Lempibändejä: Poets of the Fall

Se taisi olla kuudennen luokan kevättä, kun röhnötin äitini sohvalla katselemassa musiikkitelevisiota tai vastaavaa. Siihen aikaan sieltä tuli vielä ihan musiikkiakin, joskus vieläpä joku hyväkin biisi. Kuten esimerkiksi tuona päivänä. Jo biisin tarttuva alkusoitto kiinnitti huomioni, mutta itse asiassa video pisti silmään vieläkin enemmän. Rappioitunut tivoli, kaasunaamariin sonnustautunut nainen ja utuinen tunnelma olivat kiehtovalla tavalla jopa jotain hieman pelottavaa, mutta mutta myös jollain kummallisella tavalla koskettavaa. En tuolloin ymmärtänyt kaikkia tunteita, joita kappale ja sen musiikkivideo herättivät, mutta jälkeenpäin niille on löytynyt nimetkin.

Kyseinen biisi on Poets of the Fallin Carnival Of Rust, joka on edelleenkin yksi suosikkikappaleistani. Vaikken varhaisteininä lyriikkapuolesta samaan tapaan ymmärtänytkään kuin nyt, tunnelma kuitenkin iski täysillä. Kappale tuntui jollain tapaa hyvin merkitykselliseltä, vaikken osannutkaan sanoa miksi. Tuo kiehtova tunnecocktail sai palaamaan biisin pariin yhä uudelleen, vuosi toisensa jälkeen.

Vuonna 2007 alettiin telkkarissa mainostaa uutta supersankarisarjaa, Heroesia. Mainoksissa soi taustalla Poets of the Fallin Locking Up The Sun, johon ihastuin myös täysillä. Muistaakseni tuon jälkeen aloin tutkailla hieman enemmänkin POTF:n tuotantoa. Äiti itse asiassa toi minulle pari ensimmäistä levyäkin. Yläasteella kuitenkin kuuntelin bändiltä lähinnä niitä suositumpia biisejä. Soittolistalla pyöri jo mainittujen lisäksi lähinnä Lift, Illusion & Dream ja Stay. En tuolloin vielä kaivellut niistä mitään sen syvempää, lähinnä kuuntelin hyvän fiiliksen vuoksi.

En voi sanoa, että olisin aiemmin varsinaisesti fanittanut bändiä, mutta nuo jotkut biisit pyörivät kuuntelussa aika paljon. Pari vuotta sitten löysin Carnival Of Rustin taas uudestaan ja tulin miettineeksi, miksi ihmeessä en ollut penkonut biisejä läpi läpikotaisin. Paneuduin kokoonpanon muihinkin biiseihin ja etenkin lyriikkapuoleen. Se paljastuikin melkoiseksi kultakaivokseksi. POTF:n sanoituksista on löytynyt paljon tulkittavaa ja samaistuttavaa. Siinä missä minulla on Blackmore's Night ja Nightwish eskapismia varten, merkitsee Poets Of The Fall minulle pitkälti elämistä tässä maailmassa. Tavallaan niiden unelmien tuomista arkeen. Se on yksi syy sille, miksi bändi merkitsee minulle niin paljon. Olen taipuvainen pelkäämään maailmaa ja eristäytymään, minkä vuoksi unelmani ja ylipäänsä onnellisuuteni tuntuvat toisinaan olevan vaarassa. Kun pistän soittolistalle Poets Of The Fallia, nämä fiilikset helpottuvat heti huomattavasti. Muistan taas kaikki parhaat jutut elämässä ja sen, että niiden puolesta on syytä taistella.  

POFT on opettanut minua myös ilmaisemaan omaa herkkyyttäni ja hyväksymään pehmeyteni. Voin myöntää, että pari vuotta sitten esimerkiksi Temple Of Thought tuntui jotenkin nolottavan siirappiselta. En oikein osannut kuunnella sitä. Jotenkin päädyin kuitenkin aina uudestaan biisin pariin ja ymmärsin, ettei se oikeastaan ollut itse biisi, mikä minulle nämä tunteet aiheutti. Ne olivat omat puolustusmekanismini ja vanhat kipuni. Vähitellen opin päästämään niistä irti sen verran, että pystyin nauttimaan musiikista. Pikkuhiljaa olen myös hyväksynyt, että minulla on oikeus ilmaista ja tuntea hyvinkin siirappisia ja imeliä tunteita. On jännää huomata, minkälaisia ulottuvuuksia itsestään löytyykin, kun uskaltaa olla oikeasti auki. 

Olen huomannut näiden parin vuoden aikana, että kuuntelen Poets Of The Fallia erityisesti syksyisin. (Okei, uusin levy on minulle kyllä ihan kevätmusiikkia suurilta osin.) Bändin nimi on kyllä varsin osuvasti valittu. Tunnelmallisina syysiltoina tykkään pistää akustista ja rauhallisempaa tuotantoa soimaan kirjoittaessani itse kaunokirjallisia juttuja. Itse asiassa bändin musiikki antoi alkusysäyksen eräälle proosamuotoiselle kirjoitusprojektille, joka on alkanut pääni sisällä elää. Lukiessa toimii myös aivan mahtavasti! Kylkeen vielä omena-kaneliteekupponen ja vähän kynttilänvaloa niin ai että.

Pakko vielä mainita pari sanaa bändin esiintymistaidosta. Etenkin Markolla on ihan mieletön karisma. Olen ihminen, joka saattaa tuijotella pelkästään ihmisten eleitä ties kuinka kauan ja jo pelkästään sen vuoksi musiikkivideoissa on kiehtovaa katsottavaa riittänyt. (Puhumattakaan kaikesta kivasta symboliikasta!) En oikeastaan osaa oikein edes selittää sitä hienoutta, käykää itse katsomassa niin ehkä ymmärrätte!

Olen käynyt katsomassa bändiä nyt pari kertaa keikalla ja kummallakin kerralla ihastellut esiintymistä. Etenkin perjantaina Tulisuudelmassa tuli sellainen olo, että yleisö otettiin huomioon kunnolla, eikä vain vedetty mekaanisesti keikkaa läpi. Minusta vaikutti siltä, että bändi itsekin nautti esiintymisestä suuresti ja ainakin toivon näin olevan! Oma oloni oli kyllä jokseenkin epätodellinen, sillä tämä keikka kosketti jotenkin enemmän kuin Radio Aallon järjestämä ilmaiskonsertti keväällä. Varmasti hämyisempi ja pienempi keikkatila vaikutti asiaan sekä se, että näin bändin oikeasti lähietäisyydellä. Kokemuksesta sai niin ehkä enemmän irti. Tuntui miltei pahalta ottaa Tulisuudelman ranneke pois ranteesta seuraavana päivänä. Se toki ehdottomasti välttää roskakorin ja pääsee sen sijaan muistolaatikkooni. Lokakuussa olisi seuraava keikka sitten, toivottavasti se on yhtä hieno kokemus kuin tämä äskettäinen! 

Loppuun sitten vähän keikka-asuani, bändin lyriikoita (Pätkien valkkaaminen tosin oli vähän hankalaa, koska monesti kokonaisuus on se juttu!), sekä musiikkivideomaistiaisia. Keikkakuvia en viitsinyt ottaa, koska se tuntuu aina vähän häiritsevän itse kokemusta. 

 

 Tässä näkyy ostamani ihana fanipaita! (Ja supertuima ilme...) Minulla kesti hetkinen miettiä, minkä paidan monesta vaihtoehdosta haluaisin. Tahdoin paitaan jonkun hauskan jipon, joten perinteinen logolla varustettu ei tullut tällä kertaa kysymykseen. Jäljelle jäivät biisien nimillä varustetut paidat. Miss Impossible oli minusta idealtaan hauskin. (Niin ja olenhan mä aika mahdoton!)

 

 
So you know what drives me out
Out of my mind

It's whatever makes you see, makes you believe
And forget about the premonition you need to conceive
That the images they sell are illusion & dream
In other words dishonesty

So can you name your demon?
Understand its scheming
I raise my glass and say "here's to you"
Can you chase your demon?
Or will it take your freedom?
I raise my class and say "here's to you"

 (Illusion & Dream)

It's all a game, avoiding failure, when true colors will bleed
All in the name of misbehavior and the things we don't need
I lust for after no disaster can touch us anymore
And more than ever, I hope to never fall, where enough is not the same it was before

 (Carnival Of Rust)

The bigger the lies
The more they want to believe them
And like a vice
Hold on to what they believe in

Here and now with all dreams realized
Would you choose still more time to do
Don't fall down when it's time to arise
No-one else can heal your wounds

(Heal My Wounds)

What do we have but illusions where one man’s absolute is another’s choice
Giving in to confusion, till love and hate both tempt with the same voice
Won’t you take me to a higher ground, I need to see again the way I’m bound
N’ choose the uneasy redemption, run by fear and the flaws of attraction

(Rewind)

Give me back my innocence cos I wish to dream again
Like I never outgrew my old playground
Where the sun sets slowly with a golden crown and the leaves sing lullabies 'round vacant swings
Give me those wings

Let me fly once again
Like I did way back when
I would gamble and win
To lift me high above the din
 Of the future we see
Does it hold something for me
 I'm weightless again
Just before the shadows...
Fall like a leaf in the wind...

(Given And Denied)

This house is full of stories we both told
These rooms their very stage where they'd unfold
These walls they whisper secrets and memories thereof
But this door no longer leads us to that love

Yeah, I know, we go deeper than skin
But what lies within is still deeper than we know

And for all this pantomime, you should see the state I'm in
I couldn't heal myself with time alone
I have you tattooed on my skin

All I ever wanted was to hold you
What can I do now to make things new
I ain't trying to write you into a song
Cos you're too sacred and I would feel wrong
But what irony life holds, I was finally ready to meet you halfway
You turned and walked away

(Skin)

I've talked to the men of high regard
In rooms ever white and my soul grew dark by their words
Softly sweet as kissing lips
A kaleidoscope of no consolation at all

I've bargained my bit with fate and all
With no preconceptions of immortality
I rolled the dice uncompromised
And lost as I am you're my good samaritan

When sorrow calls my name
I know nothing stays the same

(Nothing Stays The Same)

 And when he swore to bring back his love
By the stories he'd create
Nightmares shifted in their sleep
In the darkness of the lake

And now to see your love set free
You will need the witch's cabin key
Find the lady of the light still ravin' in the night
That's how you reshape destiny  
(The Poet And The Muse)