Juureton puu kaatuu

Pöytälaatikkooni on eksynyt sukumme historiikki tai jokin sen kaltainen. Olen kolunnut sen läpi muutamaan otteeseen sekä oppiakseni tuntemaan sukuni, että hauskoja tarinoita fiilistelläkseni. Mukaan mahtuu monenlaisia tyyppejä: ahkerasta pontikankeittelijästä itsepäiseen, karamelleja mutustelevaan pappaan ja ratsutilalliseen, jonka hylkäsivät niin vaimo kuin palvelusväkikin, yhtä renkiä (ja halvaantunutta hevosta) lukuun ottamatta. Nappailin tekstistä kuvia parille kaverilleni ja naureskelimme niille yhdessä. Mutta vaikka nuo tarinat tässä päivässä tuntuvat hauskoilta, ne kaikki eivät ole olleet sitä noille ihmisille. Noille, silloin todellisille ihmisille.

Kerta toisensa jälkeen minut valtaa sama olo, kun luen noita sukutarinoita. Se on hämmästys siitä, kuinka monia sukupolvia täällä on ennen minua ollut. Jokainen noista ihmisistä on ollut minun tapaani ajatteleva ja tunteva persoona. Jokainen on minun laillani herännyt joka aamu uuteen päivään. He ehkä elivät erilaisissa maailmoissa, mutta samalla kamaralla. Moni heistä on varmasti myös kokenut ajatuksen rajallisesta ajastamme absurdiksi. 

Minä ja esi-isäni jaamme monia muitakin asioita: piirteitä, lahjakkuuksia, sairauksia ja sukupolvien läpi kulkevia traumoja. Se on yksi syy, miksi haluan omat juureni paikantaa. Kun tietää, mistä tulee, tuntee omat perustuksensa. Sen, minkä päälle rakennetaan.

Minä tunnen Suomen ja Euroopan historian ja osaan yhdistää sen sukuni vaiheisiin. Tunnistan itsessäni piirteitä esimerkiksi sotien jälkeisestä vaikenemisen kulttuurista. Olen tottunut kestämään tunteeni hiljaa aivan kuin sukupolvet ennen minua. Purkamaan pahan oloni muihin asioihin, välillä vahingollisestikin. Olen oppinut kertomaan melkoisen harvoin tunteistani toisille ihmisille, niistä positiivisistakaan. Olen huomannut, etten vain osaa. Onneksi tietämys tästä on avain ongelman ratkomiseen tai ainakin pyrkimykseen olla siirtämättä sitä eteenpäin. 

Juuret eivät vain opeta meille ongelmakohtiamme. Ne saavat meidät tuntemaan olomme kotoisaksi. Perinteet, joihin tutustuin lapsena, ovat minulle yhä rakkaita. Voin vaikka toisella puolella maailmaa tuntea tiettyä kodin tuntua, kun laitan soimaan eurooppalaista kansanmusiikkia. Toisaalta taas, jos tietyt lapsesta saakka toistetut rituaalit eivät toistu, tunnen oloni omituisen tyhjäksi. Kuten esimerkiksi jouluaattona, kun äitini luona ei jouluna ollut kuusta tai jouluruokia. 

Juhlapäivät ovat erityisen tärkeitä. Ne ovat kuin stoppeja, joissa voi ladata itsensä arjen kaaoksen keskellä. Nimenomaan pakanallisissa juhlapyhissä on sitä jotain. Ne rytmittävät vuotta sen luonnollisen kierron mukaan ja sitovat meidät maailmaan ympärillämme. Luonto on ydintämme, joka jää, vaikka sivilisaatiomme romahtaisi huomenna. Se on syvimpiä osiamme, johon on helppo turvata vaikeassa paikassa. Ahdistuneen mieleni rauhoittavat kenties kaikkein parhaimmin tutut tai tutun oloiset metsä- ja järvimaisemat. 

Vuosien myötä minä muutun, mutta kerta toisensa jälkeen löydän turvani juuristani. Edesmenneistä sukulaisistani lukiessani tai kuullessani tunnen yhteenkuuluvuutta senkin takia, että olemme jakaneet samanlaisia kutsumuksia. Joukossa on niin musiikki- kuin kirjallisuusihmisiäkin. Joskus tuntuu kuin takanani olisi suuri, näkymätön tukijoukko. 

Monesti löydän juurieni haaroilta myös ihmisiä, jotka eivät varsinaisesti ole minulle sukua. He ovat niitä, jotka löytävät mielenrauhan tai pyhyyden samasta kulttuuriperinteestä kuin minäkin. Jotkut pelkäävät, että tällainen samaistuminen johtaa ulkopuolisten vihaamiseen tai hyljeksintään. Minä puolestani uskon, että omien juurien rakastamisen kautta voi oppia myös kunnioittamaan toisia kulttuureja. 

Nykyisessä, globaalissa maailmassa juuret voivat olla hukassa. Voimme matkustaa toiselle puolelle maailmaa, omaksua mitä erilaisimpia identiteettejä ja kulttuureja, mutta ne eivät välttämättä tuo meille kodin tuntua. Salaisuus on monesti se, että koti löytyy meistä itsestämme, kunhan katsomme tarpeeksi syvälle. 

Pöydällä lojuvassa sukupuussa ei ole vielä minkäänlaista merkintää minusta, sillä en ollut vielä syntynyt sen kirjoittamisen aikaan. Luultavasti joku päivä tuosta kirjoitetaan uusi versio, jossa nimeni tulee olemaan. Kenties minusta vielä kulkee eteenpäin uusi haara. Kulki tai ei, tulen silti vaikuttamaan tulevien sukupolvien elämään. Me kaikki tulemme omalta, pieneltä osaltamme. Jokaisesta meistä virtaa sukupuuhumme monenlaista ainesta, josta jälkipolvet voivat ammentaa. Toivotaan, että sukupolvemme jättää taakseen jotain sellaista, mistä voimme olla ylpeitä.

Seuraava Wardrunan kappale tiivistää varmaankin paremmin sen, mitä yritin tekstilläni sanoa. Laitan perään myös englanninkielisen käännöksen.

We are an ancient tree

With fresh blossoms

Towards the sun we stretch

Forward to grow

Listen!

Far down in the root and in the cycles of years

Chant the old

Listen!

Far down in the root and in the cycles of years

In the bark lay wounds

They attest of honor

They attest of misdeed

Some hurt more than others

Look deep into

my eyes so blue

You must understand

Remember that all

will in future leave

The Night it will come

I give you your heritage

If you want

It will not leave

Heavy it weighs

Remember, do not take more than you can carry

Deep in the earth

Roots give you direction

When storms rage

The creaking

Chants

Look deep into

my eyes so blue

You must understand

Remember that all

will in future leave

The Night it will come

I give you your heritage

If you want

It will not leave

Heavy it weighs

Remember, do not take more than you can carry

For every sprout

We become taller and deeper

For every sprout

We become taller and deeper

Odal

Odal

Vuodesta 2016 ja vähän uuden vuoden alustakin

Aloitetaan vuodesta 2016, joka on vihdoinkin ohi. Yritin kirjoittaa koherenttia postausta siitä, miten vuosi kokonaisuudessaan on mennyt, mutten oikein onnistunut siinä. Sen verran paljon pääni sisällä on tapahtunut, ettei mikään lyhyt tiivistys ole perinteisessä muodossa edes mahdollinen. Ainakaan niin, ettei siitä tuulisi kammottavan rönsyilevää. Niinpä päätin tehdä sen avainsanojen kautta.

- Olen ollut tänä vuonna uupuneempi kuin varmaan koskaan. Olen loopannut päässäni pelottavia, oudoilta tuntuvia ajatuksia, tuntenut lamauttavaa häpeää omista tunteistani, ajatuksistani ja teoistani, vaatinut itseltäni ihan hirveitä, itkenyt sitä, miten vanha ja tuttu maailma jää taakse, kuormittunut pk-seudun melusta, ihmispaljoudesta ja kaupunkimaisuudesta sekä tuntenut epätoivoa siitä, etten oikein tunne kuuluvani mihinkään. Olen halunnut vain nukkua, mutta uni ei ole tullut. Olen halunnut sanoa kaikille ihmisille, että menisivät pois. Olen miettinyt, miten ihmeessä saan koskaan tästä ryppäästä jotain järkevää aikaiseksi.

- Provinssi oli ensimmäinen festari, jonka olen viettänyt täysin festarihengessä leirintäalueella yöpyen ja toiseen kaupunkiin matkaten. Melkoinen kokemus hyvine ja huonoine puolineen. Nighwishin, Maj Karman ja Rammsteinin keikoista riittii fiilisteltävää pitkäksi aikaa ja löysin myös uuden mielenkiintoisen kokoonpanon: Hexvesselin. Lisäksi sain paljon uusia tuttavuuksia, kahlasin mutavellissä, tanssin sateessa, istuin nuotiolla, järkkäsin limboa kyykäten ja köysi kaulassa sekä voin äärimmäisen pahoin.

- Hiukseni alkoivat jo 2015 vuoden puolella tipahdella päästä ja kärsiä kokonaisuudessaan. Olen ollut aika melkoinen tukkajumala, joten otti muuten itsetunnolle! Tulin huomanneeksi, että melko pienikin asia voi horjuuttaa fiilistä omasta itsestä melkoisesti. Kestovärit, suoravärit ja color maskit jäivät kampaajalle ja kauppaan, siirryin nimittäin hennaan. Tukkaa on jouduttu operoimaan  melkoisesti pätkimällä ja muuten hoitamalla, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Vanha kunto alkaa palautua, ellei jopa parantua!

- Koulu on aiheuttanut minulle ihan hirveää stressiä ja mietintöjä siitä, onko ala sittenkään yhtään omani. Tykkään lukea journalismista ja kirjoittaa juttuja, mutta jatkuva sosiaalinen skarppaaminen jaksaa olla todella kuormittavaa. Arvosanat ovat kuitenkin olleet varsin hyviä ja olen toisinaan löytänyt myös opiskelun ilon.

- Äänialani hipoo jo kolmea oktaavia, mistä ei voi kuin olla ylpeä. Olen kehittynyt vuosien varrella, myös vuonna 2016 hirveästi ja siitä pitää antaa itselleen krediittiä ilman muttia.

- Kaipuun tunne niin toiseen, kauniimpaan maailmaan kuin ihan yksinkertaisesti lähemmäs luontoa on ollut tänä vuonna erityisen kova johtuen varmaankin siitä, että en ole kokenut olevani kotona. Tämä elämänvaihe tuntuu melko kiireiseltä, koruttomalta ja raskaalta, joten eskapismi nostaa päätään vielä tavallista enemmän.

- Katkeruus on ollut valitettavan isossa roolissa tänä vuonna. Vanhat kaunat ovat jaksaneet nostaa päätään yhä uudestaan ja välillä oman synkän verhon läpi on ollut todella vaikea ymmärtää ja empatisoida muita. Ehkä pahimmillaan se on ollut silloin, kun voin huonosti ja ihmiset olettavat elämäni olevan kutakuinkin täydellistä, koska olen saanut hyvät kortit esimerkiksi ulkonäön tai lahjakkuuksien suhteen. Toki olen niistä kiitollinen, mutta olisi kiva jos vähän useammin ei esimerkiksi kauppaan lähteminen olisi älyttömän työn ja tuskan takana. Sama koskee ihmisiä, jotka tulevat avautumaan minulle ongelmistaan lähtökohtanaan "Et sä voi ymmärtää, sä ole koskaan kokenut mitään tällaista!" Jonakin päivänä kirjoitan vielä elämänkerran, mihin vuodan kaikki ongelmani ja voin sitten kypsästi läpsytellä sillä ihmisiä päähän ja nauraa partaani, kun he häpeävät silmät päästään aikaisempia kommenttejaan. (Tai sitten eivät, koska kaikki ihmiset eivät lähtökohtaisesti saa häpeäkohtauksia miljoona vuotta sitten lauotuista hölmöistä kommenteista.)

- Monesti tuntuu, että olen tässä maailmassa pelottavan yksin. Se on oman mieleni kehittämä harha, jolla on juuret menneisyydessäni. Se ei kuitenkaan poista sitä, että tunne osaa olla aika kivulias. En tiedä, poistuuko se koskaan. Välillä hirvittää, koska en ole ainakaan tähän päivään mennessä onnistunut sitä koloa mitenkään paikkaamaan.

- Jo Nietzsche totesi aikanaan, että mikä ei tapa, vahvistaa. Kipu on opettajana varmaan perusteellisin. Olen uinut sellaisissa tuskan syövereissä tänä vuonna, että nykyisin minulla riittää enemmän voimaa sanoa ei silloin, kun rajani tulevat täyteen. Hallitsen ja tunnen itseni nykyään paremmin ja osaan myös säännöstellä voimavarojani. Työmäärät, jotka ennen lamauttivat hoituvat nyt leikiten.

- Tunnistan nykyään omat juureni ja osaan tarttua niihin silloin, kun on hätä. Osittain juuret ovat minulle esimerkiksi eurooppalaista kansanperinnettä ja myyttejä, mutta niihin lukeutuu myös muita, hyvin erilaisia asioita. Minulle juuret ovat ennen kaikkea perustavanlaatuisia ja syviä osia ihmisessä. Asioita, jolla kytkeydyt aitoon itseesi ja toisaalta myös muuhun maailmaan. Asioita, joiden avulla palaat kotiin.

- Vuoden 2016 aikana olen pakottanut itseni treenaamaan ja saanut siitä kai jonkinlaista mielihyvääkin. Todellinen liikkumisen palo ja ilo löytyvät kuitenkin tanssimisesta, vaikka se nyt toistaiseksi onkin ollut vain sätkyttelyä kotona. Keväällä olen kuitenkin aloittamassa itämaisen tanssin, joten ehkä asia tulee vielä muuttumaan!

- Olen ymmärtänyt, ettei loma tarkoita tilaisuutta näännyttää itseään kuoliaaksi milloin missäkin tapahtumassa, vaan tilaisuutta ihan oikeasti levätä. Joululoma on ollut tässä mielessä ihan kultaa. Olen ollut suurimman osan ajasta Mikkelissä ihan vain tekemässä asioita, joista nautin ja löytämässä itseäni uudestaan.

- Yksi parhaista asioista ikinä on laittaa nätskät haltiakuteet päälle ja juosta tekemään jotain kivaa. Metsässä samoilu, tapahtumissa seikkaileminen ja muu on ihan parasta, kun vielä tuntee itsensä nätiksi haltiaprinsessaksi. On tuntunut ihan loistavalta löytää tyyli, joka on sitä ominta minua. Kuteet, joiden tunnen kuvaavan sisintäni. Toki pukeutumistyylini on milloin mitäkin, mutta tuo on se kaikkein omin juttu. Se tuntuu myös näkyvän, sillä vilpittömiä ulkonäköihastelujakin tuntuu tulevan eniten noissa kuteissa.

Siinäpä ne! Siirrytään seuraavaksi muihin juttuihin.

Koulualkaa minulla 18. päivä, joten joululomaa on yhä jäljellä. Keskeisin pätkä siitä eli Mikkelissä lomailu on kuitenkin tullut päätökseen. Huomisiltana suuntaan valitettavasti takaisin pääkaupunkiseudulle. Mikkelissä ollessani olen tehnyt luontoretkiä, valokuvannut, pelannut Dragon Agea ja Oblivionia, laulanut aivan täysiä, polttanut kynttilöitä, nähnyt ystäviä, tehnyt hyvää ruokaa ja vaikka mitä muuta ihanaa, mitä lomalla kuuluukin.

Olen tullut myös miettineeksi aika paljon, miten välttää loppuunpalaminen ja älytön tuska keväällä. Etenkin, kun pitäisi varmaan keksiä jostain jotain osa-aikaista työtäkin. Tulin yllättäen huomanneeksi, että elämääni lukeutui vuoden 2016 loppupuolella aika vähän asioita, joista oikeasti nautin. Tai sanotaanko, ettei niille ollut aikaa. Mieleni oli koko ajan velvollisuuksien ja ahdistuksien täyttämä. Jotenkin siihen havahtui vasta täällä Mikkelissä, kun oli saanut asiaan vähän etäisyyttä. Keväällä minulla on onneksi vähemmän varsinaista koulussa opiskelua, joten voin itse suunnitella aika paljon aikataulujani. Kaikkiin kissanristiäsiin ei tarvitse osallistua vaan myös kotiin jääminen on vaihtoehto. Nollaamiseen tarkoitetun tekemisen ei tarvitse olla Netflixin katsomista vaan sen voi korvata vaikka fantasiakirjoilla. Yleisesti ottaen tavoitteena on stressata vähemmän kaikkia velvollisuuksia ja panostaa enemmän omaan hyvinvointiin. Se voi olla yllättävän vaikeaa toisinaan.

Mikkelissä pitää yrittää käydä useammin, täältä kun saa energiaa luonnosta, vanhoista tutuista kaverisuhteista ja toki perheestä. Vitsi miltä tuntui tarpoa metsässä ja pelloilla pitkästä aikaa, jotenkin siinä sukelsi taas ihan toiseen maailmaan. Etenkin tutuissa maisemissa on joku ihan oma taikansa. Tällaisen reissun jälkeen tulee purtua hartaasti hammasta Onnibussissa!

Näitä kuvia tuli valitettavasti aika yksipuolinen sarja. Valo oli mitä oli, alkoi jo vähän hämärtää ja lunta pyrytti. Vähän jäivät ehkä ilmeettömiksi, jos vertaa visiooni. Tunnelmallisena inspiksenä toimi pari Eivørin biisiä, jotka ovat käyneet mielenmaisemaan nyt erityisen hyvin.

 

 

 Olin isäni luona koiravahtina jälleen, kuvassa siis mussuni Sartsu.

 Tällaista valoa olisin tavoitellut noihin ulkokuviinkin, mutta eräs herra nukkui pommiin, eikä ehtinyt kuvailemaan aiemmin!

 Äiskän puolen hauva, vanhus-Wilma. Sillä on vähän kärsivä ilme tuon tonttulakin kanssa, mutta pääasiassa se oli kyllä jouluaattona ihan iloinen!

Iskän luona oli vielä tänäänkin joulukuusi.

 

Viime aikoina inspiroineet biisit: