Rakkaimmat kirjat ja kirjasarjat: Patrick Rothfuss - The Kingkiller Chronicle

Minua pyydettiin kirjoittamaan lempikirjailijoistani vähän samaan tapaan kuin lempiartisteistani. Valitettavasti minun on sanottava, etten pysty siihen. Kirjat ovat minulle ennen kaikkea maailmoja, joten joudun keskittymään nyt enemmän noihin maailmoihin kuin itse kirjailijoihin. En kutsuisi näitä postauksia kirja-arvosteluiksi, sillä nämä ovat jokseenkin henkilökohtaisempia. Tietenkin tässä tulee samalla myös arvioitua ja analysoitua kirjoja yleisemmin, mutta haluan ennen kaikkea kertoa, miksi nämä teokset ovat minulle rakkaita ja mitä olen niistä saanut.  

 

Tämän postaussarjan ensimmäinen käsiteltävä kirjasarja on Patrick Rothfussin The Kingkiller Chronicle, josta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa: The Name of the Wind ja The Wise Man's Fear. Kirjasarja kertoo legendaarisen (sankarin) ja samalla kovin mystisen Kvothen tarinan. Sarjassa valehenkilöllisyyden turvin piiloon vetäytynyt ja voimansa menettänyt Kvothe kertoo itse tarinansa takautuvasti majataloonsa saapuneelle Kronikoitsijalle. Alun perin Kvothe syntyi Edema Ruhien, kiertelevien ja ilmiömäisten taiteilijoiden/esiintyjien, pariin. Kvothen vanhemmat kuitenkin kuolivat traagisesti mystisen Chandrianin hyökättyä leiriin - he kun olivat tämän demonisen joukon mukaan laulaneet aivan vääränlaisia lauluja.

Kvothen tarina ei kuitenkaan pääty siihen, että hän jää orvoksi. Monien kivuliaiden vaiheiden kautta nuorukainen onnistuu raivaamaan tiensä Yliopistoon, jossa saattaa opiskella taikuutta ja alkaa etsiä tietoa mystisestä Chandrianista voidakseen kostaa vanhempiensa kuoleman. Lapsuudestaan hän sai mukaansa myös rakkauden musiikkiin, joka seuraa mukana läpi kirjasarjan. Matkalla Yliopistoon Kvothe lisäksi rakastuu epätoivoisesti salaperäiseen Dennaan, ja suhteesta kasvaa yksi kirjasarjan kauneimmista ja mielenkiintoisimmista elementeistä. Näistä lähtökohdista alkaa huikea seikkailu, jota en kuitenkaan katso tarpeelliseksi referoida tämän enempää - haluan kertoa kirjoista mieluummin sillä tavalla, että niissä on vielä jotain luettavaakin, jos joku vaikka innostuu tämän myötä niihin tarttumaan. (Edit: Mitään loppuratkaisuja tässä postauksessa ei paljastu, mutta kirjan tapahtumia ja henkilöitä tulee käsiteltyä sen verran, että jotain spoilereita saattanee vilahdella.)

Mikä sai minut rakastumaan kirjasarjaan?

Rothfuss käsittelee teoksissaan monia sellaisia teemoja, jotka ovat lähellä sydäntäni: rakkaus, ystävyys, musiikki, intuitio ja kielen mahti. Kirjoissa käsitellään paljon asioiden tosinimiä, jotka eivät vain ole symboli asialle vaan asia itse - minkä vuoksi tuntuu vähäsen hurjalta, että monessa kohtaa Rothfuss tuntuu itse kirjoittavan kuin tosinimillä, niin syvälle teksti uppoaa. Toki osaltaan asiaan varmasti vaikuttaa sekin, että samaistuin Kvotheen ja pariin muuhunkin kirjan henkilöön aika vahvasti. Väittäisin kuitenkin, että Rothfussin kerrontatyyli on myös aidosti oivaltava - se näkyy jo siinä, miten kekseliäitä vertauksia hän käyttää. Minä saan outoa tyydytystä tuollaisista vertauksista, symboleista ja vastaavista, joka selittää osaltaan sitä, miksi kirja niin piti otteessaan. Oivaltavuuteen liittyy myös se, miten esimerkiksi Kvothen (toinen hyvä esimerkki on professori Elodin) pää välillä toimii.  Hänessä on nokkeluutta ja viekkautta, joka paitsi tuo tekstiin tiettyä raikkautta ja yllätyksellisyyttä, on myös itsessään hyvin viehättävää. (Yrittäkää kestää tämä kuolaus, Kvothe on ihana.)

"I smiled back at him and for a second I almost felt guilty about how I’d written the receipt. I also felt guilty about the three pens I’d stolen, but only for a second. And since there was no convenient way to give them back, I stole a bottle of ink before I left." 

Jotenkin nautin myös siitä pienestä röyhkeydestä, joka edellisestäkin sitaatista välittyy. Tuollainen osaa olla hauskaa, erittäin viehättävää ja kivasti shokeeraavaa, mikäli sitä on juuri sopivasti. Ongelma monesti on se, että se menee yli. Vain harva tekee sen juuri oikein. Rothfuss tuntuu kuitenkin paikantaneen rajan erinomaisesti, sillä hänen kirjansa ovat tyyppiesimerkki siitä, mitä tällainen röyhkeys on parhaimmillaan. 

“Its like he knows he's better than you, but doesn't look down on you for it because he knows it's not your fault.”
“Etiquette is a set of rules people use so they can be rude to each other in public.”

Samoin pidän siitä, miten syvästi ja monipuolisesti Rothfuss asioita käsittelee. Hän tykkää selvästi ikään kuin kääntää asioita vähän ylösalaisin ja muuttaa näkövinkkeliä mielenkiintoisilla tavoilla. Hänen tapansa kuvata maailmaa (niin omaa konkreettista fantasiamaailmaansa kuin abstraktimpiakin asioita) on hyvin yksityiskohtainen ja vivahteikas. Monesti juuri nuo vivahteet ja yksityiskohdat ovat niitä asioita, jotka lopulta luovat uuden näkökulman esimerkiksi hahmojen välillä käydyissä keskusteluissa.

“No, listen. I've got it now. You meet a girl: shy, unassuming. If you tell her she's beautiful, she'll think you're sweet, but she won't believe you. She knows that beauty lies in your beholding." Bast gave a grudging shrug. "And sometimes that's enough."
His eyes brightened. "But there's a better way. You show her she is beautiful. You make mirrors of your eyes, prayers of your hands against her body. It is hard, very hard, but when she truly believes you..." Bast gestured excitedly. "Suddenly the story she tells herself in her own head changes. She transforms. She isn't seen as beautiful. She is beautiful, seen.”

“Denna is a wild thing," I explained. "Like a hind or a summer storm. If a storm blows down your house, or breaks a tree, you don't say the storm was mean. It was cruel. It acted according to its nature and something unfortunately was hurt. The same is true of Denna.”

Toki kirjat ovat kerrontatyyliltään paitsi oivaltavia ja nokkelia, myös erittäin kauniita. Erityisen hyvin se korostuu silloin, kun käsitellään aiheita joihin henkilöt suhtautuvat intohimoisesti. Päähenkilö Kvothen suhde musiikkiin on hyvin syvä ja jopa henkinen, mihin voin samaistua täysin. Rothfuss kirjoittaa siitä niin kauniisti, että olin moneen otteeseen aivan itkun partaalla. Monesti musiikista käyty keskustelu ei arjessa ole sellaista. Se on teknisempää, ja sitä kautta ehkä jotenkin vähän sieluttomampaa. Rothfuss tuntuu vangitsevan sen, minkä koen musiikissa olennaiseksi. Sen, että se on ikään kuin toinen kieli, joka kuitenkin pystyy monesti kuvaamaan meitä ja tunteitamme osuvammin kuin sanat.

“Then I played the song that hides in the center of me. That wordless music that moves through the secret places in my heart. I played it carefully, strumming it slow and low into the dark stillness of the night. I would like to say it is a happy song, that it is sweet and bright, but it is not.” 

Kirjoissa käsitellään hyvin kauniilla otteella myös rakkautta ja seksiä. Monet naiset on kirjassa esitytty hyvin mielenkiintoisessa valossa. Rothfuss kuvaa heitä varsin intohimoisesti, muttei kuitenkaan esineellistäen. Vaikka naisten ulkoisia ominaisuuksia ylistetään, ei se kuitenkaan jää siihen, vaan usein näiden naisten sisäiset ominaisuudet ovat suuri osa heidän viehätysvoimaansa. (Jossain kohdalla muistaakseni tehtiin kyllä jotain mainintoja Kvothen ystävän Felan rintavarustuksesta, mutta ei nyt mennä siihen...) Pidin erityisen paljon siitä, miten The Wise Man's Fearissa maailman kauneinta olentoa, keijumaailman Feluriania, kuvataan. Hänet on kuvattu juuri sellaisella palolla kuin hänen kaltaisensa hahmo kuuluukin. Paikoin kuvaus on jopa vähän kömpelöä, mutta nimenomaan hyvällä tavalla. Tuo kömpelyys tekee kerronnasta uskottavaa, sillä kuka kuolevainen mies muka ihan oikeasti kykenisi kuvaamaan jumalatarmaista olentoa jotenkin äärimmäisen sulavasti ja virheettömästi, olkoonkin millainen runoilija tahansa. Pidän kuitenkin jälleen siitä, miten Felurianiakaan ei kuvata ainoastaan seksiobjektina: Kvothe tulee myös pohtineeksi, millaista tämän elämä mahtaa olla yksin keijumaassa, ainoana seuralaisinaan viettelemänsä miehet ja hekin vain sen hetken, jonka selviävät siellä hengissä.

“She took another step. The simple motion of her moving leg was like a dance, the unexaggerated shifting of her hip entrancing as a fire. The arch of her bare foot said more of sex than anything I'd seen in my young life.”

Yksi eniten kehutuista asioissa The Kingkiller Chroniclessa on kuitenkin Kvothen ja Dennan suhde. Vähän aikaa sitten juttelin kirjasarjasta erään ystäväni kanssa, joka tuli todenneeksi nimenomaan tuon ihmissuhteen olevan hänelle "se juttu" kirjoissa. En sinänsä ihmettele sitä, sillä suhde todellakin on kuvattu hyvin koskettavasti ja samaan aikaan myös riipivästi. Vaikka siinä on omat kliseisyytensä, on sekin jollain tavalla viehättävää. Rothfuss kun käyttää kliseitä tavalla, joka osoittaa, miksi niistä on aikanaan tullut kliseitä. Dennan kuvaaminen Kvothen silmin on paikoin hyvinkin stereotyyppistä korvia myöten rakastuneen ihmisen näkökulmaa, mutta se on sitä niin aidosti, ettei se oikeastaan haittaa.

“Her eyes were dark. Dark as chocolate, dark as coffee, dark as the polished wood of my father’s lute. They were set in a fair face, oval. Like a teardrop. Her easy smile could stop a man’s heart. Her lips were red. Not the garish painted red so many women believe makes them desirable. Her lips were always red, morning and night. As if minutes before you saw her, she had been eating sweet berries, or drinking heart’s blood. No matter where she stood, she was in the center of the room. Do not misunderstand. She was not loud, or vain. We stare at a fire because it flickers, because it glows. The light is what catches our eyes, but what makes a man lean close to a fire has nothing to do with its bright shape. What draws you to a fire is the warmth you feel when you come near. The same was true of Denna.”


Dennan hahmo on minulle jollain tapaa läheinen ja samaistuttava. Denna pakenee jatkuvasti jotain jollain sellaisella tavalla, joka on minulle henkilökohtaisesti tuttu. Ehkä osittain sen vuoksi haluan erityisen kovasti tietää, mitä hän pakenee, ja kuinka hänelle käy. Monet fanit tuntuvat vähän ärsyyntyneen hänen hahmoonsa, mutta ehkä nimenomaan taustani vuoksi pystyn katsomaan häntä melko ymmärtäväisten lasien läpi. Epäilen vahvasti, että Denna tulee tarkoittamaan Kvothelle vielä lisää ongelmia, mutta jotenkin toivoisin hirveästi, että Denna pystyisi jonakin päivänä olemaan jotain sellaista, mitä olisi ilman noita pelkojaan.

Kiinnostavat hahmot, tai ylipäänsä asiat eivät suinkaan lopu tähän. Voisin kirjoittaa vielä ties kuinka monesta seikasta. Voisin kirjoittaa erilaisista mielenkiintoisista yhteiskunnista ja yhteisöistä, joita kirjassa esiintyy. Voisin pohtia kirjojen maagista järjestelmää, tai kertoa esimerkiksi hirvittävästä, kaikki mahdolliset tulevaisuudet näkevästä ja erittäin pahantahtoisesta keijumaan entiteetistä Cthaethista, mutta joutuisin varmaankin silloin selostamaan teille kirjat täysin läpi. Siispä siirryn seuraavaksi pohtimaan sitä, miten nämä kirjat ovat kehittäneet minua ihmisenä.


Mikä kirjat opettivat?

Useimmiten parhaat kirjat opettavat meille elämästä jotain uutta ja antavat tuoreita näkökulmia asioihin. The Kingkiller Chroniclen lukeminen oli minulle juuri tällainen, omalla tavallaan hyvin vavisuttava kokemus. Kirjan maailma on esitetty osittain hyvin samanlaisella tavalla kuin miten minä näen ympäröivän maailman. Siinä on keijupölyä. En kuitenkaan ennen näiden kirjojen lukemista oikein osannut täysillä tuoda sitä keijupölyä omaan elämääni. Näiden kirjojen myötä opin näkemään maagista kauneutta ihan arkipäiväisissä asioissa. Ne eivät ehkä olleet ainoita oppaita siinä asiassa, mutta niillä oli roolinsa prosessissa. Ennen kaikkea se näkyy siinä, miten näen muut ihmiset. Jollain tapaa Kvothen tapa katsoa muita ihmisiä tarttui vähän minuunkin: aloin kiinnittämään enemmän huomiota erilaisiin vivahteisiin ja särmiin toisissa ihmisissä. Nimenomaan positiivisessa mielessä. Se on antanut aika paljon, sillä ympärillä olevat ihmiset näyttävät nyt vähemmän yksioikoisilta ja sitä kautta mielenkiintoisemmilta. Huomaan myös olevani hieman armollisempi ihmisten varjopuolia kohtaan näiden lukukokemusten jälkeen.

Kirjoissa kuvataan henkeäsalpaavasti paitsi ihmisiä, myös heidän kanssaan vietettyjä hetkiä. Kvothen ystäviensä kanssa Yliopistolla elämä aika on kuvattu erityisen hauskasti ja sympaattisesti. Olen silti huomaavinani siinä myös jonkinlaista katkeransuloisuutta - ehkä johtuen siitä, että se tuntuu olevan nimenomaan huoletonta mennyttä, jota ei kenties takaisin saa. Jollain tapaa se on kannustanut minuakin nauttimaan hyvistä hetkistä täysillä. Elänhän itsekin kultaisia nuoruusvuosia samalla tavalla kuin Kvothe Yliopistolla.

Pidän yleisesti ottaen erityisesti siitä, että Rothfuss on uskaltanut kertoa Kvothen seikkailuista nuoren pojan silmin, kaikki sekoilut ja tyhmyydet - eli inhimillisyys - mukaan luettuna, eikä ole edes yrittänyt tavoitella esimerkiksi tolkienilaista eeppistä tyyliä. The Kingkiller Chronicle onkin näyttänyt minulle myös sen, ettei kaiken tarvitse aina olla niin ylevää, vakavaa ja uniikkia, että se voisi olla kaunista. Inhimillisyys ja epätäydellisyys voivat olla myös hyvin arvokkaita asioita, samoin kuin se nykyään niin kammottu kliseisyys.

Maailma on ehdottomasti paljon kauniimpi paikka näiden järkäleiden jälkeen. Tiivistettynä tämä kirjasarja kannattaa lukea, koska se on oivaltava ja nerokas, hieman mystinen, mutta silti arkipäiväinen siirapin multihuipentuma, mutta jollain sellaisella tavalla, että siihen suorastaan addiktoituu ja rakastuu. Toivokaamme, että kolmas osa tarjoaa vielä vähän lisää vaaleanpunaista laseihin, maailmankuvaa mullistavia oivalluksia ja järisyttäviä tunnekokemuksia.

Valkoisena perijättärenä Siikalahti 1918-larppikampanjan ensimmäisessä osassa

Olen ajatellut, että voisin tulevaisuudessa pyrkiä kirjoittamaan enemmän larpeista. Kaikkea ei tietenkään monissa tapauksissa voi paljastaa, koska joillekin peleille (kuten tämän kertaiselle) on tulossa jatkoa, ja joillekin puolestaan uudelleenpelautuksia. Nykyään pelit tuntuvat kuitenkin herättävän sen verran ajatuksia myös jälkikäteen, että niitä on kiva päästä purkamaan jonnekin.

Siikalahti 1918-kampanja sijoittui Suomen itsenäisyyden alkuaikojen myrskyisiin tapahtumiin. Kampajansa sisältää kolme peliä, joihin kuuluvat tämän kertainen Valkoinen, Punainen ja lopulta Musta. Ensimmäinen peli keskittyi tarkastelemaan yhteiskunnallista tilannetta valkoiselta puolelta. Se sijoittuu Dahlbergien kartanon itsenäistymisilmoitusta seuranneisiin vapaudenjuhliin. Seuraava puolestaan keskittyy punaiseen puoleen, ja sijoittuu työväentalolle. Viimeinen peli onkin sitten kenttäoikeutta, jossa on mukana kummankin pelin hahmoja.

Hahmoni oli 20-vuotias paikallisen sahan perijätär Armi Lindel. Armin vanhemmat olivat alunperin työläistaustaisia, mutta rikastuneet ja kohonneet yläluokkaan sahan rakentamisen myötä. Tyttö oli aina saanut kaiken mitä ikinä vain keksi pyytää, muttei kuitenkaan ollut kasvanut ylimieliseksi tai itsekkääksi. Sen verran taustalla kuitenkin oli vaikutusta, että Armi ajatteli jokaisella olevan yhtäläiset mahdollisuudet kivuta yhteiskunnallisessa asemassa ylöspäin. Köyhyys ja kurjuus olivat Armille kaukaisia asioita. Euroopassa riehuva suursotakin oli näkynyt Armin Euroopan matkoilla lähinnä seurapiirien puheissa ja pommitettuina raunioina läpikulkumatkalla.

Armi oli myös sosiaalisesti hyvin arvostettu nuori nainen. Lähes kaikki tuntuivat pitävän Armista, jopa kylän konservatiivisimmat jäärät. Armi tuntui itsekin ajattelevan ihmisistä positiivisesti - ainakin siihen asti, kunnes nämä osoittivat jonkinlaista epäisänmaallisuutta. Armi oli nimittäin erittäin palavasti isänmaallinen ja tuki täydellä panoksella suojeluskuntatoimintaa.

Minun täytyy sanoa, että Armin pelaaminen oli yksi parhaista pelikokemuksistani ikinä. Kiihkomielisen hahmon pelaaminen on aina mieluista - Armi ei ollut suoranaisesti fanaattinen, mutta todella kiihkeästi isänmaallinen. Hän tunsi vapaudenjuhlassa lauletut isänmaalliset laulut luissa ja ytimissään, kuunteli suojeluskuntalaisten puheita sydän läpättäen ja pyrki kiihkeästi suunnittelemaan, mitä juuri Siikalahdella voitaisiin tehdä uuden Suomen eteen. Armi ihan todella varmasti rakasti kotimaataan ja toivoi sen kansalaisille hyvää. Hän valitettavasti kuitenkin eli hyvin vahvasti omassa kuplassaan, eikä ymmärtänyt jaloilta kuullostavien aatteiden mahdollista kääntöpuolta.

Armi ihannoi esimerkiksi kansanrunoutta, suomalaisia säveltäjiä ja kansallissankareita. Tavalliselle työläiselle nuo asiat saattoivat taas olla melko kaukaisia. Armi-raukka oli aivan varma, että kyllä kansa saadaan omalle puolelle, kun käydään vähän puhumassa työläisille Saarijärven Paavosta. Isänsä puheista Armi kun oli saanut sellaisen kuvan, että työväen ongelma oli lähinnä motivaation puute ja päämäärättömyys, jotka saataisiin kyllä kuriin osoittamalla heille oikea suunta ja todellinen uhka eli Venäjä.

Armi sai kuitenkin etenkin loppupelin aikana itsekin maistiaisia siitä, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Maailmankuvallisesti järisyttävin juttu oli ehkä eräs sattumus erään palvelustytön suhteen. Armi oikeastaan seurasi tilannetta vain etäältä, mutta se järkytti häntä silti.

Eräs vapaudenjuhlaan kutsutuista oli pappilan poika Edward, joka oli sosiaalidemokraattien kansanedustaja. Edward päätyi jossain vaiheessa iltaa pitämään puheenvuoron, joka sai aikaan yläluokassa lähinnä tuhahteluja - eräs kartanon palvelustyttö kuitenkin päätyi taputtamaan sen päätteeksi mielenosoituksellisesti. Tätä Armi tietenkin paheksui, mutta päätyi pian järkyttymään paljon pahemmin oman ystävänsä käytöksen johdosta. Tämä nuori suojeluskuntalainen päätyi jututtamaan kyseistä palvelustyttöä ja haukkumaan tämän avoimesti punikkihuoraksi. Armi juuri ja juuri ymmärsi, mitä moinen sana tarkoitti, sillä eihän herrasväki - (saati jalo suojeluskunta!) missään nimessä normaalisti moista kieltä käyttänyt. Vaikka kyseessä oli loppupeleissä varsin vähäinen sattumus, johti se ensimmäistä kertaa Armin kyseenalaistamaan oman puolen yksiselitteistä jaloutta.

Loppuvaiheessa Armi sai myös aavistella pahaa tulevaisuuden suhteen, kun myrskypilviä alkoi kerääntyä horisonttiin. Armille pudotettiin sellainen pommi, että hän tuli ymmärtäneeksi, ettei kyseessä enää olletkaan pelkät koreilta kuullostavat sanat - ihmishenkien menetys voisi olla pian todellisuutta. Vieläpä hänelle läheisten ihmishenkien. Peli loppui yhteislauluna laulettuun Maamme-lauluun, jonka Armi lauloi kiihkeästi toisaalta varmana aatteensa jaloudesta, mutta toisaalta myös jo varsin peloissaan.

Peli oli todella dramaattinen kokemus jo sen puolesta, että hahmo koki sen aikana sekä sanoinkuvaamatonta onnea ja innostusta että suorastaan lamauttavaa kauhua. Mukana oli useampi konkreettinen kohtaus, jotka painuivat mieleen suorastaan eeppisinä - kuten nyt vaikka tuo lopun Maamme-laulun laulaminen. Tietysti tapahtuvat asiat tuntuivat pelaajana vielä merkittävämmiltä, kun tietää, mitä noista tapahtumista todella seurasi. Oli melko karua Armina suunnitella suojeluskuntalaisille univormuja ja intoilla tästä uudesta järjestystä pitävästä liikkeestä, kun tiesi, mitä todellisuudessa tulisi käymään. Immersio oli pelin aikana todella vahva, ja tuntui melkeinpä kuin olisi aikakoneeseen tipahtanut. Minulle tämän pelin keskeisin viesti oli varmaankin se, että vilpittömästi hyvää tarkoittavat ihmiset voivat tietämättömyyttään ja tunnekuohuissa tehdä valintoja, joilla on kammottavat seuraukset. Sellaista pitäisi kaiken keinoin pyrkiä välttämään.

Helmikuussa pelaammekin sitten punaisia - minun hahmoni tulee olemaan yhteiskunnalliselta asemaltaan miltei Armin vastakohta. Mustassa pelissä saattanen päästä pelaamaan kumpaakin - tämän pelin jälkeen kiinnostaa erityisesti tietää, mitä Armille tulevaisuudessa tapahtuu. Ensimmäinen peli oli upea ja rankka, ja luulen tunnelmien muuttuvan aina vain intensiivisemmisiksi tulevien pelien myötä. Historian tunnemme, mutta jään jännityksellä odottamaan, mitä hahmoilleni sen pyörityksessä tapahtuu.

Armin propit tuli kyhättyä kasaan itse asiassa vasta edellisenä iltana. Asu olisi voinut olla näyttävämpikin, mutta Siikalahti oli loppujen lopuksi niin pieni maalaiskylä, että etikettiasiat olivat vähän mitä olivat, eikä porukka pukeutunut aina viimeisimmän muodin mukaan. Jos Armi on vielä hyvissä asemissa kolmospelissä, niin voisin kenties panostaa proppeihin enemmän.

Inspiroivia ihmisiä: Karliene Reynolds

Karliene Reynolds tai ihan vain Karliene on skotlantilainen Youtube-laulaja-lauluntekijä, jonka kappaleiden inpsiraationa toimivat pääasiassa erilaiset (historialliset ja fantasia)sarjat, elokuvat ja kirjat sekä ihan varsinaisesti historia. Ensimmäinen häneltä kuulemani kappale taisi olla cover vuoden 2004 King Arthur-elokuvassa esiintyneestä Song of Exilesta. Rakastuin saman tien Karlienen äänen kirkkauteen ja laulutyylin suorastaan kylmiä väreitä nostattavaan herkkyyteen. Laulamisen puolella Karliene oli itse asiassa yksi niistä artisteista, jotka saivat minut irti siitä harhaluulosta, että upean äänenkäytön tarvitsisi välttämättä tarkoittaa myös hirveän voimakasta tai vahvaa soundia. (Joka taas johti sen ymmärtämiseen, että omassakin äänessä nimenomaan ne herkät elementit taitavat olla kauneimpia.)

Karlienen musiikissa toki inspiroivat jo ne aiheet, joista hän tekee kappaleita. Hän on kirjoittanut ja coveroinut niitä monista lempifandomeistani sekä ihan historiallisista aiheista/myyteistä. Alkuun taisin kuunnella etenkin hänen LOTR- ja Game Of Thrones-inspiroituneita kappaleitaan. Galadriel's Song of Eldamar ja Lament for Boromir ovat varmaan aina minun päässäni ennen kaikkea Brocelianden kappaleita, mutta myös Karlienen versiot niistä ovat erinomaisen hyviä. LOTR-covereista etenkin Song of the Lonely Mountain teki minuun vaikutuksen. Se on tunnelmaltaan erityisen vangitseva. Siinä on jotain alkuperäisestä versiosta, mutta kuitenkin myös jotain hyvin omaansa.

Karlienen tuotanto ei kuitenkaan rajoitu pelkästään covereihin tai elokuvista, sarjoista ja kirjoista inspiroituneisiin kappaleisiin. Osa kappaleista tosiaan inspiroituu myös suoraan historiasta tai myyteistä. Henry VIII:n vaimoista hän on kirjoittanut monta kappaletta ja Anne Boleynista itse asiassa kokonaisen levyn. Kyseinen levy on muuten hyvin onnistunut, vaikka voisi kyllä olla vielä pari biisiä pidempikin, kun Annen tarinaa kuitenkin käsitellään ihan alusta loppuun asti. Mukaan mahtuu kuitenkin monenlaisia tunnelmia menevästä ja Annen päättäväisyyttä kuvastava I Will Be No Mistressistä ja herkästä Annen ja Henryn rakkaudesta kertovasta Winter Rosesta pahaenteiseen kuolemaa ennakoivaan Raveniin.  Karliene on käsitellyt kappaleissaan myös Camelotin myyttejä, vaikka niistä voisi minun puolestani olla enemmänkin kappaleita ja kenties monipuolisemmista näkökulmista kirjoitettuna. Karlienen yksi harvoista heikkouksista on ehkä se, että vaikka hän on upea artisti ja biisintekijä, on hänen näkökulmansa toisinaan vähän yksipuolinen. Esimeriksi Camelotia ei tarvitsisi käsitellä pelkästään sen rakkaustarinoiden tai naisten kautta.

Haluan kuitenkin korostaa, että tämä ehkä vähän yksipuolinen käsittelytapa on kuitenkin äärimmäisen kaunis ja koskettava. Näkökulma on hyvin tunneperäinen, jotenkin hyvin intiimillä tavalla. Kappaleissa on rutkasti herkkyyttä ja intohimoa sekä monissa myös jonkinlaista pientä kaihoisuutta. Monesti lyriikoiden puhuja on jollain tapaa hyvin herkkä, mutta samanaikaisesti vahva. Se on jotain sellaista, mihin ehkä voin jollain tasolla myös samaistua.

Erityisesti rakkautta Karliene käsittelee ihan käsittämättömän kauniilla tavalla, esimerkkeinä voisi käyttää vaikka överisiirappisesta skottiromanssi Outlanderista inspiroituneita Bound- ja Home-kappaleita. Vaikka Karlienen kappaleissa on itsessäänkin melkoinen siirappiannos, eivät ne kuitenkaan ole pelkkiä tyhjiä, persoonattomia sokeripommeja. Pidän Karlienen lyriikoista, sillä vaikka ne eivät ole kovin moniselitteisiä tai -mutkaisia, on niissä tiettyä syvyyttä ja ilmaisullista kauneutta. Monesti kappaleet ovat myös jollain sellaisella perinteisellä, ritariromanttisella tavalla kauniita. Minulle ne kaikkinensa edustavat jonkinlaista arkitodellisuudesta irroittautumista, kaukaisen menneisyyden romantisointia ja love conquers all-ajatusta.

 

 

Vuodenvaihde, joka tuntui sellaiselta ihan oikeasti

Huh, olipahan vuosi! Minulle 2017 on merkinnyt suuria muutoksia niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keväällä nämä muutokset alkoivat itämään. Synkemmän aikakauden jälkeen minun oli katsottavani elämääni uusin silmin. Jo jonkin aikaa olin tiennyt eläväni elämää, joka oli ristiriidassa sen kanssa, mitä olen sisäisesti. Oikeastaan elämää, joka esti minua olemasta se, joka pohjimmiltani olen. Jonkinlainen keijupöly (Ihana ystäväni lanseerasi termin, kiitos hänelle!) oli hävinnyt: se maaginen pilke, joka tekee asioista kauniita. Jos vuonna 2016 löysin joitakin arvojani uudestaan, vuonna 2017 olen löytänyt elämän kauneuden. Samoin olen löytänyt puhtautta ja viattomuutta, jossa tuota kauneutta yhdessä muodossaan asuu. Jossain sellaisessa, mitä olen halunnut olemuksellani todentaa, kun se on aiemmin ollut niin kauan piilossa.

On kummallista, kuinka jonkin asian syvällinen ymmärtäminen ja omaksuminen tuntuu vetävän puoleensa vastaavia asioita ulkomaailmasta, ja toisaalta loitontavan sellaisia, joiden olemus on vastakkainen. Sain viime vuonna niin paljon hyvää, etten voi olla kuin kiitollinen. Etenkin keväällä ja kesällä sain elää monta maagisen kaunista päivää, jolloin kaikki oli yksinkertaisen täydellistä. En varmasti tule koskaan unohtamaan niitä. Olen löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita ja rakastunut larppaamiseen entistä hurjemmin. Tulin tänä vuonna myös tutustuneeksi ennätysmäärään upeita ihmisiä, jotka ovat piristäneet päiviäni todella merkittävästi. Jotkut näistä ihmisistä olen jo oppinut tuntemaan paremmin, ja mukaan mahtuu myös ihmisiä, joista on tullut ihan oikeita ystäviä. Olen käynyt mahtavissa tapahtumista, huikeilla keikoilla, löytänyt upeaa musiikkia, lukenut mielenkiintoisia kirjoja ja vaikka mitä. Tässä kaikessa on ollut sellaista pilkettä, mitä olen elämääni hyvin kauan, ja toisinaan kovin epätoivoisesti kaivannut. 

Tietenkin tämä kaikki on tarkoittanut myös sitä, että jostain on täytynyt luopua. Minun on täytynyt uskaltaa luopua joistain peloista ja suojamekanismeista. Minun on ollut pakko uskaltaa kokea tunteita sellaisina kuin ne ovat, vaikka se on toisinaan ollut kauhean kivuliasta. Samoin minun on täytynyt antaa vielä kerran anteeksi ihmisille, jotka ovat joskus kohdelleet minua kaltoin. Minun on täytynyt myös antaa anteeksi itselleni se, että olen kohdellut muita kaltoin. Minun on ollut pakko oppia vetämään raja, ja sanoa ei silloin, kun asioista tulee minulle kestämättömiä. Minä en ole enää voinut jäädä tuleen makaamaan, vaikka se on monesti tuntunut helpommalta vaihtoehdolta.

Minä olen keskustellut hyvin monen minulle tärkeän ihmisen kanssa noiden ihmissuhteiden tulevaisuudesta, ja jotkut näistä ihmissuhteista ovat tulleet päätökseen. Osa taas on muuttanut muotoaan. Se on ollut välillä sietämättömän kivuliasta, mutta se on välttämätöntä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta. Uskon vilpittömästi, että nämä valinnat ovat kaikkien kannalta parhaita mahdollisia, ja toivon elämästäni poistuneillekin henkilöille ainoastaan hyvää. Omalla kohdallani nämä ihmissuhteiden muutokset ovat puhdistaneet pöytää monella tavoin. Minulla on nyt enemmän aikaa uusille, hedelmällisille asioille, ja minun on helpompi olla parempi ihminen nyt, kun painolasti on vähäisempi. Näiden ihmissuhteiden muutokset ovat päästäneet minut pois loputtomalta tuntuneesta kurimuksesta vanhoja tunteita ja käytösmalleja. Ne ovat antaneet minulle todellisen mahdollisuuden vapautua kärsimyksestä ja syntyä uudestaan. 

Rankkaa tämä on toki ollut. Olen joutunut keskittämään voimavarani ennen kaikkea tähän prosessiin. Olen jo pitkään halunnut heittää asunnostani turhan roinat kirpputoreille, keräyksiin ja roskiksiin, mutta superputsaukseen ei ole toistaiseksi riittänyt voimia. Toivon pystyväni tekemään sen nyt, tämän vuoden alussa, jotta voisin ihan kirjaimellisestikin aloittaa puhtaalta pöydältä. Mitä kokonaisvaltaisempaa ja konkreettisempaa tämä muutos on, sitä puhtaammalta minusta tuntuu.

Toivon, että vuonna 2018 pääsisin korjaamaan tämän muutoksen hedelmiä. Haluan toki myös silloin kasvaa henkisesti, mutta kasvamisen tapa voisi vaihteeksi olla vähemmän raju, sillä kaipaan nyt ennen kaikkea hengähdystaukoa. Tahtoisin kokea tätä hipaisemaani onnea vähän perustavanlaatuisemminkin. Haluan tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin, sekä toki vanhoihin tuttavuuksiin paremmin, löytää kaunista musiikkia, heittäytyä kaikkiin hulluihin ideoihin ja ihaniin harrastuksiin 110 prosenttisesti, karata luontoon, viettää jälleen kauniin ja maagisen kesän, rakastaa ympärillä olevia ihmisiä estoitta, kirjoittaa satuja, opetella maalaamaan, tanssia öisillä niityillä, kehittyä laulamisessa, mutta ennen kaikkea hengittää vapaasti sitä ilmaa, jonka olen nyt itselleni lunastanut. Nauttia siitä, kuka olen tässä ja nyt, ilman, että kukaan kertoo minulle, että se on väärin. Tietenkin tahdon yhä, että ihmiset puuttuvat siihen, jos toimin heidän mielestään jotenkin epäeettisesti, mutta mikäli en olemisellani ketään vahingoita, en halua siihen puututtavan. Viime vuonna tulin hyväksyneeksi sen tosiseikan, että tämä on minun elämäni, ja minä määrään sille suunnan: minulla on lupa tehdä tästä maailmastani niin kaunis kuin ikinä tahdon ja kykenen.

… ja niin on teilläkin omistanne, muistakaa se.

 Uutenavuotena kävin ensin Jennin kolmekymppisillä, jonka jälkeen suuntasin larppaajatuttujen mahtaviin Space Opera-bileisiin kuvanmukaisessa asussa. Oli muuten ihan mahtavat bileet, ja mahtavia ihmisiä! Hame tosin meni vähän vinksinvonksin hyvinkin usein, kuvassakaan ei ole mitenkään parhaissa kuoseissaan.