Immersio

Kesäkuu on ollut yhtä juoksemista paikasta ja mielentilasta toiseen, mutta myös hyvällä tavalla. Toissapäivänä esimerkiksi pelasin elämäni ensimmäisen Keskimaa-teemaisen larpin. Se on aika kummallista sen vuoksi, että aikanaan larppauksen aloittaessani tavoitteeni numero yksi oli ehdottomasti päästä pelaamaan Tolkienin maailmaa. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, ja hei, sain vielä haltian hahmokseni!

Rakastun larppaamiseen kerta kerralta enemmän. On ihan mieletön tunne, kun jossain vaiheessa unohtaa itsensä ja on ihan sataprosenttisesti hahmon töppösissä. (Viimeisimmässä pelissä en tosin käyttänyt kenkiä kuin murto-osan ajasta. Haltiani oli nimittäin paljasjalkainen. Luulen, ettei hoiperteluni varvikossa paljain ja naarmuisin jaloin ollut aina hirveän uskottavaa, mutta kyllä paljasjalkaisuus ehdottomasti toi kokemukseen jotain jännää!) Äskettäin pelaamassani Voldemortin sota-larpissa immersio oli toisinaan niin täydellinen, että huomasin oikeasti täriseväni ja itkeväni hahmon päätyessä miltei ylitsepääsemättömältä tuntuvaan tilanteeseen. Se ei kuitenkaan ollut niin epämiellyttävää, kuin miltä kuulostaa - enemmänkin kokemus oli puhdistava. Larpatessa onkin mahdollisuus kohdata myös omia kipukohtiaan turvallisesti. Se on terapeuttista, mutta toisaalta tykkään myös välillä ihan vain hassutella hahmossani. Bardin perinnön Aerendyl esimerkiksi silitteli kasveja ja meditoi erikoisissa paikoissa rauhallisina hetkinään.

Minusta on myös ihan mahtavaa katsoa muiden eläytymistä. Välillä näkee niin huikeita pelaajia, että ihmettelee, miksi ihmeessä nuo eivät ole ammattinäyttelijöitä. Kuitenkin kaikista upeinta on nähdä miten hauskaa ihmisillä on ja miten he ovat ihan sisällä hahmoissaan.

Tapaamani ihmiset ovatkin olleet aivan fantastisia. Monia tuntuu yhdistävän se, että he ovat hyvin aidosti juuri sitä mitä ovat ja elävät elämäänsä juuri omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Se on jotain sellaista, mitä arvostan ja johon voin samaistua.

Larppaamisen lisäksi olen ollut ihan uskomattoman innoissani saduista, joita olen ideoinut ja kirjoittanut. Minusta tuntuu, että nimenomaan larppaaminen on avannut joitain hanoja ja siksi pystyn nyt eläytymään kirjoittamiini teksteihin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Minulla on pitkään ollut ongelmana se, etten oikein osannut kiintyä kirjoittamiini hahmoihin ja he tuntuivat aina jäävän jotenkin kummallisen tyhjiksi - huolimatta siitä, miten paljon kaikkea mahdollista heihin yritin sisällyttää. Larpeissa olen eläytynyt erilaisiin fiktiivisiin hahmoihin ja yllättäen se tuntuu nyt kovin luontevalta kirjoittaessa. Myös musiikilla on ollut jotain vaikutusta asiaan. Näen yleensä mielessäni kappaleet tai niiden osat kohtauksina, joista sitten alkaa pikkuhiljaa kehkeytyä tarina. Luulen, että vahva siteeni tällä hetkellä kirjoittamaani tekstiin johtuu myös siitä, että se käsittelee minulle tärkeitä ja jopa sellaista perimmäistä laatua olevia teemoja ja arvoja. Kieltämättä tuo taitaa olla vähän sellaista kyynelkanavia avaavaa matskua.

Kaiken tämän sisältä tulvivan inspiksen keskellä on ollut ehkä vähän hermoja raastavaa yrittää keskittyä media-analyysin tenttiin. Välillä se on ollut yksinomaan tylsää, mutta toisaalta nuokin kirjat ovat inspiroineet minua jonkin verran - erilaisissa jutuissa tosin. Ajatus on lentänyt välillä siihen malliin, että itse lukeminen on meinannut jäädä ihan toissijaiseksi. Tuon aineston inpiroimana julkaisen varmaan jossain vaiheessa blogitekstin sanojen tai oikeastaan ihan kokonaisuudessaan kielen magiasta. Aihe on ihan uskomattoman mielenkiintoinen ja voisin hölistä siitä loputtomiin. Vähän epäilen, että minulle tulee vielä ikävä metafora-, dramaturgia- ja diskurssianalyysejä, kun ensi kuussa pääsen lukemaan työoikeuden tenttiin. (Ja joskus vielä halusin juristiksi, mitä ihmettä minä olen ajatellut?)

Heinäkuussa tulen viettämään paljon aikaa Mikkelissä ja ainakin toivottavasti käytän sen kirjoittamiseen. Postausideoitakin on kunnon jono eli mitä todennäköisimmin tulette kuulemaan minusta melko pian. 

 

 So live your dream beneath the northern horizon
Be at peace, set your heart in flight again
For the light is truth
The light is you 

Anathema- Dreaming Light

 Aina niin tyylikäs Hannabella kävi kylässä! Tästä pääsette kurkkaamaan Hannabellan lifestyleblogia, tästä kaunokirjallisia tekstejä ja tästä ihan supermielenkiintoista historiablogia!

 

 

 

 

Jos on yhtään enempää blogiani seuraillut, niin ei varmasti ole jäänyt huomaamatta, kuka tämä daami on, mutta linkataanpa nyt tasapuolisuuden nimissä myös Suvin blogi.

Rakkaudesta, osa 2: Ystävyys

Luin jokin aika sitten Maameren tarinoiden neljä ensimmäistä osaa. Ihastuin kovasti kirjailija Ursula Le Guinin värikkääseen ja intohimoiseen tapaan kuvata ystävyyssuhteita. Kirjan ystävyyssuhteet olivat yleensäkin sellaisia, joita itse pidän korkeassa arvossa. Niissä oli oikeaa syvyyttä, uskollisuutta ja vahvoja tunteita. Ne toivat arkeen omanlaistaan taikaa samalla tavalla kuin romanttinen rakkaus omaansa.

Minua vähän häiritsee se, miten ystävyys monesti nähdään koruttomana romanttiseen rakkauteen verrattuna. Totta kai romanttinen rakkaus on erityislaatuista omalla tavallaan, mutta niin on ystävyyskin. Monet silti yhdistävät ihmisistä innostumisen tai ihailun ihastumiseen. Minulta on taidettu useammin kuin kerran kysyä, olenko ihastunut johonkin uuteen tuttavuuteeni, kun fiilistelen heitä niin täysillä. Toisaalta en ihmettele sitä, sillä olen joskus menneisyydessä tullut itsekin sekoittaneeksi kaverillisen innostumisen ja ihastumisen toisiinsa. Myöhemmin olen onneksi oppinut, että myös inspiroiva ystävyys voi innostaa heittämään pari kärrynpyörää (en kyllä osaa, mutta anyway), pyöräyttämään novellin tai jopa kääntäämään elämän suunnan täysin.

Tuollainen miltei maagiselta tuntuva ystävyys kuitenkin myös vaatii paljon. Sen ehdoton edellytys on kokonaisvaltainen hyväksyntä myös niiden vähemmän kivojen puolien kohdalla. Se tarkoittaa sitä, että niistä ei syyllistetä, eikä niitä tarvitse padota sisäänsä. Itse asiassa yksi parhaista puolista todellisessa ystävyydessä onkin mielestäni se, että siinä on mahdollista käsitellä hyvinkin epäkorrekteja, itsekkäitä ja ikäviä tunteita. Sellaisia, joita emme oikeastaan haluaisi myöntää kellekään ja joiden ajattelukin jo oksettaa. Olen kuitenkin pannut merkille, että monesti tällaisten asioiden esiin tuominen lopulta palkitsee. Monen muutoksen kohdalla nimenomaan ääneen sanominen on se juttu, ja asiaa toki auttaa paljon se, että siihen saa myös toisen näkökannan. Omalla kohdallani olen huomannut myös sen, että oman haavoittuvaisuuden paljastaminen vähentää yksinäisyyden kokemusta. Tarve kätkeä itsensä kuorensa taakse vähenee ja yllättäen huomaa, että auki oleminen tuntuu oikeastaan yllättävän hyvältä.

Siltikään ystävyydessä ei ole kyse pelkästään tuskaisasta matkasta osapuolten kipupisteisiin. Siinä täytyy olla myös niitä asioita, jotka saavat näkemään maailman kauniina paikkana ja inspiroivat. Se syvenee myös niiden hyvien kokemusten kautta - ei pelkästään rankkojen. Pidän mielessä, ketkä ovat tukena vaikeina aikoinani, mutta samoin haluan muistaa ne ihmiset, keiden kanssa olen käynyt parhaat keskustelut, saanut hauskimmat päähänpistot ja kokenut yleensäkin kauneimmat hetket.

Erityisesti arvostan niitä hyviä keskusteluita - minä rakastan ihmisiä, joiden kanssa voi jutella tunteja putkeen ja keskustelu soljuu aiheesta toiseen aivan huomaamatta. Ajantaju katoaa ja on vain yksinkertaisesti mahtava olo. Yleensä olen kokenut tuollaisen tunteen vahvimpana niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa jaamme samoja mielenkiinnonkohteita ja jossain määrin myös arvoja. Aikamme on valitettavasti rajallista, joten ihmissuhteissani priorisoin tällaiset jutut ensimmäisiksi. Se kun kohentaa elämänlaatua huomattavasti. 

Kaikki ystävyyssuhteet eivät kuitenkaan perustu yhteisille mielenkiinnonkohteille tai arvoille. Joidenkin pohja on pitkässä yhteisessä historiassa, kun taas toisten elämäntilanteiden samankaltaisuudessa. Sitten on myös niitä kavereita, joita nähdään erilaisissa tapahtumissa ja vaikka juhlimassa. Nämä eivät ole huonoja syitä ystävyydelle, jos ne palvelevat tarkoitustaan. Itsekin haluan pitää kaveripiirissäni muutaman vanhan ystävän, vaikka mielenkiinnonkohteemme ja osittain arvommekin ovat kyllä lähteneet eri teille. Heidän läsnäolonsa takaa tietynlaisen jatkuvuuden kokemuksen ja toisaalta myös avaa silmiä toisenlaisille todellisuuksille kuin sille, missä itse elän. Toki olen myös kiintynyt heihin, mutta kiintymys yksin ei ole järin hyvä syy jatkaa ihmissuhdetta, mikäli siinä ei ole mitään muuta kantavaa voimaa.

Minuutemme rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja ihmissuhteemme vaikuttavat meihin monin tavoin. Siksi kannattaa olla tarkka siitä, ketä päästää oikeasti lähelleen. Itse päästin jossain vaiheessa ystäväpiiriini melkein kenet tahansa. En oikein osannut asettaa rajoja tai hennonnut sanoa ei. Jos joku halusi ystäväkseni, hän sellaiseksi pääsi. Ajattelin, että jokaisessa meissä on jotain ystävyyden arvoista. Varmasti onkin, mutta kaikki palat eivät sovi samaan palapeliin.

Hyvät lähtökohdatkaan eivät automaattisesti takaa ikuista ystävyyttä. Se osaa olla kauhean pelottavaa. Minä olen pienen elämäni aikana menettänyt jo usean ystävän – suurimman osan heistä yksinkertaisesti erilleen kasvamisen vuoksi. Jossain vaiheessa on vain tullut huomanneeksi, että ei meillä taida enää olla mitään yhteistä. Se voi olla hyvinkin lamauttava herääminen, etenkin jos kyse on ihmisestä, jonka kanssa on kokenut vahvaa yhteenkuuluvuutta. Monesti kaikki tuntuu tapahtuneen kuin hujauksessa ja muutosta tekisi mieli vastustaa ihan jo sen vuoksi. Väkisin roikkuminen aiheuttaa kuitenkin yleensä vain lisää tuskaa, kun esimerkiksi yhteisten puheenaiheiden puuttuminen tai arvomaailman ristiriidat johtavat turhautumiseen ja kinaan. Monesti tunnesekamelskaan sisältyy myös syyllisyyttä siitä, ettei enää viihdy toisen seurassa. Se on luonnollista, mutta sen takia ei pidä jäädä roikkumaan ihmissuhteeseen. Siinä vain hukkaa kummankin aikaa ja voimia. Ystävyyssuhde voi viedä niitä ihan toimivanakin, mutta erityisesti se tekee sitä silloin, kun se ei enää palvele tarkoitustaan. Pahimmillaan tällainen suhde voi myös muuttaa meitä, kun yritämme väkisin mukautua muottiin, jossa ystävyys toimisi.

Pelottavaahan se on, mutta elämässä täytyy opetella kestämään luopumista. Joskus ystäviä saattaa lähteä kerralla useampikin, mutta se voi olla myös hyvä asia. Meille kaikille tekee  hyvää opetella myös olemaan yksin, sillä silloin usein näemme selkeimmin todellisen itsemme. Sen jälkeen me emme enää tarvitse niin paljon sosiaalista hyväksyntää tunteaksemme olemme hyväksi. Ei myöskään ole hirveän ihmisläheinen lähtökohta käyttää ihmisiä pelkästään haavojemme laastareina - sitähän väkisin roikkuminen oikeastaan on.

Olen laatinut nyt melkoisen listan siitä, mitä vaadin ystäviltäni. Kuitenkin myös minulla on vastuu olla näiden ihmisten arvoinen. Haluan inspiroida ystäviäni ja tukea heitä parhaaksi mahdolliseksi itsekseen kasvamisessa. Pyrin siihen, että olen paikalla silloin, kun heillä on vaikeaa, mutta myös fiilistelemässä heidän elämänsä parhaimpia juttuja. Yritän myös varmistaa, etteivät minun kipupisteeni kuormita heitä liiaksi tai ainakin, että korvaan kuormittavuuteni jollain muulla. Se ei ole aina helppoa, mutta toisaalta kuitenkin nautin siitä - yksi parhaista tunteista maailmassa on se, kun kokee olevansa jonkun mahtavan jutun arvoinen. Kun voi katsoa itseään rehellisesti peilistä ja todeta oikeasti ansaitsevansa sen.

Lisäksi täytyy vielä sanoa, että pidän ihan hirvittävän suuressa arvossa sitä, mitä kaikkea voin kavereideni kanssa saada aikaan tiiminä. Esimerkiksi luovien juttujen puolelta ilmassa on ollut vaikka minkälaisia suunnitelmia, joista olen todella, todella innoissani. Vaikka olenkin monessa asiassa enemmän yksintyöskentelijä kuin tiimityöläinen, on tuotakin puolta kiva kehittää itsessään ja ennen kaikkea nähdä, mitä syntyy, kun useamman ihmisen lahjakkuudet yhdistetään. Eikä tämä oikeastaan päde vain niiden luovien juttujen kohdalla vaan ihan yleensäkin, oli kyse sitten jonkun ongelman ratkaisu tai ihan vain hauska illanvietto.

Kesä on ihan mahtavaa aikaa kaikkien mahdollisten upeiden kaverijuttujen toteuttamiseen, ottakaa siitä kaikki irti! Jos sopivia tyyppejä ei satu olemaan tavoitettavissa, niin suosittelen lämpimästi niiden etsimistä. Johonkin harrastustapahtumaan tai oman maun mukaisille festareille lähteminen vaikka itsekseen usein kannattaa. Olen itse mennyt larppaamaan tuiki tuntemattomien ihmisten keskelle ja kokenut sen ihan äärimmäisen palkitsevaksi. Uskon myös siihen, että kun itse tekee ja toteuttaa niitä omia tärkeimpiä ja inspiroivimpia juttujaan, niin se alkaa automaattisesti vetää puoleensa samanhenkistä porukkaa. Omalla kohdallani nimittäin kävi juuri niin.