keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Pimeä vuodenaika: karkaaminen ja eristäytyminen



Joskus on vaan pakko häipyä. Ottaa omaa tilaa ja karata jonnekin muualle kuin jokapäiväiseen ympäristöönsä. Näitä fiiliksiä tuntee ympäri vuotta, mutta talvella ehkä kaikkein syvimmin. Joululoman merkeissä on myös helppo oikeasti lähteä kunnolla karkuun.

Sen alettua painuin saman tien Mikkeliin. Pää ei kestänyt pääkaupunkiseutua enää yhtään, mutta se ei ollut yksinomaa sen itsensä syytä. Toki siellä on meluisaa, paljon ihmisiä ja betonihelvettejä, mutta ne eivät yksinomaa olleet syy lähdölleni. 

Oikein kovan stressin yllättäessä minun on vaihdettava maisemaa, että pystyn irrottautumaan siitä. Sama ympäristö, jossa olen ahdistunut ja masennellut viime kuukaudet ei ole omiaan parantamaan mielialaa. Jotenkin se altistaa stressille entisestään. 

Stressi on yleensä kipinä sille, että pakenen, mutten usko sen olevan pohjimmainen syy sille. Olen melkoisen haavoittuvainen ihminen. Vähän kummallisetkin asiat sattuvat minuun välillä. Sosiaalinen kommunikaatio osaa olla välillä niin vaikeaa, sellaista repivää sekamelskaa. Tekee mieli laittaa kädet korville ja huutaa.

Puhumattakaan häpeästä. Haavasta, joka aukeaa aina silloin tällöin. Yhtäkkiä mieleen muistuu kaikki vanhat hävettävät teot, isot ja pienen pienet. Luonnonläheisyys on tähän paras lääke. Silloin sisäänrakennetuinkaan häpeä ei tunnu niin tappavalta. Luonnon edessä tuntee ikuisuuden, eikä sen edessä minun pahimmillakaan teoillani ole juurikaan merkitystä. Kukaan ei voi rankaista minua niin, että ottaisi luonnon pois. Sitä minulta ei voi varastaa. 

Lisäksi ajoittainen eristäytyminen on minulla verissä. Kyetäkseni sosialisoimaan ahkerasti, on minun otettava sitä omaa aikaa. Tuntuu huikealta, kun astuu metsään, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Silloin voi levähtää. Silloin on kytköksissä omaan ytimeensä ja muistaa, kuka todella on. Unohtaa kaikki ympäristön paineet ja tulee tietoiseksi myös siitä, kuka oikeastaan haluaa olla. Tietty suorittamiskulttuuri kouluelämässä, sosiaalinen media ja yleensäkin kaikenlaisia loppujen lopuksi turhia paineita kasaava kulttuuri eivät tunnu enää niin keskeisiltä osilta elämää. Minä olen visiitillä niiden parissa, mutten kuulu siihen maailmaan. Vaikka modernit mukavuudet ovatkin helpottaneet elämää, koen että hirveän kaupungistunut elämä voi irrottaa ihmisen juuriltaan. Arkielämä suorastaan kirkuu sitä, että minä en ole sitä pohjimmiltani. 

Tulin jokin aika sitten siihen tulokseen, että olen ollut onnellisimmillani silloin, kun minulla ei ole ollut hirveää tarvetta rakentaa ympärilleni isoja sosiaalisia piirejä ja kun olen itse sanellut ehdot sille, kuka olen ja keneksi haluan tulla. Silloin, kun aikani on kulunut niihin asioihin, jotka oikeasti tunnen merkityksellisiksi. Silloin, kun olen kokenut, etten ole riippuvainen kenestäkään ja vastaan itse omasta ajankäytöstäni. Aina niin ei valitettavasti ole ja siksi kaipaa tällaisia aikalisiä.

Olen aina elänyt vähän omassa maailmassani, enkä ole oikein kokenut, että kukaan voisi täysin ymmärtää minun tuntemuksiani. Toisinaan niitä on oikeastaan aika hankala edes selittää. Silti minulla on joskus hirveän kova tarve tarinoida itseni auki. Toisinaan taas ajattelen, että jotkut palaset haluan pitää vain itselläni. Tarve tulla kuulluksi kuuluu kai ihmisluontoon, mutta se tuntuu olevan suurimmillaan silloin, kun en ole aivan täysin kontaktissa itseeni. Ehkä sitä etsii jotain. Loppupeleissä olen kuitenkin löytänyt sen jonkin yleensä itsestäni ja niistä asioista, joita tässä elämässä varjelen: mielikuvitus, luonto, rakkaus, kauneus, hyväksyntä. Paratiisin voi rakentaa maan päälle, mutta se lähtee kipinästä sisältä.

Aina ei tunnu siltä, että alusta olisi paras mahdollinen kunnon roihulle. Ottaa yleensä aikansa, että itsensä pystyy todella aukaisemaan. Ensimmäiset Mikkeli-päivät ovat usein tuskaisia. Tällä kertaa mikään ei inspiroinut ja päätä puristi vanne. Jatkuva tunne siitä, että pitäisi olla tekemässä jotain, mutta mitään ei kuitenkaan saanut tehdyksi. Liekki ei tuntunut syttyvän, ei sitten millään.  

Sellaisissa tilanteissa on vain tehtävä asioita pienin askelin. Mentävä ulos, keskityttävä maisemiin ja hengittämiseen. Aloitettava jostain vähän mekaanisemmasta kuten vaikka pianon soittamisesta. Eikä sitä nyt totaalisen yksin tarvitse pitkän reissun aikana olla. Toki minä näen vanhoja ystäviäni, mutta vaaka on pidettävä tasapainossa. On helppo huijata itseään ja päätyä yö toisensa jälkeen jonkun kaverin nurkkiin, koska pitäähän sitä pitää ystävyyssuhteita yllä. Se ei kuitenkaan palvele tarkoitusta. Se pitää yllä riippuvuutta.

Joululoma on täydellinen ajankohta tasapainoiseen aikalisään, sillä se kestää koulussani kuukauden.   
Sattui tosin sellainen ikävä sattumus, että tulin kipeämmäksi kuin pitkään aikaan. Kurkku on niin turvonnut, että yöllä luulin tukehtuvani. Lähipiirissä on kyllä ollut flunssaa liikkeellä, mutta koen tämän olevan myös merkki siitä, että nyt on ihan oikeasti levättävä. Harmittaa kyllä, kun en voi vielä mennä hiihtämään tai muutenkaan ulos, mutta ehkä nämä päivät on nyt sit käytettävä lukemiseen, kirjoittamiseen ja oman sisimmän tutkimiseen. Niin ja toki vain olemiseen ja nukkumiseen.

Jotenkin tunnen jo nyt parin päivän jälkeen ymmärtäväni itseäni hieman paremmin. Erilaisia tarpeita on huomattavasti vähemmän, eikä tarvitse koko ajan olla niin pärjäävä. Tietyn arkiminän voi heittää hattuhyllylle odottamaan. Kevään tavoite olisi pitää tästä osasta minua kiinni myös sitten, kun palaan pääkaupunkiseudulle. Luulen, että se onnistuu, muttei ehkä ihan parissa päivässä, viikossa, kuukaudessa tai ehkä vuodessakaan. Mutta onneksi voi aina karata uudelleen.

Tämä kyseinen EP on puhutellut minua erityisen paljon viime aikoina. Sopii täydellisesti näihin mielenmaisemiin. 

maanantai 19. joulukuuta 2016

Pimeä vuodenaika: Eksistentiaaliset kriisit



Selvitän alkuun hieman otsikkoani. Olen suunnitellut, että teen muutaman postauksen liittyen nyt vallitsevaan pimeään vuodenaikaan. Saatan myöhemmin tehdä vastaavia myös muista vuodenajoista. Tämä postaus tulee käsittelemään useimmiten pimeänä vuodenaikana puhkeavia eksistentiaalisia kriisejäni. Tähän vuodenaikaan liittyen teen vielä ainakin eristäytymiseen ja yksin olemiseen keskittyvän postauksen.  

***

Vuosiympyrässämme loppusyksy ja talvi ovat eräänlaista kuolemisen aikaa. Oma psyykeeni heijastelee melkoisen paljon tuota vuosiympyrää. Talvella se tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että kypsyttelee kaikenlaisia ideoita ja kääntyy hieman sisäänpäin. Harvemmin pääsen kuitenkaan nauttimaan pelkästään tuosta luksuksesta. Pimeä vuodenaika käynnisti minulla muutama vuosi sitten ensimmäisen rajun eksistentiaalisen kriisini. Sittemmin ne ovat toistuneet nimenomaan talvisin, tosin huomattavasti lievempinä.

Pimeässä ajassa on jotain sellaista, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Aiemmin talvi on voinut merkitä taistelua elämästä ja kuolemasta ihan fyysiselläkin tasolla, mutta näkisin talven voivan olla myös sisäisen taistelun aikaa. Moni on varmaan törmännyt erilaisiin peilimaailmoja käsitteleviin kauhukertomuksiin, mutta jossain määrin koen kaamosajan Suomen olevan kuin jonkinlainen vaihtoehtoinen todellisuus kesäiselle maailmalle. Sama pätee myös sisäiseen maailmaan. Muutama vuosi sitten talvella minut yllätti kova sisäinen kriisi. En osannut pukea ajatuksiani sanoiksi, enkä kuvailla tunteitani kunnolla – ne tuntuivat vierailta. En ollut koskaan mennyt niin syvälle itseeni, etteivät sanani enää meinanneet riittää. Tässä vaiheessa harmitti, etten ole kuvataiteellisesti mitenkään erityisen lahjakas. Luulen, että nuo asiat olisi ollut helpompi kuvittaa jotenkin muutoin kuin sanoin. Olin suuren osan ajasta melkoisen kauhun vallassa. Päivät pärjäsin kyllä jotenkin, mutta iltaisin kämpän kelmeän keltaisessa valossa ahdistukset hiipivät aina pintaan. Olin eksynyt jonnekin omiin ytimiini ja hyvin perustavanlaatuisiin kysymyksiin. 

Tadaa, it was babby’s first existential crisis. Sanat eivät koskaan tuntuneet tavoittavan niitä tuntemuksia täysin, mutta mielessä pyörivät paljon ihan yksinkertaiset elämää käsittelevät kysymykset. Voisin referoida tähän joitakin ajatuksia, jotka silloin ja yhä vieläkin pyörivät ahdistuksensekaisessa mielessäni:

”Jonain päivänä minä kuolen ja pahimmillaan se tapahtuu ollessani yksin, tuskaisasti. Miltä tuntuu, kun tietää, että kohta sinua ei ole? Ehkä et ole saanut elämässäsi mitään aikaan, ehkä et ole löytänyt millekään mitään merkitystä. Ehkä huudat jotakin apuun, mutta ketään ei koskaan tule. Sitten katoat tyhjyyteen. Ehkä se on sitten siunaus. Ehkä oli erhe, että koskaan synnyitkään.”

Hyi, tunnen oikeasti sydämeni sykkeen, hikipisarat otsalla. Vatsakin murisee, siellä se lounas nyt menee. Ja hei, tunnen myös kalloni muodot, kun koskettelen kasvojani. Kuvottavaa. Oikeastaan olen hauras säkki jatkuvasti mätänevää lihaa. Jokainen kuluva minuutti on pois elinajastani, enkä voi millään tavoin pysäyttää aikaa kulumasta.”

”Oikeastaan kun ajatellaan, niin ihmisessä ei ole mitään jumalallista. Me olemme koneita. Minun persoonani on vain tapahtuneiden prosessien summa, ei mitään sen kummallisempaa. Minulla ei oikeastaan ole mitään kummempaa merkitystä.”  

”Mitä jos tämä kaikki onkin vain minun pääni sisällä? Jos kaikki tämä onkin vain jonkun yhden olennon tapa kokea asiat, eikä täällä loppupeleissä olekaan ketään muuta kuin minä?”

”Mitä jos kaikki läheiseni kuolevat ennen minua? Jos joudun olemaan se last of my kind maailmassa, johon en enää kuulu? Miltä tuntuu, kun tiedät, ettei se vanha koskaan enää palaa?”

”Mutta mitä jos tietoisuus ei koskaan kuolekaan? Entä jos jään tänne hengailemaan vailla mahdollisuutta ottaa kontaktia keneenkään? Mitä jos tietoisuus jää vangiksi johonkin limboon ilman aisteja, vain ikuinen tyhjyys seuranaan? Jotenkin se kuoleminen alkaakin tuntua helpotukselta.”

”Olin se nopein siittiö. Taakseni saattoi jäädä ihmisenalku, joka olisi voinut keksiä kuolemattomuuden avaimen, tuoda rauhan maailmaan tai kirjoittaa seuraavan Sormusten Herran. (Kyllä, se on verrattavissa noihin kahteen.) Tunnenpa yllättäen oloni syylliseksi ja turhaksi.”

Silloin alkuun olin todella paniikissa ja luulin tulleeni hulluksi, kun nuo kysymykset ja ennen kaikkea ne oudot mielikuvat seurasivat minua joka paikkaan. Käytin aika paljon aikaa selaillen internetiä ja kirjoja, koska kaipasin epätoivoisesti jonkinlaista vertaistukea. Löysinkin melkoisesti materiaalia. Osa siitä oli hyvin hyödyllistä, osa taas ahdisti vaan lisää. Jostain syystä en ihan ensimmäisenä osannut ajatella eksistentiaalista kriisiä, vaan lähinnä pelkäsin esimerkiksi skitsofreniaa. 

Jotenkin oli vaan hankala uskoa sitä, että noista ajatuksista voisi kehittyä tällainen kriisi. Sitä tuntui jotenkin menevän vähän kummalliseen tilaan, tipahti normaalin kokemusmaailman ulkopuolelle. Pystyin kyllä suorittamaan arkiaskareeni ihan kelvollisesti, mutta sisäinen tasapaino oli järkyttynyt melkoisesti. Ehkä eniten sen takia, etten ollut kokenut ihan sellaista ennen. Tuttu ja turvallinen tuska ei synnytä sellaista paniikkia kuin uudet ja vieraat tuntemukset.

Jotenkin siinä rytäkässä tuntui, että elämältä katosi merkitys. Voisi kai sanoa, että masennuin jollain tapaa. Koko maailma tuntui suurelta sekasotkulta ja koska olen tunnepuolelta ääripääihminen, taivuin ajattelemaan, että sen täytyy sitten olla pelkästään huono. Jonkinlainen elämänvoima tai selviytymisvietti on minussa kuitenkin sen verran vahvana, että yritin tapella kriisistä eteenpäin. En oikeastaan edes tiennyt miksi yritän selviytyä, mutta se oli minussa jotenkin sisäänrakennettuna. 

Käytin useampia keinoja selviytymiseen. En oikein koskaan ole uskonut siihen, että asioista selvitään vain ne ohittamalla, mutta tällä kertaa yritin sitä. Enhän minä mitään tämän todellisuuden lainalaisuuksille voinut, joten oli keksittävä jotakin muuta. Loppujen lopuksi oli ihan hyödyllistä opetella toteamaan, että ”Mitä sitten?”. Opetella myöntämään se, ettei voi asioille oikeastaan mitään. Oli myös hyödyllistä muistuttaa itseään siitä, että oikeasti minulla ei juuri tällä nimenomaisella hetkellä ole mitään hätää. Taivas ei ole ennenkään pudonnut niskaani, joten miksipä se putoaisi juuri silloin, kun keksin asiaa ensimmäisen kerran kriiseillä. Itselleen nauraminen helpotti myös aika paljon, kuten huumori yleensäkin. (Nyt on ihan pakko: Nihilist Memes)

Kelailin myös erilaisia keinoja diilata tämän maailman kanssa, ihan uskonnoista aatejärjestelmiin, mutten oikein löytänyt mitään yksittäistä, mihin olisin osannut itseni asettaa. Löysin kuitenkin monia hyödyllisiä yksittäisiä juttuja niistä. Erilaisten pakanauskoista olen löytänyt useita myyttejä ja(/eli) symboleita, jotka ovat auttaneet sanoittamaan sekamelskaa pään sisällä. Myös Jungin psykologiasta on löytynyt jotain apuja.

Jostain syystä minun on ollut todella vaikea puhua näistä asioista. Tuntuu, etten ole saanut niitä avattua ihan sellaisena kuin olisin halunnut. En ole löytänyt sanoja. Lisäksi alkuun puhuminen myös pelotti. Tuntui, että jos sanon näistä jollekin jotain, niin jotain kauheaa tapahtuu. Koin suunnatonta hajoamisen pelkoa. Pelkäsin myös hullun leimaa ja torjumista. Sittemmin olen saanut näitä ajatuksia vähän uloskin ja olen onnekseni huomannut, että ihan terveetkin ihmiset ovat saattaneet toisinaan kokea vähän pelottavia tiloja tällaisten ajatusten merkeissä. Myös terapeutin kanssa on tullut juteltua näistä ajatuksista ja hänkin kertoi, että nuorilla ihmisillä on psykoottisiltakin kalskahtavat oireet ovat melko yleisiä ja harvemmin kyseessä on mikään varsinainen sairaus. 

Helpottavaa oli myöskin lisätä elämäänsä niitä asioita, joista saa harmonian ja rauhan tunnetta. En puhu nyt pelkästään asioista, joista sattuu pitämään, koska toisinaan sellaiset voivat olla hyvinkin vahingollisia sisäiselle tasapainolle. Tarkoitan nimenomaan sellaisia juttuja, joihin tuntee syvempää yhteyttä ja joiden parissa tuntee olevansa kotona. Itse kuvittelin sen myyttisen kuolemanjälkeisen paratiisin ja yritin tuoda niitä samoja asioita elämääni tänne, tähän hetkeen. 

Yritän yleensä löytää asioihin monenlaisia näkökulmia. Vaikka oloni noiden kriisien kourissa ovat olleet inhottavia, ei se tarkoita, että ne olisivat pelkästään pahasta. Koen löytäneeni niiden ansioista monia arvokkaita asioita. Jo aiemmin mainittujen asioiden lisäksi kyky empatiaan on kasvanut. Olen jossain määrin pehmentynyt. Oma tie on kirkastunut ja jollain tapaa tämä hieman nurinkurisestikin on tuonut hieman enemmän merkitystä elämään. Hyviä asioita osaa arvostaa ihan eri tavalla. Lisäksi hyvää näkee myös sellaisessa, missä sitä ei ehkä ennen ole tajunnutkaan. Käytän tähän nyt villiä LOTR-esimerkkiä. 

Haltiat ovat aina olleet lempirotuni Keskimaassa. He ovat eteerisen kauniita, ikuisuuksia eläneitä viisaita omassa satumaailmassaan luonnon keskellä. Eristäytyneitä, taiteita rakastavia ja yliluonnollisia. Myöhemmin olen alkanut ihastelemaan myös hobittilaa. Hobitit osaavat olla ahdasmielisiä, osa vähän typeriäkin, eikä heitä voi missään nimessä nimittää sillä tavalla kauniiksi kuin haltioita. Heidän maailmansa on melko arkinen, jonkun mielestä ehkä vähän tylsäkin. Moni on todennut, että Sormusten herra on alku on raskas nimenomaan sen vuoksi, että keskitytään Kontuun. Mutta loppujen lopuksi hobiteissa piilee oma kauneutensa. Jotain kaunista on siinä, että keskellä myllerryksessä olevaa Keskimaata on Kontu, jossa tällainen tietämätön, hassu elämä on yhä mahdollista. Se kauneus, jonka itse olen löytänyt on ehkä kutakuinkin tällaista. Sitä löytyy esimerkiksi höpsöjen keski-ikäisten, toisinaan vähän umpimielisten perusjamppojen elämästä. 

Olen huomannut omalla kohdallani myös sen, että eksistentiaaliset kriisit toimivat myös eräänlaisina hälytysmerkkeinä. On aika uudistua ja antaa vanhan kuolla. On löydettävä uusia merkityksiä ja kyseenalaistettava luutuneita ajatusmalleja. Jos tällainen kriisi yllättäen iskee, kehotan katsomaan paitsi syvälle itseensä, myös ulospäin. Siellä voi olla asioita, jotka kaipaavat kipeästi muutosta. Se voi olla työpaikka, parisuhde, mikä vain. 

Osittain noiden tärkeiden opetusten takia nuo kriisit eivät enää samalla tavalla pelota. Ne ovat jo melkoisen tuttuja ja tiedän, mitkä lääkkeet niihin tepsivät. Nyt kun pieni kriisi on taas kolkutellut, tunnen ahdistuksen ohella myös pienoista uteliaisuutta. Tällä hetkellä koen sopivaksi lääkkeeksi loman viettämisen Mikkelissä, omassa rauhassa luonnon läheisyydessä, kirjojen lukemisen ja tekstin tuottamisen. Se kytkee automaattisesti jonkinlaisen turvallisuudentunteen ja rauhan päälle. Suhtaudun luottavaisin mielin siihen, että kurimuksesta jälleen kerran ryömitään uudelle rannalle. 



perjantai 16. joulukuuta 2016

Steampunk-leffaa Steam Hellsingissä!

Muutama viikko sitten tein jotain minulle aivan uutta. Päädyin statistiksi steampunk-filmiin! Suvi linkkasi minulle kyseisen leffan Facebook-tapahtuman ja pitihän se nyt lähteä kokeilemaan. Laitoin siis viestiä Ruined Filmsille ja parin päivän kuluttua he toivottivat meidät tervetulleiksi filminpätkän kuvauksiin.

Kuvaukset olivat jo kokemuksena mielenkiintoiset. Meidän tehtävämme oli lähinnä hääriä taustalla, mutta se oli ihan mahtavaa, etenkin kun kuvauspaikkana toimi viihtyisä Steam Hellsinki. Oli mukana eläytyä vuoroin viktoriaanisempaan steampunkiin ja sen jälkeen Mad Max-vaikutteiseen, vähän rosoisempaan meininkiin. Porukka oli sonnustautunut monipuolisesti erilaisiin steam-asuihin ja -vermeisiin.

Lisäksi paikalla oli pari valokuvaajaa, joiden kanssa kuvasimme tauoilla. Löppösen Mikon tunsin ennestään, Marko Saari puolestaan oli uusi tuttavuus. Kummankin kamerasta tuli aivan timanttisia otoksia. Pidemmittä puheitta siis niihin. Mikon kuvissa on hänen leimansa vasemmassa alanurkassa, loput ovat Markon ottamia.

 









Erilaisiin rooleihin on aina mielenkiintoista eläytyä. Vaikka olinkin vain taustahemmo, aloin automaattisesti kehitellä hahmolleni jonkinlaista persoonaa. Se on itselleni miltei välttämätöntä, sillä olemukseni määräytyy sen mukaan. Niin filmillä kuin kuvissakin.  Kokemus oli oikein mukava ja voisin tehdä vastaavaa uudestaankin!