Mutta ei, en kuvittele nousseeni kaiken inhimillisen elämän yläpuolelle. Päinvastoin, kamppailen hyvinkin tuntuvasti sellaisten asioiden kanssa päivittäin.
Tietenkin tavoitteeni on se, että jonakin päivänä niin ei enää olisi. Mutta se päivä ei ole tänään.
Aikamme on rajallinen, joten priorisoisin tärkeimmät asiat ensiksi. Siinä on jo se käytännön hyöty, että motivaatio pysyy korkealla kuin itsestään keskityttäessä kehittämään niitä asioita, joihin on todellinen intohimon palo, eikä koko elämä mene ihan suorittamiseksi. Sitä paitsi, oletteko koskaan katsoneet tarkkaan ihmistä, joka puhuu jostain sellaisesta asiasta, jota kohtaan hän tunteaa todellista paloa? Siinä on jotain maagista. Ihminen todella tuntuu nousevan jollain tapaa arkiminänsä yläpuolelle ja kykenevän asioihin, joista hän saattaa itsekin yllättyä. Ne ovat meidän näköisiämme, ainutlaatuisia asioita, joita kukaan muu ei voi tehdä täysin samalla tavalla.
Sillä jokaisen meidän sisällämme on oma maailma, yksityinen ja salattu todellisuus, johon vain meillä itsellämme on avaimet. Se maailma on omamme, mutta meillä on toisaalta mahdollisuus kuvastaa omaa todellisuuttamme toisille, vaikka toki vision välittymiseen vaikuttaa myös se, minkälaisten linssien läpi toinen sitä katselee. Siitä huolimatta me luomme jotain. Jätämme tähän maailmaan jotain sellaista, jota ei ilman meitä syntyisi juuri sellaisena. Monissa uskonnoissa yksi jumalan ominaispiirre on luominen, ja emmekö me eläessämme tässä yhteisessä todellisuudessa jatkuvasti nimenomaan luo?
Jotkut artistit ja taiteilijat ovat onnistuneet lunastamaan itselleen jonkinlaisen palvotun sankarin, jopa jumalan aseman. He ovat kuitenkin pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin me kaikki muutkin, inhimillisine ongelmineen. Ehkä heissä on tiettyä erikoislaatuisuutta, jopa yli-ihmisyyttä, mutta kenties vielä kirkkaammin jumalallisuus loistaa niissä, jotka rakastavat puhtaasti. Rakkaus on se magia, joka saa uskomaan satuihin tässä karussa maailmassa. Sen kautta kykenemme tekemään asioita, joihin emme kaiken järjen mukaan pystyisi. Rakkauden täyteiset ihmiset tunnistaa ja heidän lähistölleen tekee mieli hakeutua - heissä on jotain selittämätöntä vetovoimaa.
Rakkauden kokemustamme varjostavat kuitenkin monesti elämän aikana kasautuneet kivut, jotka ovat kietoutuneet suojamuureiksi ympärillemme. Väitän, että kun sallimme itsemme rakastaa mahdollisimman vapaasti, katoavat monet niistä asioista, joita nimitämme ihmisyyden kivuiksi. Tietenkään prosessi ei ole helppo, ja se tulee viemään paljon aikaa. On hyvin mahdollista, ettemme koskaan tule onnistumaan siinä, mutta luovuttaessamme emme ainakaan onnistu. Vaikkemme pääsisikään loppuun asti, kuljemme eteenpäin. Siirrämme aina vain vähemmän kipujamme kiertoon. Sen sijaan tuomme todellisuuteen valoa.
En kuitenkaan sano, että meidän täytyisi yrittää päästä tästä ihmisyydestä eroon mahdollisimman nopeasti ja välteltävä inhimillisiä tunteitamme. Sillä tavoin emme itse asiassa saa aikaan mitään: päin vastoin. Meidän kuuluu kokea nämä inhimilliset tunteemme niin syvästi, että tunnemme ne luita ja ytimiä myöten. Niin, että me tiedämme mitä ne todella ovat ja sen kautta hallitsemme niitä. Kun me hallitsemme niitä, olemme vapaita tekemään mitä ikinä tahdomme. Me emme silloin ole orjia, vaan voimme meistä itsestämme lähteäviä valintoja, ja luoda yhteiseen todellisuuteen haluamiamme asioita. Mutta onkin sitten kokonaan toinen juttu, kuinka paljon meillä enää on erilaisia haluja sen jälkeen, kun kipumme on poistettu? Jääkö jäljelle vain olennainen vai jääkö jäljelle yhtään mitään? Minä vastaisin, että rakkaus jää. Rakkaus ja siitä lähtevät tarpeet.
Toisille jumaluus merkitsee kuolemattomuutta. Tällä hetkellä me emme todella varmaksi tiedä, mitä verhon takana odottaa. Meidän yhteiskunnassamme vallitseva käsitys on se, että tietoisuutemme sammuu: vajoamme kaikki samaan mustuuteen. Jonain päivänä kenties tämä mustuus voidaan välttää. Silloin meillä on kenties aikaa kehittää itseämme loputtomiin, mutta johtaako kuolemattomuus lopulta siihen, ettei mikään merkitsekään mitään? Vai antaako rajallisuus lopulta meille sen palon, joka toimii polttoaineenamme eteenpäin pyrkiessämme?
Meillä on toisaalta myös myyttejä, joissa jumala kuolee. Skandinaavisessa tarustossa Balderin kuolemaa voi pitää Ragnarökin alkusysäyksenä. Ragnarökissä taas kuolevat miltei kaikki muut jumalat. Monissa myyteissä jumalan kuolema tarkoittaa jonkin uuden syntymistä. Myös me kuollessamme annamme itsemme ainekseksi uuteen. Me kuolemme, jotta meidän jälkeemme monet muut voisivat syntyä.
Luulen, että jos pystymme hyväksymään sen täysin sydämin, olemme aika lähellä todellista rakkautta ja jumaluutta. Tai mistä minä tiedän, minä olen vain ihminen. Mutta ehkä vielä jonain päivänä saan tietää, veikkasinko yhtään sinne päinkään.
Viimeisenä tsemppimusiikkia jumalallistumisprosessiin! Saattanette bongata videolta yhden punatukkaisen jumalattaren. Tästä videosta tuli mieleen eräs asia jumallistumiseen liittyen, jota en muistanut mainita: sitä ei tehdä yksin. Tarvitsemme muita ihmisiä peileiksemme ja inspiraatioksemme.
