Kävinpä lauantaina elämäni ensimmäisessä zombiewalkissa. Kerkesin
varustautua tapahtumaan etukäteen jonkin verran, sillä bongasin sen
Facebookista melko ajoissa. Edellisenä päivänä tosin iski laiskuus: olin ollut
aikeissa käydä hakemassa vähän nestemäisempää tekoverta ja latexia, mutta se
vähän jäi. Luomivärejä, ihomaaleja ja -liimaa sekä paksua tekoverta löytyi
kaapeista kuitenkin sen verran, että ajattelin pärjääväni niillä. Lisäksi kaapissa
majaili jo valmiiksi teemaan sopivat shortsit ja vyö. Yläosan tuunasin vanhasta
kulahtaneesta topinrutkusta. Halusin sen olevan sellainen, että sen voisi
oikeasti sotkea tekovereen. Revityt sukkahousut kahdessa sävyssä kuuluivat myös
tähän do it yourself-osastoon. Lisäksi rekvisiittaan kuului vielä
steampunk-lasit, musta huivi ja mukavuutensa perusteella valitut kengät. Näissä
kamoissa näytin jo melkeinpä joltain post-apocalyptiselta survival teamin
jäseneltä.
Mutta tarkoitushan ei suinkaan ollut olla selviytyjän
näköinen, joten aamulla alkoi ahkera maskeeraaminen. Heräsin varmaan
kutakuinkin kasin aikaan ja päätin aloittaa meikkailun jo ajoissa, etten
varmasti myöhästyisi aikataulusta. Olen aikaisemmin esiintynyt kuolleena parissa
Halloween-bileissä ja yksissä kuvauksissa, joten pohja oli melko lailla
valmiina. Tekoverellä läträäminen ja arpien maskeeraus taas oli aivan vierasta
maaperää. Onneksi Youtubesta löytyi helppoja ohjeita arpien maskeeraamiseen –
vieläpä ilman latexia. Ne luotiin yksinkertaisesti luomiväreillä, iholiimalla
ja vessapaperilla. Tuli muuten yllättävän hyvää jälkeä! Verellä läträäminenkin
sujui kiitettävästi – jälkihän sai ja pitikin olla suttuista. Lopuksi iskin
päälle vielä ihan kauneusmeikkiä muun muassa tekoripsien muodossa – saahan
zombissakin jotain kaunista olla!
Ystäväni Suvi tuli myös minun luokseni maskeeraamaan.
Hänestä kuoriutui merirosvozombie. Suvilla oli myös mukanaan latexia, jota
lopulta käytin hieman tasoittamaan arpieni reunoja - vaikka eipä se juuri
jälkeä loppupeleissä muuttanut. Alkuun otimme joukon selfieitä, jotka johtivat
siihen, että Johanna Sandborg lähetti minulle kuvauspyynnön Facebookissa. Lähdimme
siis keskustaan melko ajoissa – matkalta tarttui vielä mukaan tekoaivot,
punkkupullo ja taskumatti. Miittasimme
Johannan Kiasmalla, jossa otimme muutaman kuvan ja suuntasimme kohti
Ruttopuistoa. Matka oli mielenkiintoinen, kun kiipeilimme Suvin kanssa milloin
milläkin kivetyksellä murisemassa ja poseeraamassa kameralle. Meillä oli
hauskaa – ja niin taisi olla ohikulkijoillakin.
Ruttopuistossa oli todella vähän porukkaa, kun saavuimme
sinne. Aikaisemmissa walkeissa puisto on kuulemma ollut aivan täynnä.
Tapahtuman tiedotus oli ollut mielestäni tänä vuonna hyvin heikkoa, joten en
sinänsä ihmettele asiaa. Minäkin satuin bongaamaan koko homman puhtaasti sen vuoksi,
että FB-seinälleni tuli ilmoitus jonkun kaverin kiinnostuksesta tapahtumaa
kohtaan. Lisäksi sää oli vähän arvaamattoman oloinen – ei satanut, mutta
välillä oli todella kylmää ja tuulista. Onneksi porukkaa kuitenkin valui
tapahtumapaikalla pikkuhiljaa enemmän. Päätimme Suvin kanssa vetäistä punkun
nassuun äkkiä – varsinaiselle pullolle ei ollut laukuissamme tilaa ja
taskumattikin oli hyvin pikkuinen.
Lopulta varsinainen walk alkoi. Käsittääkseni meitä zombeja
oli paikalla loppujen lopuksi joku 150 kappaletta. Ei siis kuitenkaan mikään
ihan pikkuinen määrä. Tässä vaiheessa kiitin itseäni siitä, että olin laittanut
jalkaani mukavat ja matalat kengät. Jotkut tappajabootsit olisivat olleet
sairaan kivat, mutta epäkäytännölliset. Matka ei ollut pitkä, mutta korkeilla
kengillä ei olisi kyllä voinut heittäytyä samalla tavalla. Laahustimme,
murisimme ja huojuimme nimittäin Suvin kanssa varsin antaumuksella. Ai niin ja
tappelimme ostamistamme tekoaivoista! (Se oli oikeasti aika ällöä, aivot olivat
kutakuinkin kuolan peittämät kaiken pureskelun jäljiltä.) Zombiemalleilu ja sellaisen leikkiminen oli hauskaa, vaikka olen aina kokenut, ettei kauhuhahmoina malleilu ole ehkä sitä ominta juttuani - olen ollut vähän arka sen suhteen. Mä harvoin kuitenkaan teen näitä juttuja vain puoliksi, joten ajattelin itseni nolaamisen uhalla vetää homman ihan täysillä ja taisihan se mennä varsin hyvin ja koin oppineeni tuon tyylisestä malleilusta/näyttelemisestä paljon! Suvi oli kyllä ihan luonnonlahjakkuus tuollaisessa malleilussa - olen suorastaan kateellinen siitä hullunkiillosta, jonka frendini sai hetkessä loihdittua silmiinsä! Hän oli kunnon raivohullu rommizombie, itsehän olin ennemminkin sellainen hidas aivokuollut kuolaaja.
Katsojia walkilla oli paljon – kuten myös kuvaajia. Välillä
meno kävi vähän ahtaaksikin, mutta pääasiassa liikkumatilaa oli mukavasti ja
matka melko kivan pituinen. Olisin mielelläni leikkinyt zombia vähän
pidempäänkin, mutta toisaalta innosti myös kavereiden kanssa sosialisoiminen –
murina alkoi käydä vähän yksipuoliseksi.
Ja hei – olihan meillä jatkotkin. Aloiteltiin Suvin kanssa Kiasman
nurmella, johon ystävämme Juha myöhemmin liittyi. Tästä jatkoimme Prahaan,
jossa päästiin oikeasti bileiden – ja bisneksen makuun. Juhahan on julkaiseva
kirjailija ja muusikko, joka osasi hyödyntää meidän asuillamme (ja randomilla
zombietanssillamme, hehe) saamaamme huomiota edukseen. (Lue: Varasti meidän
shown!) Juha kauppasi kiitettävän määrän bändinsä Tevana3:n Peräpohjolan takana-kasetteja
ja novellikokoelmia. Jäipä meistäkin konkreettisia muistoja ihmisille, sillä
useampikin ihminen halusi kuvata itseään meidän kanssa.
Kokonaisuudessaan ilta oli aivan mahtava, vaikka olisin ehkä
jäänyt kaipaamaan vähän yhteisöllisempää zombeilua – mutta ei se mitään, olihan
meillä oma pieni juhlaporukkamme ja uudet, mukavat tuttavuudet! Veikkaisin,
että lauantai oli yksi kesän mieleenpainuvimmista päivistä. Ensi vuonna mennään
siis entistä ehommalla habituksella ja asenteella!
Johanna Sandborgin (http://windmillsw.net/) ottamia kuvia
Muiden kuvaajien ottamia
(c) Neonilla Narjus
(c) Minna Holstikko
(c) Hannu Hietarinne
"APUA!!! NÄÄ ZOMBIET SYÖ MUT! TULKAA AUT" - Juhan FB-päivitys
