Saadessani ensimmäisen osan, Ouramoisen, käsiini aavistin, että nyt on luvassa jotain
mielenkiintoista. Jo teoksen kansi oli pysäyttävä ja toki sitä oli myös
itse kirjailija, joka kauppasi teostaan ympäri Kaisaniemen puistoa sähkökannel
kourassa.
Ouramoinen on ensimmäinen suomalainen soturirunoelma. Se kertoo
sankarinsa matkasta tarunhohtoiseen Kultalaan. Heti alkuun minut vakuutti kirjan primitiivinen, ei ehkä synkkä, mutta
kiehtovalla tapaa hämärä tunnelma. Kalevalamitta tukee näitä tunnelmia
erinomaisesti, enkä voisi kuvitellakaan, että Jyrkäs olisi kirjoittanut nämä
teokset jotenkin muuten. Ouramoisen kieli on mielestäni jotenkin erityisen
rikasta ja se yltyy todella kekseliääksi esimerkiksi kohdissa, joissa sankari
ja paha Kärhäkkä ryhtyvät mittelöön. Kirjojen kielestä voi sanoa vielä sen
verran, että Jyrkäs ei ujostele seksistä kirjoittaessaan ja on siten uskollinen
kansanperinteellemme. Myös väkivaltaa kuvataan suoraan ja karskisti, mikä voi
herkkähermoisinta lukijaa hieman puistattaa. Tämä bloggaaja tosin löysi itsensä
moneen otteeseen naureskelemasta sanavalintojen osuvuudelle!
Kirja on siitä perinteinen soturirunoelma, että sankari
kulkee vaikeuksista voittoon ja käsitys hyvästä ja pahasta on mustavalkoinen. Taistelukohtaukset
ovat suuressa osassa, mutta teos ei kuitenkaan varsinaisesti ihaile väkivaltaa:
itse asiassa se tekee päinvastoin. Fyysistä voimaa enemmän korostetaan
viisautta ja sanan mahtia.
Ouramoisen jälkeen jäi fiilis, että olisin halunnut päästä
tähän maailmaan vielä syvemmälle. Maailma oli kiehtova, mutta ensimmäinen kirja
tuntui pintaraapaisulta siihen. Seuraava osa, Uniaika, vastasi tähän tarpeeseen täydellisesti. Uniajassa palataan
ajassa taaksepäin myyttiseen alkuaikaan. Maailmankaikkeutta asuttavat jumalat,
käärmekansa ja lopulta myös ihmiset. Näistä haluan nostaa esille erityisesti
käärmekansan, joka on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja käärmemyyttejä,
dinosauruksia ja reptiliaaneja. Kansa ja etenkin sen johtohahmot on kuvattu
vertahyytävästi: he ovat julmia orjuuttajia, jotka nauttivat ihmislihasta monin
eri tavoin. Käärmekansan synnystä ja ihmisten orjuuttamisesta lukiessani kutakuinkin
pompin innostuksesta, sillä mielestäni Jyrkäs on onnistunut kuvauksessaan aivan
täydellisesti. Voisin viettää ikuisuuden fiilistelemässä voimakasta, jollain
kummalla tavalla erittäin puhuttelevaa tunnelmaa, mutta suosittelen mieluummin,
että hankitte kirjan käsiinne itse. Sanottakoon vain sen verran, että tämän
teoksen jälkeen en yhtään ihmettele vanhan kansan käärmepelkoa!
Sankariksi Uniajassa nousee ensimmäinen shamaani, Ikämieli,
joka päättää vapauttaa ihmiset orjuudesta. Ikämielen kasvu tietäjäksi on toinen
kohta, joka erityisesti pysäytti. Siinä on paljon viisautta. Kuvattu kipu on
rehellistä ja kaunistelematonta, kasvattavaa laatua. Ikämieli oksentaa ulos
madon, joka alisti hänet käärmekansan valtaan ja saa jumalilta miltei
rajattoman määrän tietoa. Se ei kuitenkaan tule ilman hintaa. Kuten sanotaan:
tieto lisää tuskaa. Moni unelmoi suuresta ja tärkeästä elämästä, mutta kuinka
paljon painaa vastuu ja kuinka paljon iloa sellaiseen lopulta sisältyy?
Trilogian kolmas osa, Rutaimo,
jatkaa synkähkön primitiivisissä tunnelmissa, mennen niissä vielä kenties
entistä syvemmälle. Rutaimossa on aiempaa enemmän kauhuelementtejä, eikä sitä
voi hirveän iloiseksi teokseksi nimittää. Tapahtumat sijoittuva Uniajan ja
Ouramoisen jälkeiseen aikaan. Pahuus on päässyt jälleen iskemään kyntensä
Maaemään vilun, kärsimyksen ja sodan muodossa. Ratkaisuna tähän nähdään
Rutaimon, Ismaroisen takoman viisauden varaston löytäminen. Jo hyvin nopeasti
asiat alkavat mennä kammottavalla tavalla pieleen ja antisankarimme löytävät
itsensä melkoisen sotkun keskeltä.
Tarina tuntuu monelle varmasti tutulta, koska sillä on pohja sampomyytissä. Päähenkilöt eivät yllättäen olekaan suuria sankareita,
vaan maailmaa lähtevät pelastamaan harhaanjohdettu kuningas, muistinsa menettänyt
paimenpoika, hieman loitsuja taitava raiskaaja ja seppä, jota moinen matka ei
voisi vähempää inspiroida. Edeltäviin osiin verrattuna huimin ero onkin se,
että siinä missä niissä on melko selkeä käsitys hyvästä ja pahasta, Rutaimo on harmaan
sävyjen kirjoa.
Rutaimo ei ole kirja, joka luetaan vaikkapa kevyenä
matkalukemisena. Se on synkkyytensä vuoksi melko raskas teos, mutta
ehdottomasti lukemisen arvoinen. Harmaat alueet sallivat mahdollisuuden
uudenlaiselle viisaudelle ja hahmojen mukana tuntee itsekin kasvavansa. Kirja vetoaa meissä niihin osiin, joita pidämme itsessämme kaikkein häpeällisempinä
ja pakottaa katsomaan niitä silmiin. Kuitenkin se näyttää myös, että ihmisellä
on mahdollisuus kasvaa ja yrittää sovittaa pahat tekonsa. Silti jokaisesta
teosta jää jälki ja joskus niillä voi olla kauaskantoisia seurauksia.
Kokonaisuudessaan trilogia oli hyvin innostava lukukokemus.
Kansanperinteestä kiinnostuneena, jonkin verran metallimusiikkiakin kuunnelleena
fantasiafanina en kyllä muuta odottanutkaan. Vastaavista asioista kiinnostuneille
nämä kirjat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Joku voi säikkyä
runomuotoista kerrontatapaa, mutta en voisi kuvitellakaan näihin mitään muuta.
Ouramoinen on kielellisesti teoksista vaikealukuisin, mutta sekään ei ole mitenkään
mahdoton. Jyrkäs hallitsee kielenkäytön sen verran hyvin, että tuo runouden parhaat
puolet osaksi kerrontaa, mutta pitää tekstin silti selkeänä ja ymmärrettävänä
sellaisellekin, joka ei ole hirveän syvällisesti perehtynyt runouteen.
Fantasiakirjojen yksi parhaista puolista on taipumus käsitellä
suuria teemoja. Niitä on tässäkin trilogiassa, maustettuna sellaisilla
elementeillä, että ne porautuvat mieleen pitkäksi aikaa. Tästä on hyvä jatkaa
Oivas Repäsen seikkailuihin.
Valitettavasti en saanut Ouramoista mukaan kuvaan, sillä olen Mikkelissä ja onnistuin unohtamaan sen kotiin. En malta pantata tätä postausta enää yhtään pidempään, joten voitte vilkuilla noita kansitaiteita tarkemmin postauksessa viljeltyjen linkkien takaa!
