Minut pysäytti noin viikko sitten luonnonsuojelija ja ornitologi Pentti Linkolan kuolema. En muista, milloin ensimmäisen kerran varsinaisesti törmäsin Linkolaan, mutta kiinnostuin hänen ulostuloistaan enemmän ollessani hieman reilu parikymppinen. Tuolloin muistan kyselleeni eräältä lähipiiriini kuuluvalta biologian ja maantiedon opettajalta, että mitä hän oikein ajattelee Linkolasta. "Linkola taitaa olla monessa asiassa oikeassa", hän vastasi. Tuolloin vastaus yllätti, sillä muistan kuulleeni Linkolasta puhuttavan jonkinlaisena vähän todellisuudesta irtautuneena huru-ukkona, jolla oli toisinaan hyvin ihmisvihamielisiä kannanottoja.
Loppupeleissä tutustuttani Linkolan ajatusmaailmaan huomasin sieltä löytyvän paljon kunnioitettavaa ja tuttuakin. Omistan Linkolan "Unelmat paremmasta maailmasta"-esseekokoelman ja ajattelin miehen muistoa kunnioittaen kirjoittaa joitakin ajatuksia sen pohjalta.
Maatalousyhteiskunta vs. urbaani elämänmeno
Esseekokoelma alkaa kaunokirjallisella kuvauksella maatalousyhteiskunnassa elävän perheen elämästä. Se on hyvin romanttinen ja idyllinen, vaikka synkät pilvet näkyvätkin jo taustalla läheisen tehdasalueen muodossa. Linkola puhuu maatalousyhteiskunnan elämänmenosta kauniiseen tapaan, romantisoiden sitä melko reilulla kädellä. Tätä en kuitenkaan pidä pahana asiana, sillä oma elämänkatsomukseni on hyvin romanttinen, ja koen, että romantisoimalla asioita (kohtuuden rajoissa) oikeastaan vain keskitymme niiden kauneimpiin puoliin.
Linkolan maalaama maailma viehättää minua. En ole koskaan elänyt varsinaisesti maalaistalossa, enkä muutenkaan oikeasti luonnon kanssa yhteydessä samalla tapaa kuin Linkolan kuvaamat ihmiset. Olen kuitenkin elänyt riittävissä määrin luonnon keskellä huomatakseni eron omassa henkisessä voinnissani pääkaupunkiseudulla ja Mikkelissä luonnonläheisemmällä alueella asuessa.
Toki meitä on moneksi. Joku nauttii maaseudun luonnosta ja rauhasta, mutta toisen mieli pysyy virkeänä kaupungin kulttuuritapahtumissa ja sosiaalisissa menoissa surffaillessa. Sitä kuitenkin pohtii, kuinka hyvin aivan toisenlaisessa ympäristössä nykyiseen muotoonsa kehittyneet ihmisaivot ja -keho sopeutuvat elämään yksiönkopperossa keskellä betonia, kulkiessa töihin mukavasti metrolla ja nähden ehkä pari puuta silloin tällöin. Muutamien aihetta koskeneiden googlaustutkimusmatkojeni aikana tulin havainneeksi, että joidenkin tutkimusten mukaan kaupunkielämisellä
voi olla negatiivisia vaikutuksia esimerkiksi mielenterveyteen (linkkejä tekstin lopussa) - kaupungissa ollaan keskimäärin ahdistuneempia, masentuneempia ja sairastetaan enemmän skitsofreniaa.
Linkola esittää kirjassaan myös, että ihmisellä on jopa suurempi tarve kauniisiin luonnonmaisemiin kuin esimerkiksi taiteen kautta tuleviin elämyksiin. Itselleni ihmisen tuottamat esteettiset tai mystis-henkiset kokemukset (joita taiteesta haen) eivät ole sen vähäisempiä kuin muunkaan luonnon, mutta yhtä kaikki, koen kummatkin välttämättömiksi itselleni. Hirveän harmaassa kaupunkiympäristössä tuntee itsensä helposti jotenkin irralliseksi, eikä kontaktia ympäristöönsä tunne samalla tavalla kuin luonnonläheisyydessä. Ei ehkä haluakaan tuntea. Omalla kohdalla luonnonläheisempi ympäristö myös kirvoittaa aivan eri tavalla mielikuvitusta ja piristää kuin kaupunkimaisempi.
Onko kaupungissa sittenkään enemmän virikkeitä?
Puhun harmaasta kaupunkiympäristöstä, vaikka joku kenties yhdistää kaupunkiin vilkkuvat valot, nauravat ihmiset, värikkäät ravintolat ja vastaavat. Linkola puhuu Helsingistä kirjassaan lähinnä kaupungin irvikuvana, josta puuttuvat kaikki eloisat elementit ja ihmisetkin ovat lähinnä happamia vastaan tullessa. Monena päivänä taisin itse olla juuri tällainen hapan vastaantulija, joka ei halua puhua kellekään. Mutta tähän liittyy kyllä kiintoisa ilmiö. Eräs läheiseni puheli minulle äskettäin, että hänen piirissään ihmiset tuntuvat jotenkin koteloituvan entisestään muutettuaan Helsinkiin, vetäytyvät kuoriinsa. Hän ei itsekään vuoden verran Helsingissä asuessaan tullut nähneeksi juuri ketään paikallisia ystäviään, vaikka oli ollut iloinen siitä, että siihen olisi nyt paremmat mahdollisuudet.
En tiedä, onko tällainen ilmiö yleinen, mutta itsekin huomasin jonkinlaista turtumista esimerkiksi runsaaseen tapahtumatarjontaan. Tapahtumat tuntuivat niin paljon hienommilta jutuilta silloin, kun vielä asui muualla. Toisaalta, osallistuin kyllä myös eloisiin ja kaikin puolin mahtaviin sosiaalisiin juttuihin pk-seutuaikoinani, enkä siis täysin allekirjoita Linkolan ajatuksia Helsingistä kaupungin irvikuvana. Jonkinlaisen turtumisen ärsykemäärään sen sijaan voisin ehkä allekirjoittaa. Kenties siihenkin voi kuitenkin vaikuttaa esimerkiksi valitsemalla asuinpaikaksi jonkun hieman luonnonläheisemmän ja rauhallisemman alueen.
Oman kokemukseni perusteella ihmisläheisyys kyllä korostuu pienemmillä paikkakunnilla. Esimerkiksi täällä Mikkelissä ihmiset pysähtyvät useammin juttelemaan aivan tuntemattomien kanssa, naapurit tunnetaan paremmin ja pulaan tai vain hankalaan tilanteeseen joutunutta autetaan herkemmin ja oma-aloitteisemmin kuin Helsingissä. Ehkä pienemmässä kaupungissa tuntuu turvallisemmalta ottaa kontaktia tuntemattomaan, ja ehkä ihmiset eivät tunnu samalla tavalla kasvottomalta massalta, kun heitä on vähemmän.
Mukavuudenhalun vankila
Oman osansa Linkolan kritiikista saa myös nykyinen mukavuudenhaluinen elämäntyyli ja siitä seuraava fyysisen rasituksen väheneminen. Joskus olen miettinyt itsekin sitä, kuinka suuri osa esimerkiksi kärsimästämme masennuksesta johtuu siitä, ettei meidän tarvitse samalla tapaa taistella enää selviytyäksemme. Mikäli eläisimme jatkuvan selviytymistaistelun keskellä, kenties ne hyvät asiat elämässä tuntuisivat sitten entistäkin paremmilta. Kenties ihmisillä olisi enemmän seikkailuja kerrottavanaan, jos elämää ei käytettäisi ruutujen edessä ja 8-16 toimistotyössä istuen. Olisiko meillä myöskään loputtomiin aikaa märehtiä loputtomasti omaa kurjuuttamme, jos olisimme hieman toisella tapaa työnteossa?
Varmasti nykyinen elämäntyyli passivoi herkästi ja sitä kautta voi johtaa masennusoireisiin. Liian hattaraista kuvaa en kuitenkaan maalaisi aiempien sukupolvien elämästä - epävarmuus tulevasta on varmasti herättänyt toisinaan voimakastakin pelkoa ja ahdistusta. Jos töitä on ollut tehtävänä, niin ne on pitänyt, eikä siinä ole ollut paljon varaa loppuunpalamisiin. Ja mitä tulee seikkailuihin, voimme onneksi kokea nykyoloissakin, jos vain niin valitsemme.
Enkä kyllä epäile, etteikö omaa kurjuuttaan olisi ihan mahdollista märehtiä samalla tavalla heinänteossakin kuin toimistossakin.
Lisäksi esimerkiksi keskiajan talonpojilla on itse asiassa ollut varsin paljon vapaa-aikaa, vaikka elämä onkin ollut rankkaa. Sen kuitenkin allekirjoitan, että elämä kenties tuntuu merkityksellisemmältä, kun elää tiivisti yhteydessä luonnon kanssa. Itsensä varmasti näkee vahvemmin osana kokonaisuutta.
Mitä tulee fyysiseen rasitukseen, on itsestäänselvää, että jos emme huolla kehoamme, tulemme kärsimään erilaisista terveysongelmista, eikä mielikään pysy virkeänä. Aikanaan talonpoikaisväestö ei ole suuremmin tarvinnut kuntosaleja, sillä liikkuminen tulee töiden ohessa, eikä kaverin luokse voinut kulkea metrolla. Nykyään useimpien töiden luonne on sellainen, että liikuntaa on harrastettava vapaa-ajalla pysyäkseen kunnossa. Oman kokemukseni mukaan nimenomaan ulkoliikunta pitää mielen virkeänä. Epäilen, että monen henkinenkin vointi olisi paljon parempi, mikäli haastaisi kehoaan ja kävisi ulkona säännöllisesti. Sellaiseen elämään kehomme on syntynyt.
Ihmiskeskeisyydestä
Jos Pentti lukisi tätä tekstiä, hän varmasti syyttäisi minua nyt ihmiskeskeisyydestä. Se on kieltämättä käsitellyt ennen kaikkea ihmistä. Tällainen katselukulma tuntui usein närkästyttäneen Linkolaa. Minunkaan mielestäni ihmisen ei pitäisi kuvitella, että kaikki muut lajit ovat olemassa täällä häntä varten. Omiin silmiini ihmisellä on kuitenkin erityisasema muihin lajeihin verrattuna siinä mielessä, että meidän tietoisuutemme on aika eri luokkaa kuin muilla eliölajeilla. Mutta siihen liittyy myös suuri vastuu. Meillä on jonkinlainen käsitys siitä, mitä täällä on meneillään ja me voimme vaikuttaa siihen, miten asiat tällä pallolla ovat. Siitä olen Linkolan kanssa samaa mieltä, että olemme tehneet paljon pahaa. Olemme käyttäneet asemaamme väärin. Sen sijaan meidän pitäisi käyttää potentiaalimme niin, että saisimme tämän maapallon kukoistamaan.
Ihminen on melko itsekeskeinen olento. Itsekeskeinenkin voi toki ymmärtää sen faktan, että jos tuhoamme tämän planeetan, niin meillekin käy huonosti. Ongelmana kuitenkin on se, että tuo tuho on niin kaukainen asia suurimmalle osalle meistä, että silmänsä on helppo ummistaa. Koska mattimeikäläinen on nykyään niin irtaantunut luonnosta, eivät esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai muun luonnonraiskaamisen aikaansaamat muutokset näy hänelle niin helposti. Esimerkiksi Linkolan kohdalla tilanne oli kuitenkin tyystin toinen, sillä hän eli tiiviisti yhteydessä luonnon kanssa, tunsi ympäristönsä ja siten myös koki muutokset aivan eri tavalla. Mattimeikäläinen saattaa mennä tyytyväisenä virkistäytymään keskelle lajistoltaan köyhtynyttä puupeltoa, mutta Linkola on nähnyt sellaisessa ennen kaikkea tragedian.
Kysymys kuuluukin: kuinka voimme vaatia ihmistä laittamaan luonnon etusijalle, jos hänellä ei ole minkäänlaista suhdetta siihen tai suhde on heikko? Luulen, että tuloksia voitaisiin saada nimenomaan luontosuhteen elvyttämisen kautta, ei saarnaamisen. Jälkimmäinen herättää usein lähinnä vastareaktion.
Uudesta elämäntavasta houkuttelevampi
Saatamme siis tarvita tietynlaista ihmiskeskeisyyttä kääntääksemme kelkan. Ensiksi meidän täytyisi tehdä luonnonläheisestä ja ympäristöystävällisestä elämäntavasta houkutteleva. Luoda todellinen sisäinen motivaatio muutokselle. Pitäisi esimerkiksi konkreettisesti pyrkiä näyttämään ihmisille, miksi heidän kannattaa pyrkiä eroon kulutushuumesta, joka loppupeleissä perustuu enemmän seuraavaan epätyydyttävän annoksen odotteluun kuin oikeaan onnellisuuteen.
Jotenkin meidän olisi onnistuttava vaikuttamaan nimenomaan ihmisten syvimpiin arvoihin. En ole varma pötkitäänkö trenditempauksilla hirveän pitkälle. Trendit ovat kuitenkin tiiviisti kytköksissä kulutuskeskeiseen elämäntapaan ja trendin seuraajalla on kohta jälleen taas jokin uusi villitys menossa. Joskin voi olla mahdollista, että ihminen päätyisi trendin kautta löytämään luontosuhteensa ja siten elämäntavasta tulisi pysyvästi kestävämpi.
Linkola itse asiassa kirjassaan juurikin houkuttelee lukijaa kohti luonnonläheisempää elämäntapaa. Monessa kohtaa hän pyrkii näyttämään, minkä vuoksi ihminen olisi onnellisempi lähempänä luontoa. Kirja maalailee kauniita maisemia, vetoaa tunteisiin ja inspiroi lukijaa. Mediassakin voitaisiin ottaa oppia siitä. Toki siellä sanotaan äänekkäästi soosoota ympäristön tuhoamiselle, mutta se ei yksinään inspiroi ihmisiä muutokseen. Samaan aikaan siellä myös promotaan kulttuuria, joka tuhoaa ympäristöä.
Mainitaan kuitenkin yksi esimerkki hienosta jutusta:
Tämän Ylen artikkelin kaltaisia juttuja kaipaisin enemmän. Tässä on hyvin käsitelty sitä, mitä omavaraisuus antaa ihmisille, jotka ovat valineet sen tien.
On toki myönnettävä, että sellaiselle ihmiselle, joka on hirveän syvällä kulutuskulttuurissa ja täysin vierautunut luonnosta, voi olla hankala välittää näitä asioita houkuttelevasti. Minusta on äärimmäisen surullista, että olemme ylipäänsä päätyneet tilanteeseen, jossa ei ole aivan harvinaista kuulla, ettei ihmisellä ole ollut sen suurempia tai syvempiä luontokokemuksia. Kuten olemme saattaneet huomata, se on traagista niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta.
Pystymmekö me pelastamaan maapallon?
Liikakansoituksen ongelma, josta Linkola puhuu, on todellinen. Se on sitten toinen juttu, kuinka se olisi ratkaistava. Muun muassa naisten koulutusta kehitysmaissa on tarjottu ratkaisuksi - kun naiset pääsevät rakentamaan omaa elämäänsä, he eivät jää kotiin synnyttämään. Varmasti se pitkällä tähtäimellä voisi vaikuttaa väestömäärään, mutta onko muutos riittävän nopea? Valitettavasti on myös mahdollista, että kun elintaso kehitysmaissa kasvaa, myös kulutus lisääntyy. Meillä ei ole varaa edes tähän omaan nykyiseen versioomme, saati sitten vielä uusiin. Mutta tietenkin meiltä on paksua moralisoida muita, jos emme edes saa omaa kulutustamme kuriin.
Toivon, tietysti, että saisimme, mutta ikävä kyllä jaan Linkolan pessimismin tämän asian suhteen. Moni on toivonut, että korona herättelisi ihmistä omaan kuolevaisuuteensa ja sitä kautta laittaisi tekemään enemmän myös luonnon eteen, mutta olen aika skeptinen sen suhteen. Näin voisi
ehkä käydä, jos kyseessä olisi mustan surman kaltainen kunnolla porukkaa niittävä tauti, mutta nykyiset vaikutukset tuskin vielä saavat riittävää määrää ihmisiä havahtumaan. Lisäksi tätä eristäytyneisyyttä mahdollisesti seuraa entistä pahempi kulutushysteria, eivätkä vihreät arvot eivät välttämättä ole ensimmäisenä yritysten tai edes valtionjohdon mielessä, kun alamme palata normaaliin - taloudellisten tappioiden korjaaminen saatetaan priorisoida korkeammalle.
Unelmat paremmasta maailmasta on vielä melko optimistinen teos verrattuna Linkolan myöhempään ajatteluun, jonka hän itsekin kirjan johdannossa toteaa. Teksteissä kuvastuu toivo muutoksesta, mikä on myöhemmin tuntunut olevan Linkolalta kateissa. Minä luen Linkolasta myöhempien journalististen juttujen perusteella surua ja epätoivoa, mutta varsinaista vihaa lähimmäistä kohtaan en havaitse - ehkä jossain määrin ihmislajia ja ennen kaikkea sen toimintaa kohtaan, mutta en yksittäistä ihmistä. Minulle hänen puheistaan välittyy ennen kaikkea se, että hän suhtautuu ihmiseen lajina muiden joukossa. Tällä hetkellä varsin tuhoisana lajina.
Pentti Linkola jää monen suomalaisen muistoihin aitona luonnonsuojelijana, joka oli valmis radikaaleihinkin ratkaisuihin tavoitteidensa eteen. Tässä ilmapiirissä, jossa moni ei ole oikein valmis tinkimään omasta olemisestaan yhtään, tarvitsisimme sellaista asennetta enemmän. Pentti kantoi omat kortensa kekoon ja aika paljon ekstraakin. Jää meidän päätettäväksemme, miten tarina jatkuu.
Osallistu Luonnonperintösäätiön keräykseen Linkolan muistometsää varten tästä!
Tekstin lähteet:
Pentti Linkola - Unelmat paremmasta maailmasta
Sick cities: why urban living can be bad for your mental health
Tuore kyselytutkimus paljastaa: Maalla asuvat ovat jopa kahdeksan kertaa kaupunkilaisia onnellisempia
The Intriguing Past Times Of Peasants In The Middle Ages
Pentti Linkola ja puoli vuosisataa radikaalia sanomaa luonnon puolesta