Pöytälaatikkooni on eksynyt sukumme historiikki tai jokin sen kaltainen. Olen kolunnut sen läpi muutamaan otteeseen sekä oppiakseni tuntemaan sukuni, että hauskoja tarinoita fiilistelläkseni. Mukaan mahtuu monenlaisia tyyppejä: ahkerasta pontikankeittelijästä itsepäiseen, karamelleja mutustelevaan pappaan ja ratsutilalliseen, jonka hylkäsivät niin vaimo kuin palvelusväkikin, yhtä renkiä (ja halvaantunutta hevosta) lukuun ottamatta. Nappailin tekstistä kuvia parille kaverilleni ja naureskelimme niille yhdessä. Mutta vaikka nuo tarinat tässä päivässä tuntuvat hauskoilta, ne kaikki eivät ole olleet sitä noille ihmisille. Noille, silloin todellisille ihmisille.
Kerta toisensa jälkeen minut valtaa sama olo, kun luen noita
sukutarinoita. Se on hämmästys siitä, kuinka monia sukupolvia täällä on ennen
minua ollut. Jokainen noista ihmisistä on ollut minun tapaani ajatteleva ja
tunteva persoona. Jokainen on minun laillani herännyt joka aamu uuteen päivään.
He ehkä elivät erilaisissa maailmoissa, mutta samalla kamaralla. Moni heistä on
varmasti myös kokenut ajatuksen rajallisesta ajastamme absurdiksi.
Minä ja esi-isäni jaamme monia muitakin asioita: piirteitä,
lahjakkuuksia, sairauksia ja sukupolvien läpi kulkevia traumoja. Se on yksi
syy, miksi haluan omat juureni paikantaa. Kun tietää, mistä tulee, tuntee omat
perustuksensa. Sen, minkä päälle rakennetaan.
Minä tunnen Suomen ja Euroopan historian ja osaan yhdistää
sen sukuni vaiheisiin. Tunnistan itsessäni piirteitä esimerkiksi sotien
jälkeisestä vaikenemisen kulttuurista. Olen tottunut kestämään tunteeni hiljaa
aivan kuin sukupolvet ennen minua. Purkamaan pahan oloni muihin asioihin,
välillä vahingollisestikin. Olen oppinut kertomaan melkoisen harvoin
tunteistani toisille ihmisille, niistä positiivisistakaan. Olen huomannut,
etten vain osaa. Onneksi tietämys tästä on avain ongelman ratkomiseen tai
ainakin pyrkimykseen olla siirtämättä sitä eteenpäin.
Juuret eivät vain opeta meille ongelmakohtiamme. Ne saavat
meidät tuntemaan olomme kotoisaksi. Perinteet, joihin tutustuin lapsena, ovat
minulle yhä rakkaita. Voin vaikka toisella puolella maailmaa tuntea tiettyä
kodin tuntua, kun laitan soimaan eurooppalaista kansanmusiikkia. Toisaalta
taas, jos tietyt lapsesta saakka toistetut rituaalit eivät toistu, tunnen oloni
omituisen tyhjäksi. Kuten esimerkiksi jouluaattona, kun äitini luona ei jouluna
ollut kuusta tai jouluruokia.
Juhlapäivät ovat erityisen tärkeitä. Ne ovat kuin stoppeja,
joissa voi ladata itsensä arjen kaaoksen keskellä. Nimenomaan pakanallisissa
juhlapyhissä on sitä jotain. Ne rytmittävät vuotta sen luonnollisen kierron
mukaan ja sitovat meidät maailmaan ympärillämme. Luonto on ydintämme, joka jää,
vaikka sivilisaatiomme romahtaisi huomenna. Se on syvimpiä osiamme, johon on
helppo turvata vaikeassa paikassa. Ahdistuneen mieleni rauhoittavat kenties
kaikkein parhaimmin tutut tai tutun oloiset metsä- ja järvimaisemat.
Vuosien myötä minä muutun, mutta kerta toisensa jälkeen
löydän turvani juuristani. Edesmenneistä sukulaisistani lukiessani tai
kuullessani tunnen yhteenkuuluvuutta senkin takia, että olemme jakaneet
samanlaisia kutsumuksia. Joukossa on niin musiikki- kuin
kirjallisuusihmisiäkin. Joskus tuntuu kuin takanani olisi suuri, näkymätön
tukijoukko.
Monesti löydän juurieni haaroilta myös ihmisiä, jotka eivät
varsinaisesti ole minulle sukua. He ovat niitä, jotka löytävät mielenrauhan tai
pyhyyden samasta kulttuuriperinteestä kuin minäkin. Jotkut pelkäävät, että
tällainen samaistuminen johtaa ulkopuolisten vihaamiseen tai hyljeksintään.
Minä puolestani uskon, että omien juurien rakastamisen kautta voi oppia myös
kunnioittamaan toisia kulttuureja.
Nykyisessä, globaalissa maailmassa juuret voivat olla hukassa. Voimme matkustaa toiselle puolelle maailmaa, omaksua mitä erilaisimpia identiteettejä ja kulttuureja, mutta ne eivät välttämättä tuo meille kodin tuntua. Salaisuus on monesti se, että koti löytyy meistä itsestämme, kunhan katsomme tarpeeksi syvälle.
Pöydällä lojuvassa sukupuussa ei ole vielä minkäänlaista
merkintää minusta, sillä en ollut vielä syntynyt sen kirjoittamisen aikaan.
Luultavasti joku päivä tuosta kirjoitetaan uusi versio, jossa nimeni tulee
olemaan. Kenties minusta vielä kulkee eteenpäin uusi haara. Kulki tai ei, tulen silti vaikuttamaan tulevien sukupolvien elämään. Me kaikki tulemme omalta, pieneltä osaltamme. Jokaisesta meistä virtaa sukupuuhumme monenlaista ainesta, josta jälkipolvet voivat ammentaa. Toivotaan, että sukupolvemme jättää taakseen jotain sellaista, mistä voimme olla ylpeitä.
Seuraava Wardrunan kappale tiivistää varmaankin paremmin sen, mitä yritin tekstilläni sanoa. Laitan perään myös englanninkielisen käännöksen.
We are an ancient tree
With fresh blossoms
Towards the
sun we stretch
Forward to
grow
Listen!
Far down in
the root and in the cycles of years
Chant the
old
Listen!
Far down in
the root and in the cycles of years
In the bark
lay wounds
They attest
of honor
They attest
of misdeed
Some hurt
more than others
Look deep
into
my eyes so
blue
You must
understand
Remember
that all
will in
future leave
The Night
it will come
I give you
your heritage
If you want
It will not
leave
Heavy it
weighs
Remember,
do not take more than you can carry
Deep in the
earth
Roots give
you direction
When storms
rage
The
creaking
Chants
Look deep
into
my eyes so
blue
You must
understand
Remember
that all
will in
future leave
The Night
it will come
I give you
your heritage
If you want
It will not
leave
Heavy it
weighs
Remember,
do not take more than you can carry
For every
sprout
We become
taller and deeper
For every
sprout
We become
taller and deeper
Odal
Odal