"Onnellisuus sopii sulle."
Vastaavia kommentteja on tullut kuultua viime aikoina jonkin verran. Olo onkin ollut jokseenkin erilainen viime vuotisten muutosten jälkeen. En väitä, että kaikki sisäiset konfliktit olisivat vain maagisesti kadonneet, mutta niiden käsittelemiselle on vapautunut melkoisesti tilaa, kun ulkomaailman akuutit konfliktit eivät koko ajan vie voimavaroja ja aikaa. Lisäksi minun tarvitsee miettiä aiempaa vähemmän sitä, miten olemiseni vaikuttaa muihin ihmisiin. Viime vuonna tuntui valitettavan monesti siltä, että kun minulle tapahtuu jotain hyvää, niin se on joltain läheiseltäni pois. Nyt minun ei tarvitse enää rajoittaa itseilmaisuani ja tekemisiäni samalla tavalla kuin silloin, joten olo on melkoisesti vapaampi.
Jollain tavalla on ollut vähän sellainen olo, etten oikein malttaisi pysyä paikoillani. Olenkin ollut liikkeessä melko paljon: olen ravannut esimerkiksi Turussa larppaamassa ja käväisinpä Jyväskylässäkin erään vanhan ystäväni luona. Reissut ovat olleet varsin antoisia. Jollain tapaa nautin ihan pelkästään vieraassa kaupungissa suunnistamisesta. Siinä on jotain viehättävää, ettei lähes kukaan tunne sinua siellä ja koko ajan törmää uusiin juttuihin. Tykkään myös bussissa istumisesta, vaikka musiikin kuuntelu ja lukeminen taitavatkin selittää aika ison osan siitä. Ihmiset ovat vähän ihmetelleet jaksamistani reissaamisen suhteen, mutta se ei oikeastaan ole minulle mikään rasite, päinvastoin.
Kirjoitan Turun larppikampanjasta enemmän sitten, kun se on ohi. Haluan nyt keskittyä erääseen toiseen puoleen matkassani. Tulin nimittäin yöpyneeksi eräällä larppituttavallani ja reissusta tuli loppupeleissä suorastaan yllättävän antoisa. Juttelimme yömyöhään, niin vähän henkilökohtaisemmista kuin ihan hölmöistäkin asioista. Joskus käy niin, että jonkun ihmisen kanssa syntyy ihan yllättäen älytön connection, ja tässä kävi juuri niin. Tulimme itse asiassa todenneeksi ideoineemme kumpikin mielessämme salaa Avalon/Camelot-aiheista larppia, ja niinpä päätimme alkaa ihan vakavasti suunnittelemaan tuollaista projektia. Lähtiessäni Turusta tunsin, että olin kenties onnistunut löytämään jälleen uuden ystävän.
Niin ja tosiaan, se Jyväskylä. Tuntui aika erikoiselta löytää itsensä istumasta tämän vanhan ystäväni sängyltä, ihan kuin silloin ennen vanhaan. Olo oli vähän pöllämystynyt. Tavallaan tuntui kuin edellisestä tapaamisestamme olisi aikaa ikuisuus, mutta tavallaan mikään ei ollut muuttunut. Aiheet vaihtelivat painavammista kevyempiin, ja jossain vaiheessa löysin itseni lauleskelemasta hänelle Anathemaa. (Ja sain sitä kautta hänet tutustumaan vähän paremmin kyseiseen bändiin, yay!) Olen älyttömän onnellinen siitä, että olen saanut tämän ihmisen takaisin elämääni, ja kaikki oli jälleen niin luonnollista kuin aina ennenkin. Minulla on näitä vastaavia, syviä ystävyyssuhteita muutama, ja ne ovat kaikki jotain sellaista, mitä kukaan tai mikään ei voi korvata. Ne kuuluvat niihin muutamiin asioihin, joista olen kaikkein eniten kiitollinen tässä elämässä. Tällä tavalla syvä ystävyys on oikeastaan sellainen asia, johon olen päässyt tutustumaan vasta viime vuosina paremmin, ja täytyy sanoa, että luojan kiitos pääsin! Jokainen näistä ihmisistä tekee maailmasta kauniimman paikan pelkästään läsnäolollaan.
Kaikista ihanista asioista huolimatta olen toisaalta ollut myös ollut aika väsynyt, mikä tosin on varmaankin aika ymmärrettävää kaikki tapahtunut huomioon ottaen. Ylipäänsä tottuminen uuteen elämään ottaa aikansa. Mielialat ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta eivät sillä tavalla ääripäästä toiseen kuin joskus aiemmin. Enemminkin on sellainen olo kuin välillä ei ihan vielä pystyisi täysin käsittelemään kaikkea uutta ja karahtaa ajoittain vähän tyhjäksi. Välillä taas nousee esiin kaikenlaisia, myös turhiksi tietämiäni pelkoja, joiden rauhoittamisessa menee aikansa. Puhumattakaan kaikista niistä asioista, jotka ovat vapautuneet käsiteltävikseni elämänmuutosten myötä. Vaikka saatan olla osaltaan hyvinkin avoin ihminen, huomaan nyt olevani joiltain osin myös melko estynyt. Haluaisin päästä siitä piirteestä eroon, sillä se ei oikeastaan palvele minua millään tapaa, ainoastaan lisää ahdistusta ja pahimmillaan rajoittaa. Olen rakentanut suojakseni myös monenlaisia muita muureja, jotka olisi nyt ehkä ihan hyvä purkaa. Niille saattoi olla paikkansa silloin, kun en osannut käsitellä tunteitani muilla tavoin, mutta nykyään ne alkavat olla melko tarpeettomia.
Pääasiassa olen kuitenkin ollut onnellinen. Siis ihan oikeasti, kokonaisvaltaisesti. Se ei tarkoita sitä, etten tuntisi ollenkaan negatiivisia tuntemuksia tai etteikö välillä voisi olla melko vaikeaakin. Se tarkoittaa sitä, että minulla on luotto siihen, että selviän siitä kaikesta, ja että minulla on huomennakin kykyä ja mahdollisuuksia nauttia ja inspiroitua asioista. Se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys aina, joten jo pelkästään tuo tietoisuus tekee olon aika lämpimäksi. Toki minulla on aiemminkin ollut asioita, joista olla onnellinen, mutta nyt niitä varjostamassa ei ole ylitsepääsemättömältä tuntuvia huolia.
Ai niin, ja viimeisenä: taidan olla myös aika ihastunut.
I walk to the echo of stars
All around me, under me
A bed made of curious cloth
A pillow from a crib
The skies are dark, all of them
Still comforting starlight
Pouring all over this new home
High above
Goodnight to an old soul
Goodbye to life once lived
This is my island now
To live it once more
Not long now
This time, this weightless fall
The calming mothers call
Back in time;
I'm cleansed and bare
And I see the light
Now I know
Younger than yesterday
I feel no pain, no memory lost
Alone yet with everything
What is this space?
Muistan vielä aika kirkkaasti sen, kun otin nämä kuvat pari vuotta
sitten. Sinä päivänä minulla oli erityisen paljon sellainen olo kuin en
hallitsisi omaa elämääni. Todellinen minä oli kyllä olemassa jossain mieleni perukoilla kirkkaana, mutta en juuri voinut tuoda sitä ulkoiseen todellisuuteen. Silloin olin aika pahasti umpikujassa: tuntui, että todellinen onnellisuus vaatisi hyvin perustavanlaatuisia muutoksia, mutta etten kestäisi niiden mukanaan tuomaa kipua. En kuitenkaan tajunnut, että minä kävin sitä kipua jatkuvasti läpi juuri silloin. Pelko oli loppujen lopuksi turhaa.
Yhdeltä lempparibändiltä tuli uutta matskua. False Kings on yhtä mahtava kuin saattoi olettaa, ja enemmänkin. Myönnettäköön, että samaistumisella voi olla tämän kiintymisen kanssa jotain tekemistä. Biisi on puhutellut nyt kovasti, kun on päässyt irti itseään puristaneista kahleista, alkanut ymmärtää myös tunnetasolla olevansa oman elämänsä puikoissa sekä saatuaan ympärilleen ihmisiä, jotka tukevat tässä kaikessa.
Aurin ensimmäinen kappale Night 13 on varsin nätti ja sopii sekin tämänhetkisiin tunnelmiin aika nappiin. Odotin biisiä kuin kuuta nousevaa, koska nuoruuden lempibändin nykyisistä jäsenistä 2 on ollut tekemässä sitä: Tuomas Holopainen ja Troy Donockley. Johanna Kurkela puolestaan on yksi Suomen kaunisäänisimmistä laulajista, joten hänenkään mukanaolonsa ei varsinaisesti ole miinus. Kappale itsessään kuulostaa kivan arvoitukselliselta alkurykäisyltä. Sellaiseksi se sopii hyvin, mutta toivottavasti levyn muu anti on vähän monimuotoisempaa tavaraa. Night 13 ei missään nimessä ole huono kipale, mutta jos inspiroimassa on The Kingkiller Chronicles, niin siitä saa kyllä enemmänkin irti. Lyriikoista ja tunnelmasta kyllä tykkään erityisesti, niissä on syvyyttä.
