Kesän alun juhlistamista romanttisissa keskiaikapidoissa

Olen ikuisuuksien ajan unelmoinut omista, keskiaikaishenkisistä bileistä. Kesäkuun koittaessa oli viimeinkin aika pistää ne pystyyn. En halunnut olla liian tiukka autenttisuuden suhteen - suurimmilta osin, koska tykkään itse käyttää luovuuttani rajoituksitta, mutta myös vähentääkseni paineita vierailta. Tarkoitus oli fiilistellä ennen kaikkea rajusti romantisoitua keskiaikaa fantasiapilkkeellä. Halusin herättää henkiin ritariromantiikan, aikakauden kliseet ja jakaa muillekin omaa paloani myyttistä historiaa kohtaan.

Bilepuolia oli jälleen kolme: kuninkaan valtaistuinsali (olohuone), talonpoikaistaverna (makuuhuone) sekä kirkollinen puucee. Kuninkaan vastaanottosalissa soi kaikkea varsinaisesti keskiaikamusiikista ritariteemaiseen power metalliin. Valmistimme seinille hauskoja viirejä ja saattoipa sieltä löytyä jokunen hassu keskiaikaisesta - tai keskiaikaa esittävästä - taiteesta muokattu kuvakin. Valtaistuinsalissa tarjoiltiin esimerkiksi hedelmiä, juustoja, piirakoita sekä myöhemmin myös porsaan lihaa. Tein myös itse simaa, mistä olen melkoisen ylpeä! Talonpoikaistavernassa soi vähän villimpi folk-musiikki ja siellä saattoi nauttia hieman hedelmiä. Sisustus oli tummanpuhuva lukuunottamatta discovaloja - kyllä, luitte oikein. Kirkollinen vessa oli viimeisin neronleimaukseni ja siitä tulikin varsin näyttävä - unohtamatta, että meillä oli loistavat kirkkomusiikit: mukana muun muassa Gregorianin versio HIM:n Join Me-hitistä. Valitettavasti kuvia ei ole hirveästi. Suihku toimi rippikoppina, jossa saattoi myös lahjottaa aneita tai nauttia hieman ehtoollista. Paras juttu ikinä oli varmaankin syntilista, jonne kertyikin kaikenlaisia paheita haureudesta ihmisvihaan ja ylensyöntiin!

Olen hurahtanut ihan täysin bileohjelmien suunnitteluun. Kunnon kekkereissä on runsaasti vapaata olemista, mutta kyllä pari ohjelmanumeroakin on aina paikallaan. Aloitimme taikametsäbileiden hengessä kysymyskierroksella, mutta tällä kertaa kysymyskori sisälsikin keskiajasta inspiroituneita skenaarioita. Pidimme myös ihastuttavat turnajaiset, joissa lajeina toimivat keppihevosella ratsastaminen, boffereilla miekkailu ja lohikäärmeen päihittäminen. Jälkimmäinen toimi aasinhäntä-periaatteella.

Bileiden tunnelma oli jälleen ihastuttava. Paikalla ei tällä kertaa ollut aivan yhtä montaa juhlijaa kuin taikametsässä - meitä taisi olla kaikkiaan noin 20 henkilöä. Erityisen ihastuttavaa oli, että eräs vieraistamme toi mukanaan vesipiipun ja makukiviä! Siitä saatiinkin mukavasti parveketekemistä keskustelujen ohelle. Keskustelut olivatkin melkoisen mielenkiintoisia aiheiden vaihdellessa syntilistasta väestönkasvun hillitsemiseen! Uusi musta surma ei tainnut olla kovinkaan houkutteleva optio monenkaan mielestä.

Nämäkin bileet insroivat pitämään syksyllä seuraavat (ellei nyt jotain pieniä mökkijuhlia satuta pitämään siinä välissä) kulttiteemalla. Ne tulevatkin olemaan 25-vuotissynttärini, joten ekstaihanuuksia saattaa olla luvassa.

 

Perhepotretti. Keskellä siis kuninkaamme, hänen oikealla puolellaan ilkeä äitipuoli Selene ja sitten minä - tanssivaan ja laulaavaan kiertolaisleiriin karannut prinsessa, joka ei etenkään äitipuolensa mielestä sovi perimään kruunua.

 

 Asuni oli vähän lyhyehkö keskiajan mittapuulla, mutta hahmoni luonnon huomioon ottaen se on oikein erinomainen. Liian pitkät hameet tulevat vain tielle tanssahdellessa.

Juhliemme tähtivieras antoi pusun narrillemme. 

 

Saatanalliset voimat kadottivat pyhän miehen kasvot! Katsokaa nyt noita poikein demonisen punaisia silmiä.

Turnajaisten palkinnonjakoa: kunniakirja ja pari hassua pulloa.

Pimeän hetken koittaessa

Elämä on täynnä pieniä ja vähän suurempiakin vastoinkäymisiä. Joskus kuitenkin jokin asia - oli se sitten konkreettinen, varsinaisesti tapahtunut asia tai jotain abstraktimpaa - saattaa suistaa täysin raiteilta, saada kokemaan järkyttävän intensiiviä tuskatiloja ja näyttää siinä samalla ihmiselle hänen kaikkein synkimmät kasvonsa. Yleensä kyse on silloin sellaisesta asiasta, joka jollain tavoin mullistaa maailmankuvan ja/tai käsityksen itsestä.

Tuollaisella hetkellä voi tuntua kuin kaikki ilo olisi kadonnut maailmasta - kuin olisi tippunut aivan toiseen todellisuuteen, jossa kauniita asioita ei yksinkertaisesti ole - tai ehkä niitä on, mutta ne eivät tunnu enää miltään. On kuin olisi jonkinlaisen verhon takana, missä mikään ei maistu tai tuoksu miltään, ja missä seurana on vain jokin nimetön hirviö, joka jatkuvasti syö sisältä päin. Se sama hirviö sanoo, ettei ulospääsyä ole.

Mutta se on vale.

Aamu voi koittaa kirkkaampana kuin on koskaan osannut kuvitellakaan. Silläkin hetkellä, kun tuntee ettei saa henkeä, haluaa vain nähdä maailman palavan ja pimeys on melkein saanut vallan sisimmässä - silläkin, ja etenkin sillä hetkellä on mahdollisuus valita toisin.

Eräänä päivänä kyyhötin lattialla kammottavan henkisen kivun kourissa. Katsoin itseäni olohuoneen peilistä ja näin kasvoni sellaisina, joina en välttämättä valoisempina päivinäni niitä haluaisi nähdä. Ne olivat kovat ja kylmät kasvot. Katse oli armoton ja viiltävä: sellainen, jonkalaiseksi sen joskus loin itseäni suojellakseni. Silloinen olotilani oli sekoitus ennen kaikkea katkeruutta, vihaa ja kostonhimoa.

Olisi vale sanoa, etten se ollut minä, sillä minä se aivan ehdottomasti olin. Se on jokin sellainen osa minua, jonka en halua kasvavan liian suureksi. Silloisessa olotilassa se ehkä tuntui jollain todella epäkypsällä ja alkeellisella tavalla hyvältä - ennen kaikkea voimakkaalta. Onnistuin yllättäen saamaan käsiini hirvittävän määrän sisäistä tultani, mutta silloisten tunteiden valjastamana se lähinnä poltti minua itseäni. Pimeään on helppo piiloutua, mutta eteenpäin sen suojissa ei kyllä näe.

Siksi täytyy uskaltaa sytyttää valo.

Pimeyteen jääminen on aina oma valinta. En väitä, että sieltä pääsisi aina saman tien pois, mutta mikään ei estä yrittämästä saada edes pientä kipinää aikaan. Tiedän, että se kuulostaa ärsyttävältä. Se kuulosti minustakin aivan sietämättömältä - heitin melkein Oltermannit lattialle, kun moinen ajatus eksyi päähäni. Minun kun piti silloin esimerkiksi myöntää, etten voinut vaikuttaa ulkoisiin olosuhteisiin yhtään millään tavalla, ainoastaan omaan itseeni. 

Omien ajatusmallien ja tunteiden muuttaminen ei välttämättä ole kovin helppoa etenkään silloin, kun voimat ovat totaalisen loppu. Näkisin, että on tärkeää pyrkiä tarttumaan johonkin sellaiseen, jossa konkretisoituu jollain tavalla ne asiat, joita elämässä pitää kauniina ja tärkeinä. Olo ei toki välttämättä ole sellainen, että haluaisi esimerkiksi lähteä pitkälle ja vaivalloiselle vaellukselle yhtään mihinkään. Silloin kannattaa tehdä jotain ihan pientä. Mennä vaikka ihan lähimetsään olemaan. Viimeksi en itse jaksanut tehdä edes sitä. En vain saanut aikaiseksi, vaikka ajatus pyöri mielessä.

Sen sijaan katsoin Braveheartin. Vähän hassua, mutta se auttoi oikeasti. Ihan jo sen vuoksi, että Skotlannissa - ja Brittein saarissa yleensäkin - on ollut aina mielestäni jotain tavattoman kaunista. Osittain se varmaankin johtuu maisemista, historiasta, myyteistä ja muusta sen sellaisesta, en osaa oikein selittää sitä. Braveheartissa käsitellään myös monia sellaisia teemoja, jotka ovat minulle tärkeitä: esimerkiksi vapaus ja omistautuneisuus. Nämä mainitsemani asiat ovat minulle hyvin rakkaita, eivätkä ne assosioituneet mihinkään kipeisiin asioihin. Siksi Braveheart - tällä kertaa se, mutta moni muukin asia olisi varmasti sopinut samaan tarkoitukseen - muistutti minua siitä, että elämässä on asioita, joiden vuoksi ei kannata antaa pimeydelle valtaa.

Sen verran on lisättävä, että vaikka läheisten tuki on tuollaisilla hetkillä kallisarvoista, ei siihen kannata turvautua liiaksi. Läheiseni antoivat minulle monia ajattelemisen arvoisia näkökulmia, emotionaalista tukea ja konkreettisesti ohjasivat ajatuksiani muualle, (Braveheart oli itse asiassa alun perin Villen idea. 💖) mutta mikäli olisin liiaksi tukeutunut heihin, olisi vointini ollut kiinni jossain muussa kuin itsessäni - ja sitähän minä en halua. Puhumattakaan toki siitä, ettei rakkaita ihmisiä sovi kuormittaa liiaksi - sen virheen taisin alkuun tehdä.

Hyväksyin siis sen, että elämässä on yhä kauneutta. Hyväksyin sen, että minuun sattuu, enkä voi tehdä ulkoisille olosuhteille mitään. Hyväksyin myös sen, että omalle voinnilleni ja kehitykselleni saatan tehdä paljonkin. Korventava tuli sisälläni muuttui silloin. Se sattui yhä, mutta siitä tuli puhdistavaa. Tunsin, kuinka minua hajottaneet ajatukset ja tunteet pikkuhiljaa paloivat pois - palavat oikeastaan yhä. Yllättäen kaikki pelot ja kauhuskenaatiot eivät tuntuneetkaan enää maailmaa kaatavilta. Mikäli ne toteutuisivat, sitten ne toteutuisivat. Monet asiat elämässäni eivät muuttuisi juuri ollenkaan. Vaikka muuttuisivatkin, aina voi aloittaa alusta. Tuhka on oikein hyvä alusta kasvattaa uusia asioita.

Tämä kuvaamani tilanne toi elämääni paljon hyvää, vaikka siinä yhdistyivät monet kipupisteeni ja pelkoni. Olen parempi ihminen kuin ennen sitä. Ennen kaikkea sain varmuuden siitä, että tällä tiellä haluan jatkaa. En halua piiloutua peloiltani ja tehdä elämästäni turvallisen mukavaa, mutta staattista. Haluan parantaa kipupisteeni ja voittaa asiat, jotka estävät minua elämästä täyttä ja vapaata elämää. Meinasin myös sanoa, etten halua rajoittaa muiden elämää omilla kivuillani, mutta enhän minä mihinkään sellaiseen pysty, vaikka haluaisinkin. Me jokainen teemme valintamme itse.

Rakkautta, vapautta ja kauneutta kaikille. Jokainen teistä on ansainnut ne, vaikkei juuri nyt siltä tuntuisikaan. Jos ne pystyy kuvittelemaan, pystyy ne myös houkuttelemaan ne luokseen, vaikka sitten ihan pienillä teoilla. Mikäli taas tuntuu siltä, että maailmassa on vain pahuutta ja rumuutta: voisitko sinä yrittää olla se hyvä ja kaunis ihminen, joka tekee toisin? Mitä menetät yrittämällä? Varmasti se sattuu, mutta antaa kipupisteiden huutaa rauhassa - ne kyllä hiljenevät, kun niille ei anna huomiota.

 

Tolkien auttaa aina.