Pakanuudelle on nykyään varmaan niin monta määritelmää kuin on pakanoitakin, enkä yritä tällä postauksella määrittää sanan merkitystä yleisellä tasolla. Tässä nykypäivän pakanuuden sillisalaatissa se on varmaan sula mahdottomuus, ja ehkä niin on hyväkin. Olen aina ollut ihminen, jolle oman totuuden löytäminen on tärkeää. Vierastan ajatusta minkä tahansa aate- tai uskomusjärjestelmän omaksumisesta sellaisenaan. Koska kokemuksemme maailmasta on yksilöllinen, tuntuisi kummalta, että jonkun toisen tapa selittää maailmaa voisi olla minulle toimiva sellaisenaan. Tässä postauksessa avaan siis vain omaa suhdettani pakanuuteen. Minulle se ei oikeastaan ole uskonto vaan ennemminkin tapa olla maailmassa.
Luontoyhteys ja sen merkitys
Esimerkiksi luontoyhteyden merkitys on asia, joka korostuu hyvin monella itseään pakanaksi nimittävällä ihmisellä. Luonto on sinänsä vähän hassu käsite, että käytämme sitä esimerkiksi puhuessamme metsään menemisestä ja ulkoistamme kaupungin irralliseksi luonnosta. Me olemme kuitenkin kaikki jatkuvasti osa luontoa, eivätkä kaupungitkaan ole siitä erillisiä. Käytän joka tapauksessa tässäkin tekstissä "luonto"-sanaa, koska parempaakaan termiä en keksi ei-kaupunkimaiselle ympäristölle.Tästä olen täällä jauhanut jo aika paljon, mutta en oikeastaan tunne oloani kotoisaksi pääkaupunkiseudulla. En koskaan ole ollut erämäässa elävä erakko, mutta pääkaupunkiseudun paikoin luonnoton harmaus, vihreyden vähäisyys, ahtaus ja ihmispaljous ovat asioita, jotka ahdistavat ja kuormittavat. Suuri mainonnan määrä ja pintaliitokulttuurin korostuneisuus vaikuttavat myös ahdistuksen määrään. Kaupungissa asumisen negatiivisesta vaikutuksesta mielenterveyteen on itse asiassa tutkimuksiakin, mutta en mene tässä niihin, sillä olen ajatellut kirjoittaa aiheesta oman tekstinsä.
Varmasti myös henkilöhistorialla on tämän suhteen merkitystä. Mikkelissä asuin metsä kauimmillaan muutaman sadan metrin päässä kotoani. Lapsuuteni vietin luonnon keskellä, leikin paljon ulkoleikkejä ja opin tuntemaan ympäristöni myös maantiedon ja biologian opettajana toimivan isäni kautta. Lisäksi olen kasvanut luontomystiikkaa tihkuvien tarinoiden keskellä, viipottaen maisemissa, jonne voisi hyvinkin kuvitella asustamaan muutaman tontun, peikon tai keijun.
Mikkeli on kaupunki, mutta se ei ole kovinkaan suuri sellainen, ja luonto on käytännössä joka paikassa lähellä. Ymmärsin sen oikeastaan vasta silloin, kun muutin sieltä pois. Kovin kaupunkimaisessa ympäristössä tunnen itseni jotenkin irralliseksi itsestäni. Kaipaan pitkiä kävelylenkkejä metsissä tai järven rannalla istumista. Ikävöin sulavan järvenjään tuoksua, kauniita maisemia ilman yhtäkään betoniällötystä rumentamassa niitä ja sitä tunnetta, kun löytää oikein naavaisen puun. Sitä tunnetta, että tietää olevansa kotona, eikä jatkuvasti ole hirveää ärsykemäärää repimässä joka suuntaan. Runsas ärsykemäärä on oikein kiva välillä, mutta tarvitsen myös paljon aikaa rauhoittumiseen.
Metsässä voi samaan aikaan kadottaa ja löytää itsensä, ladata akkunsa ja saada helpostusta ärsykevirtaan. Siellä tuntee yhteyden johonkin suurempaan ja esimerkiksi ajatus kuolemasta, takaisin kiertokulkuun päätymisestä, ei tunnu ollenkaan niin ahdistavalta kuin kaupunkiasunnon kelmeässä valossa istuessa. Siellä aukaisee itsensä, sitä ikään kuin laajenee. Minuus samaan aikaan katoaa ja löytyy.
Vuodenkierto ja sen yhteys sisäiseen maailmaan
Olen ihminen, jonka sisäiseen maailmaan vuodenkierto vaikuttaa hyvin olennaisesti - tuntuu oikeastaan, että vuosi vuodelta aina vain enemmän. Toki asiaan voi vaikuttaa se, että tällaisen ajatuksen omaksuneena alan myös kiinnittämään enemmän huomiota sitä tukeviin asioihin. Mutta toisaalta esimeriksi kaamosmasennus on ihan tunnettu ilmiö - valon määrällä on vaikutusta hyvinvointiimme.Keväällä on odottava tunnelma, vähän sellainen heräilevä olo. Ympärilleen katselee enemmän ja on sosiaalisempi kuin talvella. Kesällä minusta tulee jo suorastaan vähän maaninen: kaikki ihastuttaa, sisimmässä kukkii, mieli on kirkas ja valoisa, kropassa riittää energiaa vaikka millä mitalla ja väriloisto on juttu niin pukeutumisessa kuin ympäristössä. Syksyn tullessa alkaa mieli muuttua vähän melankolisemmaksi ja käännyn sisäänpäin. Kaikenlainen haikeus on läsnä ja mieli varustautuu milloin minkäkinlaiseen luopumiseen. Talvella käyn monesti läpi melko synkkiäkin olotiloja ja suurimmat sisäiset kamppailut itensä kanssa tulee käytyä usein silloin. Aina ei ole herkkua, mutta hedelmällistä se monesti on. Kevään tullen taas helpottaa.
Nykyinen elämäni on sen verran hektistä, että harvoin tulee varsinaisesti vietettyä muita vuodenkierron juhlia kuin niitä, milloin suomalaiset yleensäkin juhlivat. Se on sääli ja asia, joka minun on kyllä korjattava. Tosin juhlimisen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa sitä, että kutsutaan hirveä määrä porukkaa kotiin ja pidetään karkelot, vaan se voi olla yksinkertaisesti tunnelmaan virittäytymistä, rakkaudella valmistettu ateria sekä sen mietiskelyä, mitä edellinen ajanjakso on tuonut elämään ja minkälaisia asioita olisi syytä muuttaa.
Myös luonnossa liikkuminen on toki erilaista eri vuodenaikoina. Keväällä metsästä hakee muutosta, uusia alkuja, sulamista ja silmuja. Kesällä taas ehkä eniten runsautta, väriloistoa, harmoniaa ja paratiisinomaisia maisemia. Järvien rannat viehättävät erityisen paljon. Toki kesäyössä on myös oma mystiikkansa ja tummat sävynsä. Tummuus ja haikeus viehättävät minua noin niin kuin yleisesti ottaen kovasti, joten rakastan myös syksyisiä utuisia ja karuja maisemia. Ruska on toki upeaa aikaa, mutta minua viehättää ehkä vieläkin enemmän loppusyksyinen karuus. Jollain tavalla olen varmasti kokenut syvimmät luontokokemukseni nimenomaan syksyllä - ne sellaiset tietyt sulautumisen ja maailmasta toiseen kulkemisen kokemukset löytyvät kenties kaikkein helpommin silloin. Sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että kuoleminen on niin kiinteästi läsnä. Talvella taas luonnosta hakee omanlaistaan äärettömyyttä, mutta se on kokonaan erilaista kuin syksyllä. Se tulee mustasta tähtimaisemasta, hyytävästä tuulesta ja maan loputtomasta vitivalkoisuudesta. Se on jollain toisella tapaa ääretöntä.
Veri ja juuret
Myös juurista olen puhunut täällä melko paljon. Syy, miksi kaipaan Mikkeliin ei ole pelkästään se, että luonto on lähempänä. Isän puolen sukututkimuksen mukaan Asikaiset ovat asuneet Mikkelissä hyvin, hyvin pitkän aikaa. Olen myös itse elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni siellä. Kokemusmaailmani on rakentunut Mikkelissä ja minulla on sieltä aivan toisenlaiset muistot kuin mistään muualta. Mikkelissä kävellessä muistoja vilisee mieleen kuin videonauhana. Yhteyteni seutuun on niin syvä, että minun on vaikea kuvitella pystyväni luomaan vastaavaa mihinkään muuhun paikkaan. Ylipäänsä suomalaisuus on minulle hyvin tärkeä asia. Suomen kieli on aina puhutellut minua, enkä oikein voi ymmärtää ihmisiä, jotka ajattelevat kielemme olevan jollain tapaa rumaa. Toisaalta luulen, että joidenkin kohdalla se voi liittyä ihan siihen, että samaistaa suomen siihen puhekieleen, mitä käyttämme päivittäin. Kielemme on kuitenkin paljon muutakin. Suosittelen vilkaisemaan esimerkiksi Kalevalaa tai Tenhin lyriikoita. Eino Leinolla on myös monta runoa, jossa kielemme pääsee oikeuksiinsa erinomaisesti.
Kuten on käynyt ilmi, myös suomalainen luonto on minulle äärimmäisen tärkeä. Myös kansanomaiset tapaperinteemme ovat jo pitkään kiinnostaneet minua, vaikken ehkä itse käytännön elämässä koko ajan niitä toistakaan. Suomalaiset juhlapäivät, ruoat ja esimerkiksi perinteiset käsityöt kuitenkin inspiroivat. Kai sekin jollain tavalla liittyy tähän, että haluaisin oppia tekemään enemmän asioita käsilläni, luonnollisemmin. Esimerkiksi kirjominen olisi ihana taito hallita. Toistaiseksi olen kuitenkin kädentaidoiltani aika onneton.
Musiikki on minulle henki ja elämä, joten kansanmusiikki ja siitä insiroitunut musiikki on iso juttu. Muistan, kun aikanaan koulussa laulettiin "Vaka, vanha Väinämöinen..." ja jotenkin kaikki kansanmusiikissa vain puhutteli jo lapsena. Kansanmusiikki sitoo meidät aiempiin sukupolviin ja perinteeseen, joka on jatkunut luoja ties kuinka kauan. Minua viehättää kansanmusiikissa myös se, että laulu kumpuaa monesti hirvittävän syvältä. Laulamisessa on aina tietty meditatiivinen puoli, mutta jollain tapaa monet kansanmusiikissa käytetyt laulutavat ja tyylit avaavat ihan uusia ulottuvuuksia.
Mutta täytyykö sen aina olla sidoksissa paikkaan - mitä jos tunnenkin vetoa vaikka skandinaaviseen perinteeseen?
Kuten jo aiemmin kirjoitin, minä en ole yhtään kukaan tuomitsemaan ketään. Omassa tavassani olla pakana on hyvin olennaista juurikin omat juuret, oma kasvuympäristö, mutta myös minä tunnen vetoa muihin perinteisiin. Hyvinkin syvää. (Enkä minä loppujen lopuksi edes tiedä, mistä kaikkialta minulla on esi-isiä. Suomesta on varmasti paljon ja äidin puolen suku käsittääkseni menee jossain kohtaa Venäjälle, mutta noin niin kuin muuten.) Britanniaan minun on vielä joku päivä päästävä, sillä sinne tunnen hyvin vahvaa henkistä vetoa, sama koskee Skandinaviaa, ja viime aikoina on alkanut herätä jonkinlainen veto Itä-Eurooppaa kohtaan.Henkisten asioiden suhteen en myöskään kuitenkaan liiaksi tuijottaisi sitä omaa kotipaikkaa. Se on perusta ja koti, mutta muualta voi löytää aivan yhtä lailla puhuttelevia asioita. Esimerkiksi skandinaavisen riimut ovat aina olleet minulle hyvinkin läheinen itsetuntemuksen väline ja yleisesti ottaen skandinaavisessa mytologiassa on paljon sellaista, mihin koen yhteyttä. Mikäli jokin väline tai kuvasto toimii, en jättäisi sitä käyttämättä.
Then I came unto a place
Of trees and running streams
There I saw heaven's sign
A wheel that did gleam
Reality, then I knew
I had found my kin
Now I sail to that great hall
Upon the fleeting wind
Dragons sailing on the breeze
Black and gleaming beam
The hand upon the steering-board
Has set my spirit free
Lost no more to time and place
For I have seen the land
I have heard the valkyrie's song
And I've touched Odin's hand
Fire + Ice - Dragons In The Sunset
Myytit ja jumaluudet
Minä en usko siihen, että myytit olisivat tarinoita joskus tapahtuneista konkreettisista tapahtumista vaan ennemminkin metaforisia kertomuksia siitä, mitä sitä kertoneiden ihmisten päissä yleisesti ottaen tapahtuu. Niistä voi löytää viisautta, samaistuttavaa ja ihanteita. Kenties niistä löytää myös meitä hyvin perustavanlaatuisesti yhdistäviä asioita, sillä kuinka niitä muuten olisi kerrottu suusta suuhun vuosisadasta toiseen?Minua kiinnostaa ennen kaikkea eurooppalaiset myytit. Muidenkin kulttuurien myyttejä on tullut luettua vähän, mutta eurooppalaiset avautuvat minulle parhaimmin ja tuntuvat kotoisimmilta. En ole minkään yksittäisen kulttuurin myyttien fani ylitse muiden, ja vaikka joskus saatankin lukea jonkun kulttuurin myyttejä enemmän kerralla, niin usein myyttiin syntyy fiksaatio jonkun henkilökohtaisen kasvun kannalta ajankohtaisen teeman vuoksi. Myytti saattaa avata sitä, auttaa sanoittamaan sitä ja tarjota samaistumisen kokemuksia. Se voi myös näyttää vaihtoehtoisen polun.
Kuten kirjoitin, koen myytit jollain tapaa metaforina ja mieleni taas pelaa yleisesti aika paljon metaforilla.Vaikka kieli on ihmeellinen asia, on se vaillinainen - etenkin yleiskieli. Oman kokemukseni mukaan hyvä metafora on aina parempi tapa kuvata asiaa kuin arkikielessä jo vähän kuolleeksi käynyt yleisesti käytetty ilmaisu. Myytit tuntuvat kotoisilta senkin vuoksi, ettei mieleni kuvasto oikein ole harmoniassa arkitodellisuuden kanssa. Ehkä se johtuu jonkinlaisesta pimahtamisesta lapsuudessa nimenomaan niiden mitä mielikuvituksellisempien tarinoiden ja leikkien vuoksi. Täytyy sanoa, että pidän siitä kyllä enemmän näin. Kiitos siis kaikille niille asianomaisille, jotka ovat edesauttaneet tätä hulluksi tuloa.
Minulta on monesti kysytty, uskonko jumaluuksiin. "Jos sä olet pakana, uskotko sä oikeasti johonkin Odiniin ja Thoriin?" En sellaisina persoonallisina hahmoina kuin joku voisi ne ajatella. Mutta jos ajattelemme esimerkiksi rakkautta, niin siinä on paljon voimaa. Voimaa jopa yliluonnollisilta tuntuviin asioihin. Lisäksi, kun annamme rakkautta muille, vedämme sitä myös puoleemme. Tässä toimivaa voimaa kutsun magiaksi, josta lisää alempana.
Myyttien jumalat voivat toimia myös esikuvina. Esimerkiksi Odin uhrasi itsensä ja kärsi yhdeksän päivää sekä uhrasi toisen silmänsä saavuttaakseen viisauden. Väinämöinen taas teki vaarallisen matkan Tuonelaan ja Antero Vipusen vatsaan. Usein meidänkin täytyy viisautta etsiessämme kärsiä. Jos haluamme oppia tuntemaan sielumme syvimmät kolkat, meidän on kohdattava sellaisia asioita itsessämme, jotka ovat saada meidät hulluuden partaalle. Kun tulemme takaisin sieltä, emme ole enää sama ihminen kuin sinne lähtiessämme. Usein meidän täytyy myös luopua jostakin.
Loputtomuus. Hirvittävä kurimus, joka syö minut sisäänsä kerta toisensa jälkeen, avautuu viavihkaa ja imee kaiken valon. Tämä todellisuus on vankila, jonka lainalaisuuksiin olen kahlittuna. Kauniiden kesäpäivien taustalla on aina se toinen, kuoleman maailma, jossa kaikki mätänee, jossa merkitykset katoavat ja se jokin nimetön kauhu nauraa pilkallisesti mitättömyydelleni.
Mutta jo tuohon pelkoon sisältyy se pieni toivonsiemen, josta voin alkaa kasvattaa puuta. Minulla on mustuudesta irrallisia ajatuksia, se hento kuiskaus tyhjyydessä, joka tekee siitä heti jotain muuta kuin tyhjyyttä. Minulla on voima muovata todellisuuttani ja tulla sen jumalan kaltaiseksi, jota olen kaivannut itseäni pelastamaan.
Intuitio
Tiedättekö sen aavistuksen omaisen tunteen, joka joskus välittyy jostain asiasta tai ihmisistä? Tietty pysähtyneisyys ja kouraisu, ymmärrys siitä, että juuri tapahtui jotain merkittävää, vaikket vielä täysin ehkä ymmärräkään, mitä se oli. Se on eräänlainen vainu, jonka olen kokenut seuraamisen arvoiseksi. En ihan rehellisesti sanoen tiedä mitä se on. Ehkä tunnen itseni paremmin kuin luulen, ja jotenkin alitajuisesti ymmärrän, että tässä on nyt jotain. Kenties tapahtunut muistuttaa minua jostain aiemmasta merkityksellisestä hetkestä, jota en vain pysty tietoisesti tavoittamaan. Vaihtoehtoja on monia, mutta olen oppinut ottamaan tuon kokemuksen melko vakavasti. Se ei tarkoita, että toimin sokeasti sen ohjaamana, mutta en halua enää tehdä sitä virhettä, että vähättelisin sen merkitystä.Intuition kautta olen saavuttanut tuloksia ennen kaikkea luovissa jutuissa. Laulaessa saattaa yhtäkkiä iskeä varmuus siitä, että joku asia kannattaa tehdä jollakin tavalla ja sen myötä joku pitkään vaivannut lukko avautuu. Kirjoittaessa tunnen yhtäkkiä, miten joku tietty asia inspiroisi erityisesti ja sen kirjoittaminen tuo tietoisuuteeni jonkun aiemmin pimentoon jääneen, käsittelemättömäksi jääneen asian.
Näkisin unienkin liittyvän jollain tasolla tähän asiaan. Uneni ovat pienestä asti olleet hyvin voimakkaita. Ne ovat kertoneet paljon siitä, mitä päässäni liikkuu. Joskus ne asiat ovat tulleet tietoisuuteeni vasta unen myötä. Näen, sanotaan nyt vaikka kerran puoleen vuoteen unen, joka kolahtaa ja kovaa. Nuo unet tuntuvat jossain todella syvällä ja vaikka ne ovat vain unia, ne merkitsevät paljon. Paitsi, että ne ovat mieleenpainuvia ja mystisiä kokemuksia, ne myös näyttävät minulle asioista sellaisia asioita, joiden tajuamiseen olisi muuten varmasti mennyt pidemmän aikaa - tai kenties en olisi ymmärtänyt niitä ollenkaan.
Se oli baari kotimme lähellä muuten, mutta siellä oli punaiset valot ja shakkikuviolattia. Jollain tavalla se muistutti minua Twin Peaksista. Ihmiset ympärillä juovat ja nauravat, juhlivat niin kuin tavallista. Vieressäni istuu pieni poika ja tunnen tätä pientä, vaalensinisilmäistä poikaa kohtaan syvää kiintymystä. Otan hänet syliini ja silitän, mutta yrittäessäni puhua muiden ihmisten kanssa poika lyö ja puree minua. Käsivarsieni ihoon koskee todella, lapsen hampaat ovat terävämmät kuin olisin osannut odottaa.
Minua alkaa ahdistaa. Jätän pojan ja pöydän, siirryn portaikkoon.
Portaikossa on vanha mies, noin seitsemänkymmentävuotias. Mies tuijottaa minua ja jokin hänen tuijotuksessaan häiritsee minua.
"Aika kuluu varsin nopeasti", mies toteaa ja naurahtaa kalseasti.
Katson silmiin, ja ne ovat jäänsiniset kuin pojalla.
***
Seisoin lapsuudenkotini rannassa. On kevättalvi ja kahlaan vedässä, jonka tiedän olevan jäätävää, mutten välitä. Juhlat ovat pian, ja minun täytyy löytää valkoinen mekkoni. Se on jossain täällä.
Sukellan syvemmälle, niin syvälle, etteivät jalkani ylettäisi enää pohjaan. Näen mallinuken järven pohjassa ja valkoisen mekon, jossa on prinsessamaisen leveät hihat ja kiinni ommeltuja valkoisia ruusuja. Mutta mallinukelle on kasvanut pitkät, mustat hiukset sillä aikaa, kun katselin mekkoa. En ole varma, onko se sittenkään mallinukke vai ruumis.
Nousen pintaan ja sovitan uutta leninkiäni.
"Et sinä nyt voi puoli vuotta veden alla ollutta mekkoa käyttää", tuumaa juuri paikalle tullut lapsuudenystäväni.
"Aivan hyvin voin", totesin ihallen mekkoani.
"Ei se ole mennyt miksikään, sehän on ollut umpijäässä", jatkan nauraen.
Magia
Magia on enimmäkseen itsesuggestiota. Se on itsensä virittämistä tilaan, jossa pystyy tekemään asioita, joihin ei muuten ehkä ajattelisi pystyvänsä. Se on yllättävän yksinkertaista ja vailla sen kummempia yliluonnollisuuksia. Tiettyjen äänien hiljentämistä päässä ja voimavarojen keskittymistä. Sellaisten asioiden antamista ulos, mitä haluaa itselleen.
Mielen tasot
Shamanismissa puhutaan monesti kolmesta maailmasta. Ylisestä, Alisesta ja Keskisestä. Minulle ne ovat ennen kaikkea mielen tasoja. Niitä on vaikea sanoittaa - ne on helpompi tuntea. Alisen käsitän, yllätys, yllätys, alitajuntana. Se on sekava, eikä aina kauhean kaunis paikka. Se sisältää outoja asioita ja sanottamattomia asioita. Se voi olla pelottava ja alitajuntamatkailussa pitää myös olla varovainen. Liian suuri määrä liian vaikeita asioita kerralla voi tehdä myös hallaa. Olen kokenut tällaisen kokemuksen kerran ja hajosin siitä täysin pirstaleiksi. En halua pelotella ketään, mutta mielemme suojelee meitä ihan syystäkin joiltain asioilta. Keskinen on ns. normaali olotila. Se on arkitodellisuutemme ja kyky toimia siinä. Se on myös jotain näiden kahden muun väliltä.
Ylinen on taas jonkinlainen korkeampi minä. Se minä, jolla on kyky rakastaa ehdoitta, jonka maailma on täynnä valoa, puhtautta ja kauneutta. Siinä on jumalallisuutta. Älkää käsittäkö väärin - Alisen ja Ylisen välillä ei ole taivas - helvetti-jakoa, mutta Ylinen on joka tapauksessa valoisempi paikka. Kokisin myös, että mitä lähemmäs tälläistä tilaa onnistuu pääsemään jokapäiväisessä elämässä, sitä valmiimpi sitä on ihmisenä. Feikkaamaan sitä ei kuitenkaan pysty, ja Alisessa on pakko hengailla aika paljon, että Yliseen olisi mitään asiaa.
Kunnia
Haastattelin äskettäin onnellisuusprofessoria, jonka mukaan onni löytyy usein itsekunnioituksen kautta. Olen huomannut, että se on minulle tärkeää - sama arvo näkyy pohjoisissa pakanauskonnoissa - etenkin Eddassa sen voi huomata hyvin korostuneena. Mikäli en ole elänyt arvojeni mukaan, voin huonosti. Yksi asia, minkä koen elämässäni tärkeäksi on tulla sellaiseksi ihmiseksi, joka voi katsoa itseään suoraan silmästä silmään. Siihen en vielä pysty. Kyse ei ole pröystäilystä ja liiallisesta kunnianhimosta, vaikka koenkin, että kunniallisesti elävä, suoraselkäinen, rehellinen ja oikeudenmukainen ihminen ansaitsee kunnioitusta muiltakin.
Suhteestani kristinuskoon ja muihin uskontoihin
On pakanoita, jotka suhtautuvat kristinuskoon hyvin vihamielisesti. Minä en oikeastaan. Olen kyllä hyvin surullinen siitä asiasta, että uskonto tuotiin meille aikanaan väkivalloin. Ajatus siitä, että minut pakotettaisiin olemaan tämän asian suhteen jotain muuta kuin olen, ja että minulle rakas elämäntapa hävitettäisiin on kammottava ja kestämätön. Moonsorrow on onnistunut kappaleissaan hyvin vangitsemaan sen lopullisuuden ja epätoivon, jota olisin varmasti itsekin tuntenut. Toki historian tapahtumat eivät ole ihan niin yksiselitteisiä ja myös kristinusko sai pakanallisia piirteitä - kuten nyt esimerkiksi juhlapyhät.Kristinusko on ollut osa esimerkiksi lapsuuttani. Toinen mummoistani on kristitty ja myös opetti minua siihen. En koskaan kokenut uskontoa täysin omakseni, ja näin lapsena monesti painajaisia kristinuskon rankaisevasta jumalasta, vaikkei minua opetettukaan ankaraan kristillisyyteen - päinvastoin. Olin kuitenkin jo tarhassa kristittyjen kuolemakäsitystä pohtiessa todennut, että ei muuten mene noin, oikeasti hajottajabakteerit tulevat ja hajottavat, isi sanoi niin.
Koska kristinusko on ollut osa elämääni, on minussa varmasti jälki siitä. Osa myyteistä myös puhuu samaa kieltä kuin pakanallisetkin. Muiden kristillisyys tai mikä tahansa muu uskonto tai uskonnottomuus taas on mielestäni täysin heidän asiansa. Tietenkin minusta olisi kauhean mukavaa, jos täällä olisi enemmän ihmisiä, joiden ajatusmaailman kanssa tunnen hengenheimolaisuutta, mutta vaikka minulla olisi sellainen valta, niin en missään nimessä pakottaisi vaikkapa koko Suomea ajattelemaan kuin minä. Kunkin kutsumus vetää minne vetää. Nykykristittyjä ei myöskään pidä syyttää siitä, mitä joskus aiemmin on tapahtunut. Mutta se ei toki tarkoita sitä, että pitäisi suhtautua suopeasti siihen, jos jokin uskonto opettaa vääräuskoisten kuuluvan harjoittajiensa alapuolelle.
Entä kuoleman jälkeen?
Auringon kuoleman syntyäkseen
Uusi maailma tarvitsee
Moonsorrow - Jäästä syntynyt varjojen virta
En minä tiedä. En varmasti tule tietämäänkään ennen kuin kuolen. Jotkut selittävät kokemiani intuitiokokemuksia esimerkiksi edellisillä elämillä, mutta itse en osaa sanoa mistä ne johtuvat. Selityksiä on lukuisia mahdollisia ja jotkut niistä ovat korvaani uskottavampia kuin reinkarnaatio, vaikka olisihan se hirvittävän jännittävää, jos se olisi totta. Kuuntelen aina mielelläni reinkarnaatioon uskovien ihmisten kokemuksia ja ajatuksia, ja minua myös viehättää ajatus siitä, että syntyisimme tänne aina uudestaan oppimaan. Se olisi minusta aika kaunista.
Toisaalta pystyn myös hyvin ymmärtämään, miksi joku uskoo, että elomme loppuu kuolemaan. Se vaikuttaisi nykytieteen silmin siltä todennäköisimmältä vaihtoehdolta, enkä näe ollenkaan mahdottomana skenaariona sitä, että kaikki muut selitystavat olisivat syntyneet esimerkiksi reaktiona kuolemanpelkoon.
En varmasti ole sopeutunut ajatukseen kuolemasta, mutta toisaalta koen sen kuuluvan ihmisyyteen. Meidän kaikkien on tehtävä se hyppy tuntemattomaan. Kukaan ei voi meiltä siltä pelastaa. Olen välillä pelännyt kuolemaa hirvittävän paljon, mutta jollain tapaa ajatus ei kuitenkaan tunnu niin kauhistuttavalta. Jollain tavalla tunnen sen palaamiseksi luontoäidin syleilyyn. Kenties minä nukun ikuisesti, mutta nukunpa yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka ovat täällä kanssani eläneet. Nukun ja tulen kenties vielä tiiviimmäksi osaksi sitä maata, jota rakastan. Tähän kiertokulkuun liittyviä traditioita toivoisin meille enemmän. Wardruna puhuu Helvegenissä vainajalle laulamisesta, mikä tietenkin omaan korvaani tuntuu hyvin puhuttelevalta ja lohdulliselta.Hvem skal synge meg Who shall sing me i daudsvevna slynge meg into the death-sleep sling me når eg på Helvegen går When I walk on the Path of Death og dei spora eg trår er kalda, så kalda and the tracks I tread are cold, so cold Årle ell i dagars hell early in the days end enn veit ravnen om eg fell still the raven knows if I fall Når du ved Helgrindi står When you stand by the Gate of Death og når du laus deg må riva And you have to tear free skal eg fylgje deg I shall follow you over Gjallarbrua med min song across the Resounding Bridge with my song Du blir løyst frå banda som bind deg! You will be free from the bonds that bind you! Du er løyst frå banda som batt deg! You are free from the bonds that bound that you! Wardruna - Helvegen, käännös täältä
En ma enää aja virvatulta
Onpa kädessäni onnen kulta;
Pienentyy mun ympär' elon piiri;
Aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
Edessäni hämäräinen tie
Tuntemattomahan tupaan vie
Eino Leino - Nocturne
Postauksen kuvat ovat taiteilija Tomasz Alen Koperan upeita töitä.
