*
*
*
Game of Thrones sitten otti ja jäi melkoisen pitkälle tauolle. Seiskakaudella kuitenkin tapahtui varmaan enemmän kuin muutamalla edellisellä kaudella yhteensä, joten pieni sulattelu voikin olla paikallaan. Ehtiipä sitä vähän kertaamaan aiempia tapahtumia, ja vaikkapa lukaisemaan kirjat uudelleen ennen finaalia.
Tuntuu kummalliselta, että sarjaa on enää yksi kausi jäljellä. Eihän siitä tunnu niin pitkä aika olevan, kun bongasin mielenkiintoiselta vaikuttavan fantsusarjan alkavan Ylellä. Mutta no, lukiessani jotain ikivanhaa postaustani aiheesta tulin tajunneeksi, että kyllä siitä oikeastaan on. Mielipiteet hahmoista, ja perusteet näille mielipiteille ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. (Ihan hyvä niin. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun luette jotain ikuisuuksia sitten kirjoittamaanne tekstiä, ja tekee mieli vajota pöydän alle? Sellainen fiilis minulle tuli tuota vanhaa postaustani lukiessa.) Aika on mennyt nopeasti, ja jo pelkästään tuosta postauksesta on vierähtänyt viitisen vuotta. Hurjaa ajatella, että sarjan alkaessa minä oikeastaan olin vielä ihan pesunkestävä teini!
Suhtautumiseni oikeastaan koko sarjaan on vaihdellut vuosien varrella. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi pitänyt sitä nerokkaana, jännittävänä ja monin tavoin hyvin onnistuneena kokonaisuutena. Game Of Thrones vain rikkoo monia sellaisia fantasian piirteitä, joihin itse olen hyvin kiintynyt. Game Of Thronesissa ei ole selkeää hyvää ja pahaa. Päähenkilöitä tippuu armotta pitkin sarjaa. Tunnelma yleisesti on miltei koko ajan jossain määrin synkkä, tai vähintäänkin pahaa enteilevä. Harvaa (jos ketään) sarjan henkilöistä voi kutsua pyytteettömäksi. Monien fantasiateosten kohdalla on kyse nimenomaan puhtaasti hyvää tarkoittavan henkilön taistelusta pahaa vastaan. Hyvä on usein kuvattu henkeäsalpaavan kauniilla ja välillä ylevälläkin tavalla. Pahan kuvauksessa mennään syvälle sen ytimeen, mutta käsitellen sitä jonain erillisenä voimana, joka on määrä torjua. Juuri fantasia on ollut minulle rakasta siksi, ettei se tästä kaikesta huolimatta parhaimmillaan ole kuitenkaan suinkaan pintapuolista.
Game Of Thrones on siten genressään poikkeuksellinen teos, ja se on saanut siitä paljon kiitosta, ansaitusti. Omalla kohdallani fantasia on kuitenkin monesti ollut pakopaikka todellisen maailman kaaosta, pahuutta ja merkityksettömyyttä vastaan. Ymmärtänette siten, miksi fiilikseni ovat olleet välillä ristiriitaiset. Game Of Thrones ei ole palvellut minua siinä tarkoituksessa, mihin olen fantasiaa useimmin käyttänyt. Välillä on jopa tuntunut siltä, että siinä on elementtejä, jotka tahraavat jotain minulle erityisen tärkeää ja kaunista.
Toisaalta se on toki ollut myös virkistävää juuri tästä syystä. Game Of Thrones on hyvin puhtaasti aikansa kuva. Yhteisiä, suurempia arvoja ei ole, vaan elämä Westerosissa on pitkälti eri tahojen itsekkäiden intressien välistä taistelua. Samalla taustalla väijyy suurempi uhka, joka on Westerosin kansalaisille tilaisuus joko yhdistää voimansa, tai kaatua omaan itsekkyyteensä. Näin Game Of Thronesissa tullaan pohtineeksi myös ihmisluontoa yleensä, samoin kuin ihmiskunnan tulevaisuutta. Maailmanpoliittisessa tilanteessa saatamme nähdä samoja teemoja kuin siinä, mitä Westerosissa nyt tapahtuu. Meilläkin on suuria, yksittäisiä vallankäyttäjiä, joiden intressit ovat ristiriitaiset, ja uhka suuresta, kaikkia koskettavasta katastrofista ja tuhosta väijyy yllämme esimerkiksi ilmastonmuutoksen muodossa.
Seiskakauden tapahtumat viittaavat siihen, että viime kädessä Westerosissa vallankahvassa roikkuvat ihmiset todella yhdistäisivät voimansa muutamaa yksittäistä mulkkua lukuunottamatta, ja pyrkisivät taistelemaan katastrofia vastaan. Luulen, että loppujen lopuksi Martin (tai viimeistään TV-sarjan tekijät) eivät halua päättää sarjaa niin masentavalla ja epätyydyttävällä tavalla, että Westeros sarjan lopuksi muuttuisi zombielandiaksi. Sarjan tuntien hinta tällaisesta lopusta tulee kuitenkin olemaan melkoinen. Meidän maailmamme kohtalon suhteen en ole ihan yhtä toiveikas. Uskon kyllä siihen, että ihmiset havahtuvat ilmastonmuutokseen, kun se alkaa tarpeeksi omaa persettä kutittaa, mutta silloin mitä todennäköisimmin on liian myöhäistä. Game Of Thronesissa uhka tuotiin keskeisten hahmojen kotioville, joten ajoissa toimiminen kävi vähän helpommaksi. Tosin no, Westerosinkin kohdalla on kyse ihan viime minuuteista.
Suuremman juonen lisäksi meneillään on lukuisia pieniä juonia, jotka keskittyvät hahmojen selviytymiseen, heidän tavoitteisiinsa ja ihmissuhteisiin. Hahmot itsessään ovat sen verran mielenkiintoisia sekoituksia erilaisia piirteitä, että heitä seuraa mielellään. Kunnioitan Martinia hahmojen luojana, mutta se ei tarkoita, että aina pitäisin hänen hahmoistaan. Yhdessä vaiheessa jopa
ajattelin, että kenenkään muun kuin ehkä Tyrionin kuolema ei liikkuttaisi minua pätkääkään.
Suhtautumiseni hahmoihin on ollut vaihteleva pääosin kahdesta eri syystä. Toinen liittyy minuun itseeni ja omaan henkiseen kasvuuni. Sarjan alussa olen kiintynyt hahmoissa hyvin erilaisiin piirteisiin kuin nykyään, sillä olin itse hyvin erilainen ihminen. Toinen taas liittyy ihan itse hahmoihin. Martin on kirjoittanut hahmonsa niin, että samaa hahmoa on täysin mahdollista vihata ja rakastaa sarjan eri vaiheissa ja jopa samaan aikaan. Yllätyin seiskakaudella siitä, miten rajusti reagoin siihen, kun Jaime Lannisterin henki oli uhattuna. Jaime ei ollut missään nimessä mikään inhokkihahmoni, mutta minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten paljon ihan oikeasti pelkäsin hänen henkensä puolesta The Spoils Of Warissa. Kiintyminen oli tapahtunut ihan vaivihkaa ja vähitellen.
Hahmot tuntuvat yleensäkin herättävän ihmisissä melkoisen voimakkaita reaktioita, mutta itse en ole monenkaan hahmon kuolemaa ihan tosissani toivonut. Suhtautumiseni esimerkiksi Cerseihin on kulkenut fanittamisesta sääliin. Sarjan alussa näin hänet vahvana ja sanavalmiina naisena, sittemmin taas aika erilaisessa valossa. Cersein tarina on mielestäni aika surullinen. Hän on aina jäänyt jonkun varjoon. Ensin perheessä sukupuolensa takia, myöhemmin avioliitossa miehensä kuolleen rakastetun. Cerseillä ei ole perheensä lisäksi ollut juuri luotettuja ihmisiä, jonka vuoksi hänen on täytynyt todella ponnistella selvitäkseen. Sen vuoksi naiselle on kehittynyt hyvin kylmä ja kova maailmankuva. Viimeisimmillä kausilla vastoinkäymiset ovat olleet sen verran suuria, etten varsinaisesti ihmettele hänen hahmokehitystään. Osaahan hän olla raivostuttava, mutta enemmänkin minua säälittää se, miten hän ajaa ihmisen toisensa jälkeen pois luotaan, vaikka ihan alkujaan kyse on ollut kaipuusta turvallisuuteen ja onneen.
Tällä kaudella myös Baelishin kuolema herätti hilpeyttä sarjan fanien keskuudessa. Olihan kohtaus osin aika koominen, ja Baelish sai kyllä ansaitsemansa lopun. Siitä kuvastui hyvin se, että hahmo on kenties mestarimanipuloija, mutta rohkea tai kunniallinen hän ei missään nimessä ole. Martin on joskus jossain haastattelussa muistaakseni todennut, että hahmot kuolevat lähes aina omien mokiensa ja puutteidensa seurauksena. Baelish kaatui omaan ylimielisyyteensä siinä mielessä, että aliarvioi Starkit. Samoin hän aliarvioi Sansan ja Aryan välisen siteen. Lisäksi Baelish toki kohtasi loppunsa myös sen vuoksi, että poikkesi valitsemastaan synkästä taktiikasta. Rakkaus Sansaan sokaisi Pikkusormen tässä kohdin sen verran pahasti, että tämä meni paljastamaan liikaa toimintamalleistaan. Se on harmillista sen kannalta, että Petyr toi valtaistuinpeliin paljon jänniä käänteitä, ja olihan hän myös hahmona erityisen mielenkiintoinen seurata.
Hahmojen suhteen yllätyin tällä kaudella siitä, miten huomasin kiintyneeni Joniin, ja jopa Daenerykseen, josta en monessa kohtaa pitänyt ollenkaan. Jon oli ollut hahmona toki hyväsydäminen ja harvinaisen oikeudentajuinen, mutta välillä myös vähäsen tylsä. Daenerys puolestaan oli välillä aika rasittava powertrippaillessaan melkoisesti. Hänessä kuvastui minun silmiini jossain vaiheessa perinteinen, itseriittoinen hallitsija, jonka parhaat saavutukset ovat oikeastaan lähinnä muiden ansiota. Toki hänelle täytyi antaa pisteitä armollisuudesta orjia kohtaan, mutta jossain vaiheessa tuntui, että status orjien pelastajana merkitsi hänelle enemmän kuin oikeasti heidän vapauttamisensa. Daeneryksen hahmosta tuntuu kuitenkin hioutuneen nuo suurimmat ärsyttävyydet pois, ja hahmo tuntuu ylipäänsä aikuistuneen. (Osittain tämä varmasti on myös hänen erinomaisen neuvonantajansa, Tyrionin, vaikutusta.) Nyt Daeneryksestä välittyy enemmänkin vain terve itsetietoisuus yhdistettynä niihin jo aikaisemminkin näkyneisiin positiivisiin puoliin. Hänessä tykkään myös tietystä äkkipikaisuudesta. Toki se ei hahmolle itselleen välttämättä ole kovin hyvä asia, mutta se tuo häneen inhimillisyyttä.
Jon ei hahmona ole sen moniulotteisempi kuin ennenkään, mutta häneen on vain kiintynyt. Luulen, että se johtuu nimenomaan hahmon hyvistä ominaisuuksista yhdistettynä siihen, että miestä on tullut nyt seurattua lukuisten kausien ajan. Hänen kohdallaan kyse on oikeastaan ollut hyvin tyypillisestä, perinteisen fantasian mukaisesta tarinasta: oikeamielinen hahmo nousee heikoista lähtökohdista ja kasvaa koko tarinan sankariksi. Jonin hyväsydämisyys kyllä tekee sen, että muiden hahmojen pelatessa veristä valtaistuinpeliään häntä tekee mieli halata ihan vain siksi, että hahmon arvomaailma on vähän toinen.
Jonista ja Danysta puhuttaessa täytyy varmaan kommentoida myös vähän heidän välistään suhdetta. Se on jakanut mielipiteitä ihan urakalla. Toiset ovat aivan rakastuneita pariin, toiset taas inhoavat syvästi. Minun suhtautumiseni ei ole kovinkaan jyrkkä, mutta pääasiassa se on ihan positiivinen. Toki voi ajatella, että suhde menee vähän fanserviceksi, eikä olisi oikeasti ihan hirveän realistinen. Voi tuntua myös vähän kliseiseltä ja imelältä laittaa juuri kaksi sarjan semisti oikeamielistä, sorrettuja puolustavaa ja huonoista lähtökohdista suuruuteen noussutta hahmoa yhteen. Nuo ovat ihan valideja pointteja. Kuitenkin minusta Dany ja Jon tulena ja jäänä täydentävät toisiaan. Eräs ystäväni nosti hyvin esiin sen, että Jonissa itsessään jo yhdistyvät tuli ja jää, joten siten paritus on melko turha. Se on totta, mutta suhteessa näemme tämän liiton vielä konkreettisempana vastavoimien liittona. Se on jonkinlainen onnellinen jatkumo Rhaegarille ja Lyannalle, joiden tarina päättyi niin onnettomasti. Tai no, toistaiseksi onnellinen. Epäilen vahvasti, ettei Jonin ja Danyn tarina tule päättymään kovin onnellisesti. Lisäksi pidän mahdollisena, että suhteella voi olla vahva merkitys tulevien tapahtumien kannalta. Tuntuisi hyvin epämartinmaiselta tehdä tuollainen unelmapari ilman, että sillä olisi mitään merkitystä tai, etteikö heidän tarinansa jossain vaiheessa kohtaisi traagisen lopun. (Toki tässä täytyy ottaa huomioon vielä sekin, ettei insestin yleisyys GoTissa välttämättä tarkoita sitä, että Jon ja Dany olisivat asian kanssa ihan ok. Suhde voi kariutua hyvin nopeastikin. Aika näyttää.)
Koska sarjassa on ihan liikaa analysoitavaa yhteen postaukseen, luulen, että tulen kirjoittamaan vielä useampia tekstejä etenkin yksittäisiin hahmoihin liittyen. Tähän loppuun voisin yksinkertaisesti tiivistää, miten ajattelen seiskakaudesta yleensä.
Seiskakaudella tosiaan edettiin melko nopeasti. Ehkä vähän liiankin pikakelauksella. Isojen linjojen mukaan eteneminen toi joka jaksoon omia eeppisiä hetkiään, mutta toisaalta söi paljon hahmojen väliseltä kommunikaatiolta ja suhteiden rakentamiselta. Onneksi monet hahmojen väliset hetket olivat itsessään niin kultaisia, että ihan hirveää vahinkoa ei päässyt tapahtumaan. Osittain nopea eteneminen voi olla syy myös sille, miksi päädyimme todistamaan muutamia deus ex machina-tilanteita. Niitä en välttämättä olisi kyllä GoTissa halunnut nähdä, kun sarjan parhaimpia puolia ovat yleensä nimenomaan strategiset jutut, ja yllättävät, nerokkaat juonenkäänteet. Kaudesta jäi kuitenkin vahvasti sellainen fiilis, että nyt pakettia aletaan laittamaan kasaan, joka tuo toki siihen oman viehätyksensä. Lisäksi saimme nähdä seiskakaudella monia aivan loistavia kohtauksia. (Mm. Olennan kuolemaa edeltävä keskustelu, Tyrionin ja Cersein keskustelu, Tormundin Brienne-ihastelut ja mitä näitä nyt vielä oli!) Lisäksi viimeisessä jaksossa oli etenkin loppupuolella sellaista ryminää ja ryskettä, että pisti kyllä hiljaiseksi. Huh.
Nyt tuntuu vähän tyhjältä kieltämättä. Onneksi on vielä yksi kausi tulossa sitten joskus. Lisäksi tälle kai on odotettavissa jonkinlaisia spin off-sarjoja tai leffoja. Jään mielenkiinnolla odottamaan.
Loppuun biisi, joka tiivistää hyvin kauden lopun tunnelmia: