Muistan tunteneeni oloni jotenkin hieman epämääräiseksi kuullessani ensimmäisen kerran Birch BookinWerewolf's Eyes-kappaleen. Siinä oli jotain hieman surullisella tavalla kovin kotoisaa, puhuttelevaa ja liikuttavaa. Tunnelma oli jollain tapaa hyvin samanlainen kuin Of The Wand And The MooninTeart It Apartissa. Kummassakin puhutaan jollain tapaa kuulumattomuudesta, vääränlaisuudesta ja erillisyydestä. Werewolf's Eyes onnistui ehkä kuvaamaan noita teemoja minulle vielä henkilökohtaisemmalla tavalla. Jossain vaiheessa tuo kappale alkoi kasvaa päässäni tarinaksi - joksikin, joka on ehkä teemoiltaan samanlainen kuin kappaleen alkuperäinen, muuten siitä erillinen. Se sai mielessäni myös hyvin vahvan kuvituksen. Halusin saattaa jonkin osan sitä valokuviksi ja päädyinkin aivan täpinöissäni selittämään tätä ideaa parille kaverille, jotka halusin projektiin mukaan.
Tärkeintä oli saada mukaan pitkät, pitkät kynnet ja vain toiseen käteen. Tuon yhden käden olisi määrä olla se ruma, painava ja karmiva asia, joka erottaa kuvien henkilön muusta maailmasta. Kämmen on loppupeleissä hyvin pieni osa kehoamme, mutta se on äärimmäisen tärkeä. Sillä me suoritamme sen avulla jokapäiväisiä askareitamme, kosketamme toista ihmistä ja joskus myös kommunikoimme. Sillä voimme myös satuttaa.
Olen kirjoittanut tarinaa, jonka päähenkilönä on nuori tyttö, jonka toinen käsi on epämuodostunut. Tyttö elää lapsuutensa äitinsä kanssa metsässä, suojassa muiden katseilta. Siellä hän ei koskaan ymmärrä, että hänessä on mitään poikkeavaa tai irvokasta. Tyttö syyttää suojelevaa äitiään siitä, ettei tämä päästä häntä kotimetsästä suureen maailmaan.
Kun tyttö ensimmäisen kerran kohtaa vieraita ihmisiä, puhkeaa hänen illuusionsa. Hän yrittää lähestyä ikäisiään nuoria läheisestä kylästä, mutta nämä näkevät ainoastaan hänen kammottavan, epämuodostuneen kätensä. Silloin tyttö itsekin ymmärtää, että hänen kehossaan on jotain poikkeavaa. Edetessään tarina keskittyy ennen kaikkea viattomuuden menettämisen ja ulkopuolisuuden kokemuksiin. Se kertoo loppupeleissä hyvin klassisen tarinan siitä, kuinka tytöstä lopulta tulee se hirviö, jollaisena häntä kohdellaan.
Kuvasarjasta olisin halunnut tarinallisemman, mutta siihen ei ollut resursseja juuri nyt. Näistä kuitenkin välittyy tunnelma ihan hyvin. Oma suosikkini on kakkoskuva, sillä siinä on puhtaimmin sitä tunnetta, mitä tältä setiltä hain. Lyriikat ovat tuosta mainitsemastani Werewolf's Eyes-kappaleesta. Suosittelen myös kuuntelemaan sen.
Outolintu valikoitui setin nimeksi, sillä se ei olisi voinut olla juuri mikään muu. Vaikka tämä setti lähti ihmissusitarinasta, ei tuloksena ole sellainen. Nimi tavoittaa aika täydellisesti sen, millaisesta tunteesta kuvasarja kertoo.
When the full moon bathes the meadow in its bright and silky dress
Why do I feel depressed my love?
When the curtains wave their shadows across your white and milky breast
Why do I feel unrest, my love?
Do the hollows of the night prepare in me this fright of our parting?
Then at the break of day, my love, where have you gone away
With not one word to say of goodbye?
Why would you not have stayed, my love, oh say you're not afraid
Of the promise that we made,
Oh why do the willows in the wind run shivers down my skin of sorrow?
I have gone to where the wind may not blow upon my skin
Where the stars may not shine upon my name
I shall soon enough return to where I long and I yearn
And I swear that I will be the same
Do the leaves in the trees still whisper in the breeze "Where are you?"
I have gone to face the beast and to drivel at his feast
May the two of us never be seen
And my love, may you sleep as the ocean fall deep
And I swear I won't tell you where I've been
Sunset is upon me now, and evening's drawing near
And still you are not here, my love
I thought you called my name so clear, but howls are all I hear
They are not yours my dear, my love
Yet that shadow in disguise who stares through werewolf's eyes, who are you?
You must not be afraid of the changes that I've made
I have come now to bring you away
To our bed that I have made with the seven stones I've laid
And covered in the finest of clay
Lay your head upon the ground, you shall never be found
I will guard against dangers that be
Untill dawn comes around you must not make a sound
And I swear you will forever be with me
And I swear you will forever be with me
Idea, malleilu, kuvanmuokkaus: minä Kuvaus: Ville Marttila Kynnet: minä, Ville Marttila, Jenni Nisula
Järkyttävän stressimäärän vuoksi katsoin taas parhaaksi pakata kimpsuni ja kampsuni, napata Jennin mukaan ja suunnata Mikkeliin. Jollain tapaa on ollut taas vähän sellainen olo, että pitää muistuttaa itseään siitä, kuka on, ja siten vein Jennin tutustumaan lapsuuden- ja nuoruudenmaisemiini, joihin olen kasvanut kiinni tiiviisti.
Minulla on ollut jo jonkin aikaa (tai kenties aina, mutten vain ole huomannut sitä) todella syvä suhde Mikkeliin. Lapsena ja nuorena kenties luulin, että muuttaessa minne vain syntyy samanlainen side, mutta myöhemmin tulin todenneeksi, ettei se missään nimessä mene niin. Viimeisinä Mikkeli-vuosinani aloin ymmärtää, miten paljon kaupunki minulle merkitsee.
Aikaisemmin kokemusta oli varjostanut se, etten oikein tuntenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta esimerkiksi ikäluokkani ihmisten kanssa ja kokemukset monista sosiaalisista piireistä olivat jotenkin luotaantyöntäviä. Ehkä asia olisi voinut olla toisin, jos oma suhtautumiseni heihin tai heidän minuun olisi ollut vähän avoimempi ja vähemmän tuomitseva, mutta sen aikaisella kapasiteetilla siinä pääsi käymään noin.
Kotiseutu on kuitenkin muutakin kuin vain jonkun tietyn aikakauden sosiaaliset piirit - tai etenkään osa niistä. Isäni puolen suvusta tehty sukututkimus kertoo, että sieltä puolelta esi-isäni ovat olleet mikkeliläisiä niin pitkälle, kun tutkimusta on tehty eli satoja vuosia taaksepäin. Myös oman elämäni olen viettänyt kokonaan Mikkelissä ennen pk-seudulle muuttoa. Etenkin sen jälkeen olen tullut huomanneeksi sen, miten syvään ja tiukasti tuo seutu on minuun kasvanut kiinni. Samanlaista kodin tuntua ei ole muualla. Osaltaan se selittyy sillä, etteivät muut seudut ole sillä tavalla tuttuja eivätkä tunnelatautuneita. Mikkelissä miltei joka paikasta on joku muisto. Paikat edustavat jotain tavalla, jolla yksikään esimerkiksi täällä pääkaupunkiseudulla ei edusta. Toki täältäkin on jo muistoja, mutta ei niin syviä. Varmasti se liittyy siihen, että pohja koko kokemusmaailmalleni on syntynyt Mikkelissä - sen päälle rakennetaan ja siihen verrataan. Se on se ensimmäinen koti.
Käyskennellessämme Jennin kanssa lapsuudenmaisemissani hän tuli miettineeksi, minkälainen ihminen hän olisi, mikäli olisi saanut varttua sellaisessa kasvuympäristössä - Jenni kun vietti lapsuutensa pk-seudulla. Kenties olisin itsekin hyvin erilainen, mikäli olisin kasvanut jossain muualla - niin monet jollain tavalla perimmäisistä mielenmaisemistani ovat jollain tavalla kytköksissä Mikkeliin. Vaikka tunnen todella vahvaa vetoa myös joihinkin muihin paikkoihin tässä maailmassa, Mikkeli on se, missä juureni ovat. Sitä ei voi mikään korvata.
Menimme käymään myös äitini mökillä, paikassa, jota en teini-iässä voinut sietää. Muistan, kun valitin äidilleni aina, miten joudun eristyksiin kaikesta. Osittain kyse oli varmaan ihan siitä, etten ole koskaan pitänyt siitä, että minua pakotetaan mihinkään. Mutta liittyi siihen sitäkin, että yläasteella ja lukion alussa jotenkin pelkäsi missaavansa jotain, jos ei koko ajan ole kartalla siitä, mitä kaupungissa tapahtuu. Olin ulkopuolinen ja pelkäsin, että olisin sitä vielä enemmän, jos missaisin jotain hienoa. Sitten kuitenkin mökille mennessä, katsellen myöhäisiltaista järvimaisemaa ja tuntien sen iättömän tunnun luissa ja ytimissä, löysin jotain sellaista itsestään, mikä on aina ollut sama ja tulee varmasti aina olemaan - jotain hyvin perustavanlaatuista. Jossain kaiken sen teini-ikäisen maailman hälinän takana oli toinen todellisuus, johon verrattuna kaikki arkimielessä pyörivä oli hyvin katoavaista ja merkityksetöntä. Myöhemmin ymmärsinkin, että se eristyneisyys kaikesta oli oikeastaan parempi juttu, kun olin osannut arvatakaan.
Nyt ainakin nautin siitä täysillä. Tuntui upealta, kun pääkaupunkiseudun ahtaus ja harmaus, stressi, levottomuus, vierauden tunne, ulkopuolisuus ja moni muu painava asia vain katosi. Olin viimeinkin yhtä sen todellisuuden kanssa, missä olin. En tällä tarkoita, että elämäni pk-seudulla olisi vain ikävää, enkä ikinä nauttisi mistään täällä, mutta Mikkeli on kotini. Kaikkialla muulla olen ainakin toistaiseksi ollut matkalainen.
Kuvasimme Jennin kanssa paljon. Saunoimme. Kuuntelimme musiikkia aina Wardrunasta ja Tenhistä Güntheriin. Tanssimme alusvaatteisillamme, katselimme tähtiä ja ihmettelimme pimeyttä, joka tuntui selkärangassa paljon vahvemmin kuin kaupungissa. Palattuani tänne pääkaupunkiseudun kiireeseen ja ahtauteen olen ikävöinyt sitä ajattomuutta, joka vallitsi tuona iltana.
Toisaalta ikuisuuden lisäksi tuli tunnusteltua myös ihan konkreettisia muistoja aina lapsuudesta ihan viimeaikaisiin. Ne eivät oikeastaan olleet mitään kovin suuria tapahtumia, mutta ne olivat suuria kokemuksia. Esimerkiksi kävelylenkkejä, joiden aikana tunsin erityisen voimakasta kotoisuutta. Vaikka silloin, kun kävelin Kalevankankaan metsissä ja kuuntelin ensimmäisiä kertoja Wardrunan Helvegeniä, joka porautui sieluun niin syvälle, että melkein pelkäsin käydä katsomassa sen lyriikoiden englanninkielisen käännöksen. (Joka lopulta kuitenkin oli hyvin puhutteleva.)
Mutta, me myös koimme asioita tuolla reissulla, en minä siis ainoastaan muistellut. Oli hauskinta pitkään aikaan iskeä pieni salmaripullo laukkuun ja johdattaa Jenni ja Outi aivan pimeisiin metsämaisemiin, jossa retki lopulta tyssäsi alkuunsa, koska Outi ei pitänyt pitkiä, mahdollisesti punkkeja kuhisevia heinikoita hirveän viehättävinä. En koskaan muista sanoa ihmisille, että kannattaa puketua asianmukaisesti, sillä olen pomppinut ryteiköissä niin kunnon ulkovaatteissa kuin minihameessakin. Tuona iltana fiilis oli samanlainen kuin teinityttönä - mutta sillein hyvällä tavalla. Kaikki oli jotenkin niin jännää, seikkailua! Tuntui, että mitä tahansa voisi tapahtua. Lopulta päädyimme naukkailemaan salmaria Pankalammen rannan hiljaisuuteen ja hihittämään toinen toistaan typerämmille jutuille.
Jenni sanoi Mikkelissä, että vaikutan rauhallisemmalta. Kuin eri ihmiseltä. En ihmettele sitä. Siellä hiljenee sellainen häly, joka on täällä miltei jatkuvaa. Meinasin kirjoittaa, että täällä on enemmän ärsykkeitä, mutta ei, ei oikeastaan. Ne ovat vaan jotenkin... terävämpiä? Väkivaltaisempia? En sano, että ikäviä, mutta erilaisia. Jollain tapaa kuitenkin tunnen itseni täällä jatkuvasti hirveän kuormittuneeksi. Vaikka toisaalta tykkään huippukokemuksista ja suurista ärsykemääristä, osa minusta kuuluu hyvin erilaiseen maailmaan.
Jonakin päivänä minä muutan pois tästä kaupungista. Tiedän, ettei se ole tänään eikä varmaan vielä vähään aikaan, mutta jonain päivänä. Sitten, kun on aika mennä kotiin.
Hvem skal synge meg
i daudsvevna slynge meg
når eg på Helvegen går
og dei spora eg trår er kalda, så kalda
Wardruna - Helvegen
Kuva: Jenni
Edit: minä A night has many shades it can last for many days and hurt in many ways like the force of a rising tide when the moon floats by Árstíðir - Shades
(c) Jenni I was drowning in a dying moment
Drowning in her eyes
Feeling the wings of faith embracing me
So unreal but I could feel
The yearning to her divine beauty
A voice was sounding far away
Never dying
In the distance heard
The wind calls her name My burning flame My burning flame My burning flame Thurisaz - Endless...
Kuva: Jenni
Edit: minä
Kuva: Jenni
Edit: minä
Kuva: Jenni
Edit: minä
Kuva: Jenni
Edit: minä
Loppuun Jonna Jintonin ihastuttava video, johon rakastuin ihan täysillä. Jos joku muukin unelmoi luonnon keskellä elämisestä, itsensä toteuttamisesta ja oravanpyörän ulkopuolella elämisestä, tämä antaa uskoa. Suosittelen lämpimästi myös Jonnan taideprojektien seuraamista. Hän on aivan huikea nainen.
