Game Of Thronesin (seiskakauden) herättämiä ajatuksia

SPOILER ALERT! Tekstissä tullaan käsittelemään viimeisimmän jakson tapahtumia. Tarkastelen nyt ennen kaikkea sarjaa, vaikka kirjoja tulee toki käsiteltyä tässä samalla.

*
*
*

Game of Thrones sitten otti ja jäi melkoisen pitkälle tauolle. Seiskakaudella kuitenkin tapahtui varmaan enemmän kuin muutamalla edellisellä kaudella yhteensä, joten pieni sulattelu voikin olla paikallaan. Ehtiipä sitä vähän kertaamaan aiempia tapahtumia, ja vaikkapa lukaisemaan kirjat uudelleen ennen finaalia.

Tuntuu kummalliselta, että sarjaa on enää yksi kausi jäljellä. Eihän siitä tunnu niin pitkä aika olevan, kun bongasin mielenkiintoiselta vaikuttavan fantsusarjan alkavan Ylellä. Mutta no, lukiessani jotain ikivanhaa postaustani aiheesta tulin tajunneeksi, että kyllä siitä oikeastaan on. Mielipiteet hahmoista, ja perusteet näille mielipiteille ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. (Ihan hyvä niin. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun luette jotain ikuisuuksia sitten kirjoittamaanne tekstiä, ja tekee mieli vajota pöydän alle? Sellainen fiilis minulle tuli tuota vanhaa postaustani lukiessa.) Aika on mennyt nopeasti, ja jo pelkästään tuosta postauksesta on vierähtänyt viitisen vuotta. Hurjaa ajatella, että sarjan alkaessa minä oikeastaan olin vielä ihan pesunkestävä teini!

Suhtautumiseni oikeastaan koko sarjaan on vaihdellut vuosien varrella. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi pitänyt sitä nerokkaana, jännittävänä ja monin tavoin hyvin onnistuneena kokonaisuutena. Game Of Thrones vain rikkoo monia sellaisia fantasian piirteitä, joihin itse olen hyvin kiintynyt. Game Of Thronesissa ei ole selkeää hyvää ja pahaa. Päähenkilöitä tippuu armotta pitkin sarjaa. Tunnelma yleisesti on miltei koko ajan jossain määrin synkkä, tai vähintäänkin pahaa enteilevä. Harvaa (jos ketään) sarjan henkilöistä voi kutsua pyytteettömäksi. Monien fantasiateosten kohdalla on kyse nimenomaan puhtaasti hyvää tarkoittavan henkilön taistelusta pahaa vastaan. Hyvä on usein kuvattu henkeäsalpaavan kauniilla ja välillä ylevälläkin tavalla. Pahan kuvauksessa mennään syvälle sen ytimeen, mutta käsitellen sitä jonain erillisenä voimana, joka on määrä torjua. Juuri fantasia on ollut minulle rakasta siksi, ettei se tästä kaikesta huolimatta parhaimmillaan ole kuitenkaan suinkaan pintapuolista.

Game Of Thrones on siten genressään poikkeuksellinen teos, ja se on saanut siitä paljon kiitosta, ansaitusti. Omalla kohdallani fantasia on kuitenkin monesti ollut pakopaikka todellisen maailman kaaosta, pahuutta ja merkityksettömyyttä vastaan. Ymmärtänette siten, miksi fiilikseni ovat olleet välillä ristiriitaiset. Game Of Thrones ei ole palvellut minua siinä tarkoituksessa, mihin olen fantasiaa useimmin käyttänyt. Välillä on jopa tuntunut siltä, että siinä on elementtejä, jotka tahraavat jotain minulle erityisen tärkeää ja kaunista.

Toisaalta se on toki ollut myös virkistävää juuri tästä syystä. Game Of Thrones on hyvin puhtaasti aikansa kuva. Yhteisiä, suurempia arvoja ei ole, vaan elämä Westerosissa on pitkälti eri tahojen itsekkäiden intressien välistä taistelua. Samalla taustalla väijyy suurempi uhka, joka on Westerosin kansalaisille tilaisuus joko yhdistää voimansa, tai kaatua omaan itsekkyyteensä. Näin Game Of Thronesissa tullaan pohtineeksi myös ihmisluontoa yleensä, samoin kuin ihmiskunnan tulevaisuutta. Maailmanpoliittisessa tilanteessa saatamme nähdä samoja teemoja kuin siinä, mitä Westerosissa nyt tapahtuu. Meilläkin on suuria, yksittäisiä vallankäyttäjiä, joiden intressit ovat ristiriitaiset, ja uhka suuresta, kaikkia koskettavasta katastrofista ja tuhosta väijyy yllämme esimerkiksi ilmastonmuutoksen muodossa.

Seiskakauden tapahtumat viittaavat siihen, että viime kädessä Westerosissa vallankahvassa roikkuvat ihmiset todella yhdistäisivät voimansa muutamaa yksittäistä mulkkua lukuunottamatta, ja pyrkisivät taistelemaan  katastrofia vastaan. Luulen, että loppujen lopuksi Martin (tai viimeistään TV-sarjan tekijät) eivät halua päättää sarjaa niin masentavalla ja epätyydyttävällä tavalla, että Westeros sarjan lopuksi muuttuisi zombielandiaksi. Sarjan tuntien hinta tällaisesta lopusta tulee kuitenkin olemaan melkoinen. Meidän maailmamme kohtalon suhteen en ole ihan yhtä toiveikas. Uskon kyllä siihen, että ihmiset havahtuvat ilmastonmuutokseen, kun se alkaa tarpeeksi omaa persettä kutittaa, mutta silloin mitä todennäköisimmin on liian myöhäistä. Game Of Thronesissa uhka tuotiin keskeisten hahmojen kotioville, joten ajoissa toimiminen kävi vähän helpommaksi. Tosin no, Westerosinkin kohdalla on kyse ihan viime minuuteista.

Suuremman juonen lisäksi meneillään on lukuisia pieniä juonia, jotka keskittyvät hahmojen selviytymiseen, heidän tavoitteisiinsa ja ihmissuhteisiin. Hahmot itsessään ovat sen verran mielenkiintoisia sekoituksia erilaisia piirteitä, että heitä seuraa mielellään. Kunnioitan Martinia hahmojen luojana, mutta se ei tarkoita, että aina pitäisin hänen hahmoistaan. Yhdessä vaiheessa jopa
ajattelin, että kenenkään muun kuin ehkä Tyrionin kuolema ei liikkuttaisi minua pätkääkään.

Suhtautumiseni hahmoihin on ollut vaihteleva pääosin kahdesta eri syystä. Toinen liittyy minuun itseeni ja omaan henkiseen kasvuuni. Sarjan alussa olen kiintynyt hahmoissa hyvin erilaisiin piirteisiin kuin nykyään, sillä olin itse hyvin erilainen ihminen. Toinen taas liittyy ihan itse hahmoihin. Martin on kirjoittanut hahmonsa niin, että samaa hahmoa on täysin mahdollista vihata ja rakastaa sarjan eri vaiheissa ja jopa samaan aikaan. Yllätyin seiskakaudella siitä, miten rajusti reagoin siihen, kun Jaime Lannisterin henki oli uhattuna. Jaime ei ollut missään nimessä mikään inhokkihahmoni, mutta minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten paljon ihan oikeasti pelkäsin hänen henkensä puolesta The Spoils Of Warissa. Kiintyminen oli tapahtunut ihan vaivihkaa ja vähitellen.

Hahmot tuntuvat yleensäkin herättävän ihmisissä melkoisen voimakkaita reaktioita, mutta itse en ole monenkaan hahmon kuolemaa ihan tosissani toivonut. Suhtautumiseni esimerkiksi Cerseihin on kulkenut fanittamisesta sääliin. Sarjan alussa näin hänet vahvana ja sanavalmiina naisena, sittemmin taas aika erilaisessa valossa. Cersein tarina on mielestäni aika surullinen. Hän on aina jäänyt jonkun varjoon. Ensin perheessä sukupuolensa takia, myöhemmin avioliitossa miehensä kuolleen rakastetun. Cerseillä ei ole perheensä lisäksi ollut juuri luotettuja ihmisiä, jonka vuoksi hänen on täytynyt todella ponnistella selvitäkseen. Sen vuoksi naiselle on kehittynyt hyvin kylmä ja kova maailmankuva. Viimeisimmillä kausilla vastoinkäymiset ovat olleet sen verran suuria, etten varsinaisesti ihmettele hänen hahmokehitystään. Osaahan hän olla raivostuttava, mutta enemmänkin minua säälittää se, miten hän ajaa ihmisen toisensa jälkeen pois luotaan, vaikka ihan alkujaan kyse on ollut kaipuusta turvallisuuteen ja onneen.

Tällä kaudella myös Baelishin kuolema herätti hilpeyttä sarjan fanien keskuudessa. Olihan kohtaus osin aika koominen, ja Baelish sai kyllä ansaitsemansa lopun. Siitä kuvastui hyvin se, että hahmo on kenties mestarimanipuloija, mutta rohkea tai kunniallinen hän ei missään nimessä ole. Martin on joskus jossain haastattelussa muistaakseni todennut, että hahmot kuolevat lähes aina omien mokiensa ja puutteidensa seurauksena. Baelish kaatui omaan ylimielisyyteensä siinä mielessä, että aliarvioi Starkit. Samoin hän aliarvioi Sansan ja Aryan välisen siteen. Lisäksi Baelish toki kohtasi loppunsa myös sen vuoksi, että poikkesi valitsemastaan synkästä taktiikasta. Rakkaus Sansaan sokaisi Pikkusormen tässä kohdin sen verran pahasti, että tämä meni paljastamaan liikaa toimintamalleistaan. Se on harmillista sen kannalta, että Petyr toi valtaistuinpeliin paljon jänniä käänteitä, ja olihan hän myös hahmona erityisen mielenkiintoinen seurata.

Hahmojen suhteen yllätyin tällä kaudella siitä, miten huomasin kiintyneeni Joniin, ja jopa Daenerykseen, josta en monessa kohtaa pitänyt ollenkaan. Jon oli ollut hahmona toki hyväsydäminen ja harvinaisen oikeudentajuinen, mutta välillä myös vähäsen tylsä. Daenerys puolestaan oli välillä aika rasittava powertrippaillessaan melkoisesti. Hänessä kuvastui minun silmiini jossain vaiheessa perinteinen, itseriittoinen hallitsija, jonka parhaat saavutukset ovat oikeastaan lähinnä muiden ansiota. Toki hänelle täytyi antaa pisteitä armollisuudesta orjia kohtaan, mutta jossain vaiheessa tuntui, että status orjien pelastajana merkitsi hänelle enemmän kuin oikeasti heidän vapauttamisensa. Daeneryksen hahmosta tuntuu kuitenkin hioutuneen nuo suurimmat ärsyttävyydet pois, ja hahmo tuntuu ylipäänsä aikuistuneen. (Osittain tämä varmasti on myös hänen erinomaisen neuvonantajansa, Tyrionin, vaikutusta.) Nyt Daeneryksestä välittyy enemmänkin vain terve itsetietoisuus yhdistettynä niihin jo aikaisemminkin näkyneisiin positiivisiin puoliin. Hänessä tykkään myös tietystä äkkipikaisuudesta. Toki se ei hahmolle itselleen välttämättä ole kovin hyvä asia, mutta se tuo häneen inhimillisyyttä.

Jon ei hahmona ole sen moniulotteisempi kuin ennenkään, mutta häneen on vain kiintynyt. Luulen, että se johtuu nimenomaan hahmon hyvistä ominaisuuksista yhdistettynä siihen, että miestä on tullut nyt seurattua lukuisten kausien ajan. Hänen kohdallaan kyse on oikeastaan ollut hyvin tyypillisestä, perinteisen fantasian mukaisesta tarinasta: oikeamielinen hahmo nousee heikoista lähtökohdista ja kasvaa koko tarinan sankariksi. Jonin hyväsydämisyys kyllä tekee sen, että muiden hahmojen pelatessa veristä valtaistuinpeliään häntä tekee mieli halata ihan vain siksi, että hahmon arvomaailma on vähän toinen.

Jonista ja Danysta puhuttaessa täytyy varmaan kommentoida myös vähän heidän välistään suhdetta. Se on jakanut mielipiteitä ihan urakalla. Toiset ovat aivan rakastuneita pariin, toiset taas inhoavat syvästi. Minun suhtautumiseni ei ole kovinkaan jyrkkä, mutta pääasiassa se on ihan positiivinen. Toki voi ajatella, että suhde menee vähän fanserviceksi, eikä olisi oikeasti ihan hirveän realistinen. Voi tuntua myös vähän kliseiseltä ja imelältä laittaa juuri kaksi sarjan semisti oikeamielistä, sorrettuja puolustavaa ja huonoista lähtökohdista suuruuteen noussutta hahmoa yhteen. Nuo ovat ihan valideja pointteja. Kuitenkin minusta Dany ja Jon tulena ja jäänä täydentävät toisiaan. Eräs ystäväni nosti hyvin esiin sen, että Jonissa itsessään jo yhdistyvät tuli ja jää, joten siten paritus on melko turha. Se on totta, mutta suhteessa näemme tämän liiton vielä konkreettisempana vastavoimien liittona. Se on jonkinlainen onnellinen jatkumo Rhaegarille ja Lyannalle, joiden tarina päättyi niin onnettomasti. Tai no, toistaiseksi onnellinen. Epäilen vahvasti, ettei Jonin ja Danyn tarina tule päättymään kovin onnellisesti. Lisäksi pidän mahdollisena, että suhteella voi olla vahva merkitys tulevien tapahtumien kannalta. Tuntuisi hyvin epämartinmaiselta tehdä tuollainen unelmapari ilman, että sillä olisi mitään merkitystä tai, etteikö heidän tarinansa jossain vaiheessa kohtaisi traagisen lopun. (Toki tässä täytyy ottaa huomioon vielä sekin, ettei insestin yleisyys GoTissa välttämättä tarkoita sitä, että Jon ja Dany olisivat asian kanssa ihan ok. Suhde voi kariutua hyvin nopeastikin. Aika näyttää.)

Koska sarjassa on ihan liikaa analysoitavaa yhteen postaukseen, luulen, että tulen kirjoittamaan vielä useampia tekstejä etenkin yksittäisiin hahmoihin liittyen. Tähän loppuun voisin yksinkertaisesti tiivistää, miten ajattelen seiskakaudesta yleensä.

Seiskakaudella tosiaan edettiin melko nopeasti. Ehkä vähän liiankin pikakelauksella. Isojen linjojen mukaan eteneminen toi joka jaksoon omia eeppisiä hetkiään, mutta toisaalta söi paljon hahmojen väliseltä kommunikaatiolta ja suhteiden rakentamiselta. Onneksi monet hahmojen väliset hetket olivat itsessään niin kultaisia, että ihan hirveää vahinkoa ei päässyt tapahtumaan. Osittain nopea eteneminen voi olla syy myös sille, miksi päädyimme todistamaan muutamia deus ex machina-tilanteita. Niitä en välttämättä olisi kyllä GoTissa halunnut nähdä, kun sarjan parhaimpia puolia ovat yleensä nimenomaan strategiset jutut, ja yllättävät, nerokkaat juonenkäänteet. Kaudesta jäi kuitenkin vahvasti sellainen fiilis, että nyt pakettia aletaan laittamaan kasaan, joka tuo toki siihen oman viehätyksensä. Lisäksi saimme nähdä seiskakaudella monia aivan loistavia kohtauksia. (Mm. Olennan kuolemaa edeltävä keskustelu, Tyrionin ja Cersein keskustelu, Tormundin Brienne-ihastelut ja mitä näitä nyt vielä oli!) Lisäksi viimeisessä jaksossa oli etenkin loppupuolella sellaista ryminää ja ryskettä, että pisti kyllä hiljaiseksi. Huh.

Nyt tuntuu vähän tyhjältä kieltämättä. Onneksi on vielä yksi kausi tulossa sitten joskus. Lisäksi tälle kai on odotettavissa jonkinlaisia spin off-sarjoja tai leffoja. Jään mielenkiinnolla odottamaan.

Loppuun biisi, joka tiivistää hyvin kauden lopun tunnelmia:

Mikä tekee ihmisestä viehättävän?

Viehättävät ihmiset piristävät päivää aina edes pikkuisen. Käytän sanaa viehättävä, sillä vaikka voisin yhtä hyvin sanoa kaunis, saatettaisiin se helposti käsittää väärin. En nimittäin tässä meinaa pelkästään ulkoista kauneutta, vaikka silläkin voi olla vaikutusta asiaan.

Minun käsitykseni viehättävyydestä on toki vain omani, sillä tämä on varmaankin kärjessä niissä asioissa, jotka ovat ennen kaikkea henkilökohtaisia preferenssejä. Tarkastelemme ihmisiä hyvin erilaisten lasien läpi, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, mitä näemme. Joku ihminen voi olla yhden mielestä itsevarma ja kantaa itsensä upeasti, mutta samaan aikaan toinen voi nähdä hänet ylimielisenä ja liian itsetietoisena. 

Se minua vähän harmittaa, että monen silmiin viehättävyys tuntuu ainakin tietoisella tasolla tarkoittavan juurikin samaa kuin upea ulkonäkö. En toki kiellä, etteikö ulkonäkö vaikuttaisi arviooni ihmisen viehättävyydestä, muttei se todellakaan ole ainut kriteeri. Upeat kasvonpiirteet, vartalo ja hiukset ovat aina plussaa muuhun kokonaisuuteen. Ne eivät siltikään oikein yksinään jaksa kiinnostaa. Tässä maailmassa on loppujen lopuksi melko paljon ihmisiä, jotka täyttävät ainakin jonkun, ellei jopa kaikki noista kriteereistä. Samaan aikaan noissa ominaisuuksissa ei yksinään ole oikein mitään tartuntapintaa ja syvyyttä. 

Ulkonäkö ei toki ole vain asioita, joiden kanssa olemme syntyneet. Me myös itse muokkaamme sitä ja ilmennämme sen kautta asioita persoonassamme. Samoin teemme päätelmiä toisten sisäisestä maailmasta heidän ulkonäkönsä perusteella ja assosioimme ulkonäköpiirteitä eri asioihin. Minulla esimerkiksi on joku kumma juttu luonnollisen punaisiin hiuksiin. Se todennäköisesti tulee siitä, että yhdistän ne jollain tasolla keltteihin, joiden kulttuurista olen melkoisen kiinnostunut. Moniin vetoavat myös tietyt pukeutumistyylit. Minun mielenkiinnonkohteillani on aika paljon luonnollisempaa viehättyä vaikkapa historiasta inspiroituneista kuin hiphop-kulttuurin ympärille syntyneistä tyyleistä. Tyylin voi yhdistää myös erilaisiin luonteenpiirteisiin ja ominaisuuksiin. Esimerkiksi goottilookissa on minun silmiini tietynlaista vampyyrihenkistä eroottisuutta, mystisyyttä ja kiehtovuutta. Joskus vähän kapinahenkeäkin.

Joskus jonkun ulkonäkö kokonaisuudessaan voi olla upea paketti, mutta jostain syystä on silti vaikea kokea hänet viehättäväksi. Ihminen saattaa olla sinänsä hyvännäköinen, mutta jotenkin ei vain erityisesti kolahda. Joskus taas huomaa johonkin tutustuttuaan pitävänsä häntä todella viehättävänä, vaikkei ehkä ajattelisi samalla tavalla, mikäli toinen olisi täysin tuntematon ja kävelisi kaupungilla vastaan. Hyvin suuri osa viehätysvoimasta koostuukin ihmisen karismasta. Sanana tuo on ehkä vähän mitäänsanomaton, kun sitä yleensä käytetään sanavalmiista, esiintymistaitoisesta ja itsevarmasta tyypistä. Toki nuokin piirteet voivat olla oikein viehättäviä, mutta karisma on minun silmiini niin paljon muutakin. 

Ensinnäkin se kytkeytyy osittain siihen, että ilmentää olemuksessaan omia mielenkiinnonkohteitaan, arvojaan ja persoonaansa. Toisaalta se on myös sitä, että ilmentää niitä jollain omaperäisellä ja kauniilla tavalla. Viehättävyys onkin monesti kytköksissä uniikkiuteen. Kai tähänkin pätee jonkinlainen kysynnän ja tarjonnan laki. Minua henkilökohtaisesti viehättävät ihmisissä mielenkiintoiset yhdistelmät eri luonteenpiirteitä, joskus vähän ristiriitaisetkin. Samoin bongaan itseni myös usein ihastelemasta kaunista, persoonallista tai erityisen eloisaa elekieltä. 

Aina kyse ei tarvitse olla edes siitä, että täyttäisi vaikkapa minun etukäteen asettamani kriteerit. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, monesti riittää, että ihminen on oma itsensä. Se, että sanon riittää ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi mitenkään helppo juttu. Meillä kaikilla on erinäisiä pelkoja, joiden takia moni ei ihan täysillä uskalla olla sitä, mitä pohjimmiltaan on. Jotkut meistä eivät edes oikein tiedä, ketä ovat. Ne, jotka siihen pystyvät erottuvat kyllä joukosta. Itseään rakastavissa ihmisissä on omanlaisensa hehku, joka on aika mahtavaa katsottavaa.

Myös esimerkiksi sillä on vaikutusta viehtymyksen kokemiseen, miten hyvin tuntee toisen. Monen kohdalla uusi, tuntematon ja salaperäinen kiehtoo. Tuntemattomasta on myös helppo kuvitella kaikenlaista. Minusta olisi ihana uskoa jonkinlaiseen intuitioon, mutta jossain määrin kyllä rakennamme illuusioita kiinnostavilta vaikuttavien ihmisten ympärille. Onneksi voimme kuitenkin ajan myötä myös löytää toisista ihmisistä lisää mielenkiintoisia, yhä vain enemmän inspiroivia asioita. Toki pitkän tuntemisen kautta tulee törmänneeksi myös siihen tosiasiaan, ettei viehättävinkään ihminen ole aina kaikkein parhaassa iskussa. Itse kuitenkin yritän nähdä ihmisissä sen kokonaisvaltaisen kauneuden, joka käsittää myös ne varjopuolet.

Kyllähän näitä piirteitä ja muita pointteja voisi luetella loputtomiin. Siltikään en täysin kykenisi tavoittamaan sitä, mitä todella tarkoitan. Joissain ihmisissä nyt on vaan jotain ihan sairaan siistiä taikahehkua. Ehkä viehtymykseen liittyykin olennaisesti se, ettei sitä ihan täysin voi selittää tai pukea sanoiksi. Ehkä se on siinä se juttu, ettei mitään kaavaa näille asioille ole olemassa.

 

Tässä tyyppiesimerkki viehättävistä henkilöistä. Kuten kuvasta saattaa huomata, ovat he kiistämättä komeita tapauksia, mutta lukaskaapa se LOTR, niin ymmärrätte oikeasti mitä tarkoitan.  

Tajunnanvirtaa toivosta, uskosta ja niiden horjumisesta

Minulla on jotenkin aina ollut omituinen fiksaatio kultaisista nuoruusvuosista. Olen rakastanut lukea sellaisista myös kirjoista, hyvänä esimerkkinä voisi käyttää vaikka Harry Potteria. Harryn vanhempien nuoruus kuvattiin melkoisen idyllisenä, ja hän itsekin pääsi vastoinkäymisistä ja vaaroista huolimatta kokemaan syvän ystävyyden ja voimakkaita yhteenkuuluvuuden kokemuksia, samoin kuin nuoruusvuosina syntyneen, mitä todennäköisimmin läpi elämän kestävän rakkauden.

Sittemmin olen kuullut myös ystäviltäni tarinoita heidän teinivuosistaan. Niiden aikana he ovat saattaneet kokea hyvinkin rankkoja asioita, mutta huomioni kiinnittivät erityisesti ne kauniit muistot. Noissa muistoissa on esiintynyt todella tiiviitä ja upeita ihmissuhteita, niiden kautta näihin päiviin jatkunutta yhteisöllisyyden kokemusta ja ihan käsittämättömän upeita konkreettisia kokemuksia. Ihan jo se tapa, jolla ystäväni näistä ystävistään ja kokemuksistaan puhuvat, on jotenkin todella poikkeuksellisen kaunis. Vahvimman vaikutuksen minuun tekivät erään ystäväni jokin aika sitten näyttämät valokuvat. Niistä välittyi jotain sellaista, mitä olisin halunnut itse enemmän omiin teinivuosiini.

Olen ollut melko lumoutunut noista keskusteluista, mutta samaan aikaan myös vähän surullinen siitä, etten ole itse kokenut mitään vastaavaa. On minulla ystäviä ollut, muttei mitään yhteisen mielenkiinnon kohteen ympärille rakentuvaa, tiivistä ystäväpiiriä. Olen aina tehnyt omia juttujani vähän yksikseni. Puhumattakaan nyt siitä, että oma nuoruuteni oli kokonaisuudessaan melko synkkä. Esimerkiksi yläaste oli sellaista aikaa, että vaikka yksi silloisista ystävistäni onkin edelleen enemmän tai vähemmän elämässäni läsnä, emme oikein kykene puhumaan edes niiden aikojen valonpilkahduksista. Mieluummin kumpikin vain unohtaisi koko ajanjakson.

Lisäksi minulla on aina ollut vähän kummallinen tunne siitä, että porukassakin olen yksin. Osittain se on varmasti ollut ihan realistinenkin tunne juuri noiden mielenkiinnon kohteiden poikkeavuuden vuoksi. Osin taitaa valitettavasti olla kyse minulle kehittyneestä tavasta tulkita ympäristöäni ja itseäni. Välillä sosiaaliset tilanteet tuntuvat kummallisilta näytelmiltä, jossa on vain leikittävä mukana. Joskus tuntuu, että eläisimme jossain omituisessa, kummallisten sääntöjen maailmassa, jossa ei oikein ole järkeä. Esimerkkinä noista säännöistä voisi käyttää vaikka jotain small talk-tilanteita. Monet tuntuvat kokevan nuo tilanteet aivan luonnollisina, mutta minun silmääni ne ovat melko hullunkurisia: kaksi ihmistä jauhamassa jostain, joka ei oikeastaan kiinnosta kumpaakaan, vain siksi, ettei tarvitsisi olla hiljaa. Mikä hiljaisuudessa oikeastaan on niin pahaa tai kiusaannuttavaa?

Joudun vähän tasapainoilemaan siinä, etten ihan kauheasti alkaisi rypeä itsesäälissä näiden ulkopuolisuuden tunteideni kanssa. Vaikka nämä kokemukset täytyy käsitellä, ei niitä pidä alkaa vahvistamaan. Koen, että osittain tässä on kyse nimenomaan siitä, että olen itse luonut jonkinlaisen muurin minun ja muiden välillä sen seurauksena, etten ole kyennyt käsittelemään ulkomaailman aiheuttamaa kipua muuten. Välillä se vähän huolestuttaa. Ihmiset eivät yleensä muutu erityisen mukavaan suuntaan silloin, kun samaistuminen ympäristöön heikentyy ja vastakkainasettelujen luominen itsensä ja ympäröivän maailman välille alkaa. Valitettavasti kokemusta on myös omalta kohdalta.

Olen yrittänyt kovasti muistutella itseäni siitä, että olen piakkoin 24-vuotias, eikä elämäni suinkaan ole ohitse. Minulla on vielä hyvät mahdollisuudet hankkia niitä yhteenkuuluvuuden kokemuksia, ja päästä eroon näistä vääristyneistä ajatusmalleista. Minua kuitenkin vainoaa ajatus siitä, etten koskaan enää tule kokemaan kauniitakaan asioita kuin lapsi tai teini. En pysty suhtautumaan niihin naiivisti varauksetta, ja olen kokenut jo sen verran pahaa, että minun on vaikea säilyttää elämänasenteessani satumaista pilkettä. Toisaalta olen ehkä poikkeuksellisen hyvä unelmoimaan ja kuvittelemaan kaikenlaista kaunista ja tainomaista, ehkä aika mahdotontakin. Se osaa olla vähän vaarallinen yhdistelmä välillä. Välillä tuntuu ihan älyttömän raskaalta nähdä paratiisi päänsä sisällä, mutta kohdata ulkopuolella vain tuhkaa. Toki asia ei ole ihan noin mustavalkoinen oikeasti, mutta tuon tunteen vallassa välillä olen.

Jotenkin olen silti iloinen siitä, että nämä tunteet tulevat ulos. Huomaan nyt oikeasti surevani jotain. Tämä ei ole epämääräistä ahdistusta, jota en uskalla kohdata, ja joka väijyy muodottomana jossain alitajunnan perukoilla. Tämä on selvästi jotain, mitä käsittelen, ja josta uskon kasvavani eteenpäin. Olen kokenut viime aikoina melko paljon vastoinkäymisiä myös ihan konkreettisesti, joka varmaan on laittanut tätä surua liikkeelle. Koen nimittäin, että tämä on jotain sellaista, joka on ollut minussa aina. Odottanut vain, että se otettaisiin kunnolla käsittelyyn. Jonkinlainen melankolisuus varmaan tulee aina olemaan osa persoonaani, mutten halua sen etenevän siihen pisteeseen, että katkon siteeni ulkomaailmaan ihan totaalisesti. Sen vuoksi on nyt tärkeää tehdä niitä valintoja, jotka ajavat onnellisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Katkoa ne sairaat oksat, joista tauti voi mahdollisesti levitä laajemmalle.

 

 Et voine nousta
ennen kuin olet repinyt
irti tuon olemuksen
joka luontosi tappaa
kalvaa viimeiseen henkäykseen
ja samalla väittää
vielä hetkien odottavan

 

Niin hiipunut leimu
kuin jo hiiltynyt ois
Kerran juoksen vielä
kerran voin kurkottaa
Korret lakastuneet vievät
minut aamun valkeaan
Sen noustessa tunnen
jonkin pois lipuvan 

Tämä multa käskee luovuttamaan
viimeiset maallisen järkeni rippeet
Tapasi elää syö sinut sisältä päin
et voi antaa sen saada sinua taas

Vorna - Harmaudesta

On kaikki pian vailla tarkoitusta
Taivas luonut jo katseensa pois
Askel tuskaan, askel vapauteen
Jos tänne jään, en täältä löydä mitään

Vain varjot kulkevat tästä
Seuraavat toisiaan
Eivät odota ketään

Moonsorrow- Jäästä syntynyt/Varjojen virta

In every night there's a different black
in every night I wish that I was back
to the time when I rode
through the forests of old

In every winter there's a different cold
in every winter I feel so old
so very old as the night
so very old as the dreadful cold

Burzum - Erblicket die Töchter des Firmaments

Now faith is dead and we shut our eyes
Wishing God were blind
And our world comes apart, tearing at the seams
Banished from our dreams

Be not afraid of what you will become
Be more afraid of what you are right now
Innocence is calling over on the other shore

Dark patches fall over our lives
Covering our lies
Then innocent eyes spill forth a light and smile
Like a child

Angry grey towers look down from the sky
Judging us from inside
But after the Fall we will find in time
That ours was not a crime
Backworld - After The Fall