Malleiluharrastuksen tulevaisuudesta

Olen kuluneiden kuukausien aikana miettinyt paljon malliharrastustani ja mihin suuntaan haluan sitä viedä. Olen kokenut jotkut siihen liittyvät aspektit viime aikoina luontaantyöntäviksi ja tullut siihen tulokseen, että jonkin on muututtava. Missään nimessä en aio rakkaasta harrastuksesta luopua, mutta olen päättänyt muuttaa suuntaa jonkin verran.

Huomasin viime vuonna, että harratuksen kylkeen oli päässyt kiinnittymään kaikenlaista ylimääräistä sälää. Olen erilaisissa malli- ja kuvaajaryhmissä Facebookissa ja siten tullut jonkin verran seuranneeksi niiden meininkiä. Välillä tuntui, että sillä oli minuun vähän turhan raju vaikutus. Pari hyvin rumaa draamaa seuranneena täytyy sanoa, etten halua olla noiden yhteisöjen kanssa hirveän syvällisissä tekemisissä. Uskon vilpittömästi, että monet ihmiset siellä ovat kivoja persoonia, mutten usko tuon ympäristön olevan kauhean terve. Someen liittyen huomaisin samoihin aikoihin myös kytänneeni aivan liikaa esimerkiksi Instagram-tykkäyksiäni ja ajatelleeni itseäni mallina, jonka täytyy monipuolistaa portfiliotaan, solmia kontakteja ja kasvattaa seuraajalistaansa.

Se ei yksinkertaisesti ollut minua. Minä malleilen vähän samoista lähtökohdista kuin larppaankin eli toteuttaakseni luovuuttani, käsitelläkseni tunteitani ja eläytyäkseni erilaisiin rooleihin. Minua kiinnostaa ennen kaikkea fantasia-, luonto-, historia- ja myyttiteemainen malleilu, sekä erilaiset tunnepitoiset ja tarinalliset kuvat. Jos en kuvauksissa pääse toteuttamaan luovuuttani ja ilmentämään kiinnostuksen kohteitani, koko malleilusta ei ole minulle hirveästi iloa. Silloin siitä tulee vain kuormittavaa.

Aikani ja voimani ovat rajalliset, joten senkin vuoksi oli tärkeä miettiä, mihin niitä käyttää. Opiskelut syövät suuren palan ajastani ja minulla on melkoinen määrä rakkaita harrastuksia: luen erilaisia tietoteoksia ja kaunokirjallisuutta, kartoitan tietämystäni Euroopan historiasta ja perinteestä, kirjoitan kaunokirjallista tekstiä sekä blogipostauksia, laulan ja etsin uutta musiikkia, liikun luonnossa ja kuntoilen, satunnaisesti harjoittelen myös pianonsoittoa ja sitten toki valokuvaan itsekin. Ai niin, ja nyt on alkanut kiinnostaa myös puutarhanhoito ja laajemmin ihan omavaraisuuskin. Tämän lisäksi pitäisi nähdä vielä rakkaita ihmisiäkin. Totuus on, ettei minulla yksinkertaisesti ole aikaa tai voimia hukattavaksi toisarvoisiin juttuihin.

Sen takia haluan vähentää varsinaisia kuvauksia, mutta kasvattaa niiden laatua. Haluan myös opetella itse kuvaamaan ideoitani paremmin. Harvoin ihminen kuitenkaan kykenee täysin tavoittamaan toisen vision, minkä vuoksi on aina iso plussa, jos pystyy tekemään kaiken alusta alkaen itse. Jotkut ideat ovat sellaisia, ettei niihin halua kuin sen oman kädenjäljen, eikä niitä halua kenenkään muun nimiin.

Toki on sitten niitä aivan mahtavia tuttuja ja vielä tuntemattomia kuvaajia, joiden kanssa haluan kuvata vastaisuudessakin. Uskon, että tästä edespäin yhteistyömme tulee olemaan vieläkin laadukkaampaa. En ole myöskään ollenkaan pahoillani siitä, että tulin tutustuneeksi useammanlaisiin malleilun muotoihin ja tavanneeksi erilaisia ihmisiä. Se oli ihan mielenkiintoinen seikkailu, ja sai minut varmistumaan siitä, mitä todella haluan tehdä ja mitä en. Palatkaamme siis entistä ehompien kuvien merkeissä!

***

Seuraavana esimerkki kuvista, joihin olen todella tyytyväinen. Nämä kuvasi Jukka Jalkanen jokin aika sitten. Minulla oli varsin selkeä visio siitä, minkä tyylisiä kuvista tulisi ja tiesin Jukan olevan paras mies juuri tällaisiin kuviin. Hyvää jälkeä tulikin ja itse kuvauksetkin sujuivat oikein mukavasti, vaikka vähän kylmä olikin!

Näissä kuvissa on myös se erityispiirre, että lähdin kuvauksiin hyvin vähällä meikillä. Halusin näistä kuvista jollain tapaa yksinkertaisempia, koruttomampia ja jollain tapaa luonnollisempia. Kaikissa kuvissa meikin vähyys ei toki näy, koska kasvoni eivät muutenkaan ole pääosassa, vaan ennemminkin tunnelma yleensä. Tämä oli kuitenkin minulle itselleni jollain tapaa eheyttävä ja kasvattava kokemus. Ehkä se oli jollain tapaa vähän symbolistakin siinä mielessä, että haluan yhä enemmän kuvieni olevan muutakin kuin asuloistoa ja pärstäkertoimen nätteyttä.

 

 

Käsi silmien edessä oli selvästi nyt joku juttu.

Jotenkin olen tähän kuvaan erityisen tyytyväinen. Osa parhaista kuvista on nimenomaan pysähtyneitä hetkiä ja tässä on jollain tapaa sellainen tunnelma.

Inspiroivia ihmisiä: Eivør Pálsdóttir

Eivør Pálsdóttir on färsaarelainen muusikko, jonka tuotanto yhdistelee vaikutteita esimerkiksi (etenkin färsaarelaisesta) folkista, jazzista, popista ja elektronisesta musiikista. Minun korvaani hänen soudissaan on jotain todella eteeristä, omintakeista ja pohjoismaalaista. Ensimmäinen kosketukseni laulajattareen oli The Last Kingdomin tunnari, mutta silloin minulla ei ollut mitään hajua, kuka kappaleen naislaulaja oli. Eivørin musiikin löysin varsinaisesti viime talvena. Youtubesta bongaamani biisi taisi olla True Love. En muistaakseni lämmennyt sille täysillä saman tien, vaan palasin muutaman kerran kappaleen pariin maistelemaan sitä. Myönnettäköön, että vierastin vähän noita musiikin tietynlaisten pop-elementtejä ensiksi. Suurin osa suosikkiartisteistani nimittäin löytyy genren ulkopuolelta ja monesti pop ei oikein jaksa sytyttää. Toki joitakin helmiä sieltäkin löytyy.

Vähitellen kuitenkin lämpenin kappaleelle, koko ajan enemmän. Poppiin tottuessani minun oli helpompi löytää seasta myös ne muut elementit. Palasin True Loven pariin varmaankin myös kauniilla ja omintakaisella tunnelmalla varustetun videon vuoksi. Se vangitsi musiikin tunteen uskomattoman hyvin ja korosti jo mainitsemiani eteerisiä ja pohjoismaisia elementtejä.

Mutta sitten muihin biiseihin. Alkuun innostuin etenkin Í Tokunista ja Trøllabundinista. Niissä oli paljon elementtejä sellaisesta folkista, johon yleensäkin olen rakastunut. Í Tokunissa tosin oli tämän lisäksi myös erittäin toimivia ja suorastaan tanssittavia elektronisia viboja. Tykkään itse hirveästi tanssia, hyppiä ja pomppia, mutta toisinaan minun on vähän hankala löytää musiikkia, jonka tahtiin sitä tehdä. Siksi innostuin Í Tokunista niin paljon, että saatoin kuunnella biisiä varmaan kymmenen kertaa putkeen. Se on edelleen mielestäni yksi naisen onnistuneimmista kappaleista uniikkiutensa vuoksi.

Kummassakin noissa kappaleissa korostuu myös Eivørin uskomaton äänenkäyttö. Eivørilla on aivan uskomaton taito tuoda lauluunsa shamanisteja elementtejä joikaamisen ja jonkinlaisen kurkkulaulun kautta. Samalla mukana on kuitenkin vaikutteita myös jazzista ja hyvin herkkää poppimaista tulkintaa. Myös naisen kontrolli äänestään on aivan uskomaton. Tekniikka vaihtuu toiseen sulavasti, eikä minkäänlaisia häiritseviä katkoja esiinny.

Hän näyttäisi myös tehneen paljon töitä päästäkseen tuohon pisteeseen. Eivør itse asiassa lopetti koulunkäymisen 15-vuotiaana omistautuakseen täysin musiikille. Muutaman vuoden kuluttua tästä hän muutti Reykjavikiin opiskelemaan klassista ja jazz-laulua. Siihen mennessä Eivør oli myös ehtinyt kuulua useampaan kokoonpanoon soolouransa lisäksi. Naisen sivuilta löytyy myös melkoinen lista palkintoja, joita hän on voittanut Färsaarilla, Tanskassa ja Islannissa.

Todennäköisesti en vieläkään ole penkonut Eivørin aivan koko tuotantoa. Mukana on niin paljon erilaisia elementtejä, että niihin pitää kunnolla syventyä. Tällä hetkellä tuntuu, että hän kuuluu niihin artisteihin, joiden aivan koko tuotannosta en innostu, mutta hyvät biisit ovatkin sitten aivan uskomattoman mahtavia. En kuitenkaan ole pysynyt vain tutussa ja turvallisessa, vaan tykästynyt myös moniin sellaisiin Eivørin kappaleisiin, jotka ovat aika kaukana muista suosikkikappaleistani, kuten esimeriksi Boxes ja Bridges. On ihan älytön rikkaus, että Eivør pystyy pomppaamaan muinaisista shamaanisoundeista nykyaikaiseen elektroniseen meininkiin.

Lyriikoistakin tykkään, vaikka osan joudun valitettavasti lukemaan käännettynä, kun en alkuperäiskieltä osaa. Ne ovat yksinkertaisen kauniita ja symbioosissa musiikkinsa kanssa. Hyvänä esimerkkinä jo mainittu Í Tokuni. Eivørin omien sanojen inspiraatio siihen tuli hänen omasta pelottavasta lapsuudenkokemuksestaan: hän oli ollut leikkimässä vuorilla ja eksyi tunneiksi sankkaan sumuun. Rakastan sitä, miten tuo kokemus kietoutuu yhteen yleisen eksyksissä olemisen, oman tien löytämisen ja yksinäisyyden tunteen kanssa.

Olen myös käynyt Eivørin keikalla kerran. Sattui niin onnekkaasti, että hän esiintyi Tavastialla viime kuussa, joten olihan se pakko päästä katsomaan. Nainen kuuluu niihin harvoihin artisteihin, jotka kuulostavat livenä paljon paremmilta kuin albumilla. Nekin kappaleet, joista en muuten jaksanut niin innostua, olivat aivan uskomattomia. Eivør on myös hyvin sympaattinen ja sydämellinen esiintyjä, ottaen ahkerasti kontaktia yleisöönsä. Vaikka livekokemus on aina ihan oma juttunsa, kannattaa ihmeessä katsastaa myös Youtubesta naisen livekeikkoja. Sieltä löytyy varsin hyvälaatuisia videoita, joista minäkin hokasin jo etukäteen, että Eivør on varmasti aivan uskomaton nimenomaan livenä.

Yleisesti ottaen olen kuunnellut kiinnostavien artistien tuotannon läpi puolen vuoden sisällä ja löytänyt sieltä ne jutut, minkä erityisesti inpiroivat. Eivørin kohdalla tunnun kuitenkin koko ajan löytävän uutta, ja uskon, että biisien kahlaamisessa menee vielä aikaa - mikä on aivan ihana juttu! On aivan mahtavaa löytää artisteja, jotka vähän haastavat, pistävät ajattelemaan ja kokeilemaan ihan uusia juttuja. Sellainen Eivør ehdottomasti on.

 

Loppuun vielä muutama biisilinkki, koska Blogger vammailee, eikä anna upottaa enempää videoita.

 

Falling Free

Verð Mín

Kevään aukaisemista lukoista

Huh, tämä kevät on kyllä ollut varsinaista maskien putoamisen aikaa. Ennen kaikkea kyse tuntuu olevan maskeista, joihin olen itse menneisyydessä jopa täysin itse huomaamattani sonnustautunut. Toisaalta joissain tapauksessa on kyse myös maskien putoamisesta ihmissuhteissa.

Ehkä nämä maskit ovat jossain elämänvaiheessa olleet tarpeellisia tai ainakin ainoita keinoja, joilla olen kyennyt ongelmiani käsittelemään. Jotkut asiat voivat olla liian kipeitä käydä läpi sellaisinaan juuri tapahtumahetkellä. Alan kai olla nyt riittävän vahva käsitelläksi noita tunteita sellaisenaan kuin ne ovat.

Minun ei enää tarvitse suojata itseäni negativisuudella. Olen huomannut, ettei kaikki elämässäni suinkaan mene pieleen, vaikka kuinka haluaisin niin uskotella. Negatiivisuus on estänyt minua nauttimasta täysin rinnoin siitä, mitä minulla on juuri nyt. Joku osa minusta on pelännyt niin paljon kaiken hyvän menettämistä, että on alkuunsa jo halunnut todistaa, ettei sitä ole olemassakaan. Toki on totta, että tässä maailmassa on paljon pielessä. Mutta onneksi jokainen meistä voi rakentaa oman todellisuutensa ja pyrkiä joko korjaamaan ulkomaailman asioita tai sitten jättämään ne huomiotta. Minun ei tarvitse väkisin sulauttaa itseäni sellaisiin maailmoihin, jotka herättävät minussa enimmäkseen vihaa, surua ja epätoivoa.

Samoin olen aiemmin suojannut itseäni ulkonäölläni. Aivan salaa olen kehittänyt uskomuksen, että se suojaa minua maailman kauhuja vastaan. Jos sen suhteen on joku pielessä, minusta tulee haavoittuvaisempi.Tämä ei tietenkään ole totuus, ellen siitä sellaista tee.

Tuon suojakuoren purkautuminen on ollut vaiheittaista ja osittain se on tapahtunut myös tiedostamatta. Nyt olen kuitenkin päässyt siihen käsiksi myös tietoisesti. Kirjoitan tästä asiasta erillisen postauksen, joten en mene tässä aiheeseen sen syvemmin. Totean vain sen, että oloni on todella helpottunut. Olen askeleeni lähempänä sitä, että ulkonäkäöstäni tulee minulle voimavara ja luovuuden väline ilman ahdistavaa pakkomiellettä ja paineita.

Olen piiloutunut myös ihmissuhteissa. Niissä en ole uskaltanut tuoda tunteitani ja ajatuksiani julki konfliktien pelossa. Ongelmia on kasautunut ja tunteita patoutunut, josta on seurannut sitten muuta oireilua, mukaan lukien juuri negatiivisuutta ja tuota ulkonäköpakkomiellettä. Tilanteita on tullut tulkittua vähän kummallisillakin tavoilla ja tunteet päässeet kieroutumaan. Onneksi tämäkin lukko on alkanut aueta positiivisin tuloksin. Avoin puhuminen asioista ei ole johtanutkaan katastrofiin vaan arvokkaisiin keskusteluihin, jotka ovat antaneet molemmille osapuolille paljon ja suoranaisesti pelastaneet ihmissuhteita. Jopa lähentänyt entisestään. Tällaista avoimuutta haluan elämääni vain lisää, sillä se tuntuu mahtavalta. Olo on niin paljon kevyempi.

Ehkä se on tämä kevätkin, joka tuntuu aukaisevan kuin itsestään. Myös sisäinen lämpö on palannut. Jollain tavalla tuntuu, että osaan säädellä sitä nyt paremmin. Ennen pyrin ampumaan sitä joka suuntaan suorastaan tuhlailevasti. Välillä se muuttui suorastaan korventavaksi, kaiken nieleväksi roihuksi, joka ei siten ollutkaan lempeää vaan suorastaan ahnetta ja itsekästä. Suomennettuna kaikki ilmestynyt energia ja euforia sai minut toimimaan päättömästi impulssieni vallassa ja jyräämään alleen muun muassa oikeat arvoni. Hain kiksini sellaisista jutuista, jotka eivät oikeastaan loppupeleissä sopineet minulle ollenkaan. Jotka lähinnä ruokkivat ongelmakohtiani.

Rajojen asettaminen on rakkautta. Sillä tavoin saa kiinni niistä pitkän tähtäimen tavoitteestaan, eikä vain ruoki satunnaisia mielitekoja. Nuo mieliteot eivät koskaan tehneet minusta kokonaista tai onnellista. Ne olivat heikkoja laastareita, toisinaan jopa tautisia sellaisia. Tuollaisten tehottomien paikkojen sijaan rajojen asettaminen on kuin kiinnittäisi heijastimen vaatteeseen tai laittaisi kypärän päähän pyörälenkille lähtiessä.

Oikeastaan se on vielä paljon parempaa. Se kehittää minua ja saa tuntemaan itseni arvokkaaksi. Se on todellista itsen hemmottelua, eivätkä sen tulokset katoa mihinkään, ellen itse niin päätä. Ennen kaikkea se tuo sen jatkuvuuden, itsearvostuksen ja huolenpidon, jota olen kaivannut kauemmin kuin jaksan muistaa. Rakentaa minut todella minuksi.

 

 

 

 

The Road goes ever on and on

Down from the door where it began.

Now far ahead the Road has gone,

And I must follow, if I can,

Pursuing it with eager feet,

Until it joins some larger way

Where many paths and errands meet.

And whither then? I cannot say.

- J.R.R Tolkien - The Road Ever Goes On

 

Nappasin Jennistä muutaman kuvan hänen asuntonsa läheltä. Sattui vain olemaan niin kylmä, että aniharva onnistui, kun kuvaajan ajatukset olivat omissa jäisissä näpeissä. Tästä tuli kuitenkin mielestäni ihan kiva!

 

 

Suvia kuvailin samalla reissulla, kun hän otti minusta edellisen postauksen kuvat. Nauratti, että Suvi lähti reissulle sillä fiiliksellä, että kokeillaan nyt jotain, mutta loppupeleissä näistä kuvista tuli ihan huippuja. Tuo rastalisäke oli itse asiassa ennen minun omaisuuttani, mutta näytti omassa päässäni lähinnä epätoivoisesti tukassa roikkuvalta merihirviöltä! Suville se käy ihan nappiin.

Viikinkimekko

Olen halunnut omistaa skandinaavisen, keskiaikainspiroituneen mekon jo ikuisuuksia, mutta opiskelijabudjetilla sellaisen hankkiminen on ollut vähän haasteellista. Tänä keväänä kuitenkin päätin, että nyt hankin sen, maksoi mitä maksoi. Vinkkasin asiasta ompelijana työskentelevälle äitipuolelleni ja hän totesikin, ettei toki pyydä perheenjäseneltä maksua. Selvisin siis loppujen lopuksi äärimmäisen halvalla. Itse taisin maksaa vain Etsystä tilaamastani soljista (n. 40 e) ja rinnuksen kudotusta nauhasta (n. 10 e). Kolikkovyö löytyi isäni luota jostain naamiaiskaapista ja Kalevala-korut olen saanut lahjaksi jo aiemmin. Iso kiitos siis äitipuolelleni tästä! Lopputulos ei toki ole täysin autenttinen, muttemme siihen pyrkineetkään. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa ompelen itselleni käsin ihan autenttisen mekon. Siihen voi kyllä mennä hetki.

Annen kanssa teemme jatkossa enemmänkin vaatteita yhdessä ja hän on luvannut jopa opettaa minua ompelemaan ihan itse. Muutama vaatekappale on jo suunnitteilla, postailen niitä sitten, kun valmistuvat.

Postauksen kovat on ottanut Suvi, editointi taas on lähtöisin omista kätösistäni. Nuuksio on muuten ihan loistava paikka käydä kuvailemassa, suosittelen.

Vanhan kotiseudun hyvästelemisestä, muutoksesta ja luopumisesta

Tämän elämänvaiheeni henki tuntuu olevan muutos. Olen kai jollain tavalla siirtymässä aikakaudesta toiseen. Tavallaan koen vieläkin olevani 15-vuotias, mutta toisaalta olen hyväksynyt sen karun faktan, että olen tainnut jo pyyhältää varsinaisen teini-iän ohi. Se kyllä vähän harmittaa.

Yksi konkreettinen muutos on se, että siteeni koulu- ja teini-iän elinympäristööni katkesi äskettäin äitini ja ex-isäpuoleni erottua. Erityisen hämmentävää minulle tästä tekee se, että suhteeni Rantakylään on ollut aika ristiriitainen. Olen puhunut asiasta jo aiemmista postauksissani, mutta tiivistettynä koin siellä aika paljon kaikenlaista raskasta. Jo alku Rantakylässä oli hankala: lapsena en edes halunnut sinne kouluun ja kesti melko kauan ennen kuin muodostin siellä minkäänlaisia ystävyyssuhteita. Meininki ei hirveästi parantunut teini-iän myötä, jolloin suorastaan vihasin seutua ja halusin vain sieltä pois. Sittemmin olen kuitenkin kehittänyt aika erilaisen suhteen Rantakylään. Pari vuotta sitten se toimi turvasatamana, jonne pääsin joksikin aikaa miettimään, mitä todella elämältäni haluan. Samana ajanjaksona mieleen palasivat myös monet positiiviset, vähemmälle huomiolle jääneet muistot alueesta. Myöhemmin se on saanut myös kokonaan uusia merkityksiä: olen voinut paeta pk-seutua Rantakylään, käynnistää pleikkarin ja unohtaa murheet hetkeksi. 

Maanantaina tuntui aika kummalliselta avata vanhan kotitalon ovi ja tietää, että tämä on se viimeinen kerta. Illalla tuttuja katuja kävellessä oli vähän samanlainen fiilis. Muistot välähtelivät elävinä mielessäni: minä menossa ala-asteella kouluun epävarmoin askelin. Minä ihastelemassa tienvierustan ruskaa hohtavia puita ja ihmettelemässä edessä avautuvaa tulevaisuutta. Samalla polulla tipahdin joskus kaverin tarakalta tuhoisin seurauksin. Sitä samaa reittiä pitkin kipitin hakemaan kesäisin jäätelöä lähikaupasta.

Nuo ovat muistoja, joissa nimenomaan kyseinen paikka on keskiössä. Lisäksi on paljon sellaisia, joissa tapahtumapaikka ei ole niin oleellinen asia, mutta joiden myötä myös se on värittynyt suuremmalla tunnelatauksella. Jos mietitään vaikka sitä, kun näin ensimmäisiä kertoja Poets Of The Fallin Carnival Of Rustin musiikkivideon takkahuoneemme telkkarista. Kappale itsessään sekä kiehtovan kummallinen musiikkivideo iskivät lujasti luihin ja ytimiin. Kappale seurasi mukana muun muassa kesäiselle Orijärven uimarannalle sekä vuosia myöhemmin moniin itkuisiin iltoihin oman huoneen nurkassa. Lopulta löysin noissa samoissa maisemissa siitä sen, minkä vuoksi olin tuohon kappaleeseen alun perin kiinnittynyt. 

Rantakylään liittyy useita muitakin vastaavia tarinoita. Lähes kaikki siellä solmitut ihmissuhteet ovat hukkuneet aikaan, mutta monet siellä syttyneet unelmat palavat vieläkin. Sama koskee siellä luotuja mielenmaisia. Jotkut näistä kokemuksista ovat niin eläviä, että tuntuu kuin ne olisivat tapahtuneet vasta eilen. Siksi tuntuukin kummalliselta, ettei niitä enää tule lisää, ei ainakaan samassa muodossa. Toki varmasti joskus vuosien päästä käyn katsomassa vanhaa kotiseutua, mutta se ei ole sama asia. En enää kävele tuota polkua kodiksi kutsumaani paikkaan, en kevyesti, arkisesti, painamatta jokaista askelta mieleeni. Vaikka ne paikat ovat yhä olemassa, eivät ne enää ole osa elinpiiriäni. Kai niiden myötä jokin osa minustakin siirtyy menneisyyteen.

Olo on ollut haikea ja surumielinen, muttei varsinaisen tuskaisa. Jollain tapaa tämä oikeastaan tuntuu aivan luontevalta. Koin Rantakylässä asuessani paljon asioita, jotka opettivat minua ihan hirmuisesti joko sillä hetkellä tai myöhemmin. Katkerimpien olotilojeni otteessa mietin joskus, ettei noista kokemuksista ole seurannut mitään hyvää, mutta se ei ole totuus. Jos olisin selvinnyt helpolla, niin tuskin olisin oppinut katsomaan niin syvälle itseeni kuin mihin nykyään pystyn. Varmasti minussa olisi myös joitakin hyviä piirteitä, jotka ovat kuolleet noiden kokemusten takia, mutta yhtä kaikki: en olisi sama ihminen kuin tänään.

Noissa maisemissa löysin monia asioita, jotka ovat muodostuneet minulle kaikkein tärkeimmiksi asioiksi elämässä. Selvisin vaikeista ajoista pitkälti musiikin ja kirjallisuuden voimin ja samalla loin omaa päänsisäistä maailmaani. Joskus yläasteikäisenä olisin voinut arvostaa ihmisiä vähän enemmänkin, mutta ainakaan en rakentanut koko onnellisuuttani ihmissuhteiden varaan – myöhemmin tuota taitoa täytyi vähän herätellä uudestaan.

Kappale, johon törmäsin katsoessani Empresses In the Palacea Rantakylässä oleillessani. Tämä ei olisi voinut kuvata paremmin tunnetilaani lähdön hetkellä.

Mahdollisesti viimeinen asia, jonka Rantakylä minulle opettaa on luopuminen. Olo on vähän samanlainen kuin erityisen tunteita herättävän ja tapahtumarikkaan kirjan lukemisen jälkeen. Olen aina ollut vähän huono luopumaan asioista, mutta yllätyksekseni olen huomannut tämän olevan jo nyt aika palkitsevaa. Ehkä se on jollain tavalla verrattavissa siihen, kun toisinaan heittelen ekstaasissa tavaraa kämpästäni pois. (Ei sillä, ettenkö sitten aina tilaisuuden tullen hamstraisi kaikki kaverien ja sukulaisten vanhat romppeet nurkkiini.) Mutta toki minulla on vähän tyhjäkin olo. Luotan kuitenkin siihen, että tämä muutos tuo myös paljon uutta mukanaan. Jänniä juttuja odottaa ihan kulman takana. Esimerkiksi se, että äitini muuttaa ihan lähelle Mikkelin keskustaa. Hän kuitenkin viettää paljon aikaa esimerkiksi mökillämme, joten se meinaa sitä, että veljeni ollessa isällään minulla on melkein kuin oma vapaa-ajan asunto Mikkelissä. Wuhuu! Tulee muuten tarpeeseen, ei niin ettenkö mielelläni näkisi veljeäni ja äitiänikin.

Saan itse asiassa myös jotain aikaisemmin menettämääni takaisin. Äidin uuden kämpän sijainnin ansiosta minulla on mahdollisuus tehdä samanlaisia kaupunkikävelyitä kuin silloin joskus asuessani keskustassa. Lämpimällä säällä oli aivan ihanaa käydä hakemassa keskustan S-Marketista kaakaojuoma, kuunnella tunnelmaan sopivaan musiikkia ja käyskennellä tutuissa paikoissa. Nyt minulla on mahdollisuus harrastaa sitä jälleen.

Myös Kalevankankaan metsiköt ovat inhimillisen kävelymatkan päässä, joten sielläkin tulee varmaan taas seikkailtua. Lisäksi vähän jo uhosin vappuna jollekin helsinkiläiselle ystävälleni, (Suville? Jennille? Ei muistikuvaa.) että teemme kesällä Mikkeli-kierroksen, jolloin kävelemme kaikki tärkeät paikkani läpi. Joku tällainen juttu voisi olla ihan mahtava kokemus.

Ja tosiaan, vaikken Rantakylässä enää aikaani vietäkään, eivät ne muistot mihinkään katoa. Voin aina palata päässäni noihin samoihin maisemiin – siellä ne sitä paitsi pysyvät kohtuullisen samoina. Aineellisessa todellisuudessa sekin paikka muuttuu ajan kuluessa vähemmän ja vähemmän sen kaltaiseksi, minkälainen se minun mielessäni on. Ehkä tosiaan joskus käyn siellä muistelemassa menneitä ja katsomassa, mitä uutta seudulle on syntynyt. Voi toisaalta myös olla, että haluan säilyttää muistikuvani koskemattomina ja kadota sieltä lopullisesti. Aika näyttää.

 

Poets Of The Fallille kuuluu myös kappale, jonka yhdistän nykyään kotiseutuni hyvästelyyn ja tulevaisuuteen katsomiseen.Tätä tuli huudatettua paljon bussimatkalla Mikkelistä Helsinkiin.

 

 Tekstissä mainitsemani polun pää. Olen itse asiassa asunut pari vuotta äitini kanssa myös tuossa edemmässä rivitalossa.