Sittemmin olen ollut tuosta piirteestä hyvin kiitollinen. Innostumiseni on aika räjähdysmäistä ja leijun pilvilinnoissa jo oikeastaan aika pienten asioiden tähden - tai en oikeastaan sanoisi pienten, sillä nuo näennäisesti pienet asiat monesti sidostuvat suurempiin. Todistin muutama päivä sitten hyvin vastarakastuneen oloisen pariskunnan herkkää hetkeä rautateasemalla ja se oikeastaan teki minut aika onnelliseksi. Tuo pieni asia muistutti minua siitä, että elämässä on niinkin ihania asioita kuin rakkaus. Vastaavia muistutuksia on ympärillämme koko ajan, mutta monesti emme ymmärrä kiinnittää niihin huomiota. Havainnollistetaanpa tuollaisen hetken mahtavuutta lainauksella eräästä lempikirjastani. Tässä korostuu erinomaisesti se, miten rikkaita ja kauniita asioita voi kokea ihan vain ympäristöään havainnoimalla:
“Let me say this. It was worth the whole awful, irritating time spent searching the Archives just to watch that moment happen. It was worth blood and the fear of death to see her fall in love with him. Just a little. Just the first faint breath of love, so light she probably didn’t notice it herself. It wasn’t dramatic, like some bolt of lightning with a crack of thunder following. It was more like when flint strikes steel and the spark fades almost too fast for you to see. But still, you know it’s there, down where you can’t see, kindling.”
Kirjallisuus on itse asiassa ollut minulle yksi hyvin erityinen onnellisuuden lähde. En tarkoita nyt pelkästään sitä, että kirjat itsessään ovat lukuhetkellä saaneet aikaan fiiliksiä. Kyse on enemmänkin siitä, että ne ovat opettaneet minulle näkökulmia. Kirjoitin jokin aika sitten postauksen juurikin lainaamastani Patrick Rothfussin fantasiakirjasarja Kingkiller Chroniclesta, joka on varmaankin yksi onnellisuuteeni vahvimmin vaikuttaneista kirjoista. Se opetti minulle paljon siitä, miten löytää kauneutta maailmasta. Sen takia näitä lainauksia on tässäkin postauksessa. Koin aikamoisen haltioitumisen sen parissa ja päätin käyttää tuon tunteen hyväkseni. Aloin havainnoida vastaavia asioita omassa arjessani ja se toimi. Siksi suosittelen muillekin samaa taktiikkaa: kun jokin asia ihastuttaa, kannattaa alkaa bongailemaan vastaavia omasta arjesta muutenkin.
Minulle on joskus sanottu, että tämä kykyni eläytyä asioihin ja innostua on vain piirre, mikä minussa on ja mitä kaikissa muissa ei vain yksinkertaisesti ole. Toki varmaan minussa tämä on jo alkujaan aika voimakas ominaisuus, mutta sitä voi myös opetella. Olen joutunut muutaman kerran opettelemaan sen uudestaan. Eikä se aina ole helppoa, saati tapahdu tapahdu hetkessä. Lisäksi se vaatii monesti sen, että löytää pienistä asioista nimenomaan juuri ne itseä liikuttavat tekijät, ei vain jotain mitä yleisesti pidetään siistinä juttuna. Se toki vaatii jonkin verran itsetutkiskelua.
Väittäisin myös kokemillani vastoinkäymisillä olleen aika paljon tekemistä onnellisuuteni rakentumisessa. Kun kohtaa oikeasti pimeitä hetkiä, valo näyttäytyy vähän eri tavalla. Olen synkkinä hetkinäni oppinut paljon myös ihan konreettisesta työskentelystä onnellisuuteni eteen. Näin jälkikäteen ajateltuna on ehkä hyvä, etten kaikkina hetkinä ole kokenut voivani ulkoisille olosuhteille mitään, sillä opin silloin tekemään töitä ennen kaikkea oman suhtautumiseni eteen. Näkökulmaa voi aina vaihtaa, eikä ole montaa sellaista tilannetta, josta ei löytyisi edes jotain positiivista.
Synkimmällä hetkellä niiden positiivisten asioiden kokeminen voi olla vaikeaa, eivätkä aiemmin ilostuttaneet asiat välttämättä tunnu miltään. Silloin täytyy vain yrittää kovemmin - kukaan ei sano, että asiat tapahtuisivat hetkessä. Tuollaisina hetkinä minä yleensä hakeudun niiden asioiden pariin, jotka ovat niitä kaikkein kauneimpia ja merkityksellisimpiä, sillä ne muistuttavat hyvin vahvasti onnellisuuden kokemuksesta. Puhuinkin juuri vastoinkäymisten kohtaamista käsittelevässä postauksessani siitä, kuinka ei pitäisi antaa millekään asialle niin paljoa valtaa, että se syö koko onnellisuutemme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö myös negatiivisia tunteita saisi - ja pitäisikin tuntea. Surut pitää todellakin surra pois, enkä missään nimessä kannusta minkään tunteen tukahduttamiseen. Silti niiden ei pidä antaa vallata koko kokemusmaailmaa. Älä anna itsesi koskaan unohtaa miltä vaikkapa lämmin kevätaurinko tai uuden mahtavan musiikkikappaleen löytäminen tuntuu vain koska jokin muu asia tuntuu ikävältä.
Joskus onnellisuutta tukevan asian menettäminen voi herättää vieläkin suurempaan onnellisuuteen. Olen monesti menetyksiä kokiessani tullut ajatelleeksi, että miksen ole nauttinut asioista vieläkin enemmän silloin, kun ne vielä olivat elämässäni. Tietenkään koskaan ei voi varmasti tietää, mistä hetkistä tulee niitä ikimuistoisimpia, mutta juuri noiden ajatuksien ansiosta yritän nykyään kovasti olla hereillä etenkin silloin, kun jotain erityisen kivaa tapahtuu: painaa mieleen kaikki hetken yksityiskohdat ja vivahteet sekä kokea sen herättämät tunteet sydänjuuria myöten. Silloin niistä jää vahvempia positiivisia (tunne)muistoja, joilla on vaikutusta vielä pitkään.
“The three boys, one
dark, one light, and one—for lack of a better word—fiery, do not notice the
night. Perhaps some part of them does, but they are young, and drunk, and busy
knowing deep in their hearts that they will never grow old or die. They also
know that they are friends, and they share a certain love that will never leave
them. The boys know many other things, but none of them seem as important as
this. Perhaps they are right.”
(Tässä yksi pätkä, jolla on ollut vaikutusta omaan havainnointiini. Toivottavasti muillakin on ollut paljon vastaavia.)
Onnellisuus on hyvin suurilta osin valinta. Kyllä, sen eteen on tehtävä asioita. Mutta se ei vaadi välttämättä sellaista ikävystyttävää puurtamista kahdeksasta neljään jossain harmaassa konttorissa, pankkilainoja ja ties mitä muuta yhtä epäinspiroivaa niin kuin meille monesti uskotellaan: mikäli onnellisuuden tavoittelu ei tee sinua onnelliseksi, se on hyvin mahdollisesti väärä tie tavoitella sitä. Aina ei voi olla hauskaa, mutta "sitten kun"-elämää ei kannata alkaa elää. Siinä kun on se varjopuoli, ettei sitä tavoiteltua elämää välttämättä koskaan tule.
Yksi syy sille, miksi niin monet ihmiset ovat onnettomia on varmaankin se, että onnellisuuden valitseminen voi olla myös pelottavaa ja tuskaista, etenkin alkuun. Olen itse ollut useamman kerran tilanteessa, jossa se on tuntunut mahdottomalta. Voimavarat ovat tuntuneet liian vähäisiltä valinnan tekemiseksi ja lyhyen aikavälin tuska liian intensiiviseltä, että sitä pystyisi kestämään edes pitkän aikavälin onnen vuoksi. Lopulta olen aina päätynyt tekemään ne valinnat silti, vaikka joskus se on ottanut aikansa. Kertaakaan en ole sitä katunut. Lisäksi vaikeat valinnat oikeastaan muuttuvat aina vain helpommiksi, kun niitä joutuu tekemään. Polttoainetta saa mukavasti esimerkiksi oman kuolevaisuutensa ajattelemisesta.
Yksittäisten asioiden suhteen meillä ei välttämättä aina ole varaa valita. Aina kaikki ei ole meistä kiinni. Joskus myös jätämme tilaisuutemme käyttämättä ja menetämme ne. Itsensä ruoskiminen tai muu loputon surkuttelu ei kuitenkaan ainakaan lisää onnellisuuttamme. Ei pidä miettiä liikaa sitä, mitä itsellä ei ole. Kellään meillä ei ole kaikki sataprosenttisen täydellisesti. Aina voisi olla jotain lisää. Hyvinkin onnellisessa asemassa oleva ihminen saa kyllä itsensä onnettomaksi, jos keskittyy puuttuviin asioihin. Sen sijaan hankalistakin lähtökohdista lähtenyt voi tulla onnelliseksi, jos ymmärtää katsoa ympärilleen vähän tarkemmin. Onnellisuutesi voi alkaa tänään, jos päätät niin. Tie sinne ei ole pitkä tai kivinen, vaan polusta itsestään voi tehdä määränpään, mikäli tajuaa vähän katsella kaunista metsää ympärillään.
Yksi asia mitä kannattaa tehdä, on näyttää onnellisuutensa ulospäin. Esimerkiksi hymyily ihan oikeasti parantaa mielialaa. Samalla onneaan voi tartuttaa muihinkin ihmisiin. En tietenkään tarkoita tällä sitä, että ympärillä olevien ihmisten pitäisi koko ajan olla superonnellisia, sillä silloin ihmissuhteet voivat jäädä kovin pinnallisiksi. On kuitenkin selvää, että jatkuvasti kielteisten ihmisten kanssa pyöriminen ei voi olla vaikuttamatta omaankin mielialaan. Ympärillään paljon kauneutta näkevät ihmiset taas hehkuvat yleensä itsekin sitä ja ovat siten varsin lumoavaa seuraa. Heitä ei kannata päästää karkuun."No matter where she stood, she was in the center of the room. Do not misunderstand. She was not loud, or vain. We stare at a fire because it flickers, because it glows. The light is what catches our eyes, but what makes a man lean close to a fire has nothing to do with its bright shape. What draws you to a fire is the warmth you feel when you come near. The same is true with Denna."
Rakas Jenni askarteli minulle tässä eräänä päivänä ihastuttavan tuikkukipon. Se käy tämän postauksen loppuun paremmin kuin hyvin. Myös teestä löytyy totuus.
