torstai 6. joulukuuta 2018

Tätä tarkoitan, kun sanon olevani pakana

Loppusyksyisessä metsässä aika tuntuu pysähtyneen. Kostean maan tuoksu on kotoisa ja koskettaa jotain sellaista sisältä, jota on vaikea sanoittaa. Ympäristön tummuus on harmoniassa sisäisen maailman kanssa, mutta mitään kauhistuttavaa tai pahaa siinä ei ole. Tummuus rauhoittaa, unettaa ja hiljentää. Se laskeutuu päälle vaippana, joka suojaa niitä siemeniä, jotka paraikaa itävät sisälläni. Suoraan selkärangastani porautuvat maahan juureni, jotka jatkuvat satoja ja jälleen satoja vuosia taaksepäin. Voin tiputtaa harteiltani huolet, kiireet ja kaiken sen loppupeleissä hyvin merkitysettömän hötön, josta mieli on täyttynyt arjessa. Kun päästän irti siitä minuuden osasta, paljastan selkäytimestäni jotain sellaista, joka on ajattomampaa, vähemmän sotkuista ja ei vain yhteydessä ympäröivään luontoon vaan osa sitä. Yllättäen ei ole rajaa nykyisyyden ja sen hetken välillä, kun ensimmäisen kerran kuljin näitä polkuja. Olen tullut kotiin.

Pakanuudelle on nykyään varmaan niin monta määritelmää kuin on pakanoitakin, enkä yritä tällä postauksella määrittää sanan merkitystä yleisellä tasolla. Tässä nykypäivän pakanuuden sillisalaatissa se on varmaan sula mahdottomuus, ja ehkä niin on hyväkin. Olen aina ollut ihminen, jolle oman totuuden löytäminen on tärkeää. Vierastan ajatusta minkä tahansa aate- tai uskomusjärjestelmän omaksumisesta sellaisenaan. Koska kokemuksemme maailmasta on yksilöllinen, tuntuisi kummalta, että jonkun toisen tapa selittää maailmaa voisi olla minulle toimiva sellaisenaan. Tässä postauksessa avaan siis vain omaa suhdettani pakanuuteen. Minulle se ei oikeastaan ole uskonto vaan ennemminkin tapa olla maailmassa.


Luontoyhteys ja sen merkitys

Esimerkiksi luontoyhteyden merkitys on asia, joka korostuu hyvin monella itseään pakanaksi nimittävällä ihmisellä. Luonto on sinänsä vähän hassu käsite, että käytämme sitä esimerkiksi puhuessamme metsään menemisestä ja ulkoistamme kaupungin irralliseksi luonnosta. Me olemme kuitenkin kaikki jatkuvasti osa luontoa, eivätkä kaupungitkaan ole siitä erillisiä. Käytän joka tapauksessa tässäkin tekstissä "luonto"-sanaa, koska parempaakaan termiä en keksi ei-kaupunkimaiselle ympäristölle.

Tästä olen täällä jauhanut jo aika paljon, mutta en oikeastaan tunne oloani kotoisaksi pääkaupunkiseudulla. En koskaan ole ollut erämäässa elävä erakko, mutta pääkaupunkiseudun paikoin luonnoton harmaus, vihreyden vähäisyys, ahtaus ja ihmispaljous ovat asioita, jotka ahdistavat ja kuormittavat. Suuri mainonnan määrä ja pintaliitokulttuurin korostuneisuus vaikuttavat myös ahdistuksen määrään. Kaupungissa asumisen negatiivisesta vaikutuksesta mielenterveyteen on itse asiassa tutkimuksiakin, mutta en mene tässä niihin, sillä olen ajatellut kirjoittaa aiheesta oman tekstinsä.

Varmasti myös henkilöhistorialla on tämän suhteen merkitystä. Mikkelissä asuin metsä kauimmillaan muutaman sadan metrin päässä kotoani. Lapsuuteni vietin luonnon keskellä, leikin paljon ulkoleikkejä ja opin tuntemaan ympäristöni myös maantiedon ja biologian opettajana toimivan isäni kautta. Lisäksi olen kasvanut luontomystiikkaa tihkuvien tarinoiden keskellä, viipottaen maisemissa, jonne voisi hyvinkin kuvitella asustamaan muutaman tontun, peikon tai keijun.

Mikkeli on kaupunki, mutta se ei ole kovinkaan suuri sellainen, ja luonto on käytännössä joka paikassa lähellä. Ymmärsin sen oikeastaan vasta silloin, kun muutin sieltä pois. Kovin kaupunkimaisessa ympäristössä tunnen itseni jotenkin irralliseksi itsestäni. Kaipaan pitkiä kävelylenkkejä metsissä tai järven rannalla istumista. Ikävöin sulavan järvenjään tuoksua, kauniita maisemia ilman yhtäkään betoniällötystä rumentamassa niitä ja sitä tunnetta, kun löytää oikein naavaisen puun. Sitä tunnetta, että tietää olevansa kotona, eikä jatkuvasti ole hirveää ärsykemäärää repimässä joka suuntaan. Runsas ärsykemäärä on oikein kiva välillä, mutta tarvitsen myös paljon aikaa rauhoittumiseen.

Metsässä voi samaan aikaan kadottaa ja löytää itsensä, ladata akkunsa ja saada helpostusta ärsykevirtaan. Siellä tuntee yhteyden johonkin suurempaan ja esimerkiksi ajatus kuolemasta, takaisin kiertokulkuun päätymisestä, ei tunnu ollenkaan niin ahdistavalta kuin kaupunkiasunnon kelmeässä valossa istuessa. Siellä aukaisee itsensä, sitä ikään kuin laajenee. Minuus samaan aikaan katoaa ja löytyy.


Vuodenkierto ja sen yhteys sisäiseen maailmaan

Olen ihminen, jonka sisäiseen maailmaan vuodenkierto vaikuttaa hyvin olennaisesti - tuntuu oikeastaan, että vuosi vuodelta aina vain enemmän. Toki asiaan voi vaikuttaa se, että tällaisen ajatuksen omaksuneena alan myös kiinnittämään enemmän huomiota sitä tukeviin asioihin. Mutta toisaalta esimeriksi kaamosmasennus on ihan tunnettu ilmiö - valon määrällä on vaikutusta hyvinvointiimme.

Keväällä on odottava tunnelma, vähän sellainen heräilevä olo. Ympärilleen katselee enemmän ja on sosiaalisempi kuin talvella. Kesällä minusta tulee jo suorastaan vähän maaninen: kaikki ihastuttaa, sisimmässä kukkii, mieli on kirkas ja valoisa, kropassa riittää energiaa vaikka millä mitalla ja väriloisto on juttu niin pukeutumisessa kuin ympäristössä. Syksyn tullessa alkaa mieli muuttua vähän melankolisemmaksi ja käännyn sisäänpäin. Kaikenlainen haikeus on läsnä ja mieli varustautuu milloin minkäkinlaiseen luopumiseen. Talvella käyn monesti läpi melko synkkiäkin olotiloja ja suurimmat sisäiset kamppailut itensä kanssa tulee käytyä usein silloin. Aina ei ole herkkua, mutta hedelmällistä se monesti on. Kevään tullen taas helpottaa.

Nykyinen elämäni on sen verran hektistä, että harvoin tulee varsinaisesti vietettyä muita vuodenkierron juhlia kuin niitä, milloin suomalaiset yleensäkin juhlivat. Se on sääli ja asia, joka minun on kyllä korjattava. Tosin juhlimisen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa sitä, että kutsutaan hirveä määrä porukkaa kotiin ja pidetään karkelot, vaan se voi olla yksinkertaisesti tunnelmaan virittäytymistä, rakkaudella valmistettu ateria sekä sen mietiskelyä, mitä edellinen ajanjakso on tuonut elämään ja minkälaisia asioita olisi syytä muuttaa.

Myös luonnossa liikkuminen on toki erilaista eri vuodenaikoina. Keväällä metsästä hakee muutosta, uusia alkuja, sulamista ja silmuja. Kesällä taas ehkä eniten runsautta, väriloistoa, harmoniaa ja paratiisinomaisia maisemia. Järvien rannat viehättävät erityisen paljon. Toki kesäyössä on myös oma mystiikkansa ja tummat sävynsä. Tummuus ja haikeus viehättävät minua noin niin kuin yleisesti ottaen kovasti, joten rakastan myös syksyisiä utuisia ja karuja maisemia. Ruska on toki upeaa aikaa, mutta minua viehättää ehkä vieläkin enemmän loppusyksyinen karuus. Jollain tavalla olen varmasti kokenut syvimmät luontokokemukseni nimenomaan syksyllä - ne sellaiset tietyt sulautumisen ja maailmasta toiseen kulkemisen kokemukset löytyvät kenties kaikkein helpommin silloin. Sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että kuoleminen on niin kiinteästi läsnä. Talvella taas luonnosta hakee omanlaistaan äärettömyyttä, mutta se on kokonaan erilaista kuin syksyllä. Se tulee mustasta tähtimaisemasta, hyytävästä tuulesta ja maan loputtomasta vitivalkoisuudesta. Se on jollain toisella tapaa ääretöntä.


Veri ja juuret 

Myös juurista olen puhunut täällä melko paljon. Syy, miksi kaipaan Mikkeliin ei ole pelkästään se, että luonto on lähempänä. Isän puolen sukututkimuksen mukaan Asikaiset ovat asuneet Mikkelissä hyvin, hyvin pitkän aikaa. Olen myös itse elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni siellä. Kokemusmaailmani on rakentunut Mikkelissä ja minulla on sieltä aivan toisenlaiset muistot kuin mistään muualta. Mikkelissä kävellessä muistoja vilisee mieleen kuin videonauhana. Yhteyteni seutuun on niin syvä, että minun on vaikea kuvitella pystyväni luomaan vastaavaa mihinkään muuhun paikkaan.

Ylipäänsä suomalaisuus on minulle hyvin tärkeä asia. Suomen kieli on aina puhutellut minua, enkä oikein voi ymmärtää ihmisiä, jotka ajattelevat kielemme olevan jollain tapaa rumaa. Toisaalta luulen, että joidenkin kohdalla se voi liittyä ihan siihen, että samaistaa suomen siihen puhekieleen, mitä käyttämme päivittäin. Kielemme on kuitenkin paljon muutakin. Suosittelen vilkaisemaan esimerkiksi Kalevalaa tai Tenhin lyriikoita. Eino Leinolla on myös monta runoa, jossa kielemme pääsee oikeuksiinsa erinomaisesti.

Kuten on käynyt ilmi, myös suomalainen luonto on minulle äärimmäisen tärkeä. Myös kansanomaiset tapaperinteemme ovat jo pitkään kiinnostaneet minua, vaikken ehkä itse käytännön elämässä koko ajan niitä toistakaan. Suomalaiset juhlapäivät, ruoat ja esimerkiksi perinteiset käsityöt kuitenkin inspiroivat. Kai sekin jollain tavalla liittyy tähän, että haluaisin oppia tekemään enemmän asioita käsilläni, luonnollisemmin. Esimerkiksi kirjominen olisi ihana taito hallita. Toistaiseksi olen kuitenkin kädentaidoiltani aika onneton.

Musiikki on minulle henki ja elämä, joten kansanmusiikki ja siitä insiroitunut musiikki on iso juttu. Muistan, kun aikanaan koulussa laulettiin "Vaka, vanha Väinämöinen..." ja jotenkin kaikki kansanmusiikissa vain puhutteli jo lapsena. Kansanmusiikki sitoo meidät aiempiin sukupolviin ja perinteeseen, joka on jatkunut luoja ties kuinka kauan. Minua viehättää kansanmusiikissa myös se, että laulu kumpuaa monesti hirvittävän syvältä. Laulamisessa on aina tietty meditatiivinen puoli, mutta jollain tapaa monet kansanmusiikissa käytetyt laulutavat ja tyylit avaavat ihan uusia ulottuvuuksia. 

Mutta täytyykö sen aina olla sidoksissa paikkaan - mitä jos tunnenkin vetoa vaikka skandinaaviseen perinteeseen?

Kuten jo aiemmin kirjoitin, minä en ole yhtään kukaan tuomitsemaan ketään. Omassa tavassani olla pakana on hyvin olennaista juurikin omat juuret, oma kasvuympäristö, mutta myös minä tunnen vetoa muihin perinteisiin. Hyvinkin syvää. (Enkä minä loppujen lopuksi edes tiedä, mistä kaikkialta minulla on esi-isiä. Suomesta on varmasti paljon ja äidin puolen suku käsittääkseni menee jossain kohtaa Venäjälle, mutta noin niin kuin muuten.) Britanniaan minun on vielä joku päivä päästävä, sillä sinne tunnen hyvin vahvaa henkistä vetoa, sama koskee Skandinaviaa, ja viime aikoina on alkanut herätä jonkinlainen veto Itä-Eurooppaa kohtaan. 

Henkisten asioiden suhteen en myöskään kuitenkaan liiaksi tuijottaisi sitä omaa kotipaikkaa. Se on perusta ja koti, mutta muualta voi löytää aivan yhtä lailla puhuttelevia asioita. Esimerkiksi skandinaavisen riimut ovat aina olleet minulle hyvinkin läheinen itsetuntemuksen väline ja yleisesti ottaen skandinaavisessa mytologiassa on paljon sellaista, mihin koen yhteyttä. Mikäli jokin väline tai kuvasto toimii, en jättäisi sitä käyttämättä.

Then I came unto a place
Of trees and running streams
There I saw heaven's sign
A wheel that did gleam
Reality, then I knew
I had found my kin
Now I sail to that great hall
Upon the fleeting wind

Dragons sailing on the breeze
Black and gleaming beam
The hand upon the steering-board
Has set my spirit free
Lost no more to time and place
For I have seen the land
I have heard the valkyrie's song
And I've touched Odin's hand

Fire + Ice - Dragons In The Sunset


Myytit ja jumaluudet 

Minä en usko siihen, että myytit olisivat tarinoita joskus tapahtuneista konkreettisista tapahtumista vaan ennemminkin metaforisia kertomuksia siitä, mitä sitä kertoneiden ihmisten päissä yleisesti ottaen tapahtuu. Niistä voi löytää viisautta, samaistuttavaa ja ihanteita. Kenties niistä löytää myös meitä hyvin perustavanlaatuisesti yhdistäviä asioita, sillä kuinka niitä muuten olisi kerrottu suusta suuhun vuosisadasta toiseen?

Minua kiinnostaa ennen kaikkea eurooppalaiset myytit. Muidenkin kulttuurien myyttejä on tullut luettua vähän, mutta eurooppalaiset avautuvat minulle parhaimmin ja tuntuvat kotoisimmilta. En ole minkään yksittäisen kulttuurin myyttien fani ylitse muiden, ja vaikka joskus saatankin lukea jonkun kulttuurin myyttejä enemmän kerralla, niin usein myyttiin syntyy fiksaatio jonkun henkilökohtaisen kasvun kannalta ajankohtaisen teeman vuoksi. Myytti saattaa avata sitä, auttaa sanoittamaan sitä ja tarjota samaistumisen kokemuksia. Se voi myös näyttää vaihtoehtoisen polun.

Kuten kirjoitin, koen myytit jollain tapaa metaforina ja mieleni taas pelaa yleisesti aika paljon metaforilla.Vaikka kieli on ihmeellinen asia, on se vaillinainen - etenkin yleiskieli. Oman kokemukseni mukaan hyvä metafora on aina parempi tapa kuvata asiaa kuin arkikielessä jo vähän kuolleeksi käynyt yleisesti käytetty ilmaisu. Myytit tuntuvat kotoisilta senkin vuoksi, ettei mieleni kuvasto oikein ole harmoniassa arkitodellisuuden kanssa. Ehkä se johtuu jonkinlaisesta pimahtamisesta lapsuudessa nimenomaan niiden mitä mielikuvituksellisempien tarinoiden ja leikkien vuoksi. Täytyy sanoa, että pidän siitä kyllä enemmän näin. Kiitos siis kaikille niille asianomaisille, jotka ovat edesauttaneet tätä hulluksi tuloa.

Minulta on monesti kysytty, uskonko jumaluuksiin. "Jos sä olet pakana, uskotko sä oikeasti johonkin Odiniin ja Thoriin?" En sellaisina persoonallisina hahmoina kuin joku voisi ne ajatella. Mutta jos ajattelemme esimerkiksi rakkautta, niin siinä on paljon voimaa. Voimaa jopa yliluonnollisilta tuntuviin asioihin. Lisäksi, kun annamme rakkautta muille, vedämme sitä myös puoleemme. Tässä toimivaa voimaa kutsun magiaksi, josta lisää alempana.

Myyttien jumalat voivat toimia myös esikuvina. Esimerkiksi Odin uhrasi itsensä ja kärsi yhdeksän päivää sekä uhrasi toisen silmänsä saavuttaakseen viisauden. Väinämöinen taas teki vaarallisen matkan Tuonelaan ja Antero Vipusen vatsaan. Usein meidänkin täytyy viisautta etsiessämme kärsiä. Jos haluamme oppia tuntemaan sielumme syvimmät kolkat, meidän on kohdattava sellaisia asioita itsessämme, jotka ovat saada meidät hulluuden partaalle. Kun tulemme takaisin sieltä, emme ole enää sama ihminen kuin sinne lähtiessämme. Usein meidän täytyy myös luopua jostakin.

Loputtomuus. Hirvittävä kurimus, joka syö minut sisäänsä kerta toisensa jälkeen, avautuu viavihkaa ja imee kaiken valon. Tämä todellisuus on vankila, jonka lainalaisuuksiin olen kahlittuna. Kauniiden kesäpäivien taustalla on aina se toinen, kuoleman maailma, jossa kaikki mätänee, jossa merkitykset katoavat ja se jokin nimetön kauhu nauraa pilkallisesti mitättömyydelleni. 

Mutta jo tuohon pelkoon sisältyy se pieni toivonsiemen, josta voin alkaa kasvattaa puuta. Minulla on mustuudesta irrallisia ajatuksia, se hento kuiskaus tyhjyydessä, joka tekee siitä heti jotain muuta kuin tyhjyyttä. Minulla on voima muovata todellisuuttani ja tulla sen jumalan kaltaiseksi, jota olen kaivannut itseäni pelastamaan.  


Intuitio 

Tiedättekö sen aavistuksen omaisen tunteen, joka joskus välittyy jostain asiasta tai ihmisistä? Tietty pysähtyneisyys ja kouraisu, ymmärrys siitä, että juuri tapahtui jotain merkittävää, vaikket vielä täysin ehkä ymmärräkään, mitä se oli. Se on eräänlainen vainu, jonka olen kokenut seuraamisen arvoiseksi. En ihan rehellisesti sanoen tiedä mitä se on. Ehkä tunnen itseni paremmin kuin luulen, ja jotenkin alitajuisesti ymmärrän, että tässä on nyt jotain. Kenties tapahtunut muistuttaa minua jostain aiemmasta merkityksellisestä hetkestä, jota en vain pysty tietoisesti tavoittamaan. Vaihtoehtoja on monia, mutta olen oppinut ottamaan tuon kokemuksen melko vakavasti. Se ei tarkoita, että toimin sokeasti sen ohjaamana, mutta en halua enää tehdä sitä virhettä, että vähättelisin sen merkitystä.

Intuition kautta olen saavuttanut tuloksia ennen kaikkea luovissa jutuissa. Laulaessa saattaa yhtäkkiä iskeä varmuus siitä, että joku asia kannattaa tehdä jollakin tavalla ja sen myötä joku pitkään vaivannut lukko avautuu. Kirjoittaessa tunnen yhtäkkiä, miten joku tietty asia inspiroisi erityisesti ja sen kirjoittaminen tuo tietoisuuteeni jonkun aiemmin pimentoon jääneen, käsittelemättömäksi jääneen asian.

Näkisin unienkin liittyvän jollain tasolla tähän asiaan. Uneni ovat pienestä asti olleet hyvin voimakkaita. Ne ovat kertoneet paljon siitä, mitä päässäni liikkuu. Joskus ne asiat ovat tulleet tietoisuuteeni vasta unen myötä. Näen, sanotaan nyt vaikka kerran puoleen vuoteen unen, joka kolahtaa ja kovaa. Nuo unet tuntuvat jossain todella syvällä ja vaikka ne ovat vain unia, ne merkitsevät paljon. Paitsi, että ne ovat mieleenpainuvia ja mystisiä kokemuksia, ne myös näyttävät minulle asioista sellaisia asioita, joiden tajuamiseen olisi muuten varmasti mennyt pidemmän aikaa - tai kenties en olisi ymmärtänyt niitä ollenkaan.

Se oli baari kotimme lähellä muuten, mutta siellä oli punaiset valot ja shakkikuviolattia. Jollain tavalla se muistutti minua Twin Peaksista. Ihmiset ympärillä juovat ja nauravat, juhlivat niin kuin tavallista. Vieressäni istuu pieni poika ja tunnen tätä pientä, vaalensinisilmäistä poikaa kohtaan syvää kiintymystä. Otan hänet syliini ja silitän, mutta yrittäessäni puhua muiden ihmisten kanssa poika lyö ja puree minua. Käsivarsieni ihoon koskee todella, lapsen hampaat ovat terävämmät kuin olisin osannut odottaa.

Minua alkaa ahdistaa. Jätän pojan ja pöydän, siirryn portaikkoon.

Portaikossa on vanha mies, noin seitsemänkymmentävuotias. Mies tuijottaa minua ja jokin hänen tuijotuksessaan häiritsee minua.

"Aika kuluu varsin nopeasti", mies toteaa ja naurahtaa kalseasti.

Katson silmiin, ja ne ovat jäänsiniset kuin pojalla.

***
 Seisoin lapsuudenkotini rannassa. On kevättalvi ja kahlaan vedässä, jonka tiedän olevan jäätävää, mutten välitä. Juhlat ovat pian, ja minun täytyy löytää valkoinen mekkoni. Se on jossain täällä. 

Sukellan syvemmälle, niin syvälle, etteivät jalkani ylettäisi enää pohjaan. Näen mallinuken järven pohjassa ja valkoisen mekon, jossa on prinsessamaisen leveät hihat ja kiinni ommeltuja valkoisia ruusuja. Mutta mallinukelle on kasvanut pitkät, mustat hiukset sillä aikaa, kun katselin mekkoa. En ole varma, onko se sittenkään mallinukke vai ruumis.

Nousen pintaan ja sovitan uutta leninkiäni.

"Et sinä nyt voi puoli vuotta veden alla ollutta mekkoa käyttää", tuumaa juuri paikalle tullut lapsuudenystäväni.
"Aivan hyvin voin", totesin ihallen mekkoani.
"Ei se ole mennyt miksikään, sehän on ollut umpijäässä", jatkan nauraen.


Magia

Magia on enimmäkseen itsesuggestiota. Se on itsensä virittämistä tilaan, jossa pystyy tekemään asioita, joihin ei muuten ehkä ajattelisi pystyvänsä. Se on yllättävän yksinkertaista ja vailla sen kummempia yliluonnollisuuksia. Tiettyjen äänien hiljentämistä päässä ja voimavarojen keskittymistä. Sellaisten asioiden antamista ulos, mitä haluaa itselleen.


Mielen tasot

Shamanismissa puhutaan monesti kolmesta maailmasta. Ylisestä, Alisesta ja Keskisestä. Minulle ne ovat ennen kaikkea mielen tasoja. Niitä on vaikea sanoittaa - ne on helpompi tuntea. Alisen käsitän, yllätys, yllätys, alitajuntana. Se on sekava, eikä aina kauhean kaunis paikka. Se sisältää outoja asioita ja sanottamattomia asioita. Se voi olla pelottava ja alitajuntamatkailussa pitää myös olla varovainen. Liian suuri määrä liian vaikeita asioita kerralla voi tehdä myös hallaa. Olen kokenut tällaisen kokemuksen kerran ja hajosin siitä täysin pirstaleiksi. En halua pelotella ketään, mutta mielemme suojelee meitä ihan syystäkin joiltain asioilta.

Keskinen on ns. normaali olotila. Se on arkitodellisuutemme ja kyky toimia siinä. Se on myös jotain näiden kahden muun väliltä.

Ylinen on taas jonkinlainen korkeampi minä. Se minä, jolla on kyky rakastaa ehdoitta, jonka maailma on täynnä valoa, puhtautta ja kauneutta. Siinä on jumalallisuutta. Älkää käsittäkö väärin - Alisen ja Ylisen välillä ei ole taivas - helvetti-jakoa, mutta Ylinen on joka tapauksessa valoisempi paikka. Kokisin myös, että mitä lähemmäs tälläistä tilaa onnistuu pääsemään jokapäiväisessä elämässä, sitä valmiimpi sitä on ihmisenä. Feikkaamaan sitä ei kuitenkaan pysty, ja Alisessa on pakko hengailla aika paljon, että Yliseen olisi mitään asiaa.   


Kunnia

Haastattelin äskettäin onnellisuusprofessoria, jonka mukaan onni löytyy usein itsekunnioituksen kautta. Olen huomannut, että se on minulle tärkeää - sama arvo näkyy pohjoisissa pakanauskonnoissa - etenkin Eddassa sen voi huomata hyvin korostuneena. Mikäli en ole elänyt arvojeni mukaan, voin huonosti. Yksi asia, minkä koen elämässäni tärkeäksi on tulla sellaiseksi ihmiseksi, joka voi katsoa itseään suoraan silmästä silmään. Siihen en vielä pysty. Kyse ei ole pröystäilystä ja liiallisesta kunnianhimosta, vaikka koenkin, että kunniallisesti elävä, suoraselkäinen, rehellinen ja oikeudenmukainen ihminen ansaitsee kunnioitusta muiltakin. 


Suhteestani kristinuskoon ja muihin uskontoihin

On pakanoita, jotka suhtautuvat kristinuskoon hyvin vihamielisesti. Minä en oikeastaan. Olen kyllä hyvin surullinen siitä asiasta, että uskonto tuotiin meille aikanaan väkivalloin. Ajatus siitä, että minut pakotettaisiin olemaan tämän asian suhteen jotain muuta kuin olen, ja että minulle rakas elämäntapa hävitettäisiin on kammottava ja kestämätön. Moonsorrow on onnistunut kappaleissaan hyvin vangitsemaan sen lopullisuuden ja epätoivon, jota olisin varmasti itsekin tuntenut. Toki historian tapahtumat eivät ole ihan niin yksiselitteisiä ja myös kristinusko sai pakanallisia piirteitä - kuten nyt esimerkiksi juhlapyhät.

Kristinusko on ollut osa esimerkiksi lapsuuttani. Toinen mummoistani on kristitty ja myös opetti minua siihen. En koskaan kokenut uskontoa täysin omakseni, ja näin lapsena monesti painajaisia kristinuskon rankaisevasta jumalasta, vaikkei minua opetettukaan ankaraan kristillisyyteen - päinvastoin. Olin kuitenkin jo tarhassa kristittyjen kuolemakäsitystä pohtiessa todennut, että ei muuten mene noin, oikeasti hajottajabakteerit tulevat ja hajottavat, isi sanoi niin.

Koska kristinusko on ollut osa elämääni, on minussa varmasti jälki siitä. Osa myyteistä myös puhuu samaa kieltä kuin pakanallisetkin. Muiden kristillisyys tai mikä tahansa muu uskonto tai uskonnottomuus taas on mielestäni täysin heidän asiansa. Tietenkin minusta olisi kauhean mukavaa, jos täällä olisi enemmän ihmisiä, joiden ajatusmaailman kanssa tunnen hengenheimolaisuutta, mutta vaikka minulla olisi sellainen valta, niin en missään nimessä pakottaisi vaikkapa koko Suomea ajattelemaan kuin minä. Kunkin kutsumus vetää minne vetää. Nykykristittyjä ei myöskään pidä syyttää siitä, mitä joskus aiemmin on tapahtunut. Mutta se ei toki tarkoita sitä, että pitäisi suhtautua suopeasti siihen, jos jokin uskonto opettaa vääräuskoisten kuuluvan harjoittajiensa alapuolelle.


 Entä kuoleman jälkeen?


Auringon kuoleman syntyäkseen
Uusi maailma tarvitsee

Moonsorrow - Jäästä syntynyt varjojen virta


En minä tiedä. En varmasti tule tietämäänkään ennen kuin kuolen. Jotkut selittävät kokemiani intuitiokokemuksia esimerkiksi edellisillä elämillä, mutta itse en osaa sanoa mistä ne johtuvat. Selityksiä on lukuisia mahdollisia ja jotkut niistä ovat korvaani uskottavampia kuin reinkarnaatio, vaikka olisihan se hirvittävän jännittävää, jos se olisi totta. Kuuntelen aina mielelläni reinkarnaatioon uskovien ihmisten kokemuksia ja ajatuksia, ja minua myös viehättää ajatus siitä, että syntyisimme tänne aina uudestaan oppimaan. Se olisi minusta aika kaunista. 

Toisaalta pystyn myös hyvin ymmärtämään, miksi joku uskoo, että elomme loppuu kuolemaan. Se vaikuttaisi nykytieteen silmin siltä todennäköisimmältä vaihtoehdolta, enkä näe ollenkaan mahdottomana skenaariona sitä, että kaikki muut selitystavat olisivat syntyneet esimerkiksi reaktiona kuolemanpelkoon.

En varmasti ole sopeutunut ajatukseen kuolemasta, mutta toisaalta koen sen kuuluvan ihmisyyteen. Meidän kaikkien on tehtävä se hyppy tuntemattomaan. Kukaan ei voi meiltä siltä pelastaa. Olen välillä pelännyt kuolemaa hirvittävän paljon, mutta jollain tapaa ajatus ei kuitenkaan tunnu niin kauhistuttavalta. Jollain tavalla tunnen sen palaamiseksi luontoäidin syleilyyn. Kenties minä nukun ikuisesti, mutta nukunpa yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka ovat täällä kanssani eläneet. Nukun ja tulen kenties vielä tiiviimmäksi osaksi sitä maata, jota rakastan. Tähän kiertokulkuun liittyviä traditioita toivoisin meille enemmän. Wardruna puhuu Helvegenissä vainajalle laulamisesta, mikä tietenkin omaan korvaani tuntuu hyvin puhuttelevalta ja lohdulliselta.


Hvem skal synge meg                                  Who shall sing me
i daudsvevna slynge meg                             into the death-sleep sling me
når eg på Helvegen går                              When I walk on the Path of Death
og dei spora eg trår er kalda, så kalda      and the tracks I tread are cold, so cold
 
Årle ell i dagars hell                                   early in the days end
enn veit ravnen om eg fell                          still the raven knows if I fall
 
Når du ved Helgrindi står                         When you stand by the Gate of Death
og når du laus deg må riva                       And you have to tear free
skal eg fylgje deg                                      I shall follow you
over Gjallarbrua med min song               across the Resounding Bridge with my song
 
Du blir løyst frå banda som bind deg!      You will be free from the bonds that bind you!
Du er løyst frå banda som batt deg!         You are free from the bonds that bound that you!
Wardruna - Helvegen, käännös täältä

En ma enää aja virvatulta
Onpa kädessäni onnen kulta;
Pienentyy mun ympär' elon piiri;
Aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
Edessäni hämäräinen tie
Tuntemattomahan tupaan vie

Eino Leino - Nocturne 


Postauksen kuvat ovat taiteilija Tomasz Alen Koperan upeita töitä.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Kuvasarja: Outolintu

Muistan tunteneeni oloni jotenkin hieman epämääräiseksi kuullessani ensimmäisen kerran Birch Bookin Werewolf's Eyes-kappaleen. Siinä oli jotain hieman surullisella tavalla kovin kotoisaa, puhuttelevaa ja liikuttavaa. Tunnelma oli jollain tapaa hyvin samanlainen kuin Of The Wand And The Moonin Teart It Apartissa. Kummassakin puhutaan jollain tapaa kuulumattomuudesta, vääränlaisuudesta ja erillisyydestä. Werewolf's Eyes onnistui ehkä kuvaamaan noita teemoja minulle vielä henkilökohtaisemmalla tavalla. Jossain vaiheessa tuo kappale alkoi kasvaa päässäni tarinaksi - joksikin, joka on ehkä teemoiltaan samanlainen kuin kappaleen alkuperäinen, muuten siitä erillinen. Se sai mielessäni myös hyvin vahvan kuvituksen. Halusin saattaa jonkin osan sitä valokuviksi ja päädyinkin aivan täpinöissäni selittämään tätä ideaa parille kaverille, jotka halusin projektiin mukaan.

Tärkeintä oli saada mukaan pitkät, pitkät kynnet ja vain toiseen käteen. Tuon yhden käden olisi määrä olla se ruma, painava ja karmiva asia, joka erottaa kuvien henkilön muusta maailmasta. Kämmen on loppupeleissä hyvin pieni osa kehoamme, mutta se on äärimmäisen tärkeä. Sillä me suoritamme sen avulla jokapäiväisiä askareitamme, kosketamme toista ihmistä ja joskus myös kommunikoimme. Sillä voimme myös satuttaa.

Olen kirjoittanut tarinaa, jonka päähenkilönä on nuori tyttö, jonka toinen käsi on epämuodostunut. Tyttö elää lapsuutensa äitinsä kanssa metsässä, suojassa muiden katseilta. Siellä hän ei koskaan ymmärrä, että hänessä on mitään poikkeavaa tai irvokasta. Tyttö syyttää suojelevaa äitiään siitä, ettei tämä päästä häntä kotimetsästä suureen maailmaan.

Kun tyttö ensimmäisen kerran kohtaa vieraita ihmisiä, puhkeaa hänen illuusionsa. Hän yrittää lähestyä ikäisiään nuoria läheisestä kylästä, mutta nämä näkevät ainoastaan hänen kammottavan, epämuodostuneen kätensä. Silloin tyttö itsekin ymmärtää, että hänen kehossaan on jotain poikkeavaa. Edetessään tarina keskittyy ennen kaikkea viattomuuden menettämisen ja ulkopuolisuuden kokemuksiin. Se kertoo loppupeleissä hyvin klassisen tarinan siitä, kuinka tytöstä lopulta tulee se hirviö, jollaisena häntä kohdellaan.

Kuvasarjasta olisin halunnut tarinallisemman, mutta siihen ei ollut resursseja juuri nyt. Näistä kuitenkin välittyy tunnelma ihan hyvin. Oma suosikkini on kakkoskuva, sillä siinä on puhtaimmin sitä tunnetta, mitä tältä setiltä hain. Lyriikat ovat tuosta mainitsemastani Werewolf's Eyes-kappaleesta. Suosittelen myös kuuntelemaan sen.

Outolintu valikoitui setin nimeksi, sillä se ei olisi voinut olla juuri mikään muu. Vaikka tämä setti lähti ihmissusitarinasta, ei tuloksena ole sellainen. Nimi tavoittaa aika täydellisesti sen, millaisesta tunteesta kuvasarja kertoo.

 
 When the full moon bathes the meadow in its bright and silky dress
Why do I feel depressed my love?
When the curtains wave their shadows across your white and milky breast
Why do I feel unrest, my love?

Do the hollows of the night prepare in me this fright of our parting?

Then at the break of day, my love, where have you gone away
With not one word to say of goodbye?
Why would you not have stayed, my love, oh say you're not afraid
Of the promise that we made,
Oh why do the willows in the wind run shivers down my skin of sorrow?

 
 I have gone to where the wind may not blow upon my skin
Where the stars may not shine upon my name
I shall soon enough return to where I long and I yearn
And I swear that I will be the same

Do the leaves in the trees still whisper in the breeze "Where are you?"

I have gone to face the beast and to drivel at his feast
May the two of us never be seen
And my love, may you sleep as the ocean fall deep
And I swear I won't tell you where I've been

  
 Sunset is upon me now, and evening's drawing near
And still you are not here, my love
I thought you called my name so clear, but howls are all I hear
They are not yours my dear, my love

Yet that shadow in disguise who stares through werewolf's eyes, who are you?


 You must not be afraid of the changes that I've made
I have come now to bring you away
To our bed that I have made with the seven stones I've laid
And covered in the finest of clay

Lay your head upon the ground, you shall never be found
I will guard against dangers that be
Untill dawn comes around you must not make a sound
And I swear you will forever be with me


And I swear you will forever be with me



Idea, malleilu, kuvanmuokkaus: minä
Kuvaus: Ville Marttila
Kynnet: minä, Ville Marttila, Jenni Nisula

lauantai 1. syyskuuta 2018

Käymässä juurilla

Järkyttävän stressimäärän vuoksi katsoin taas parhaaksi pakata kimpsuni ja kampsuni, napata Jennin mukaan ja suunnata Mikkeliin. Jollain tapaa on ollut taas vähän sellainen olo, että pitää muistuttaa itseään siitä, kuka on, ja siten vein Jennin tutustumaan lapsuuden- ja nuoruudenmaisemiini, joihin olen kasvanut kiinni tiiviisti.

Minulla on ollut jo jonkin aikaa (tai kenties aina, mutten vain ole huomannut sitä) todella syvä suhde Mikkeliin. Lapsena ja nuorena kenties luulin, että muuttaessa minne vain syntyy samanlainen side, mutta myöhemmin tulin todenneeksi, ettei se missään nimessä mene niin. Viimeisinä Mikkeli-vuosinani aloin ymmärtää, miten paljon kaupunki minulle merkitsee.

Aikaisemmin kokemusta oli varjostanut se, etten oikein tuntenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta esimerkiksi ikäluokkani ihmisten kanssa ja kokemukset monista sosiaalisista piireistä olivat jotenkin luotaantyöntäviä. Ehkä asia olisi voinut olla toisin, jos oma suhtautumiseni heihin tai heidän minuun olisi ollut vähän avoimempi ja vähemmän tuomitseva, mutta sen aikaisella kapasiteetilla siinä pääsi käymään noin.

Kotiseutu on kuitenkin muutakin kuin vain jonkun tietyn aikakauden sosiaaliset piirit - tai etenkään osa niistä. Isäni puolen suvusta tehty sukututkimus kertoo, että sieltä puolelta esi-isäni ovat olleet mikkeliläisiä niin pitkälle, kun tutkimusta on tehty eli satoja vuosia taaksepäin. Myös oman elämäni olen viettänyt kokonaan Mikkelissä ennen pk-seudulle muuttoa. Etenkin sen jälkeen olen tullut huomanneeksi sen, miten syvään ja tiukasti tuo seutu on minuun kasvanut kiinni. Samanlaista kodin tuntua ei ole muualla. Osaltaan se selittyy sillä, etteivät muut seudut ole sillä tavalla tuttuja eivätkä tunnelatautuneita. Mikkelissä miltei joka paikasta on joku muisto. Paikat edustavat jotain tavalla, jolla yksikään esimerkiksi täällä pääkaupunkiseudulla ei edusta. Toki täältäkin on jo muistoja, mutta ei niin syviä. Varmasti se liittyy siihen, että pohja koko kokemusmaailmalleni on syntynyt Mikkelissä - sen päälle rakennetaan ja siihen verrataan. Se on se ensimmäinen koti.

Käyskennellessämme Jennin kanssa lapsuudenmaisemissani hän tuli miettineeksi, minkälainen ihminen hän olisi, mikäli olisi saanut varttua sellaisessa kasvuympäristössä - Jenni kun vietti lapsuutensa pk-seudulla. Kenties olisin itsekin hyvin erilainen, mikäli olisin kasvanut jossain muualla - niin monet jollain tavalla perimmäisistä mielenmaisemistani ovat jollain tavalla kytköksissä Mikkeliin. Vaikka tunnen todella vahvaa vetoa myös joihinkin muihin paikkoihin tässä maailmassa, Mikkeli on se, missä juureni ovat. Sitä ei voi mikään korvata.

Menimme käymään myös äitini mökillä, paikassa, jota en teini-iässä voinut sietää. Muistan, kun valitin äidilleni aina, miten joudun eristyksiin kaikesta. Osittain kyse oli varmaan ihan siitä, etten ole koskaan pitänyt siitä, että minua pakotetaan mihinkään. Mutta liittyi siihen sitäkin, että yläasteella ja lukion alussa jotenkin pelkäsi missaavansa jotain, jos ei koko ajan ole kartalla siitä, mitä kaupungissa tapahtuu. Olin ulkopuolinen ja pelkäsin, että olisin sitä vielä enemmän, jos missaisin jotain hienoa. Sitten kuitenkin mökille mennessä, katsellen myöhäisiltaista järvimaisemaa ja tuntien sen iättömän tunnun luissa ja ytimissä, löysin jotain sellaista itsestään, mikä on aina ollut sama ja tulee varmasti aina olemaan - jotain hyvin perustavanlaatuista. Jossain kaiken sen teini-ikäisen maailman hälinän takana oli toinen todellisuus, johon verrattuna kaikki arkimielessä pyörivä oli hyvin katoavaista ja merkityksetöntä. Myöhemmin ymmärsinkin, että se eristyneisyys kaikesta oli oikeastaan parempi juttu, kun olin osannut arvatakaan.

Nyt ainakin nautin siitä täysillä. Tuntui upealta, kun pääkaupunkiseudun ahtaus ja harmaus, stressi, levottomuus, vierauden tunne, ulkopuolisuus ja moni muu painava asia vain katosi. Olin viimeinkin yhtä sen todellisuuden kanssa, missä olin. En tällä tarkoita, että elämäni pk-seudulla olisi vain ikävää, enkä ikinä nauttisi mistään täällä, mutta Mikkeli on kotini. Kaikkialla muulla olen ainakin toistaiseksi ollut matkalainen.

Kuvasimme Jennin kanssa paljon. Saunoimme. Kuuntelimme musiikkia aina Wardrunasta ja Tenhistä Güntheriin. Tanssimme alusvaatteisillamme, katselimme tähtiä ja ihmettelimme pimeyttä, joka tuntui selkärangassa paljon vahvemmin kuin kaupungissa. Palattuani tänne pääkaupunkiseudun kiireeseen ja ahtauteen olen ikävöinyt sitä ajattomuutta, joka vallitsi tuona iltana.

Toisaalta ikuisuuden lisäksi tuli tunnusteltua myös ihan konkreettisia muistoja aina lapsuudesta ihan viimeaikaisiin. Ne eivät oikeastaan olleet mitään kovin suuria tapahtumia, mutta ne olivat suuria kokemuksia. Esimerkiksi kävelylenkkejä, joiden aikana tunsin erityisen voimakasta kotoisuutta. Vaikka silloin, kun kävelin Kalevankankaan metsissä ja kuuntelin ensimmäisiä kertoja Wardrunan Helvegeniä, joka porautui sieluun niin syvälle, että melkein pelkäsin käydä katsomassa sen lyriikoiden englanninkielisen käännöksen. (Joka lopulta kuitenkin oli hyvin puhutteleva.)

Mutta, me myös koimme asioita tuolla reissulla, en minä siis ainoastaan muistellut. Oli hauskinta pitkään aikaan iskeä pieni salmaripullo laukkuun ja johdattaa Jenni ja Outi aivan pimeisiin metsämaisemiin, jossa retki lopulta tyssäsi alkuunsa, koska Outi ei pitänyt pitkiä, mahdollisesti punkkeja kuhisevia heinikoita hirveän viehättävinä. En koskaan muista sanoa ihmisille, että kannattaa puketua asianmukaisesti, sillä olen pomppinut ryteiköissä niin kunnon ulkovaatteissa kuin minihameessakin. Tuona iltana fiilis oli samanlainen kuin teinityttönä - mutta sillein hyvällä tavalla. Kaikki oli jotenkin niin jännää, seikkailua! Tuntui, että mitä tahansa voisi tapahtua. Lopulta päädyimme naukkailemaan salmaria Pankalammen rannan hiljaisuuteen ja hihittämään toinen toistaan typerämmille jutuille.

Jenni sanoi Mikkelissä, että vaikutan rauhallisemmalta. Kuin eri ihmiseltä. En ihmettele sitä. Siellä hiljenee sellainen häly, joka on täällä miltei jatkuvaa. Meinasin kirjoittaa, että täällä on enemmän ärsykkeitä, mutta ei, ei oikeastaan. Ne ovat vaan jotenkin... terävämpiä? Väkivaltaisempia? En sano, että ikäviä, mutta erilaisia. Jollain tapaa kuitenkin tunnen itseni täällä jatkuvasti hirveän kuormittuneeksi. Vaikka toisaalta tykkään huippukokemuksista ja suurista ärsykemääristä, osa minusta kuuluu hyvin erilaiseen maailmaan.

Jonakin päivänä minä muutan pois tästä kaupungista. Tiedän, ettei se ole tänään eikä varmaan vielä vähään aikaan, mutta jonain päivänä. Sitten, kun on aika mennä kotiin.


 
https://lyricstranslate.com/en/hekate-morgan-le-fay-lyrics.html

turn myself away
very fallen dream
creeping through the dawn
searching out for new
leaving old behind
yearning for the dawn

https://lyricstranslate.com/en/hekate-morgan-le-fay-lyrics.html

turn myself away
very fallen dream
creeping through the dawn
searching out for new
leaving old behind
yearning for the dawn
https://lyricstranslate.com/en/hekate-morgan-le-fay-lyrics.html

listen drums and flutes and little bells
smell bonfire wine and food
listen laughing shouting toasting
i hide myself
between the trees...
shadows dance in grace and elegance
they celebrate
they don't see me
watching laughing in the crowd of men
he seems brighter than the flames
turn myself away
very fallen dream
creeping through the dawn
searching out for new
leaving old behind
yearning for the dawn
https://lyricstranslate.com/en/hekate-morgan-le-fay-lyrics.html

listen drums and flutes and little bells
smell bonfire wine and food
listen laughing shouting toasting
i hide myself
between the trees...
shadows dance in grace and elegance
they celebrate
they don't see me
watching laughing in the crowd of men
he seems brighter than the flames
turn myself away
very fallen dream
creeping through the dawn
searching out for new
leaving old behind
yearning for the dawn
https://lyricstranslate.com/en/hekate-morgan-le-fay-lyrics.html

listen drums and flutes and little bells
smell bonfire wine and food
listen laughing shouting toasting
i hide myself
between the trees...
shadows dance in grace and elegance
they celebrate
they don't see me
watching laughing in the crowd of men
he seems brighter than the flames
turn myself away
very fallen dream
creeping through the dawn
searching out for new
leaving old behind
yearning for the dawn
https://lyricstranslate.com/en/hekate-morgan-le-fay-lyrics.html

listen drums and flutes and little bells
smell bonfire wine and food
listen laughing shouting toasting
i hide myself
between the trees...
shadows dance in grace and elegance
they celebrate
they don't see me
watching laughing in the crowd of men
he seems brighter than the flames
turn myself away
very fallen dream
creeping through the dawn
searching out for new
leaving old behind
yearning for the dawn

 



 Swim in the lake at the first light of day
where children and swans go to play
right in the wake of your perfect body
and sing of unity
 Árstíðir - Shades
 
https://lyricstranslate.com/en/arstidir-shades-lyrics.html

Swim in a lake at the first light of day
where children and swans go to play,
right in the wake of your perfect body
and sing of unity
 (c) Jenni
 (c) Jenni

Hvem skal synge meg
i daudsvevna slynge meg
når eg på Helvegen går
og dei spora eg trår er kalda, så kalda
Wardruna - Helvegen
 

 

 Kuva: Jenni 
Edit: minä
A night has many shades 
it can last for many days 
and hurt in many ways
 like the force of a rising tide 
when the moon floats by
Árstíðir - Shades
https://lyricstranslate.com/en/arstidir-shades-lyrics.html

A night has many shades
it can last for many days
and hurt in many ways
like the force of a rising tide
when the moon floats by
https://lyricstranslate.com/en/arstidir-shades-lyrics.html

A night has many shades
it can last for many days
and hurt in many ways
like the force of a rising tide
when the moon floats by
 Kuva: Jenni
Edit: minä
 
 Við stóra strönd horfir yfir
og hugsar of langt, of mikið.
Og tíminn líður þá breytist svo margt
sem aldrei neinn hafði fyrir séð
https://lyricstranslate.com/en/lj%C3%B3%C3%B0-%C3%AD-sand-poetry-sand.html-0

Við stóra strönd horfir yfir
og hugsar of langt, of mikið.
Og tíminn líður þá breytist svo margt
sem aldrei neinn hafði fyrir séð
https://lyricstranslate.com/en/lj%C3%B3%C3%B0-%C3%AD-sand-poetry-sand.html-0

Við stóra strönd horfir yfir
og hugsar of langt, of mikið.
Og tíminn líður þá breytist svo margt
sem aldrei neinn hafði fyrir séð
 Árstíðir- Ljóð í sand
https://lyricstranslate.com/en/lj%C3%B3%C3%B0-%C3%AD-sand-poetry-sand.html-0

Við stóra strönd horfir yfir
og hugsar of langt, of mikið.
Og tíminn líður þá breytist svo margt
sem aldrei neinn hafði fyrir séð
https://lyricstranslate.com/en/lj%C3%B3%C3%B0-%C3%AD-sand-poetry-sand.html-0

Við stóra strönd horfir yfir
og hugsar of langt, of mikið.
Og tíminn líður þá breytist svo margt
sem aldrei neinn hafði fyrir séð
 (c) Jenni
 I was drowning in a dying moment
Drowning in her eyes
Feeling the wings of faith embracing me
So unreal but I could feel
The yearning to her divine beauty


A voice was sounding far away
Never dying
In the distance heard
The wind calls her name
My burning flame

My burning flame
My burning flame
Thurisaz - Endless... 

 Kuva: Jenni
Edit: minä
   



 
Kuva: Jenni
Edit: minä


 
Kuva: Jenni
Edit: minä

Kuva: Jenni
Edit: minä





Loppuun Jonna Jintonin ihastuttava video, johon rakastuin ihan täysillä. Jos joku muukin unelmoi luonnon keskellä elämisestä, itsensä toteuttamisesta ja oravanpyörän ulkopuolella elämisestä, tämä antaa uskoa. Suosittelen lämpimästi myös Jonnan taideprojektien seuraamista. Hän on aivan huikea nainen.


perjantai 3. elokuuta 2018

Aphrodite Rising

Viime aikoina blogini tuntuu olleen täynnä väriloistoa, valoa ja onnellisuushehkutusta. Se on ollut hyvä: olen kokenut tämän ajan hyvin rikkaaksi. Nämä asiat kuuluvat jossain määrin kesään, vaikka toki kesälläkin on oma hämärä puolensa: kesäilloissa on täysin oma mystiikkaansa. Minua on jälleen alkanut kiehtoa tummemmat sävyt, joten voinee olla, että ne näkyvät tulevissa postauksissa jossain määrin enemmän. Puhuisin kuitenkin ennemminkin ehkä hämärästä kuin varsinaisesta pimeästä.

Tähän liittyy eräs asia. Sain maistraatista kirjeen pari päivää sitten: nimenmuutokseni on astunut voimaan. Kutsumanimeni on edelleen sama kuin ennenkin, mutta otin yhden nimen lisää letkan jatkoksi. Se on ollut minulla itse asiassa suunnitelmissa jo useamman vuoden ajan, mutta koen oikeastaan nyt vasta kehittyneeni siksi ihmiseksi, jota tuo nimi kuvastaa. Kyseinen nimi on Ilta.

Puhuimme ystäväni Selenen kanssa nimistämme jokin aika sitten - hänen omansa on kreikkalaisen kuun jumalattaren nimi ja se käy hänelle kuin nenä päähän - Selene on täysin yöihminen ja yleisesti ottaen luonteeltaan tietyllä tapaa melko tummasävyinen. Tämä minun uusi nimeni on oikeastaan monen asian summa. Siinä missä Selene on yöihminen, minä olen parhaimmillani nimenomaan illalla. Koen myös, että Ilta jollain tapaa kuvastaa luonnettani: siinä on jotain tummasävyistä, jonka johdosta ne viimeiset auringonsäteet - kirkkaat puolet - näyttäytyvät kenties vieläkin kirkkaampina. Ilta on myös rakkaan mummoni aikaisempi nimi, josta hän tosin luopui erään hassun sattumuksen vuoksi. Mummo oli kovin iloinen kuullessaan, että otin vanhan nimen talteen.

Hauskaa on se, että englanniksihan tuo olisi Eve (silläkin nimellä minua itse asiassa eräs ihminen jossain vaiheessa kutsui englanniksi kirjoittamissaan teksteissä) ja minulle harkittiin nimeksi myös Eveliinaa.

Ja kyllä, jollain tapaa yhdistän tämän myös Iltatähteen, Arweniin. Tämän saman asian ympärille olen itse asiassa harkinnut myös tatuointia. Idea iski eräänä iltana selaillessani LOTR:ia ja törmätessäni tähän tekstinpätkään:
"For mine is the choice of Luthien, and as she so have I chosen, both the sweet and the bitter.” - Arwen
Sekä Luthien, että Arwen ovat Tolkienin universumissa puolihaltioita, jotka olivat valmiita riskeeraamaan kaiken rakkautensa tähden ja valitsivat kuolevaisen elämän rakkaudessa mieluummin kuin ikuisuuden sitä ilman. Siinä konkretisoituu olennaisesti se, mitä minä yritän tässä elämässä tehdä - valita rakkauden kaiken ylitse. Enkä puhu nyt ainoastaan romanttisesta rakkaudesta vaan rakkaudesta elämäntapana. Se ei ole mitenkään helppo juttu, sillä voidaksemme rakastaa puhtaasti, on meidän nimenomaan tultava kuolevaisiksi kuten Arwen ja Luthien tulivat. Meidän on laskettava suojamuurimme ja oltava avoimia kaikille niille kivuille, joille haavottuvaisuus meidät altistaa. Se on toisinaan äärimmäisen tuskallista, eikä se missään nimessä ole helppoa. Tuntuu lisäksi, että se on näitä juttuja, että kun vähän pääset kehityksessä eteenpäin ja voitat jonkun haasteen, niin edessä on jo uusi. Mutta ne hetket, kun siinä tuntee onnistuneensa ovat kyllä kaiken tuon arvoisia. Hassua sinänsä, että minä joka joskus halusin hirveän persoonallisen tatuoinnin, olen miettinyt nyt kuvansa puolesta varmaan yleisintä LOTR-aiheista tatuointia: konkretisoimaan asiaa olen nimittäin ajatellut ottaa vaaleasävyisen kuvan Iltatähti-korusta tekstin rinnalle. Paikkana tulisi olemaan ranne, sillä se olisi silloin näkyvillä, kun ensimmäisen kerran kättelen ihmistä - se ikään kuin viestittäisi, että tämä on se kuka minä pyrin olemaan ja tämän sinä saat ottaeessasi minut tavalla tai toisella osaksi elämääsi.
 
Mutta mitä muuta sitten kuuluu? Öh, sekavaa. Kokonaisuudessaan tämä ajanjakso elämästäni on ollut vähän raskas. Ei onneton, ei synkkä tai edes synkeä, mutta raskas. Prosessoitavaa on riittänyt, jonka lisäksi on pitänyt tehdä hiki hatussa opinnäytetyötä, pelinjohtoasioita, hakea harjoittelupaikkaa (..minkä sain muuten juuri tietää tuottaneen tulosta: aloitan syyskuun alussa Seuran toimituksessa!) ja kirjoittaa juttuja. Sisälläni olisi hirvittävä määrä inspiraatiota ties mihin, mutta tilaisuudet päästä tekemään sillä jotain ovat olleet vähän vähäisiä kiireen vuoksi. Olen myös melkoisen hämmentynyt siitä jatkuvasta nopean muutoksen tilasta, mistä olen itseni löytänyt. Olen tällä hetkellä Mikkelissä vähän hakemassa juuriani. En voi sanoa olevani lomalla siitä kaikesta työmäärästä, mitä tässä on tehtävänä, mutta tavoitteena on tosiaan ehkä enemmän joku kodintunnun hakeminen. Reilun vuoden sisään ihan hirveä määrä asioita elämässäni on mennyt uusiksi ja toisinaan on vähän hämmentynyt ja ehkä jollain tapaa vähän irrallinen olo - ei varsinaisesti eksynyt, mutta vähän sellainen, ettei aina oikein tiedä mihin sitä on tupsahtanut ja mitäköhän seuraavaksi on vuorossa. Mutta aikahan sen vain näyttää, ehkä sitä ei pidäkään stressata liikaa.

Sen kuitenkin tiedän, että haluan väsätä mahdollisimman äkkiä itselleni uuden huoneentaulun täynnä ikimuistoisia lainauksia ja muita tekstinpätkiä, jotka muistuttavat minua siitä, mikä elämässä on kaunista.

Alemmat kuvat Jukka Björnin ottamia, ne missä näkyy yksin minun pärstäni. 

So this is what you are
As the sun sets in my eyes I know
I know I know I know I know I know I know I know I know
Devin Townsend - Thing Beyond Things









 
Those who seek us surely find us
See the trail we leave behind us
Some bewildered, some enlightened
Some are brave, some are frightened

Are we kind or are we vicious?
Nectar poison or delicious?
That, my sweet, you will discover
Fairy foe, or fairy lover
Wendy Rule & Gary Stadler - Dance of the Wild Fairies
Lappeenrannassa oli hirveän kiva hiekkalinna. 
 
Päädyin eräänä iltana matkallani Vantaalta Helsinkiin Pasila-Ilmala-alueelle, joka on minusta ehkä maailman ruminta seutua. No, Deviniä kuulokkeissa ja tämä näkymä edessä se ei enää ollutkaan yhtään niin kamala paikka. Oli varsin ihastuttava eksyminen, ottaisin milloin tahansa uusiksi.

 Tässä sitten vähän Avalonin tulevia pelimaisemia Linnajärven eräkeskukselta.
 Bongasin myös tämän herttaisen rupikonnan. En kehdannut pussata häntä, etten menisi säikyttämään raukkaa. Sitä paita, olen pussaillut sammakoita pienenä sen verran, että mikäli ne prinssit ovat vielä matkan varrella, niin niitä on kyllä tulossa jokunen...
 Tässä esitellään Ville M:lle vähän maisemia. Oli aika mahtavat mestat, en malta odottaa, että saadaan pelaajat paikalle!
 Minä ja Selene kujakeijuilemassa Turussa. Larppi oli oikein viehättävä kokemus. Turkulaiset taisivat vähän ihmetellä meitä siivekkäitä kummallisuuksia juoksemassa pitkin puistoa!