
Tämän postaussarjan ensimmäinen käsiteltävä kirjasarja on Patrick Rothfussin The Kingkiller Chronicle, josta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa: The Name of the Wind ja The Wise Man's Fear. Kirjasarja kertoo legendaarisen (sankarin) ja samalla kovin mystisen Kvothen tarinan. Sarjassa valehenkilöllisyyden turvin piiloon vetäytynyt ja voimansa menettänyt Kvothe kertoo itse tarinansa takautuvasti majataloonsa saapuneelle Kronikoitsijalle. Alun perin Kvothe syntyi Edema Ruhien, kiertelevien ja ilmiömäisten taiteilijoiden/esiintyjien, pariin. Kvothen vanhemmat kuitenkin kuolivat traagisesti mystisen Chandrianin hyökättyä leiriin - he kun olivat tämän demonisen joukon mukaan laulaneet aivan vääränlaisia lauluja.
Kvothen tarina ei kuitenkaan pääty siihen, että hän jää orvoksi. Monien kivuliaiden vaiheiden kautta nuorukainen onnistuu raivaamaan tiensä Yliopistoon, jossa saattaa opiskella taikuutta ja alkaa etsiä tietoa mystisestä Chandrianista voidakseen kostaa vanhempiensa kuoleman. Lapsuudestaan hän sai mukaansa myös rakkauden musiikkiin, joka seuraa mukana läpi kirjasarjan. Matkalla Yliopistoon Kvothe lisäksi rakastuu epätoivoisesti salaperäiseen Dennaan, ja suhteesta kasvaa yksi kirjasarjan kauneimmista ja mielenkiintoisimmista elementeistä. Näistä lähtökohdista alkaa huikea seikkailu, jota en kuitenkaan katso tarpeelliseksi referoida tämän enempää - haluan kertoa kirjoista mieluummin sillä tavalla, että niissä on vielä jotain luettavaakin, jos joku vaikka innostuu tämän myötä niihin tarttumaan. (Edit: Mitään loppuratkaisuja tässä postauksessa ei paljastu, mutta kirjan tapahtumia ja henkilöitä tulee käsiteltyä sen verran, että jotain spoilereita saattanee vilahdella.)
Mikä sai minut rakastumaan kirjasarjaan?
Rothfuss käsittelee teoksissaan monia sellaisia teemoja, jotka ovat lähellä sydäntäni: rakkaus, ystävyys, musiikki, intuitio ja kielen mahti. Kirjoissa käsitellään paljon asioiden tosinimiä, jotka eivät vain ole symboli asialle vaan asia itse - minkä vuoksi tuntuu vähäsen hurjalta, että monessa kohtaa Rothfuss tuntuu itse kirjoittavan kuin tosinimillä, niin syvälle teksti uppoaa. Toki osaltaan asiaan varmasti vaikuttaa sekin, että samaistuin Kvotheen ja pariin muuhunkin kirjan henkilöön aika vahvasti. Väittäisin kuitenkin, että Rothfussin kerrontatyyli on myös aidosti oivaltava - se näkyy jo siinä, miten kekseliäitä vertauksia hän käyttää. Minä saan outoa tyydytystä tuollaisista vertauksista, symboleista ja vastaavista, joka selittää osaltaan sitä, miksi kirja niin piti otteessaan. Oivaltavuuteen liittyy myös se, miten esimerkiksi Kvothen (toinen hyvä esimerkki on professori Elodin) pää välillä toimii. Hänessä on nokkeluutta ja viekkautta, joka paitsi tuo tekstiin tiettyä raikkautta ja yllätyksellisyyttä, on myös itsessään hyvin viehättävää. (Yrittäkää kestää tämä kuolaus, Kvothe on ihana.)
"I smiled back at him and for a second I almost felt guilty about how I’d written the receipt. I also felt guilty about the three pens I’d stolen, but only for a second. And since there was no convenient way to give them back, I stole a bottle of ink before I left."
Jotenkin nautin myös siitä pienestä röyhkeydestä, joka edellisestäkin sitaatista välittyy. Tuollainen osaa olla hauskaa, erittäin viehättävää ja kivasti shokeeraavaa, mikäli sitä on juuri sopivasti. Ongelma monesti on se, että se menee yli. Vain harva tekee sen juuri oikein. Rothfuss tuntuu kuitenkin paikantaneen rajan erinomaisesti, sillä hänen kirjansa ovat tyyppiesimerkki siitä, mitä tällainen röyhkeys on parhaimmillaan.
“Its like he knows he's better than you, but doesn't look down on you for it because he knows it's not your fault.”
“Etiquette is a set of rules people use so they can be rude to each other in public.”
Samoin pidän siitä, miten syvästi ja monipuolisesti Rothfuss asioita käsittelee. Hän tykkää selvästi ikään kuin kääntää asioita vähän ylösalaisin ja muuttaa näkövinkkeliä mielenkiintoisilla tavoilla. Hänen tapansa kuvata maailmaa (niin omaa konkreettista fantasiamaailmaansa kuin abstraktimpiakin asioita) on hyvin yksityiskohtainen ja vivahteikas. Monesti juuri nuo vivahteet ja yksityiskohdat ovat niitä asioita, jotka lopulta luovat uuden näkökulman esimerkiksi hahmojen välillä käydyissä keskusteluissa.
“No, listen. I've got it now. You meet a girl: shy, unassuming. If you tell her she's beautiful, she'll think you're sweet, but she won't believe you. She knows that beauty lies in your beholding." Bast gave a grudging shrug. "And sometimes that's enough."
His eyes brightened. "But there's a better way. You show her she is beautiful. You make mirrors of your eyes, prayers of your hands against her body. It is hard, very hard, but when she truly believes you..." Bast gestured excitedly. "Suddenly the story she tells herself in her own head changes. She transforms. She isn't seen as beautiful. She is beautiful, seen.”
“Denna is a wild thing," I explained. "Like a hind or a summer storm. If a storm blows down your house, or breaks a tree, you don't say the storm was mean. It was cruel. It acted according to its nature and something unfortunately was hurt. The same is true of Denna.”
Toki kirjat ovat kerrontatyyliltään paitsi oivaltavia ja nokkelia, myös erittäin kauniita. Erityisen hyvin se korostuu silloin, kun käsitellään aiheita joihin henkilöt suhtautuvat intohimoisesti. Päähenkilö Kvothen suhde musiikkiin on hyvin syvä ja jopa henkinen, mihin voin samaistua täysin. Rothfuss kirjoittaa siitä niin kauniisti, että olin moneen otteeseen aivan itkun partaalla. Monesti musiikista käyty keskustelu ei arjessa ole sellaista. Se on teknisempää, ja sitä kautta ehkä jotenkin vähän sieluttomampaa. Rothfuss tuntuu vangitsevan sen, minkä koen musiikissa olennaiseksi. Sen, että se on ikään kuin toinen kieli, joka kuitenkin pystyy monesti kuvaamaan meitä ja tunteitamme osuvammin kuin sanat.
“Then I played the song that hides in the center of me. That wordless music that moves through the secret places in my heart. I played it carefully, strumming it slow and low into the dark stillness of the night. I would like to say it is a happy song, that it is sweet and bright, but it is not.”
Kirjoissa käsitellään hyvin kauniilla otteella myös rakkautta ja seksiä. Monet naiset on kirjassa esitytty hyvin mielenkiintoisessa valossa. Rothfuss kuvaa heitä varsin intohimoisesti, muttei kuitenkaan esineellistäen. Vaikka naisten ulkoisia ominaisuuksia ylistetään, ei se kuitenkaan jää siihen, vaan usein näiden naisten sisäiset ominaisuudet ovat suuri osa heidän viehätysvoimaansa. (Jossain kohdalla muistaakseni tehtiin kyllä jotain mainintoja Kvothen ystävän Felan rintavarustuksesta, mutta ei nyt mennä siihen...) Pidin erityisen paljon siitä, miten The Wise Man's Fearissa maailman kauneinta olentoa, keijumaailman Feluriania, kuvataan. Hänet on kuvattu juuri sellaisella palolla kuin hänen kaltaisensa hahmo kuuluukin. Paikoin kuvaus on jopa vähän kömpelöä, mutta nimenomaan hyvällä tavalla. Tuo kömpelyys tekee kerronnasta uskottavaa, sillä kuka kuolevainen mies muka ihan oikeasti kykenisi kuvaamaan jumalatarmaista olentoa jotenkin äärimmäisen sulavasti ja virheettömästi, olkoonkin millainen runoilija tahansa. Pidän kuitenkin jälleen siitä, miten Felurianiakaan ei kuvata ainoastaan seksiobjektina: Kvothe tulee myös pohtineeksi, millaista tämän elämä mahtaa olla yksin keijumaassa, ainoana seuralaisinaan viettelemänsä miehet ja hekin vain sen hetken, jonka selviävät siellä hengissä.
“She took another step. The simple motion of her moving leg was like a dance, the unexaggerated shifting of her hip entrancing as a fire. The arch of her bare foot said more of sex than anything I'd seen in my young life.”
Yksi eniten kehutuista asioissa The Kingkiller Chroniclessa on kuitenkin Kvothen ja Dennan suhde. Vähän aikaa sitten juttelin kirjasarjasta erään ystäväni kanssa, joka tuli todenneeksi nimenomaan tuon ihmissuhteen olevan hänelle "se juttu" kirjoissa. En sinänsä ihmettele sitä, sillä suhde todellakin on kuvattu hyvin koskettavasti ja samaan aikaan myös riipivästi. Vaikka siinä on omat kliseisyytensä, on sekin jollain tavalla viehättävää. Rothfuss kun käyttää kliseitä tavalla, joka osoittaa, miksi niistä on aikanaan tullut kliseitä. Dennan kuvaaminen Kvothen silmin on paikoin hyvinkin stereotyyppistä korvia myöten rakastuneen ihmisen näkökulmaa, mutta se on sitä niin aidosti, ettei se oikeastaan haittaa.
“Her eyes were dark. Dark as chocolate, dark as coffee, dark as the polished wood of my father’s lute. They were set in a fair face, oval. Like a teardrop. Her easy smile could stop a man’s heart. Her lips were red. Not the garish painted red so many women believe makes them desirable. Her lips were always red, morning and night. As if minutes before you saw her, she had been eating sweet berries, or drinking heart’s blood. No matter where she stood, she was in the center of the room. Do not misunderstand. She was not loud, or vain. We stare at a fire because it flickers, because it glows. The light is what catches our eyes, but what makes a man lean close to a fire has nothing to do with its bright shape. What draws you to a fire is the warmth you feel when you come near. The same was true of Denna.”
Dennan hahmo on minulle jollain tapaa läheinen ja samaistuttava. Denna pakenee jatkuvasti jotain jollain sellaisella tavalla, joka on minulle henkilökohtaisesti tuttu. Ehkä osittain sen vuoksi haluan erityisen kovasti tietää, mitä hän pakenee, ja kuinka hänelle käy. Monet fanit tuntuvat vähän ärsyyntyneen hänen hahmoonsa, mutta ehkä nimenomaan taustani vuoksi pystyn katsomaan häntä melko ymmärtäväisten lasien läpi. Epäilen vahvasti, että Denna tulee tarkoittamaan Kvothelle vielä lisää ongelmia, mutta jotenkin toivoisin hirveästi, että Denna pystyisi jonakin päivänä olemaan jotain sellaista, mitä olisi ilman noita pelkojaan.
Kiinnostavat hahmot, tai ylipäänsä asiat eivät suinkaan lopu tähän. Voisin kirjoittaa vielä ties kuinka monesta seikasta. Voisin kirjoittaa erilaisista mielenkiintoisista yhteiskunnista ja yhteisöistä, joita kirjassa esiintyy. Voisin pohtia kirjojen maagista järjestelmää, tai kertoa esimerkiksi hirvittävästä, kaikki mahdolliset tulevaisuudet näkevästä ja erittäin pahantahtoisesta keijumaan entiteetistä Cthaethista, mutta joutuisin varmaankin silloin selostamaan teille kirjat täysin läpi. Siispä siirryn seuraavaksi pohtimaan sitä, miten nämä kirjat ovat kehittäneet minua ihmisenä.
Mikä kirjat opettivat?
Useimmiten parhaat kirjat opettavat meille elämästä jotain uutta ja antavat tuoreita näkökulmia asioihin. The Kingkiller Chroniclen lukeminen oli minulle juuri tällainen, omalla tavallaan hyvin vavisuttava kokemus. Kirjan maailma on esitetty osittain hyvin samanlaisella tavalla kuin miten minä näen ympäröivän maailman. Siinä on keijupölyä. En kuitenkaan ennen näiden kirjojen lukemista oikein osannut täysillä tuoda sitä keijupölyä omaan elämääni. Näiden kirjojen myötä opin näkemään maagista kauneutta ihan arkipäiväisissä asioissa. Ne eivät ehkä olleet ainoita oppaita siinä asiassa, mutta niillä oli roolinsa prosessissa. Ennen kaikkea se näkyy siinä, miten näen muut ihmiset. Jollain tapaa Kvothen tapa katsoa muita ihmisiä tarttui vähän minuunkin: aloin kiinnittämään enemmän huomiota erilaisiin vivahteisiin ja särmiin toisissa ihmisissä. Nimenomaan positiivisessa mielessä. Se on antanut aika paljon, sillä ympärillä olevat ihmiset näyttävät nyt vähemmän yksioikoisilta ja sitä kautta mielenkiintoisemmilta. Huomaan myös olevani hieman armollisempi ihmisten varjopuolia kohtaan näiden lukukokemusten jälkeen.
Kirjoissa kuvataan henkeäsalpaavasti paitsi ihmisiä, myös heidän kanssaan vietettyjä hetkiä. Kvothen ystäviensä kanssa Yliopistolla elämä aika on kuvattu erityisen hauskasti ja sympaattisesti. Olen silti huomaavinani siinä myös jonkinlaista katkeransuloisuutta - ehkä johtuen siitä, että se tuntuu olevan nimenomaan huoletonta mennyttä, jota ei kenties takaisin saa. Jollain tapaa se on kannustanut minuakin nauttimaan hyvistä hetkistä täysillä. Elänhän itsekin kultaisia nuoruusvuosia samalla tavalla kuin Kvothe Yliopistolla.
Pidän yleisesti ottaen erityisesti siitä, että Rothfuss on uskaltanut kertoa Kvothen seikkailuista nuoren pojan silmin, kaikki sekoilut ja tyhmyydet - eli inhimillisyys - mukaan luettuna, eikä ole edes yrittänyt tavoitella esimerkiksi tolkienilaista eeppistä tyyliä. The Kingkiller Chronicle onkin näyttänyt minulle myös sen, ettei kaiken tarvitse aina olla niin ylevää, vakavaa ja uniikkia, että se voisi olla kaunista. Inhimillisyys ja epätäydellisyys voivat olla myös hyvin arvokkaita asioita, samoin kuin se nykyään niin kammottu kliseisyys.
Maailma on ehdottomasti paljon kauniimpi paikka näiden järkäleiden jälkeen. Tiivistettynä tämä kirjasarja kannattaa lukea, koska se on oivaltava ja nerokas, hieman mystinen, mutta silti arkipäiväinen siirapin multihuipentuma, mutta jollain sellaisella tavalla, että siihen suorastaan addiktoituu ja rakastuu. Toivokaamme, että kolmas osa tarjoaa vielä vähän lisää vaaleanpunaista laseihin, maailmankuvaa mullistavia oivalluksia ja järisyttäviä tunnekokemuksia.