Helmikuussa on alkanut aurinko jo pikkuhiljaa näkyä ja se on piristänyt mielialaakin. Totaalisilta masennuksilta vältyttiin tänä talvena. Uskaltaisikohan sitä jo huokaista helpotuksesta?
Olen miettinyt viime aikoina paljon persoonallisuuttani.Viimeisen vuoden aikana olen itse asiassa tainnut katsoa syvemmälle itseeni kuin koskaan. Olen pannut merkille, että minussa on syvään juurtunut tunne siitä, että olisin jotenkin perustavalla tavalla viallinen. Nykyään uskallan viimeinkin ajatella, ettei niin ehkä olekaan. Olen kyllä monia asioita, joita kaikkia ei voi kutsua kovinkaan valoisiksi tai hyviksi. Aikaisemmin ne ovat tuntuneet pinttyneiltä tahroilta valkoisella kangastuksella, joka on kuin jokin keskiaikaisen tarinan puhtoinen linnanneito. Jossain mielen perukoilla on vieläkin kuva viattomasta Millasta, joka ei ole langennut niihin pahoihin tekoihin tai sanoihin, joihin todellinen minä on. Lapsi-Milla, joka on häpäisty.
Minä en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, en niin särmätön. Minun on turha yrittää mukautua sellaiseen ihanteeseen, sillä tukehtuisin kuoliaaksi. Saattaisin olla parempi mikäli voisin, mutta nyt olen enemmän. Olen niin paljon kaikenlaista, että toisinaan se laittaa pääni pyörälle. Monesti se tuntuu siltä kuin päässäni olisi monta minua tai sitten yksi, jolla on monet kasvot. Ne kasvot ovat ristiriitaisia ja se on synnyttänyt minussa hyvin kirjavia tunteita. Miten minun pitäisi olla, jos olen ensin alistuva, häpeilevä ja eristäytyvä, kun kohta olenkin äärimmäisen itsevarma, ihmisrakas ja intohimoinen? Seuraavaksi kyyninen ja katkera, jonka jälkeen idealistinen haaveilija? Suloinen naapurintyttö ja traumatisoitunut tunnevammainen. Kuinka minun pitäisi käyttäytyä toisten seurassa ja millaista vastaanottoa minulla on oikeus odottaa heiltä?
Olen yrittänyt unohtaa tuollaiset asia ja vain olla. Säteillä milloin mitäkin puoltani. Hyväksyä sen, etteivät kaikki voi ymmärtää minua, enkä minä tarvitse heidän sympatisointiaan ansaitakseni olla olemassa. Minun ei tarvitse piiloutua vain sen takia, ettei jonkun toisen tarvitsisi kohdata itseään ja myöntää sitä, ettemme ehkä olekaan niin yksiselittäisiä ja mustavalkoisia olioita kuin monesti kuvitellaan. Tekeehän se asioista pelottavia, sillä se tekee niistä epävarmoja. Mutta auttaako sen kieltäminen ketään? Voimmeko olla onnellisia ilman vapautta olla minä?
On tuntunut hyvältä huomalta, että minulla on turvallisia sosiaalisia piirejä, joissa aitoutta ei vieroksuta. Olen tuntenut itseni paljon kokonaisemmaksi, enkä ole niin monesti vereslihalla häpeästä. Etenkin ystävänpäivänä tunsin suurta kiitollisuutta tästä asiasta ihan hirmuisen paljon. Minulla on aina joku, jonka kanssa mennä kahville tai lasilliselle. Minulla on monia ystäviä, jotka eivät käännytä minua oveltaan missään tilanteessa. On myös lukuisia ihmisiä, joiden kanssa voi käydä aivonystyröitä helliviä keskusteluita. Niin ja sitten toki niitä, joiden kanssa voi tuhota aivosoluja urakalla ja kiivetä vaikka lipputankoon, jos siltä tuntuu. Värikkäitä, empaattisia, aitoja ja kauniita ihmisiä kukin omalla tavallaan. Kai minusta johonkin on, kun tällaiset ihmiset ihan oikeasti nauttivat seurastani.
Olen ollut viimeaikoina vähän sekaisin. Hysteerinen, tuomitseva, laiska, ailahtelevainen, dramaattinen ja toisinaan ikävän nihilistinen. Mutta se on loppujen lopuksi ihan okei. En minä sitä kieltämällä tai tukahduttamalla poista. Olen ollut myös hämmentynyt, tyhjä ja irrallani itsestäni. Sekään ei tapa minua. Veikkaan, että ne tunteet löytyvät sieltä kuitenkin jossain vaiheessa.
Olen kuitenkin myös aivan käsittämättömän mahtava. Olen kaunis, kekseliäs, intohimoinen ja tunnen potenssiin sata. Minä voin sanoa oikeasti elämäni, en vain olevani olemassa. Uskallan sekoittaa ristiriitoja ja heilua ääripäästä toiseen. Niin ja vaikka sitä harvoin kykenen myöntämään tai edes uskomaan, taidan olla myös melko vahva ja rohkea. Aina silloin parhaimmillani.
Seuraavaksi lukuisia postaukseen liittymättömiä kuvia ihan vain, koska haluan ne laittaa.
Inspiroiduin eräänä päivänä Emilia Autumnista ja rakensin tällaisen asun. Osa kuvista on otettu ystävänpäivänä, jolloin en saanut söpöjä pinkkejä leivoksia, joita olin jo pitkään kuolannut, saati kyennyt laulamaan The Phantom Of The Operan mukana, sillä kurkkuni oli aivan sökönä. No mutta mussutin sitten berliininmunkkeja maski päässä.
- Markiisi De Sade
Viihdyn koulussa jälleen erinomaisesti. Viime viikkoinen politiikan ja vallankäytön tunti kului kivoissa merkeissä, kuten saattaa huomata. Yritän epätoivoisesti olla ostamatta koulun kahviota tyhjäksi leivoksista ja kakuista.
Tee ostettu ihanasta The Ouncesta. Heillä on verkkokauppakin, suosittelen ehdottomasti tutustumaan valikoimiin. Ostin Suvin ja Jennille vaikka mitä ihania Gandalf- ja Metsänhaltia-teemakuja joululahjaksi!
Minulla on hatara muistikuva siitä, että Rosa olisi sanonut metsästäneensä tätä rommia joskus vuosia sitten kissojen ja koirien kanssa ja nyt vuosien päästä se maistuikin kakalle. Älä siis hämäänny siististä pullosta.
Nämä kuvat osat osa koulutyötäni. Ensimmäinen tuli kuvituskuvaksi wiccasta kirjoittamaani juttuun ja toinen puolestaan erääseen filtterityöhön. Tässä se tosin on ilman filttereitä. Jännää, että jotenkin yhdistän tuon kakkoskuvan Infected Mushroomiin Pink Nightmaresiin. Taisin jopa kuunnella sitä editoidessani tuota. Mallina
Suvi.