Joskus on vaan pakko häipyä. Ottaa omaa tilaa ja karata
jonnekin muualle kuin jokapäiväiseen ympäristöönsä. Näitä fiiliksiä tuntee ympäri vuotta, mutta talvella ehkä kaikkein syvimmin. Joululoman merkeissä on myös helppo oikeasti lähteä kunnolla karkuun.
Sen alettua painuin saman tien Mikkeliin. Pää ei
kestänyt pääkaupunkiseutua enää yhtään, mutta se ei ollut yksinomaa sen itsensä syytä.
Toki siellä on meluisaa, paljon ihmisiä ja betonihelvettejä, mutta ne eivät
yksinomaa olleet syy lähdölleni.
Oikein kovan stressin yllättäessä minun on vaihdettava
maisemaa, että pystyn irrottautumaan siitä. Sama ympäristö, jossa olen
ahdistunut ja masennellut viime kuukaudet ei ole omiaan parantamaan mielialaa.
Jotenkin se altistaa stressille entisestään.
Stressi on yleensä kipinä sille, että pakenen, mutten usko
sen olevan pohjimmainen syy sille. Olen melkoisen haavoittuvainen ihminen. Vähän
kummallisetkin asiat sattuvat minuun välillä. Sosiaalinen kommunikaatio osaa
olla välillä niin vaikeaa, sellaista repivää sekamelskaa. Tekee mieli laittaa
kädet korville ja huutaa.
Puhumattakaan häpeästä. Haavasta, joka aukeaa aina silloin
tällöin. Yhtäkkiä mieleen muistuu kaikki vanhat hävettävät teot, isot ja pienen
pienet. Luonnonläheisyys on tähän paras lääke. Silloin sisäänrakennetuinkaan
häpeä ei tunnu niin tappavalta. Luonnon edessä tuntee ikuisuuden, eikä sen
edessä minun pahimmillakaan teoillani ole juurikaan merkitystä. Kukaan ei voi
rankaista minua niin, että ottaisi luonnon pois. Sitä minulta ei voi varastaa.
Lisäksi ajoittainen eristäytyminen on minulla verissä.
Kyetäkseni sosialisoimaan ahkerasti, on minun otettava sitä omaa aikaa. Tuntuu
huikealta, kun astuu metsään, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Silloin voi
levähtää. Silloin on kytköksissä omaan ytimeensä ja muistaa, kuka todella on.
Unohtaa kaikki ympäristön paineet ja tulee tietoiseksi myös siitä, kuka
oikeastaan haluaa olla. Tietty suorittamiskulttuuri kouluelämässä, sosiaalinen
media ja yleensäkin kaikenlaisia loppujen lopuksi turhia paineita kasaava
kulttuuri eivät tunnu enää niin keskeisiltä osilta elämää. Minä olen visiitillä
niiden parissa, mutten kuulu siihen maailmaan. Vaikka modernit mukavuudet
ovatkin helpottaneet elämää, koen että hirveän kaupungistunut elämä voi
irrottaa ihmisen juuriltaan. Arkielämä suorastaan kirkuu sitä, että minä en ole
sitä pohjimmiltani.
Tulin jokin aika sitten siihen tulokseen, että olen ollut
onnellisimmillani silloin, kun minulla ei ole ollut hirveää tarvetta rakentaa
ympärilleni isoja sosiaalisia piirejä ja kun olen itse sanellut ehdot sille,
kuka olen ja keneksi haluan tulla. Silloin, kun aikani on kulunut niihin
asioihin, jotka oikeasti tunnen merkityksellisiksi. Silloin, kun olen kokenut,
etten ole riippuvainen kenestäkään ja vastaan itse omasta ajankäytöstäni. Aina
niin ei valitettavasti ole ja siksi kaipaa tällaisia aikalisiä.
Olen aina elänyt vähän omassa maailmassani, enkä ole oikein
kokenut, että kukaan voisi täysin ymmärtää minun tuntemuksiani. Toisinaan niitä
on oikeastaan aika hankala edes selittää. Silti minulla on joskus hirveän kova tarve
tarinoida itseni auki. Toisinaan taas ajattelen, että jotkut palaset haluan
pitää vain itselläni. Tarve tulla kuulluksi kuuluu kai ihmisluontoon, mutta se
tuntuu olevan suurimmillaan silloin, kun en ole aivan täysin kontaktissa
itseeni. Ehkä sitä etsii jotain. Loppupeleissä olen kuitenkin löytänyt sen
jonkin yleensä itsestäni ja niistä asioista, joita tässä elämässä varjelen:
mielikuvitus, luonto, rakkaus, kauneus, hyväksyntä. Paratiisin voi rakentaa
maan päälle, mutta se lähtee kipinästä sisältä.
Aina ei tunnu siltä, että alusta olisi paras mahdollinen
kunnon roihulle. Ottaa yleensä aikansa, että itsensä pystyy todella
aukaisemaan. Ensimmäiset Mikkeli-päivät ovat usein tuskaisia. Tällä kertaa mikään
ei inspiroinut ja päätä puristi vanne. Jatkuva tunne siitä, että pitäisi olla
tekemässä jotain, mutta mitään ei kuitenkaan saanut tehdyksi. Liekki ei
tuntunut syttyvän, ei sitten millään.
Sellaisissa tilanteissa on vain tehtävä asioita pienin
askelin. Mentävä ulos, keskityttävä maisemiin ja hengittämiseen. Aloitettava
jostain vähän mekaanisemmasta kuten vaikka pianon soittamisesta. Eikä sitä nyt
totaalisen yksin tarvitse pitkän reissun aikana olla. Toki minä näen vanhoja ystäviäni,
mutta vaaka on pidettävä tasapainossa. On helppo huijata itseään ja päätyä yö
toisensa jälkeen jonkun kaverin nurkkiin, koska pitäähän sitä pitää
ystävyyssuhteita yllä. Se ei kuitenkaan palvele tarkoitusta. Se pitää yllä riippuvuutta.
Joululoma on täydellinen ajankohta tasapainoiseen aikalisään,
sillä se kestää koulussani kuukauden.
Sattui tosin sellainen ikävä sattumus, että tulin kipeämmäksi kuin pitkään aikaan. Kurkku on niin
turvonnut, että yöllä luulin tukehtuvani. Lähipiirissä on kyllä ollut
flunssaa liikkeellä, mutta koen tämän olevan myös merkki siitä, että nyt on
ihan oikeasti levättävä. Harmittaa kyllä, kun en voi vielä mennä hiihtämään tai muutenkaan
ulos, mutta ehkä nämä päivät on nyt sit käytettävä lukemiseen, kirjoittamiseen
ja oman sisimmän tutkimiseen. Niin ja toki vain olemiseen ja nukkumiseen.
Jotenkin tunnen jo nyt parin päivän jälkeen ymmärtäväni
itseäni hieman paremmin. Erilaisia tarpeita on huomattavasti vähemmän, eikä tarvitse
koko ajan olla niin pärjäävä. Tietyn arkiminän voi heittää hattuhyllylle
odottamaan. Kevään tavoite olisi pitää tästä osasta minua kiinni myös sitten,
kun palaan pääkaupunkiseudulle. Luulen, että se onnistuu, muttei ehkä ihan
parissa päivässä, viikossa, kuukaudessa tai ehkä vuodessakaan. Mutta onneksi
voi aina karata uudelleen.
Tämä kyseinen EP on puhutellut minua erityisen paljon viime aikoina. Sopii täydellisesti näihin mielenmaisemiin.