkempaa matkakuvausta täältä Pohjois-Karjalasta.

Olen nauttinut täällä Mikkelissä erityisesti ihanalla Kyyhkylän luontopolulla seikkailusta. Nämä pari kukkakuvaa on sen varrelta otettu. Polku on lyhyt, mutta sen ympärillä on myös muuta mielenkiintoista ympäristöä, johon liittyy myös paljon muistoja. Tiedän tulevani kaipaamaan pieniä lenkkejäni, vaikka Jyväskylässä vähän vastaavana paikkana voisikin pitää esimerkiksi Tourujoen polkua.

Nämä kuvat otin aamuyöstä viiden aikoihin valmistujaisjuhlieni päätteeksi. En ehtinyt koronan takia pitämään juhlia kuin pienelle sukulaisporukalle, joten pidin kavereilleni omat erikseen näin loppukesästä. 

En ole varmaan nähnyt yhdessäkään järvessä sellaisia aaltoja kuin Puruvedellä käydessämme Jukan kanssa Kesälahdella. Tunnelma oli myrskyn aikaan jopa hieman epätodellinen. 

Jokunen kuva Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla, joka olikin ainut varsinainen tapahtuma, jossa tulin kesän aikana käyneeksi. Teimme Jukan kanssa päiväreissun, koska resurssit eivät riittäneet muuhun. Tunnelma oli jälleen ihana, joskin ihmisiä oli päiväsaikaan omaan makuun aivan liikaa. Pärjään esimerkiksi festareilla aivan hyvin, joten oli vähän outoakin, miten kuormittavalta ihmispaljous tuntui. Ehkä se johtui mielentilasta ja/tai siitä, että kojuilla pyöriessä ihmismäärä tuntuu hieman eri lailla kuin pelkästään massojen läpi luoviessa keikoilla. 

Tänä vuonna mukana oli myös pinei oheistapahtuma Pakanametsä Sysimaan järjestämänä. Suurin osa näistä kuvista taitaakin olla sieltä.

Ostoksia markkinoilta: mielenkiintoisella tavalla värjätty mekko, pirtanauha ja uudet soljet. 

Aleahin sooloalbumissa yhdistyvät valo ja varjo, intiimi ja toismaailmallinen sekä useat muut vastavoimat vaikuttavalla tavalla

Minulla on kestänyt jonkin aikaa kirjoittaa postaus Aleahin sooloalbumista, koska se ei ole ollut minulle mikään pikkujuttu. Albumi on hyvin syvä ja monitahoinen kokonaisuus, ja kuuntelukokemus on muuttunut oikeastaan jatkuvasti. Se on yleensä hyvän albumin merkki, kuten tälläkin kertaa. Levy on ollut minulle vähemmän yllättävästi myös todella henkilökohtainen. Se on päässyt todella syvälle, en halunnut kirjoittaa tätä tekstiä hutaisemalla.

Törmäsin Aleahin kappaleiden demoihin pari vuotta sitten, samalla, kun löysin Trees of Eternityn. Ensimmäiset kappaleet, jotka otin kuunteluun taisivat olla Vapour ja Water & Wine. Ne muistuttivat jonkin verran sellaista tummaa folkia, joka on ollut heikko kohtani jo pidemmän aikaa, mutta sitten toisaalta eivät kuitenkaan. Niissä oli jotain todella riisuttua, joka oli minulle uutta että kiehtovaa. Monet muut demoista eivät auenneet minulle aivan heti johtuen luultavimmin siitä, että ne ehkä olivat silloiseen tummaan mielentilaan ehkä hieman liiankin valoisan tuntuisia. Yhteyttä niiden maailmaan oli siis hankalampi löytää. 

Hetken kaivelun jälkeen löysin myös Aleahin That Which Remains-projektin kappaleet, jotka olivat osittain erilaisia versioita jo kuulemistani demoista. Ihastuin Closing Under The Pressure ja Touch My Face-kappaleisiin aivan täysillä. En osaa täysin sanoittaa sitä tunnelmaa, joka niistä nousee, mutta niissä oli mielenkiintoinen sekoitus valoa ja varjoa, arkimaailmaa ja jotain eteerisenkaikuista - hyvin eri tavalla kuin Trees Of Eternityn tapauksessa, joka tuntuukin olevan ehkä vahvemmin siellä toisella puolella.

Uusi levy sisältää sekä akustiset versiot Aleahin kappaleista, että elektronisen puolen. Oman vinyylini (joka tosin ei ole saapunut vielä koronan aiheuttaman viivästyksen takia) mukana avautui myös mahdollisuus ladata bonusmateriaaleja. Ensimmäisenä sinkkuna ilmestynyt My Will heräsi elektronisena versiona henkiin aivan uudella tavalla. Olin alkanut kuunnella kyseisen kappaleen demoversiota enemmän itse asiassa vain jokunen viikko ennen sinkun ulostuloa, ja saanut siitä hieman eri tavalla kiinni kuin kuunnellessani sitä ensimmäisiä kertoja. Vaikka pelkistetymmässä versiossa on toki se hyvä puoli, että se tuo lyriikoita esiin eri tavalla, tukee elektroninen versio omalla tavallaan kappaleen sanomaa. Jonkinlainen eteerisyys puskee siitä enemmän läpi. Kaunis lyriikkavideo ei toki pahenna asiaa. My Will-sinkku sattui omassa elämässäni kohtaan, jossa jollain tapaa hain suuntaani tai jonkinlaista varmistusta sille sekä tietynlaisille henkisille tunnelmille, joten samaistumisen kokemus oli varsin vahva.

My Will on kuitenkin melko kevyt kuuntelukokemus (tätä ei pidä käsittää niin, että tarkoittaisin sen olevan huonompi) verrattuna seuraavana ilmestyneeseen Inverted Enlightenment-kappaleeseen, joka on etenkin muuhun elektroniseen albumiin verrattuna melko tumma ja melankolinen. Ensimmäinen kuuntelukokemus oli hyvin pysäyttävä, etenkin kun tulin lukeneeksi kappaleen olleen viimeisiä Aleahin kirjoittamia kappaleita. Siinä kuvastuvat samaan aikaan suru ja hyväksyntä, että jonkinlainen varmuus ja toivo. Siinä on suorastaan raastavaa avoimuutta, joka itselleni ilmeni kivuliaiden totuuksien sisäistämisenä, että toisaalta niiden ylittämisenä. Inverted Enlightenment on ehdottomasti levyn vaikuttavimpia kappaleita. Niitä sellaisia, joita ei todellakaan kuuntele joka päivä, sillä ne ovat omalla tavallaan melkoisen kova pala kaikessa vaikuttavuudessaan.

Vapourin elektroninen versio oli se, jota odotin kenties kaikkein eniten, sillä se oli suosikkini demoista ja vaikutti heti ensimmäisillä kuuntelukerroilla todella vahvasti. En pettynyt ollenkaan, sillä hieman hämyinen, ehkä jopa etäisesti psykedeelinen versio toi vahvemmin ilmi Vapourin eteerisiä elementtejä. Akustisena se on tumma, painokas ja aistikas. Pelkistetympi versio on kenties jollain tapaa intiimimpi, mutta elektroninen sen sijaan kytkee vahvemmin johonkin toismaailmalliseen. Seuraavaksi ilmestynyt Sacrifice on jollain tapaa sijoittunut itselläni aina samaan nippuun Vapourin kanssa aistillisena, tummana folk-kappaleena, mutta oikeastaan niiden erot korostuvat elektronisissa versioissa melko vahvasti. Tunne, joka minulle nousee on, että Sacrifice liikkuu enemmän henkilökohtaisella tasolla, Vapour taas on vanhemmin yhteydessä johonkinkin, jota nimittäisin ehkä pyhäksi. Kummatkin ovat hyvin intiimejä kappaleita, mutta omilla tavoillaan. Sacrificen kohdalla tuli mietittyä, miten kappale voi saada ympärilleen samaan aikaan niin paljon, mutta kuitenkin säilyttää sielunsa tismalleen samanlaisena.

My Willin lisäksi Breathe kuului niihin kappaleisiin, joita olin alkanut kuunnella enemmän vain muutamia viikkoja ennen levyn ensimmäisen sinkun ilmestymistä. Se aukeni minulle aivan toisella tavalla elektronisen version myötä. Somessa oli jonkinlainen maistiaisklippi kappaleesta ennen sen julkaisua, ja jo sen kuunnellessani pomppasin varmaan metrin ilmaan tuolillani äkätessäni, miten loistavasti klipistä välittyvä tunnelma tulisi varmasti Breatheen sopimaan. En voinut myöskään olla huomaamatta, miten videolla toistuivat jotkut samanlaiset elementit kuin Swallow The Sunin Lumina Aureassa - vene matkalainen mukanaan ja puiden kansoittamat rannat. Tunnelma sen sijaan on aivan toinen. Breathessa on vahvaa toivoa, eteeristä valoa ja suorastaan jonkinlaista autuutta. Ensimmäisillä kerroilla kuunnellessani Breathen demoa se oli minulle ennen kaikkea rakkauslaulu, mutta tässä uudessa versiossa siitä välittyi jopa kuoleman voittamisen teema. On mainittava lisäksi vielä sellainen pieni yksityiskohta, että sain etenkin loppupuolelta kappaletta pienet Twin Peaks-vibat, jotka käyvät tähän kappaleeseen erinomaisesti.

The Towerin kuulin ensimmäisen kerran ennen sen videon ilmestymistä, ja se teki jo silloin minuun vahvan vaikutuksen. Ensinnäkin kappale on erittäin tarttuva, joten se jää mieleen jo sen puolesta. Se on kuitenkin hyvin pieni tekijä siinä, miksi The Tower on niin hieno kappale. Albumin julkaisun jälkeen ilmestyneellä videolla näemme liekehtivät tornin, mutta samat liekit voi kuulla jo kappaleelta. Se on äärimmäisen voimakas ja siitä huokuu määrätietoisuus, joka ei kuitenkaan ole kovaa. The Tower on toiminut aivan käsittämättömän suurena tukena omalla henkisellä tielläni tässä kohtaa, jossa on riisuttava illuusioita ja hypättävä tuntemattomaan. 

Ennen kuin siirryn puhumaan akustisesta albumista, on todettava vielä jotain Droconicon Filmisin videoista. En totta puhuen lämmennyt niille kaikille aivan saman tien, ehkä senkin takia, että ne erosivat paikoin paljonkin siitä, millä tavalla kappaleet näyttäytyivät visuaalisesti omassa mielessäni. Jokaisessa videossa oli jo alkujaan jotain, mistä pidin, mutta jotkut asiat eivät heti mahtuneet osaksi omia mielikuviani kappaleista. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin pitää niistä enemmän ja enemmän. Jo Breathen jälkeen olin jo vaikuttunut, mutta ympyrän sulkeutuessa The Towerin videon myötä olin täysin myyty. Videot alleviivasivat kappeleita ja niiden tunnelmia erinomaisesti ja löysin myös joitain yhtäläisyyksiä Trees of Eternityn ja STS:n lyriikoissa esiintyneisiin asioihin. 

Olisin kuullut mielelläni elektronisen version vaikka jokaisesta Aleahin kappaleista, sillä niin monet niistä avasivat minulle akustisia kappaleita aivan eri tavoilla. Toisaalta, ehkä ne omaankin korvaan tehtiin lopulta juuri oikeista kappaleista, sillä Closing Under The Pressure ja Touch My Face toimivat erinomaisesti That Which Remainsin säröisempinä versioina, Water & Wine on niin vahvasti tumma, akustinen dark folk-kappale kuin joku vain voi olla ja harmonisen kauniit Open Sky ja Terrestial Torrents ovat taas kenties vahvimmillaan nimenomaan akustisina. Myös ekstramateriaaleina toimivat kotiäänitykset ovat kaunista kuultavaa ja olen iloinen siitä, että sain mahdollisuuden myös niiden kuulemiseen. 

Täysin virheetön albumi ei ole, sillä joissain kohdin lauluraitojen laadussa on hieman häikkää. Etenkin tämän kyseisen levyn kohdalla se on kuitenkin hyvin toissijainen seikka. Tietenkin kuuntelisin mieluiten Aleahin upeaa ääntä parhaan mahdollisen äänenlaadun kanssa, mutta sitäkin tärkeämpiä ovat asiat, joita hän musiikillaan välittää ainutkertaisella tavallaan. Yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, miten vahvoja hänen lyriikkansa ovat ilman, että niissä on mitään muka-hienoa kikkailua tai muita tyylikoukeroita. Kappaleiden voima on yksinkertaisesti aitoudessa, luontaisessa kauneudessa ja syvällisessä sielunmaisemassa. 

Aleahin sooloalbumi nousi vähemmän yllättävästi yhdeksi suosikkialbumeistani jo heti ilmestyessään. Se on samaan aikaan intiimi että toismaailmallinen, herkkä ja vahva sekä tumma ja valoisa. Jokainen levyllä mukana ollut henkilö voi olla ylpeä panoksestaan ja erityiskiitos kuuluu Juha Raiviolle, jonka ansiosta ylipäänsä saimme sen kuunneltavaksemme. Vinyyli pääsee heti saapuessaan kunniapaikalle kotonani Trees of Eternityn vinyylin viereen. 

Kuva Svart Recordsin sivuilta.

Yöttömän yön tummempi mystiikka

Valoa ei ole ilman pimeää, ei edes yöttömässä yössä. Kenties yö on silloin vain hieman läpinäkyvämpi ja kertoo salaisuuksistaan muutenkin kuin hiljaa kuiskien. Kuin alleviivaten tätä horisontti leiskui kirkuvan punaisena ja sitä vasten hämähäkinseitit näyttävät symmetrisyydessään kauniilta jopa kahdeksanjalkaisiin hyvin ristiriitaisesti suhtautuvan silmiin. Usva muodosti miltei pyörteen- tai kurimuksenomaisia muodostelmia järven pinnalle, eikä siinä ollut häivääkään sellaisten aamuisten keijulampien pysähtyneestä eteerisyydestä, joihin se usein liitetään. Ilmassa oli tiettyä intensiivisyyttä, miltei viiltävää.

Vaikka koen juhannuksen pääsääntöisesti hyvin sosiaalisena juhlana, kuuluu juhannusyöhön olennaisena osana myös vähintään hetken hiljaisuus ja jonkinlainen, vaikeasti määriteltävä kaiho. Se tuntuu vähintään yhtä sisäänrakennetulta siihen kuin vaikkapa sauna tai järvenranta. Kenties se on ainakin osaltaan ensimmäistä aavistusta siitä, että kohta käännymme jälleen kohti talvea ja pimeyttä. Mutta jätetään se aavistukseksi, koska nimestään huolimatta keskikesän juhla tuntuu monesti oikeastaan vasta aloittavan kesän. Läsnä on jonkinlainen helpotus siitä, että talvi - oli se sitten ankara ja kylmä tai sellainen harmaa irvikuva kuin tänä vuonna - on käytännössä vaikuttavan hetken vastakohta.

Juhannusyönä tehdään perinteisesti erilaisia taikoja, ja olen itsekin leikilläni useana juhannuksena kerännyt kukkia ja sijoittanut ne tyynyni alle vilkaistakseni tulevaa aviopuolisoa unissani. Lähinnä se on kuitenkin tuntunut jonkinlaiselta sisäpiirin vitsiltä, etenkin kun tuloksena on ollut unet saunakaljoittelusta kavereiden kanssa.

Mutta sitten on ollut niitä hieman vakavampia rituaaleja tai ainakin jollain tapaa ritualistishenkisiä hetkiä. Tietenkin vaikkapa jo juhannussaunan voi ajatella jonkinlaisena rituaalina, vaikka kaikki eivät sitä varsinaisesti sellaisena koekaan, ainakaan henkisemmässä mielessä. Tänä vuonna koin jokusen tällaisen hetken, kaikki niistä yöllä. Mieleenpainuvimpaan niistä päädyin oikeastaan aivan vahingossa, tilanteen edetessä luontevasti sen luontoiseksi. Sisältö on hyvin henkilökohtainen, joten en paneudu siihen tässä kovinkaan tarkasti. Sanottakoon kuitenkin, että se oli hyvin intensiivinen ja tumma kokemus, joka tuntui kääntävän jotain tuolla tajunnan perukoilla liikkeeseen. Jostain syystä nämä kaikkein voimakkaimmat maagiset kokemukset ovat tulleet kohdalleni juuri tällä tavoin. Harvoin ne ovat pikkutarkasti suunniteltuja, vaan alitajunnan verho tuntuu raottuvan kuin vahingossa, jolloin olen tehnyt tietoisen päätöksen matkata syvemmälle. 

Se on vähän kummallista siinä mielessä, että jossain määrin kyllä allekirjoitan sen, että rituaaleissa aivan kaiken tulisi olla vahvasti symbolista - ajankohdan, rituaalielementit, siis kirjaimellisesti kaiken, jotta vaikutus tajuntaan olisi mahdollisimman vahva. Olen aina suhtautunut hieman kummeksuen siihen, että esimerkiksi vanhoja rituaaleja toistetaan ymmärtämättä niiden merkitystä, suhteuttamatta niitä tähän päivään tai edes miettimättä mitä oikeastaan ollaan tekemässä. 

Mutta toisaalta, oikeat olosuhteet ja ehkä myös ne rituaalit, joiden merkitystä ei vielä täysin syvällisesti ymmärrä, voivat tarjota portin ymmärrykseen niistä. Jokin ikään kuin loksahtaa paikalleen. Niin kuin tapahtui nytkin. Monella tapaa. 

Kaikkine tummine aspekteineen juhannus myös valaisi pitkään jatkuneen pimeän aikakauden. Kenties oli jopa jonkinlainen käännekohta. Se kai selviää vasta ajan kuluessa. Nyt sain ainakin syvemmän kosketuksen siihen juhannuksen ja oikeastaan kesäöiden tummempaan puoleen, johon olen halunnut tutustua konkreettisemmin ja syvällisemmin. 

Sen tuli leimusi kenties vielä kauniimpana ja räiskyvämpänä kuin osasin koskaan kuvitella. 

Tässä mallina Jukka.

Malli: Jenni (Nox Nebulae)

Malli: Jenni (Nox Nebulae)

Malli: Selene (Destinedhime)

Luomisesta

Jokainen on varmaan lukenut aivan tarpeeksi koronasta viime kuukausina, joten jätän sen nyt kokonaan ulos tästä kuulumispostauksesta, ja keskityn aivan muihin aiheisiin. Olen huomannut pohtineeni viime aikoina paljon sitä, miksi oikeastaan teen kaikenlaista luovaa ja ovatko syyt sille muuttuneet vuosien varrella. Se selkein syy tuntuu oikeastaan koko ajan olleen, että se on tapa konkretisoida omaa sisäistä maailmaa, jonka kokee enemmän kodiksi kuin ulkomaailman. Kun sinne on mahdotonta ihan konkreettisesti muuttaa, niin yrittää tuoda niitä asioita sitten tämän maailman puolelle edes jossain muodossa. Ylipäänsä sitä kai myös haluaa jättää jonkinlaisen jäljen itsestään. 

Minulla on myös ollut pitkään jonkinlainen tarve viestiä tiettyjä asioita ihmisille. Kenties se on yksi syy sille, miksi päädyin opiskelemaan toimittajaksi. Ennen kaikkea olen halunnut myötävaikuttaa siihen, että ihmiset pyrkisivät ymmärtämään syvällisemmin asioita ja toisia ihmisiä sekä kurkkaamaan arkimielensä taakse. Tämän lisäksi olen halunnut hengentuotteitani jakamalla vetää puoleeni muita ihmisiä, joiden mielenmaisemat ovat samankaltaisia kuin omani. Kenties olen halunnut antaa heille myös samanlaista toivoa, jota minä olen muiden teoksista saanut. Tunnetta siitä, että jokin muukin kokee ja tuntee samalla tavalla. Joku ymmärtää.

Tarve viestittää asioita on kuitenkin viime aikoina kokenut jonkinlaisen särön. Päässä on pyörinyt ajatuksia siitä, ettei tässä maailmassa varmaan ole hirveän paljon ihmisiä, jotka löytäisivät hengentuotteistani samaistuttavaa - ja niille, joilla jotka kenties löytäisivät, on parempiakin vaihtoehtoja tarjolla. Toisaalta taas en kyllä koe mielekkääksi vertailua muihin näissä asioissa. Monet muiden teoksista, joihin olen kiintynyt, eivät ole täydellisiä teknisesti, mutta ne ovat aitoja ja siten sieluttomien, mutta teknisesti korkealuokkaisten teosten yläpuolella. Niistä on löytänyt samaistuttavaa ja ne ovat todella merkinneet jotain. Suoraan sanoen minulla on välillä huutava pula tällaisista teoksista - olivat ne sitten musiikkia, kirjoja, kuvataidetta tai vaikka blogikirjoituksia. Niitä ei koskaan ole tarpeeksi.

Olen kaivanut alitajunnastani esiin myös pelon siitä, että ihmiset jotenkin tärvelisivät nämä sisäiset maailmani, jos tuon ne vapaasti retosteltaviksi. Jollain tapaa olen hyvin avoin ihminen, mutta toisaalta on jonkin verran asioita, joita tuntuu hankalalta jakaa toisten kanssa. Luultavasti sillä on tekemistä tiettyjen nuoruuden kokemusten kanssa, kun nämä omat mielenmaisemat olivat se ainut hyvä asia, ja ne oppi samaistamaan nimenomaan yksinäisyydessä koettaviksi. Muut ihmiset taas herättivät ennen kaikkea epäluottamusta ja ahdistusta. Ehkä sitä jollain tavalla pelkää edelleen, että ihmiset pilaavat ne ainoat hyvät jutut. Yritän toki taistella tätä pelkoa vastaan, mutta välillä tuntee halua käpertyä omien juttujensa pariin jakamatta niitä kellekään. Lisäksi koen tämän asian suhteen myös täysin vastakkaista pelkoa, eli etten koskaan saa täysin ulos näitä kaikkia asioita itsestäni. Että ne jäävät vain oman pään sisään. Ihminen osaa olla kummallinen olento. 

On välillä ihan hyvä katsastaa vähän, miksi tekee niitä juttuja, joita tekee, etenkin niiden tärkeimmäksi kokemiensa asioiden kohdalla. Jollain tapaa koen kuitenkin, ettei tätä luomisasiaa ja motiiveja siihen ole täysin mahdollista aivan kokonaan järkeistää. Puhtaimmillaan visio tulee välähdyksenomaisesti ja sen mukana vahva tarve konkretisoida se. Siinä on oma mystiikkansa, jota en kenties halua liikaa availla. Jollain tapaa se on arvokasta ihan itsessään.

'

Tässä on uusin työni, jolle en tosin vielä ole keksinyt nimeä. Se syntyi kuunnellessani Draconianin uutta kappaletta "Lustrous Heart" ja lueskeltuani gnostilaisuudesta - siihen liittyen olen itse asiassa kirjoittelemassa tekstiä heti, kun ehdin. Eräs asia herätti sen verran ajatuksia ja inspiroi, että ajattelin kirjoittaa siitä kokonaan oman tekstin. Tätä kuvaa en halua avata liikaa, kukin näkee siinä mitä haluaa. Minulle merkitys on selvä, ja täytyy sanoa, että tähän työhön olen vilpittömästi melko tyytyväinen. Huolimatta siitä, että olin yhdessä vaiheessa jo aikeissa sotkea sen ja koirakin istui sen päälle. 

Unelmat paremmasta maailmasta - edesmenneen Pentti Linkolan esseekokoelman herättämiä ajatuksia

Minut pysäytti noin viikko sitten luonnonsuojelija ja ornitologi Pentti Linkolan kuolema. En muista, milloin ensimmäisen kerran varsinaisesti törmäsin Linkolaan, mutta kiinnostuin hänen ulostuloistaan enemmän ollessani hieman reilu parikymppinen. Tuolloin muistan kyselleeni eräältä lähipiiriini kuuluvalta biologian ja maantiedon opettajalta, että mitä hän oikein ajattelee Linkolasta. "Linkola taitaa olla monessa asiassa oikeassa", hän vastasi. Tuolloin vastaus yllätti, sillä muistan kuulleeni Linkolasta puhuttavan jonkinlaisena vähän todellisuudesta irtautuneena huru-ukkona, jolla oli toisinaan hyvin ihmisvihamielisiä kannanottoja.

Loppupeleissä tutustuttani Linkolan ajatusmaailmaan huomasin sieltä löytyvän paljon kunnioitettavaa ja tuttuakin. Omistan Linkolan "Unelmat paremmasta maailmasta"-esseekokoelman ja ajattelin miehen muistoa kunnioittaen kirjoittaa joitakin ajatuksia sen pohjalta.

Maatalousyhteiskunta vs. urbaani elämänmeno

Esseekokoelma alkaa kaunokirjallisella kuvauksella maatalousyhteiskunnassa elävän perheen elämästä. Se on hyvin romanttinen ja idyllinen, vaikka synkät pilvet näkyvätkin jo taustalla läheisen tehdasalueen muodossa. Linkola puhuu maatalousyhteiskunnan elämänmenosta kauniiseen tapaan, romantisoiden sitä melko reilulla kädellä. Tätä en kuitenkaan pidä pahana asiana, sillä oma elämänkatsomukseni on hyvin romanttinen, ja koen, että romantisoimalla asioita (kohtuuden rajoissa) oikeastaan vain keskitymme niiden kauneimpiin puoliin.

Linkolan maalaama maailma viehättää minua. En ole koskaan elänyt varsinaisesti maalaistalossa, enkä muutenkaan oikeasti luonnon kanssa yhteydessä samalla tapaa kuin Linkolan kuvaamat ihmiset. Olen kuitenkin elänyt riittävissä määrin luonnon keskellä huomatakseni eron omassa henkisessä voinnissani pääkaupunkiseudulla ja Mikkelissä luonnonläheisemmällä alueella asuessa.

Toki meitä on moneksi. Joku nauttii maaseudun luonnosta ja rauhasta, mutta toisen mieli pysyy virkeänä kaupungin kulttuuritapahtumissa ja sosiaalisissa menoissa surffaillessa. Sitä kuitenkin pohtii, kuinka hyvin aivan toisenlaisessa ympäristössä nykyiseen muotoonsa kehittyneet ihmisaivot ja -keho sopeutuvat elämään yksiönkopperossa keskellä betonia, kulkiessa töihin mukavasti metrolla ja nähden ehkä pari puuta silloin tällöin. Muutamien aihetta koskeneiden googlaustutkimusmatkojeni aikana tulin havainneeksi, että joidenkin tutkimusten mukaan kaupunkielämisellä voi olla negatiivisia vaikutuksia esimerkiksi mielenterveyteen (linkkejä tekstin lopussa) - kaupungissa ollaan keskimäärin ahdistuneempia, masentuneempia ja sairastetaan enemmän skitsofreniaa.

Linkola esittää kirjassaan myös, että ihmisellä on jopa suurempi tarve kauniisiin luonnonmaisemiin kuin esimerkiksi taiteen kautta tuleviin elämyksiin. Itselleni ihmisen tuottamat esteettiset tai mystis-henkiset kokemukset (joita taiteesta haen) eivät ole sen vähäisempiä kuin muunkaan luonnon, mutta yhtä kaikki, koen kummatkin välttämättömiksi itselleni. Hirveän harmaassa kaupunkiympäristössä tuntee itsensä helposti jotenkin irralliseksi, eikä kontaktia ympäristöönsä tunne samalla tavalla kuin luonnonläheisyydessä. Ei ehkä haluakaan tuntea. Omalla kohdalla luonnonläheisempi ympäristö myös kirvoittaa aivan eri tavalla mielikuvitusta ja piristää kuin kaupunkimaisempi.

Onko kaupungissa sittenkään enemmän virikkeitä?

Puhun harmaasta kaupunkiympäristöstä, vaikka joku kenties yhdistää kaupunkiin vilkkuvat valot, nauravat ihmiset, värikkäät ravintolat ja vastaavat. Linkola puhuu Helsingistä kirjassaan lähinnä kaupungin irvikuvana, josta puuttuvat kaikki eloisat elementit ja ihmisetkin ovat lähinnä happamia vastaan tullessa. Monena päivänä taisin itse olla juuri tällainen hapan vastaantulija, joka ei halua puhua kellekään. Mutta tähän liittyy kyllä kiintoisa ilmiö. Eräs läheiseni puheli minulle äskettäin, että hänen piirissään ihmiset tuntuvat jotenkin koteloituvan entisestään muutettuaan Helsinkiin, vetäytyvät kuoriinsa. Hän ei itsekään vuoden verran Helsingissä asuessaan tullut nähneeksi juuri ketään paikallisia ystäviään, vaikka oli ollut iloinen siitä, että siihen olisi nyt paremmat mahdollisuudet.

En tiedä, onko tällainen ilmiö yleinen, mutta itsekin huomasin jonkinlaista turtumista esimerkiksi runsaaseen tapahtumatarjontaan. Tapahtumat tuntuivat niin paljon hienommilta jutuilta silloin, kun vielä asui muualla. Toisaalta, osallistuin kyllä myös eloisiin ja kaikin puolin mahtaviin sosiaalisiin juttuihin pk-seutuaikoinani, enkä siis täysin allekirjoita Linkolan ajatuksia Helsingistä kaupungin irvikuvana. Jonkinlaisen turtumisen ärsykemäärään sen sijaan voisin ehkä allekirjoittaa. Kenties siihenkin voi kuitenkin vaikuttaa esimerkiksi valitsemalla asuinpaikaksi jonkun hieman luonnonläheisemmän ja rauhallisemman alueen.

Oman kokemukseni perusteella ihmisläheisyys kyllä korostuu pienemmillä paikkakunnilla. Esimerkiksi täällä Mikkelissä ihmiset pysähtyvät useammin juttelemaan aivan tuntemattomien kanssa, naapurit tunnetaan paremmin ja pulaan tai vain hankalaan tilanteeseen joutunutta autetaan herkemmin ja oma-aloitteisemmin kuin Helsingissä. Ehkä pienemmässä kaupungissa tuntuu turvallisemmalta ottaa kontaktia tuntemattomaan, ja ehkä ihmiset eivät tunnu samalla tavalla kasvottomalta massalta, kun heitä on vähemmän.

Mukavuudenhalun vankila

Oman osansa Linkolan kritiikista saa myös nykyinen mukavuudenhaluinen elämäntyyli ja siitä seuraava fyysisen rasituksen väheneminen. Joskus olen miettinyt itsekin sitä, kuinka suuri osa esimerkiksi kärsimästämme masennuksesta johtuu siitä, ettei meidän tarvitse samalla tapaa taistella enää selviytyäksemme. Mikäli eläisimme jatkuvan selviytymistaistelun keskellä, kenties ne hyvät asiat elämässä tuntuisivat sitten entistäkin paremmilta. Kenties ihmisillä olisi enemmän seikkailuja kerrottavanaan, jos elämää ei käytettäisi ruutujen edessä ja 8-16 toimistotyössä istuen. Olisiko meillä myöskään loputtomiin aikaa märehtiä loputtomasti omaa kurjuuttamme, jos olisimme hieman toisella tapaa työnteossa?

Varmasti nykyinen elämäntyyli passivoi herkästi ja sitä kautta voi johtaa masennusoireisiin. Liian hattaraista kuvaa en kuitenkaan maalaisi aiempien sukupolvien elämästä - epävarmuus tulevasta on varmasti herättänyt toisinaan voimakastakin pelkoa ja ahdistusta. Jos töitä on ollut tehtävänä, niin ne on pitänyt, eikä siinä ole ollut paljon varaa loppuunpalamisiin. Ja mitä tulee seikkailuihin, voimme onneksi kokea nykyoloissakin, jos vain niin valitsemme.

Enkä kyllä epäile, etteikö omaa kurjuuttaan olisi ihan mahdollista märehtiä samalla tavalla heinänteossakin kuin toimistossakin. Lisäksi esimerkiksi keskiajan talonpojilla on itse asiassa ollut varsin paljon vapaa-aikaa, vaikka elämä onkin ollut rankkaa. Sen kuitenkin allekirjoitan, että elämä kenties tuntuu merkityksellisemmältä, kun elää tiivisti yhteydessä luonnon kanssa. Itsensä varmasti näkee vahvemmin osana kokonaisuutta.

Mitä tulee fyysiseen rasitukseen, on itsestäänselvää, että jos emme huolla kehoamme, tulemme kärsimään erilaisista terveysongelmista, eikä mielikään pysy virkeänä. Aikanaan talonpoikaisväestö ei ole suuremmin tarvinnut kuntosaleja, sillä liikkuminen tulee töiden ohessa, eikä kaverin luokse voinut kulkea metrolla. Nykyään useimpien töiden luonne on sellainen, että liikuntaa on harrastettava vapaa-ajalla pysyäkseen kunnossa. Oman kokemukseni mukaan nimenomaan ulkoliikunta pitää mielen virkeänä. Epäilen, että monen henkinenkin vointi olisi paljon parempi, mikäli haastaisi kehoaan ja kävisi ulkona säännöllisesti. Sellaiseen elämään kehomme on syntynyt.

Ihmiskeskeisyydestä

Jos Pentti lukisi tätä tekstiä, hän varmasti syyttäisi minua nyt ihmiskeskeisyydestä. Se on kieltämättä käsitellyt ennen kaikkea ihmistä. Tällainen katselukulma tuntui usein närkästyttäneen Linkolaa. Minunkaan mielestäni ihmisen ei pitäisi kuvitella, että kaikki muut lajit ovat olemassa täällä häntä varten. Omiin silmiini ihmisellä on kuitenkin erityisasema muihin lajeihin verrattuna siinä mielessä, että meidän tietoisuutemme on aika eri luokkaa kuin muilla eliölajeilla. Mutta siihen liittyy myös suuri vastuu. Meillä on jonkinlainen käsitys siitä, mitä täällä on meneillään ja me voimme vaikuttaa siihen, miten asiat tällä pallolla ovat. Siitä olen Linkolan kanssa samaa mieltä, että olemme tehneet paljon pahaa. Olemme käyttäneet asemaamme väärin. Sen sijaan meidän pitäisi käyttää potentiaalimme niin, että saisimme tämän maapallon kukoistamaan.

Ihminen on melko itsekeskeinen olento. Itsekeskeinenkin voi toki ymmärtää sen faktan, että jos tuhoamme tämän planeetan, niin meillekin käy huonosti. Ongelmana kuitenkin on se, että tuo tuho on niin kaukainen asia suurimmalle osalle meistä, että silmänsä on helppo ummistaa. Koska mattimeikäläinen on nykyään niin irtaantunut luonnosta, eivät esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai muun luonnonraiskaamisen aikaansaamat muutokset näy hänelle niin helposti. Esimerkiksi Linkolan kohdalla tilanne oli kuitenkin tyystin toinen, sillä hän eli tiiviisti yhteydessä luonnon kanssa, tunsi ympäristönsä ja siten myös koki muutokset aivan eri tavalla. Mattimeikäläinen saattaa mennä tyytyväisenä virkistäytymään keskelle lajistoltaan köyhtynyttä puupeltoa, mutta Linkola on nähnyt sellaisessa ennen kaikkea tragedian.

Kysymys kuuluukin: kuinka voimme vaatia ihmistä laittamaan luonnon etusijalle, jos hänellä ei ole minkäänlaista suhdetta siihen tai suhde on heikko? Luulen, että tuloksia voitaisiin saada nimenomaan luontosuhteen elvyttämisen kautta, ei saarnaamisen. Jälkimmäinen herättää usein lähinnä vastareaktion.

Uudesta elämäntavasta houkuttelevampi

Saatamme siis tarvita tietynlaista ihmiskeskeisyyttä kääntääksemme kelkan. Ensiksi meidän täytyisi tehdä luonnonläheisestä ja ympäristöystävällisestä elämäntavasta houkutteleva. Luoda todellinen sisäinen motivaatio muutokselle. Pitäisi esimerkiksi konkreettisesti pyrkiä näyttämään ihmisille, miksi heidän kannattaa pyrkiä eroon kulutushuumesta, joka loppupeleissä perustuu enemmän seuraavaan epätyydyttävän annoksen odotteluun kuin oikeaan onnellisuuteen.

Jotenkin meidän olisi onnistuttava vaikuttamaan nimenomaan ihmisten syvimpiin arvoihin. En ole varma pötkitäänkö trenditempauksilla hirveän pitkälle. Trendit ovat kuitenkin tiiviisti kytköksissä kulutuskeskeiseen elämäntapaan ja trendin seuraajalla on kohta jälleen taas jokin uusi villitys menossa. Joskin voi olla mahdollista, että ihminen päätyisi trendin kautta löytämään luontosuhteensa ja siten elämäntavasta tulisi pysyvästi kestävämpi.

Linkola itse asiassa kirjassaan juurikin houkuttelee lukijaa kohti luonnonläheisempää elämäntapaa. Monessa kohtaa hän pyrkii näyttämään, minkä vuoksi ihminen olisi onnellisempi lähempänä luontoa. Kirja maalailee kauniita maisemia, vetoaa tunteisiin ja inspiroi lukijaa. Mediassakin voitaisiin ottaa oppia siitä. Toki siellä sanotaan äänekkäästi soosoota ympäristön tuhoamiselle, mutta se ei yksinään inspiroi ihmisiä muutokseen. Samaan aikaan siellä myös promotaan kulttuuria, joka tuhoaa ympäristöä.

Mainitaan kuitenkin yksi esimerkki hienosta jutusta: Tämän Ylen artikkelin kaltaisia juttuja kaipaisin enemmän. Tässä on hyvin käsitelty sitä, mitä omavaraisuus antaa ihmisille, jotka ovat valineet sen tien.

On toki myönnettävä, että sellaiselle ihmiselle, joka on hirveän syvällä kulutuskulttuurissa ja täysin vierautunut luonnosta, voi olla hankala välittää näitä asioita houkuttelevasti. Minusta on äärimmäisen surullista, että olemme ylipäänsä päätyneet tilanteeseen, jossa ei ole aivan harvinaista kuulla, ettei ihmisellä ole ollut sen suurempia tai syvempiä luontokokemuksia. Kuten olemme saattaneet huomata, se on traagista niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta.

Pystymmekö me pelastamaan maapallon?

Liikakansoituksen ongelma, josta Linkola puhuu, on todellinen. Se on sitten toinen juttu, kuinka se olisi ratkaistava. Muun muassa naisten koulutusta kehitysmaissa on tarjottu ratkaisuksi - kun naiset pääsevät rakentamaan omaa elämäänsä, he eivät jää kotiin synnyttämään. Varmasti se pitkällä tähtäimellä voisi vaikuttaa väestömäärään, mutta onko muutos riittävän nopea? Valitettavasti on myös mahdollista, että kun elintaso kehitysmaissa kasvaa, myös kulutus lisääntyy. Meillä ei ole varaa edes tähän omaan nykyiseen versioomme, saati sitten vielä uusiin. Mutta tietenkin meiltä on paksua moralisoida muita, jos emme edes saa omaa kulutustamme kuriin.

Toivon, tietysti, että saisimme, mutta ikävä kyllä jaan Linkolan pessimismin tämän asian suhteen. Moni on toivonut, että korona herättelisi ihmistä omaan kuolevaisuuteensa ja sitä kautta laittaisi tekemään enemmän myös luonnon eteen, mutta olen aika skeptinen sen suhteen. Näin voisi ehkä käydä, jos kyseessä olisi mustan surman kaltainen kunnolla porukkaa niittävä tauti, mutta nykyiset vaikutukset tuskin vielä saavat riittävää määrää ihmisiä havahtumaan. Lisäksi tätä eristäytyneisyyttä mahdollisesti seuraa entistä pahempi kulutushysteria, eivätkä vihreät arvot eivät välttämättä ole ensimmäisenä yritysten tai edes valtionjohdon mielessä, kun alamme palata normaaliin - taloudellisten tappioiden korjaaminen saatetaan priorisoida korkeammalle.

Unelmat paremmasta maailmasta on vielä melko optimistinen teos verrattuna Linkolan myöhempään ajatteluun, jonka hän itsekin kirjan johdannossa toteaa. Teksteissä kuvastuu toivo muutoksesta, mikä on myöhemmin tuntunut olevan Linkolalta kateissa. Minä luen Linkolasta myöhempien journalististen juttujen perusteella surua ja epätoivoa, mutta varsinaista vihaa lähimmäistä kohtaan en havaitse - ehkä jossain määrin ihmislajia ja ennen kaikkea sen toimintaa kohtaan, mutta en yksittäistä ihmistä. Minulle hänen puheistaan välittyy ennen kaikkea se, että hän suhtautuu ihmiseen lajina muiden joukossa. Tällä hetkellä varsin tuhoisana lajina.

Pentti Linkola jää monen suomalaisen muistoihin aitona luonnonsuojelijana, joka oli valmis radikaaleihinkin ratkaisuihin tavoitteidensa eteen. Tässä ilmapiirissä, jossa moni ei ole oikein valmis tinkimään omasta olemisestaan yhtään, tarvitsisimme sellaista asennetta enemmän. Pentti kantoi omat kortensa kekoon ja aika paljon ekstraakin. Jää meidän päätettäväksemme, miten tarina jatkuu.

Osallistu Luonnonperintösäätiön keräykseen Linkolan muistometsää varten tästä!

Tekstin lähteet:
Pentti Linkola - Unelmat paremmasta maailmasta
Sick cities: why urban living can be bad for your mental health
Tuore kyselytutkimus paljastaa: Maalla asuvat ovat jopa kahdeksan kertaa kaupunkilaisia onnellisempia
The Intriguing Past Times Of Peasants In The Middle Ages
Pentti Linkola ja puoli vuosisataa radikaalia sanomaa luonnon puolesta

Henkisten symbolien maallistumisesta ja niihin liittyvien assosiaatioiden muuttumisesta

Olen viime aikoina tullut miettineeksi jonkin verran sitä, miten henkisiä symboleita nykyään käytetään melko paljon myös maallisemmissa yhteyksissä. Ristisymboleita on näkynyt jo pitkään vaatteiden kuoseissa, mutta nykyisin voi bongata enemmän myös pakanallisia ja okkultistisia symboleita. Vaikka tavallaan on hienoa, että ne itselle tärkeät symbolit on nyt helpompi saada osaksi omaa habitusta, liittyy asiaan myös hieman luotaantyöntäviä elementtejä.

Äkkiseltään helposti ajattelisi, että symboli saa lisää voimaa sen käytön yleistyessä, tai asiat, joita se edustaa alkaisivat jollain tavalla vaikuttaa ihmisiin enemmän. Omalla tavallaan siinä on pointtinsa, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen.

Olen huomannut omalla kohdallani, että jos törmään johonkin symboliin hirveän usein joko maallisemmassa tai vähemmän toivotussa yhteydessä, omat, alkuperäiset assosiaatiot siitä voivat hieman löyhtyä ja pahimmassa tapauksessa symboli menettää jonkinlaista pyhyyttään.

Otetaan esimerkiksi Mjölnir, Thorin vasara. Se on varmasti yksi tunnetuimmista pohjoimaisista pakanasymboleista. Kaikki symbolin käyttö ei liity henkisyyteen, vaan muun muassa monet metallibändit käyttävät sitä logoissaan ja useilla metallimusiikin kuuntelijoilla se sitä kautta komeilee bändipaidassa. Jotkut myös käyttävät vasaraa esimerkiksi koruna esteettisessä mielessä. Ei ole myöskään mikään ihme, jos vasara myös yhdistyy jonkun mielessä sellaisiin hassunhauskoihin viikinkijuttuihin, joissa viikinkisedällä on sarvikypärä, iso maha ja mursunviikset. Erilaisia käyttöyhteyksiä alkaa olla niin paljon, ettei symboli enää automaattisesti yhdisty sen henkiseen merkitykseen.

Ilmiö on sen vuoksi tavallaan valitettava, mutta en myöskään haluaisi alkaa rajoittaa sitä, miten symboleita käytetään. Se tuntuisi jollain tapaa aika tiukkapipoiselta, ja siinä samalla nostaisi oman tulkintansa muiden yläpuolelle. En ole mikään auktoriteetti sanomaan, mihin yhtään mitkään symbolit kuuluvat tai eivät kuulu. Toki voin olla omasta puolestani närkästynyt siitä, että symboli on alkanut yhdistyä omassa mielessäni yllättäen asioihin, joihin se ehkä ennen ei ole yhdistynyt.

Symboleista muodissa

Kuten jo alussa mainitsin, henkisiä ja uskonnollisia symboleita on enenevissä määrin alettu painaa esimerkiksi ketjuliikkeiden vaatteisiin. Ristisymbolin käytön kohdalla kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että kyseessä on tuttu symboli. On kaivattu jotain kuviota vaatteeseen ja risti on niin yleinen symboli, että valtaväestö länsimaissa kokee sen suhteellisen neutraalina. Omalla tavallaan risti on jo menettänyt merkitystään hyvin suurissa määrin, sillä kuinka moni nykyään oikeasti suuntaa ajatuksensa Jeesuksen ristinkuolemaan tai syntien anteeksiantamiseen nähdessään sen?

Goottikulttuuri ja muutenkin synkemmät alakulttuurit taas ovat aina flirttailleet okkultismin kanssa, joten goottimuodissa taustalla voi olla sekä niiden henkisempää käyttöä että jonkinlaista imagon rakentamista. Monesti symboleihin yhdistetään salaperäisyyttä ja salattua tietoa, joten ehkä niillä joskus tavoitellaan myös sellaista vibaa omaan olemukseen. Tietty mystisyys kyllä ironisesti hälvenee, kun symbolia aletaan käyttää maallisemmin.

Mystiikka ei ole symbolin tarkoitus yksinään, vaikka sen hälveneminen voi henkisissä harjoitteissa vaikeuttaa tietynlaisiin tiloihin sukeltamista. Mystiikan katoamisen ei kuitenkaan pitäisi poistaa symbolin varsinaista merkitystä, mutta nimenomaan rajusti muuttuvien assosiaatioiden kautta merkityskin voi muuttua.

Olisin kuitenkin varovainen arvostelemaan kenenkään yksityishenkilön tapaa käyttää jotain symbolia. Jonkin verran henkisiä symboleita on näkynyt esimerkiksi bileissä ihmisten ihoilla erilaisissa kertakäyttötatuoinneissa, ja äkkiseltään hopeaglitterisenä välkkyvä, Cybershopista ostettu all-seeing eye voi vaikuttaa lähinnä koristeelta. Koska näitä tatuointeja myydään yleisessä nuorten ketjuliikkeessä, varmasti sitä päätyy käyttämään moni sellainenkin, jolle symbolin merkitys ei ole tuttu. Mutta jollekin se voi merkitä paljon, ja henkilö on voinut somistaa itsensä tuolla tatuoinnilla juuri sen vuoksi, että haluaa viestittää itsestään jotain olennaista. (Nimin. olen joskus itse tehnyt näin.) Olen aina tykännyt siitä, että ihmiset ilmaisevat syvimpiä tuntojaan myös ulkoisella olemuksellaan.

Sekään ei ole varsinaisesti loukkaus, että joku käyttää symbolia vain, koska se on hieno. Minun silmiini se on ehkä vähän kummallinen lähestymistapa, mutta kenties jollekin se voi olla myös reitti tutustua symboliin tarkemmin.

Äärioikeisto, natsismi ja riimut

On sitten jo vaikeampi asia, jos symboli esitetäänkin loukkaavassa valossa. Jotkut ovat kokeneet esimerkiksi riimujen käytön uusnatsistisissa tai äärioikeistolaisissa yhteyksissä loukkaavaksi. Mediassakin on ollut jonkin verran keskustelua aiheesta etenkin Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kohdalla, sillä heidän logossaan esiintyy Tiwaz-riimu.

Joskus olen kuullut ihmisten puhuvan siitä, etteivät nämä henkilöt oikeasti ole pakanoita ja he käyttävät riimua väärään tarkoitukseen. Olen esimerkiksi somessa seurannut hyvin erilaisilla poliittisilla näkemyksillä varustettuja pakanoita ja vakuuttunut siitä, että myös jotkut äärioikeistolaiset, uusnatsit ja vastaavat olla voivat pakanuutensa kanssa aivan tosissaan, ja heille nämä symbolit voivat olla aivan yhtä tärkeitä ja pyhiä kuin muillekin. Tämä ei tarkoita sitä, että sen paremmin uusnatsismi kuin äärioikeistolaisuuskaan olisi minusta erityisen hieno juttu. Lähinnä tarkoitukseni on sanoa, että eiköhän näitä symboleita ole ennenkin käytetty toisiaan vastaan taistelleiden tahojen toimesta aivan ristikkäisten päämäärien ajamiseksi.

Luultavasti joidenkin ihmisten tarve kieltää esimerkiksi äärioikeistolaisten pakanuuden aitous, ja sen myötä esimerkiksi riimujen käyttö, juontaa juurensa ainakin osin siihen, että uusnatsien poliittiset mielipiteet koetaan niin vastenmielisinä, ettei haluta ajatella heidän kanssaan olevan mitään muutakaan yhteistä. Aina poliittiset mielipiteet eivät kuitenkaan ole kovinkaan relevantteja mietittäessä sitä, edustaako joku jotain uskontokuntaa vai ei. Toki, koska sekä henkisyydessä/uskonnossa että politiikassa on kyse arvoista, voi uusnatsipakanan ja vihervasemmistolaisen pakanan henkisyyskin näyttää aika erilaiselta. En sinänsä siis ihmettele, jos toisen tapa harjoittaa sitä näyttäytyy epäaitona ja jonain sellaisena, johon ei itse halua tulla yhdistetyksi.

Vastarintaliikkeen käyttämä Tiwaz on kiistämättä jossain määrin aggressiivinen riimu, joka symboloi menestystä, voittoa ja tietynlaista soturimentaliteettia. Ei ole siten mikään ihme, että se on valittu logoksi radikaalille Vastarintaliikkeelle. Toisaalta riimuun yhdistyy myös oikeudenmukaisuus, jolloin mennään jo etiikan puolelle, ja näkemyserotkin tuntuvat enemmän. Varmasti Vastarintaliikkeen jäsenet ajattelevat itse taistelevansa oikeuden puolesta, kun taas monet muut näkevät heidän toimintansa epäinhimillisenä ja sen myötä kaikkea muuta kuin oikeudenmukaisena.

Riimujen merkitykset nähdään pakanapiireissä monesti asioina, jotka pitää sisäisesti oivaltaa, ja joita ei voi täysin selittää. Jos asia on näin subjektiivinen, ei riimun oikeaa käyttöä voi määrittää. Varmasti itsekin näen Tiwazin varsin eri tapaan kuin Vastarintaliikessä se nähdään, mutta koen sen vain ilmenevän eri ihmisille eri tavoilla. Monissa traditioissa on monikasvoisia jumaluuksia ja samalla tapaa riimutkin näyttäytyvät eri tavoin maailman näkeville ihmisille eri lailla. Tiwazinkin kohdalla oikeamielisen soturin jonkinlainen arkkityyppi, voima tai energia voi olla kaikille yhteinen, mutta kaikki muu onkin tulkintaa ja soveltamista.

Tietenkin riimut voivat olla joillekin noissa ryhmittymissä yksinkertaisesti tietynlainen propagandan väline ilman mitään sen suurempaa yhteyttä niihin. Etenkin siinä tapauksessa on yksinkertaisesti typerää, että jotkut tahot haluavat kieltää riimujen käytön kokonaan. Sillä tavalla symbolit nimenomaan assosioituvat yhä enemmän noihin ryhmittymiin. Esimerkiksi tuhansia vuosia vanhasta hakaristisymbolistakin saatiin aika äkkiä kavahdettu symboli toisen maailmansodan jälkeisen natsismin pelon vuoksi. En katso myöskään sitä hyvällä, että aina silloin tällöin törmää sivustoihin, joilla esimerkiksi Othala-riimusta puhutaan uusnatsisymbolina. Uusnatsit voivat käyttää sitä, mutta se ei ole uusnatsisymboli. Symboli on paljon uusnatseja ja alkuperäisiäkin natseja vanhempi.

Kuinka säilyttää symbolien pyhyys?

Olen miettinyt paljon sitä, miten saisin ylläpidettyä niitä merkityksiä, joita tietyt symbolit itselle edustavat, vaikka niitä alkaisi ja on alkanut näkyä maallisemmissa tai muuten epämiellyttävissä yhteyksissä. Ennen kaikkea tällaisessa tilanteessa kannattaa pyrkiä vahvistamaan omia assosiaatioitaan, esimerkiksi kantaa symbolia mukana, ottaa se mukaan erilaisiin henkisiin harjotteisiin ja välttää niiden yhteyksien kohtaamista, joissa symbolia käytetään itselle vastenmielisesti. Mikäli jokin ryhmittynä luo symbolista toisenlaista kuvaa, kuin miten sen itse kokee, voi pyrkiä lisäämään oman näkemyksensä tunnettavuutta yksinkertaisesti puhumalla symbolista ja sen merkityksestä itselle.

Toisaalta, joskus symbolin todellinen ymmärtäminen jonkun toisen silmin voi myös olla valaiseva kokemus. Etenkin silloin, jos epämiellyttäviä tuntemuksia herää yksittäisten henkilöiden, eikä esimerkiksi jonkun vaatemerkin tavasta käyttää symbolia, voi ratkaisuna joskus toimia oikeasti tutustuminen siihen, mitä on symbolin käytön taustalla.

Riimujen suhteen toki voi myös hyödyntää sitä, että ne ovat myös äänteitä, eivätkä pelkästään kuvallisia symboleita. Jos yhteys kuvalliseen symboliin on kadoksissa, voi kokeilla, miltä ääni tuntuu. Moni itse asiassa tuntuukin saavan enemmän irti nimenomaan ääneen lausutuista riimuista.

Itse vahvistan henkisiä assosioitiota myös musiikin kautta, sillä se luo minulle vahvoja tunnemuistoja. Esimerkiksi Wardrunan riimuihin keskittyvät kappaleet ovat paitsi avanneet minulle paremmin riimujen merkityksiä, myös liittäneet niihin vahvoja tunnekokemuksia.

Kieltämättä joskus pelkään, että esimerkiksi itselle tärkeiden asioiden kaupallistuminen vääristää ne kummalliseen muotoon ja jopa turmalee ne, mutta se on ennen kaikkea kiinni itsestä, minkälaisille tulkinnoille antaa mielessään tilaa. Uskaltaisin loppupeleissä myös väittää, että jos joku symboli todella puhuttelee minua syvästi, ei kokemus tahriinnu siitä, että joku muu käyttää sitä vähän eri tavalla.

Kuva: Pinterest

Minua voi nyt seurata myös Facebookissa!

Jotkut teistä ovat varmaan seuranneetkin vanhaa Belsissa-mallisivuani, mutta tunnen kasvaneeni ulos siitä. Lisäksi siellä on pääasiassa muiden ihmisten töitä, joissa olen ollut mallina.

Uusi sivu keskittyy omille luoville tuotoksilleni. Tälläkin sivulla on kuvia myös minusta, mutta ne ovat itseni suunnittelemia ja editoimia. Lisäksi sivu tulee sisältämään myös maalauksia, musiikkia, tärkeimpiä blogitekstejäni (eli ihan jokaisesta kuulumispostauksesta en päivitä, mutta muista kyllä) ja mahdollisesti myös sellaisia journalistisia juttuja, jotka sopivat sen sisälle.

Vanhaa sivua en ole päivitellyt pitkään aikaa, mikä on johtunut juuri siitä, ettei se ole tuntunut enää omalta. Lisäksi viestit, joita siellä saan, keskittyvät pääasiassa ulkonäkööni. Se on ehkä jossain määrin ymmättettävää, kun kyseessä on malleilusivu, mutta itselleni se ei ole se pointti.

Olen todella innoissani tästä, koska tämä mahdollistaa paremmin vuorovaikuttamisen seuraajien kanssa ja kaikkien tuotosten kokoamisen yhteen paikkaan. Tästä pääset sivulleni! 

Steven Wilsonin Hand. Cannot. Erase. – tarina ulkopuolisuudesta modernissa ajassa

youtube.com

Jokunen päivä sitten sain käsiini Steven Wilsonin Hand. Cannot. Erase.-taidekirjan. Saman konseptin tiimoilta on ilmestynyt myös albumi sekä blogi, jota Wilson kirjoitti ennen levyn julkaisua. Konseptina toimii suurkaupunkiin muuttaneen naisen kasvutarina – hiljallinen eristäytyminen muista ihmisistä ja katoaminen.

Teos mukailee jossain määrin Joyce Carol Vincentin tarinaa. Vincent oli 1900-luvun jälkipuoliskolla elänyt nainen, joka kuoli asuntoonsa vuonna 2003, ja jonka maalliset jäännökset löydettiin kolme vuotta kuoleman jälkeen. Vincent oli vasta 38-vuotias, lahjakas ja suosittu nainen, jonka yksinäinen kohtalo ei tuntunut sopivan ollenkaan siihen kuvaan, jonka naisen tavanneet henkilöt olivat hänestä luoneet.

Kirja tai levykään ei ole ensimmäinen tuotos, johon olen Wilsonilta tutustunut, sillä hän on seurustelukumppanilleni se elämää suurempi artisti. Minustakin Wilson on ollut aina mielenkiintoinen muusikko, joskaan hänen teoksensa eivät ole puhutelleet minua aivan yhtä syvästi kuin kumppaniani. Kappaleiden äänimaailmoissa on asioita, jotka resonoivat ja sitten asioita, jotka eivät resonoi. Lyriikoiden puolella on myös pätkiä, jotka kolahtavat kovaa. Esimerkiksi Hand. Cannot. Erase. -levyn Routine onnistuu kuvamaan tietynlaista traumakipua todella osuvasti.

En oikein tiedä millä sanalla minun pitäisi tästä projektista puhua, sillä se on varsin poikkitaiteellinen. Jo pelkästään kirjassa on esimerkiksi fiktiivisia lehtileikkeitä, päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja maalauksia päähenkilön elämän varrelta. Elävöittävinä elementteinä on mukana myös muun muassa henkilön syntymätodistus ja jonkinlainen koulutodistus. Sitten toki erikseen vielä levy musiikkivideoineen ja blogi. Nämä kaikki yhdessä luovat hyvin vaikuttavan ja monipuolisen kokonaisuuden - ikään kuin puhaltavat päähenkilön henkiin.

Olen kirjoittanut kirjoittanut täällä paljon eristäytymisestä ja kuulumattomuudesta. Ei varsinaisesti siis ole ihme, että tämä tarina kolahti. Etenkin sen vuoksi, että kuvaus tuntuu niin aidolta. Tarina ei ole mikään mauton ja hajuton stereotypia, vaan hyvin elävä kuvaus. Olen henkilökohtaisesti hieman närkästynyt siitä, miten yksinäisyydestä ja eristäytyneisyydestä puhutaan - liian monta kertaa olen törmännyt siihen, että tällaisia tunteita kokeviin ihmisiin yhdistetään automaattisesti esimerkiksi hiljaisuus ja huonot sosiaaliset taidot. On myös kummallista, miten suuri yllätys ihmisille edelleen on, että joku, joka on suosittu ja haluttu voi kokea tällaisia tuntemuksia. Yksinäisyys ei välttämättä aina ole ihmisten poissaoloa vaan yhteyden kokemuksen puuttumista.

Samaistuin kirjan päähenkilön, H:n, kokemukseen siitä, että muiden ihmisten seurassa tuntee usein ikään kuin esiintyvänsä jonkinlaisessa roolissa. Minun kokemukseni mukaan se ei aina ole sitä, että yrittäisi väen väkisin olla jotain muuta kuin on. Sosiaalisissa tilanteissa vain on tietynlaisia kaavoja ja rooleja, joiden vangiksi tuntee jäävänsä. Se on toisinaan aika ahdistavaa.

"But in the end I felt the same way I always did when I tried to be normal (whatever that is), like I was playing a role in a dream of life, but only by somehow sacrificing my real self."

Small talk on myös vähän hämmentävä ilmiö. Pystyn kyllä siihen, mutta monesti se tuntuu turhalta ja vähän typerältä. Siinä tulee helposti miettineeksi, mitä oikeastaan tilanteessa tekee, kun voisi olla tekemässä jotain sellaista, joka oikeasti sytyttää. Toki small talkin tarkoituksena monesti on olla silta siihen aitoon kokemukseen ja vuorovaikutukseen. Joskus siihen päästään, mutta joskus ei.

"While I'm making a pleasant small talk you would never guess that in my head I'm simply biding my time before I can return to my solipsistic cocoon."

Mutta takaisin itse kirjaan. Päähenkilöllä on tapana kerätä lehtiartikkeleita kadonneista naisista. Hän uskoo, että osa heistä ei olekaan päätynyt näyttelemään jonkin tragedian pääosaa, vaan on yksinkertaisesti omasta tahdostaan päättänyt kadota. Luulen, että jokainen meistä kaipaa jonkinlaisia samaistumisen kokemuksia, ja päähenkilö tuntuu hakevan niitä näistä henkilöistä. Tietynlaisia ystäviä, jotain joka kulkee mukana tai kenties ryhmää tai jonkinlaista perhettä, jonka osa olisi.

"I would cut these articles out of the newspaper, but I felt some sense of responsibility to these women, to keep them close to me."

Päähenkilön suhde hänen ottosisareensa muodostuu teoksissa tärkeäksi elementiksi, vaikka se ei ollut pitkäkestoinen. Vahva linkki tyttöjen välillä on jo siinä, etteivät he kumpikaan oikeastaan kuulu mihinkään. Päähenkilö mainitseekin tekstissä sisaren eläneen monia elämiä, tulkintani mukaan siirtyessään kodista seuraavaan. Sisar avaa päähenkilölle maailman, johon sisältyy muun muassa Kafkaa, Dead Can Dancea ja tupakkaa. Sisarelle päähenkilö myös puhuu eräästä mystisestä sattumuksestaan. Se, että sisar kehottaa H:ta olemaan kertomatta asiasta kellekään muulle luo kuvaa siitä, että sisar jollain tapaa tietää mistä puhuu. On osa samaa maailmaa.

"I never felt brave enough to tell her everything, but in time I definitely would have, especially as I suspected they visited her too.  I think it was why we connected."

Myös se on kiinnostavaa, miten päähenkilö jättää ihmissuhteensa ikään kuin roikkumaan. Hän ei ota yhteyttä sisareensa, vaikka ihmissuhde on merkinnyt hirvittävästi. Hän antaa kissansa mennä, eikä edes yritä etsiä sitä. Hän pohtii itsekin asiaa sisarensa suhteen, mutta tulee siihen tulokseen, ettei joskus hirveästi merkinnyt asia enää välttämättä merkitsekään nykyhetkessä mitään. Hän lisää myös, että myöskään sisko ei ole koskaan ottanut häneen yhteyttä.

Mielessäni myös kävi, että ehkä se merkitseekin liikaa. Liikaa, että ottaisi riskin huomata, ettei samaistumisen kokemus pidäkään paikkansa (enää) tai liikaa, että pystyisi ottamaan vastaan torjutuksi tulemisen kokemuksen. Jättämällä asian roikkumaan voi ainakin säilyttää muiston siitä, että koki joskus jotain erityistä. Voi toki olla, että tuntemukseni on vain omien kokemuksieni peilausta. (Mitä toki kaikkien teosten tulkitseminen jossain määrin on.) Kokisin tosin tehneeni tämän asian suhteen useammin päinvastaisen valinnan kuin H: antanut ihmisille mahdollisuuden, ottanut asioista selvää ja yrittänyt löytää yhteyttä sellaisista paikoista, joista sellainen kenties voisi löytyä.

Joskus olen kenties yrittänyt liikaakin avata niitä luukkuja pelätessäni, että muuten missaan jotain. Joskus taas olen tehny niin kuin H ja antanut sellaistenkin asioiden lipua käsistäni, jotka ovat merkinneet paljon.

"You have a million possibilities open to you, but in the end you need to make a commitment, or you stay in a holding a pattern of indecision and nothingness forever. Perhaps I'm too afraid of being haunted by the ghosts of those other paths."

Yksi keskeinen ero Wilsonin kuvitteellisen päähenkilön ja inspiraationlähteenä toimineen Vincentin on se, että Vincent ei elänyt somen kultaisella aikakaudella. Äkkiseltään voisi kuvitella, että some voisi tällaisissa tilanteissa olla yksinäisyyttä helpottava tekijä – mitä se varmasti monelle onkin. Internetin kautta on mahdollista löytää ystäviä pidemmänkin matkan takaa. Mutta se ei aina ole niin yksinkertaista. Somessa voi myös luoda itselleen kokonaan uuden elämän ja identiteetin, hyvin valheellisenkin. On helppo luoda itsestään illuusio, mutta valheellisen kuvan kautta saatu tuki ja kannustus voi olla varsin tyhjää. Sitä kautta some on erinomainen paikka myös itsensä eristämiseen. On niin helppo luulla tietävänsä paljon asioita toisesta internetin perusteella, mutta todellisuudessa ei välttämättä tiedäkään mitään. 

Download love and download war
Download the shit you didn't want
Download the things that make you mad
Download the life you wish you had

(Home Invasion)

Kun H alkaa puhua näkyvämmin luonaan käyvistä salaperäisistä vierailijoista, alkaa lukija miettiä, onko tarinassa jotain yliluonnollista mukana vai onko naisen mielenterveys alkanut horjua pahasti. Kumpikin näistä on hyvin mahdollinen skenaario. Mutta minä en pidä oikean vastauksen löytämistä oikeastaan kauhean olennaisena.

H:lla on takanaan traumaattisen oloinen lapsuus, johon sisältyy yhteyden kokemuksen puuttumista ja ihmisten äkillistä repimistä pois elämästä. Tällaiset asiat usein heijastuvat usein jollain tavalla ihmisen persoonaan myöhemminkin. Tuntuu myös, että H ajautuu jokaisen kariutuneen ihmissuhteen myötä kauemmaksi todellisuudesta. Osittain varmaan omasta tietoisesta tai tiedostamattomasta päätöksestään. Romanssinsa aikana hän halusi koko ajan takaisin yksinäisyyteensä. Siskoonsa hän ei koskaan ottanut itse enää yhteyttä. Kissan kohtaloa enteili jo etukäteen Laikaksi nimeäminen. (Laika oli venäläinen kosmonauttikoira, joka ampaistiin avaruuteen kuolemaan.)

Itsensä eristäminen voi näin olla vahingollinen suojamekanismi, joka ajaa entistä syvemmälle yksinäisyyteen ja kuulumattomuuteen. Eristäytyminen on voinut ajaa H:n jopa näkemään ja kuulemaan omiaan, sillä vaikka me ihmiset tarvitsemme erilaisia määriä toisten ihmisten läsnäoloa, me jokainen tarvitsemme sitä jossain määrin. H ei olisi ensimmäinen, joka keksii itselleen seuralaisensa.

Mutta sitten on se toinen, mystisempi linja. Kummallisia vierailijoita ja valoja taivaalla. Lehtileikkeiden katoavia ihmisiä, joista yksi ilmestyi takaisin kuin taikaiskusta pitkän ajan jälkeen, samoissa vaatteissa kuin silloin aiemmin. En halua paljastaa liikaa, sillä nämä ovat asioita, jotka teoksesta pitää itse löytää rivien väleistä. Ensimmäisellä kirjan lukukerralla keskityin ennen kaikkea  tarinaan ja muun materiaalin ihailemiseen, toisella kiinnitin enemmän huomiota yhteneväisyyksiin, yksityiskohtiin ja piilotettuihin asioihin. Niitä löytyi sen verran, ettei Wilson todennäköisesti ole ainakaan halunnut lukijan/kuuntelijan automaattisesti kuittaavan mystisempiä elementtejä vain päähenkilön hourailuina. Tykkään itse hirvittävästi teoksista, jotka paljastavat itsestään vähän kerrassa lisää, eivätkä välttämättä koskaan täysin aukene ja tämä totisesti on juuri sellainen.

"Everyone wanted to know where these strange ideas and images came from, but I knew instinctively that it was not something I should talk about."

(Ehkä siksi, koska taidan olla sellainen vähän itsekin.)

En tiedä, onko Wilson lopulta ajatellut tälle tarinalle yhtä mahdollista kulkua tai loppua. Jollain tavalla näkisin, että asiat sidostuvat toisiinsa ja kenties erilaisissa lopuissa voi olla totuuden siemen. Nyt ehkä randomein viittaus ikinä, mutta rakastan esimerkiksi sitä, kun Harry Potterissa edesmennyt Dumbledore sanoo Harrylle tämän tietynlaisen kuolintripin aikana:“Of course it is happening inside your head, Harry, but why on earth should that mean that it is not real?” Jotain samaa henkeä koen tässäkin olevan. 

Kuten aiemmin kirjoitin, Wilsonin musiikki ei ole aiheuttanut minussa niin vahvoja tuntemuksia kuin tämä kirja. Kappaleet eivät pääse ihan niihin syvimpiin sopukoihin asti, mutta en usko, että niissä varsinaisesti on mitään vikaa. Luulen vain, että mielikuvat, joita esimerkiksi tietynlaisista äänimaisemista tai melodioista nousevat mieleen ovat kohdallani välillä hyvin erilaisia kuin kappaleiden tekijällä.

En tällä kuitenkaan tarkoita, että Wilsonin kappaleet eivät olisi koskettaneet minua tai etten pitäisi niistä. Esimerkiksi tältä levyltä Routine on auttanut minua kammottavassa elämäntilanteessa, sanoittaen juuri sen hetkisiä tunteita varsin hyvin. Home Invasionin ja 3 Years Oldern lyriikoissa on myös kohtia, joiden osuvuus suorastaan pysäytti. Ne olivat jollain stevenwilsonmaisella tavalla melko yksinkertaisia ja koruttomia, mutta todella vahvoja ja toimivia. Lyhyitä ja ytimekkäitä. Huomaan tykkääväni sellaisesta ilmaisusta aika paljon.

When you're on your own that’s when you're free

You're three years older

And you’ll always be now

I can feel you more than you really know

I will love you more than I’ll ever show

(3 Years Older)

Käsittääkseni kirjaa on nykyisin hyvin vaikea saada käsiinsä, mutta mikäli teillä on mahdollisuus, niin kannattaa ehdottomasti kurkistaa sen kansien väliin. Levy löytyy Spotifysta ja osittain kirjan kanssa yhtenevä blogikin on pengottavissa hetken googlettelun jälkeen, vaikka virallisesti se on taidettukin jo poistaa. Projekti on kokonaisuudessaan koskettava ja kiehtova tarina tietynlaisesta modernista yksinäisyydestä. Se on niitä kertomuksia, joissa jokaisella yksityiskohdalla tuntuu olevan merkityksensä, eikä yksikään niistä ole mukana turhan takia. Luulen, että tarina aukenee ennen kaikkea heille, jotka ovat tunteneet samanlaisia tunteita kuin päähenkilö.

Tunnistan H:ssa jotain selittämättömällä tavalla tuttua – ehkä sillä samalla tavalla kuin hän tunnisti niissä naisissa, joista leikkasi lehtileikkeitä talteen. Myös minä kerään tämän tarinan talteen tälle virtuaaliseen leikekirjaani ja kannan H:ta mukanani samaan tapaan kuin niitä muita naisia, jotka tuntuvat eläneen jossain tämän ja jonkun toisen maailman rajapinnassa. Vuosi on alussa, mutta luulen silti tämän teoksen jäävän mieleeni yhtenä niistä taideprojekteista, jotka ovat säväyttäneet eniten vuoden 2020 aikana.

Toisessa ajassa

Nyt sitä ollaan sitten 2020-luvulla. Tuntuupa vanhalta. Niin monella tapaa.

Vuosi 2019 pilkkoi minut palasiksi monta kertaa monien eri asioiden yhteydessä. Oikeastaan olin jo varsin rikki vuoden 2018 jäljiltä: totaalisesti loppu ja sumuinen. En tiennyt mitä ajatella tai tuntea oikein mistään jo ihan sen takia, että kaikkea oli liikaa. Sireeni päässäni huusi punaisena.

Ulkopuolisuuden ja vierauden tunteet olivat pinnassa. Kaikki sosiaalinen härdelli ja esimerkiksi larppijutut alkoivat tuntua vähän tyhjiltä ja kuormittavilta. En tosin halunnut alkuun nähdä sitä, koska tietyllä tapaa asiat olivat paljon paremmin kuin joskus aikaisemmin, ja koinkin ihan hirveästi kauniita asioita. En halua mitätöidä sitä, miten onnellinenkin toisinaan olin. Mutta se ei poistanut sitä asiaa, etten oikein kokenut olevani kotonani.

Se, että pääni oli niin sekaisin kaikesta, oli johtanut siihen, että säntäilin miten sattuu. Kun voimavarani eivät enää riittäneet käsittelemään asioita, ne lipsuivat käsistäni. Hajosin siihen paineeseen, jota koin koko ajan. Lopulta ymmärsin, että sille pitäisi tulla loppu niin itseni kuin muidenkin takia. Näin jälkikäteen ajateltuna liian myöhään, mutta parempi silloin kuin ei milloinkaan.

Keväällä joitakin asioita meni siis uusiksi elämässäni, ennen kaikkea ihmissuhteissa. Se ei kuitenkaan ratkaissut kaikkea. Tietyt asiat elämässäni nostivat pintaan vanhoja, kipeitä asioita ja turvallisuudentunteeni katosi. Tunsin olevani ulkomaailmassa ystävieni kanssa yksi henkilö, kotona yksinäni toinen. Olin vuorotellen jossain niin kaukana, toisinaan taas aivan liian intensiivisesti kiinni kivussani. Kotona ollessani tuntui kuin en olisi mikään persoona enää ollenkaan, vain kasa ympäri huonetta levinneitä palasia.

All in all I don't know what to believe

But I told my friends I'm not sure if they're real

And I'm peering in mirrors for proof that I'm here

Half in, half out of this broken machine

Sick to the bone with some spectral disease

Came back from the void with the void still in me

Oh, how I wish I was here

Antimatter - Wish I Was Here

Osa asioista liittyi ulkomaailmaan jollain tapaa, mutta paljon oli mukana myös mielensisäisiä asioita, joilla ei oikeastaan ollut hirveästi tekemistä kenenkään muun kanssa. Pelkäsin tuolloin, että oma mieleni syö minusta kaiken niin, ettei mitään jää jäljelle. Olo oli hirvittävän avuton ja yksinäinen, ja ruumiillinenkin terveys alkoi reistailla. Vajosin syvälle pimeyteen ja tunsin roikkuvani tässä todellisuudessa ohuen narun varassa, enkä tuntenut enää sopivani siihen oikein mitenkään. Monesti mikään ei ylipäänsäkään tuntunut todelliselta. Halusin vain levätä ja olla yksin. Minua vaivasivat myös jonkinlaiset pakkoajatukset siitä, että olen kuolemassa pois.

Valon löysin suurimmilta osin musiikista, ja monesti se tuntuikin ainoalta ymmärrettävältä kieleltä. Se auttoi, ohjasi ja tuki minua silloin, kun juuri mikään muu ei enää auttanut. Se myös inspiroi minua uskomattoman monilla tavoilla ja löysi tiensä niihin kolkkiin sielussani, jotka ovat niitä kaikkein tarkemmin varjelemiani ja yksityisimpiä. En tiedä, pystynkö tai haluanko koskaan täysin sanallistaa, miten ennen kaikkea Aleahin ja Juha Raivion musiikki minuun vaikutti.

No faith to hold on to

Let seasons evolve through the night

The all-waking eye

Is your rising sun

No truth to hold you

Let peace enfold you, it's alright

To rely on light

From the eye of night

Trees Of Eternity - Eye of Night

Ja sitten oli Jukka. Jukka, joka on aina jotenkin onnistunut näkemään minut. Se, että löysimme takaisin toistemme luokse oli onnellisimpia asioitani vuodessa 2019 ja koko elämässäni. Sen jälkeen asiat menivätkin melkoisella vauhdilla eteenpäin ja huomasin olevani hyvin varma, että haluaisin tämän ihmisen kulkevan rinnallani aina. Hänessä on aina ollut silmiini jotain hyvin uniikkia kauneutta, joka ei oikein tunnu olevan tästä maailmasta. Simsalabim, siinähän se kotini sitten olikin. Loppupeleissä ollut koko ajan siinä, vaikken sitä aina ollut nähnytkään.

Ennen kesää sain työtarjouksen. Olin ajatellut käyttää kesäni pelkästään itseni parantelemiseen, mutta tarjous tuntui monestakin syystä houkuttelevalta. Joku osa minusta tiesi, että minun olisi pitänyt jäädä kotiin. Uskottelin kuitenkin itselleni, että jaksan kyllä kolme kuukautta, kunhan teen viikonloppuina jotain oikein kivaa ja mieleenpainuvaa sekä lepään riittävästi.

Jo ensimmäisen parin viikon jälkeen terveyteni alkoi kuitenkin romahtaa. Olo oli jatkuvasti kuin vatsatautisella ja keskittymiskyky nopeasti riekaleina. Pääni ylikuormittui totaalisesti ja lopulta sain todella fyysisen paniikkikohtauksen töissä. Sen jälkeen vointini romahti. En muun muassa jaksanut enää juurikaan tehdä ruokaa ja monena aamuna en meinannut kyetä pukemaan vaatteita päälleni. Päivät olivat hetkestä toiseen selviämistä ja työpäiville piti luoda tarkat toimintasuunnitelmat, että kestäisin niiden läpi. Mielialalääkekokeilu päättyi kenties aiempiakin onnettomammin - pillereitä syödessäni olin entistä sairaampi, etenkin ruumiillisesti. Sairaslomalla tuli oltua.

Paniikkikohtaukset olivat koko kroppaa ravistelevia ja olin useaan otteeseen aivan varma, että kyseessä ei kerta kaikkiaan voinut olla enää paniikista, vaan minulla oli pakko muhia kuta kuinkin aivokasvain. Tuntui kuin sieluni yrittäisi repiä itseään irti ruumiistani hyvin väkivaltaisesti: pahoinvointi oli järkyttävää, raajani kouristelivat, tunsin pyörtyväni ja sekoavani. Mieliala musteni kesän loppua kohden melkoisesti ja tunsin kadottavani itseni toistuvien romahdusten keskellä. En olisi kestänyt sellaista elämää yhtään pidempää kuin sitä kesti.

Koko vuosi oli pitkälti muutosten tekemistä, ja syksyllä edessä oli jälleen uusi suunta. Kesätyöni loputtua muutin pois pääkaupunkiseudulta. Minusta tuntui, että jo pelkästään kaupunkiympäristön ärsykemäärä kuormitti minua niin paljon, ettei pääni pystynyt parantumaan siellä. Ihmisvilinä ja epämieluisalta tuntuva betoninen ympäristö olivat kirsikka kaikista lukuisista ongelmistani koostuvan kakun päällä. Sisällä kämpässäkään olo ei ollut varsinaisesti raukea, sillä asunnossa oli jollain tapaa todella ikävä tunnelma - kenties sen vuoksi, että sieltä on lukuisia vähemmän miellyttäviä muistoja. Jollain tapaa kenties sisäinen maailma myös heijastui siihen, miltä asunnossani tuntui: kaikki oli jotenkin kelmeää, ahdistavaa ja likaista.

Tulin siis kotiin, Mikkeliin, tekemään opinnäytetyötäni ja kasaamaan itseäni. Kivuttomasti ei mennyt sekään, sillä pian muuttoni jälkeen ensin yksi läheiseni alkoi saada todella pelottavia sairaskohtauksia ja sitten lapsuudenystäväni kuoli. Lapsuudenystäväni, joka oli oikeastaan ensimmäinen ystäväni ja hirvittävän suuri osa niinä päivinä niin pientä maailmaani. Kyse ei ollut vain siitä, että satuimme leikkimään yhdessä - meillä todella oli yhteys, jota kaipasin kipeästi ne monet vuodet, kun olimme ajautuneet erillemme. Jaoin hänen kanssaan monet elämäni kauneimmista kokemuksista, emmekä kumpikaan tuolloin osanneet aavistaa, millaisia asioita kummankin elämä eteen toisi. Palatessamme tekemisiin myöhempinä vuosina monet asiat olivat muuttuneet, mutta tunnistin yhä ystäväni. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että saimme ennen tapahtunutta vielä tilaisuuden puhua kasvotusten vuosista, joiden en anna haaleta mielestäni.

And when you speak

The words of silence,

Walls will crumble in

And skies open.

And when you speak,

You speak with silence,

And I carve each word you

Sing on my stone wings

And the light will pour in

Swallow The Sun - Stone Wings

Talvi on yleisesti ottaen minulle raskasta aikaa ja kaamos oli jälleen armoton. Voimavarojen säätely on ollut ongelmallista ja monesti väsähdän aivan totaalisesti kesken tekemisen. Jossain hetkessä ajatukseni poukkoilevat hallitsemattomasti, toisena tunnen olevani aivan tyhjä ja turta, enkä oikein edes kehoni sisällä. Epätodelliset olot eivät ole muuttuneet oikein mihinkään suuntaan, mutta minulla on Mikkelissä turvallisempi olo. Paniikkikohtauksia tulee onneksi vähemmän.

Talvella olen kokenut myös paljon vihaa. On ollut vähän sellainen olo kuin olisi kääntänyt selkänsä maailmalle. Ettei enää välitä, vaikka mitä tapahtuisi. Ei se toki ole täysin totta, enimmäkseen taidan vain olla todella uupunut. Väsymys on niin suurta, että itsensä täytyy pakottaa lähes kaikkeen tekemiseen. Nukkuminen tuntuu hankalalta, koska olisi toivonut kuluneen päivän olleen jotain enemmän, etenkin jos sen on ollut tarkoitus ladata akkuja. Pelkään myös sitä, miten vaikea seuraava aamu on. Olen myös tuntenut tarvetta eristäytyä - osaltaan se on tervettä oman tilan hakua ja voimavarojen säästelyä, mutta osa siitä varmaankin on traumapohjaista käytöstä ja tunnetta siitä, että ei vain pysty sopeutumaan tähän maailmaan. Osaan leikkiä sopeutuvani liiankin hyvin, mutta toivoisin, että pystyisin olemaan täällä ihan itsenäni.

Parhaina päivinä jaksan ajatella tulevaisuutta, mutta pääasiassa en. Yritän elää nyt päivä kerrallaan. Olen kuitenkin onnistunut vääntämään opparini valmiiksi tässä helvetinkurimuksessani. Se oli kamala urakka, joka ruumiillistui uudenvuodenaattoon, jolloin käytimme Jukan kanssa koko yön siihen, että saisimme tiedoston aivan yhtäkkiä räjähtäneet muotoilut kuntoon. Nyt se on lähetetty arvioitavaksi, ja kohta minun pitäisi valmistua. En tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu, enkä juuri nyt haluakaan. Haluan vain tämän jatkuvan kuihtumisen tunteen pois.

Ajattelin, että Mikkelissä pystyisin keskittymään enemmän musiikkiin, maalaamiseen ja kirjoittamiseen. Näin onkin ollut, vaikka kuten olen puhunut jo aiemmin, ei näillä voimavaroilla luominen ole ihan ongelmatonta. Tavoitteeni on ollut, että pyrkisin suurimpina osina päivistä tekemään ruoan, edistämään opparia ja samaan luovien juttujen kautta asioita ulos itsestäni. Olen aina ollut inspiraation pohjalta toimiva ihminen näissä asioissa, mutta säännöllisyydessä on se hyvä puoli, että tulee opeteltua edes vaikka tekniikkajuttuja, vaikka jälki ei olisikaan sitä väkevintä sielun paloa. Ongelma ei ole se, etteikö sanottavaa olisi. Asiat ovat kielen päällä, mutta voimavarat niiden ilmaisemiseen ovat vielä kortilla. Emman kanssa olemme kuitenkin onnistuneet saamaan pari kappaletta viimeistelyä vaille valmiiksi, joka on ollut minulle yksi vuoden isoimmista jutuista.

Niin, en voi sanoa, että olisin voittanut nämä asiat tai olisin jokin mediaseksikäs selviytyjä. Kamppailen edelleen samojen ongelmien kanssa, mutta haluan uskoa, että jonain päivänä ei enää ole näin synkkää. Ja joskus siellä kaikkein syvimmässäkin syvyydessä näenkin sen kaikkein kirkkaimman valon.

Vuonna 2020 haluaisin oppia hyväksymään tunteeni paremmin, vaikka ne muun maailman silmiin olisivatkin liian voimakkaita. Haluaisin myös oppia löytämään tavan olla osa tätä maailmaa jotenkin aidosti. Haluaisin myös pystyä tekemään asioita joita rakastan ja olla ystävilleni enemmän ystävä. Toivoisin elämääni enemmän päiviä, jolloin en tuntisi itseäni sairaaksi ja väsyneeksi.

Ennen kaikkea haluan kuitenkin seurata omaa totuuttani ja antaa sen liekin palaa kirkkaana. Vuonna 2019 taisin olla rehellisempi sen suhteen kuin aiemmin.