Kuvaussatoa

 (c) Aleksanteri Sumiloff

 (c) Tommi Rummukainen

 (c) Eugene Doe

 

 

 (c) Jukka Jalkanen

(c) Alberto Mardegan

(Toisena mallina Nebula)

Jotain ihan käsittämättömiä tajunnanvirtakuulumisia

Helmikuussa on alkanut aurinko jo pikkuhiljaa näkyä ja se on piristänyt mielialaakin. Totaalisilta masennuksilta vältyttiin tänä talvena. Uskaltaisikohan sitä jo huokaista helpotuksesta?

Olen miettinyt viime aikoina paljon persoonallisuuttani.Viimeisen vuoden aikana olen itse asiassa tainnut katsoa syvemmälle itseeni kuin koskaan. Olen pannut merkille, että minussa on syvään juurtunut tunne siitä, että olisin jotenkin perustavalla tavalla viallinen. Nykyään uskallan viimeinkin ajatella, ettei niin ehkä olekaan. Olen kyllä monia asioita, joita kaikkia ei voi kutsua kovinkaan valoisiksi tai hyviksi. Aikaisemmin ne ovat tuntuneet pinttyneiltä tahroilta valkoisella kangastuksella, joka on kuin jokin keskiaikaisen tarinan puhtoinen linnanneito. Jossain mielen perukoilla on vieläkin kuva viattomasta Millasta, joka ei ole langennut niihin pahoihin tekoihin tai sanoihin, joihin todellinen minä on. Lapsi-Milla, joka on häpäisty.

Minä en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, en niin särmätön. Minun on turha yrittää mukautua sellaiseen ihanteeseen, sillä tukehtuisin kuoliaaksi. Saattaisin olla parempi mikäli voisin, mutta nyt olen enemmän. Olen niin paljon kaikenlaista, että toisinaan se laittaa pääni pyörälle. Monesti se tuntuu siltä kuin päässäni olisi monta minua tai sitten yksi, jolla on monet kasvot. Ne kasvot ovat ristiriitaisia ja se on synnyttänyt minussa hyvin kirjavia tunteita. Miten minun pitäisi olla, jos olen ensin alistuva, häpeilevä ja eristäytyvä, kun kohta olenkin äärimmäisen itsevarma, ihmisrakas ja intohimoinen? Seuraavaksi kyyninen ja katkera, jonka jälkeen idealistinen haaveilija? Suloinen naapurintyttö ja traumatisoitunut tunnevammainen. Kuinka minun pitäisi käyttäytyä toisten seurassa ja millaista vastaanottoa minulla on oikeus odottaa heiltä?

Olen yrittänyt unohtaa tuollaiset asia ja vain olla. Säteillä milloin mitäkin puoltani. Hyväksyä sen, etteivät kaikki voi ymmärtää minua, enkä minä tarvitse heidän sympatisointiaan ansaitakseni olla olemassa. Minun ei tarvitse piiloutua vain sen takia, ettei jonkun toisen tarvitsisi kohdata itseään ja myöntää sitä, ettemme ehkä olekaan niin yksiselittäisiä ja mustavalkoisia olioita kuin monesti kuvitellaan. Tekeehän se asioista pelottavia, sillä se tekee niistä epävarmoja. Mutta auttaako sen kieltäminen ketään? Voimmeko olla onnellisia ilman vapautta olla minä?

On tuntunut hyvältä huomalta, että minulla on turvallisia sosiaalisia piirejä, joissa aitoutta ei vieroksuta. Olen tuntenut itseni paljon kokonaisemmaksi, enkä ole niin monesti vereslihalla häpeästä. Etenkin ystävänpäivänä tunsin suurta kiitollisuutta tästä asiasta ihan hirmuisen paljon. Minulla on aina joku, jonka kanssa mennä kahville tai lasilliselle. Minulla on monia ystäviä, jotka eivät käännytä minua oveltaan missään tilanteessa. On myös lukuisia ihmisiä, joiden kanssa voi käydä aivonystyröitä helliviä keskusteluita. Niin ja sitten toki niitä, joiden kanssa voi tuhota aivosoluja urakalla ja kiivetä vaikka lipputankoon, jos siltä tuntuu. Värikkäitä, empaattisia, aitoja ja kauniita ihmisiä kukin omalla tavallaan. Kai minusta johonkin on, kun tällaiset ihmiset ihan oikeasti nauttivat seurastani.

Olen ollut viimeaikoina vähän sekaisin. Hysteerinen, tuomitseva, laiska, ailahtelevainen, dramaattinen ja toisinaan ikävän nihilistinen. Mutta se on loppujen lopuksi ihan okei. En minä sitä kieltämällä tai tukahduttamalla poista. Olen ollut myös hämmentynyt, tyhjä ja irrallani itsestäni. Sekään ei tapa minua. Veikkaan, että ne tunteet löytyvät sieltä kuitenkin jossain vaiheessa.

Olen kuitenkin myös aivan käsittämättömän mahtava. Olen kaunis, kekseliäs, intohimoinen ja tunnen potenssiin sata. Minä voin sanoa oikeasti elämäni, en vain olevani olemassa. Uskallan sekoittaa ristiriitoja ja heilua ääripäästä toiseen. Niin ja vaikka sitä harvoin kykenen myöntämään tai edes uskomaan, taidan olla myös melko vahva ja rohkea. Aina silloin parhaimmillani.

Seuraavaksi lukuisia postaukseen liittymättömiä kuvia ihan vain, koska haluan ne laittaa.

 Inspiroiduin eräänä päivänä Emilia Autumnista ja rakensin tällaisen asun. Osa kuvista on otettu ystävänpäivänä, jolloin en saanut söpöjä pinkkejä leivoksia, joita olin jo pitkään kuolannut, saati kyennyt laulamaan The Phantom Of The Operan mukana, sillä kurkkuni oli aivan sökönä. No mutta mussutin sitten berliininmunkkeja maski päässä.

 

 - Markiisi De Sade

 Viihdyn koulussa jälleen erinomaisesti. Viime viikkoinen politiikan ja vallankäytön tunti kului kivoissa merkeissä, kuten saattaa huomata. Yritän epätoivoisesti olla ostamatta koulun kahviota tyhjäksi leivoksista ja kakuista.

 Tee ostettu ihanasta The Ouncesta. Heillä on verkkokauppakin, suosittelen ehdottomasti tutustumaan valikoimiin. Ostin Suvin ja Jennille vaikka mitä ihania Gandalf- ja Metsänhaltia-teemakuja joululahjaksi!

 

 Minulla on hatara muistikuva siitä, että Rosa olisi sanonut metsästäneensä tätä rommia joskus vuosia sitten kissojen ja koirien kanssa ja nyt vuosien päästä se maistuikin kakalle. Älä siis hämäänny siististä pullosta.

 

Nämä kuvat osat osa koulutyötäni. Ensimmäinen tuli kuvituskuvaksi wiccasta kirjoittamaani juttuun ja toinen puolestaan erääseen filtterityöhön. Tässä se tosin on ilman filttereitä. Jännää, että jotenkin yhdistän tuon kakkoskuvan Infected Mushroomiin Pink Nightmaresiin. Taisin jopa kuunnella sitä editoidessani tuota. Mallina Suvi.

 

 

 

Luovuus on täysillä elämistä parhaimmillaan

”Milla, mä olen niin kateellinen sulle, kun sä osaat kirjottaa ja laulaa. Voi kun mäkin osaisin tehdä jotain tollasta, mutta ei mua koskaan pienenä viety millekään tunneille, enkä mä oikein osaa.”

Tätä lausetta kuulen eri muodoissaan kovin usein. Se on aika surullista. Valitettavan monella ihmisellä tuntuu olevan sellainen käsitys kuin luovaksi ja taiteelliseksi ihmiseksi vain synnyttäisiin (tai kehityttäisiin lapsuuden pianotuntien kautta). Toki niitä lahjoja varmasti on suotu toisille enemmän kuin toisille, mutta jokainen voi kehittyä harjoittelemalla. Ihan huimastikin. Minun lauluni kuulosti vielä joitakin vuosia sitten variksenpojan raakunnalta verrattuna tämän päivän sointiin. Puhumattakaan siitä, miten paljon vaikkapa tekstini ovat muuttuneet vuosien kuluessa. Suurin osa taidoistani on siis harjoittelun ansiota. Lahjakkuus oli vain se kipinä.

Monet tuttavani ovat esitelleet minulle laulunlahjojaan, kirjoituksiaan ja milloin mitäkin vähän anteeksipyydellen ja häpeissään. Sille ei ole ollut tarvetta. Aloittelija harvoin on mestarin veroinen, mutta ituja löytyy aloittelijoidenkin töistä. Monesti olen näiden tuttavieni hengentuotteita tutkaillessani ajatellut, että jos tämä ihminen tekisi tuota juttuaan vaikka viisi vuotta, niin hän olisi aivan uskomaton. Minä uskon yleensäkin, että todella monessa meissä on roppakaupalla piileviä kykyjä, joita ei vaan ole uskallettu jalostaa. 

On jotenkin kummallista, että lapsena miltei kaikki näyttelivät, lauloivat ja piirtelivät ilman sen kummempia huolia siitä, miltä se nyt muiden silmiin näyttää. Jokaisella on omat syynsä noiden juttujen lopettamiseen, mutta valitettavan usein harrastaminen loppuu siihen, kun joku sanoo, että olet surkea siinä mitä teet. Se on ymmärrettävää, mutta kauhean surullista. Muistan, kun joskus teininä julkaisin omia piirustuksiani IRC-Galleriassa ja sain joltain tuntemattomalta ihan hirveät haukut niistä. Myös koulun konserttien jälkeen kuulin moneen otteeseen, miten ikätoverit olivat arvostelleet laulamistani, esiintymistyyliäni ja milloin mitäkin niihin liittyvää erittäin kovin sanankääntein. Kyllähän se kirpaisi aivan kauheasti. Monesti tuli itkettyä itsensä uneen.

Positiivinen palaute oli mahtava juttu, mutta se ei ollut asia, joka sai minut jatkamaan. Luovat hommat ovat kuin toinen kieleni ja ne on ommeltu hyvin syvälle minuun. Olen kaikkein eniten oma itseni tehdessäni taiteellisia juttujani, enkä tiedä miten pärjäisin ilman niitä. Kaiken muun itsessäni olen jossain vaiheessa kyseenalaistanut, mutta näistä jutuista en koskaan halua luopua. En vain pystyisi. Se on yksi syy sille, miksi haluaisin ehdottomasti jokaisen edes kokeilevan jotain taiteenlajia. Se on kuin opettelisi uuden kielen, tosin monta kertaa laajemmassa mittakaavassa. En voisi kuvitellakaan pääseväni yhtä syvälle itseeni arkikielen kuin runouden avulla. Puhumattakaan siitä, miten pystyn ilmaisemaan ja konkretisoimaan tunteitani laulamisen kautta. 

Tietenkin minua kiinnostaa myös muiden ihmisten mielipiteet hengentuotteistani, mutta en minä niiden perusteella tee päätöksiä ilmaisuni suhteen. Se olisi ihan hullua tässä vaiheessa. Nämä jutut ovat minun elämänkumppaneitani. Enhän minä vaihtaisi poikaystävääni tai ystäviänikään sen vuoksi, että joku sanoisi niiden olevan huonoja.

Aiemmin implikoin, että miltei jokainen meistä voi tulla hyväksi jossain taiteenlajissa, jos harjoittelee ahkerasti. Oikeastaan sen voi unohtaa, sillä homman juju ei ole se, että sinusta kehittyy paras tai edes hyvä. Työsi on arvokasta jo sen vuoksi, että olet vuodattanut siihen palasen itsestäsi. Olet käyttänyt siihen aikaasi ja voimavarojasi. Kukaan muu ei koskaan tule tekemään mitään samanlaista, vaan kyseessä on kuva juuri sinun ajatuksistasi ja tunteistasi. Aito ilmaisu itsessään on mielettömän kaunista. Olen monesti jäänyt ihailemaan jotain taiteentekijää jo pelkästään sen vuoksi, että hän on niin vilpitön ilmaisussaan. Sillä ei ole ollut väliä, onko teos ollut juuri minun makuuni. 

Tämän sekavan sepustukseni pointti on, että älä koskaan anna kellekään lupaa poistaa sinulta luomisen lahjaa. Se on liian suuri kadotettavaksi vain ilkeiden sanojen saati sitten vaikkapa laiskuuden vuoksi. Tämä on juttu, jonka jokainen ansaitsee elämäänsä. Omalla kohdallani se on ollut se kaikkein suurin rakkaus.