Kesäneito

Kaikki kuvat Tommi Palomäen ottamia ja käsittelemiä.

Kaikenlaisia seikkailuja

Hui, heinäkuu alkaa olla loppupuolella. Kesä tuntuu taas menevän paljon nopeammin kuin sen sallisi. Mutta onhan tässä tapahtunutkin paljon. Monet tavoitteet tuntuvat taas olevan hieman lähempänä. Muuttaessani pk-seudulle vannoin itselleni muun muassa, että liityn Pakanaverkkoon, menen mukaan larppeihin, perustan folk-bändin tai liityn sellaiseen ja käyn aktiivisesti kuvauksissa. Pakanaverkkoon liityin äskettäin ja FB-sivun kautta myös Metsähiisi-rakennusprojektiin, jonka tarkoituksena on ottaa selvää, onko mahdollista rakentaa luonnonuskoville oma pyhä paikka ja mahdollisuuksien mukaan toteuttaa se. (Ryhmään on muuten vapaa liittyminen. Kaikki apu otetaan ilomielin vastaan, oli se sitten millaista tahansa.) Yhteen larppiinkin ilmoittauduin keväällä mutta se valitettavasti peruuntui. Ehkä yksi isoimmista jutuista on kuitenkin bändi. Se tuli perustettua VarjoTuskassa Suvin, Jennin, Juhan ja Jessen kanssa. Olen siitä aika innoissani, sillä tällaista mahdollisuutta minulla ei ole ollut varmaan koskaan. Juha soittaa projektissamme sähkökannelta, Jesse kitaraa (bassostakin puhuttu) ja me tytöt laulamme sekä tarvittaessa soitamme esimerkiksi shaamaanirumpua. Olemme keskenämme jo jonkin verran suunnitelleet projektia ja ensimmäinen kokoontuminen olisi edessä jossain vaiheessa tässä lähiaikoina.

Kuvauksissakin on tultu käytyä aktiivisemmin. Lähipäivinä olisi vuorossa sekä metsäsettiä valkoiseen pukeutuneena että post-apocalyptiset kuvaukset. Lisääkin olisi suunnitelmissa sopia. Myös kaikenlaista mukavaa tapahtumaa on tiedossa. Helsingissä olisi tarkoitus käydä ainakin piipahtamassa Pax-festareilla ja elokuussa Helsinki Night Marketissa. Tämän kuun viimeisenä päivänä on Nightwishin keikka ja elokuun loppupuolella Hämeen keskiaikamarkkinat! Viimeisenä mainittua odotan ehkä kaikkein eniten. Siitä on liian kauan, kun viimeksi olin tuollaisilla markkinoilla. Täksi vuodeksi löytyy ihana asukin, puhumattakaan seurasta. Katselin eilen juuri ohjelmalistaa ja innostuin entisestään. En millään malttaisi odottaa, kyseessä on kuitenkin kutakuinkin vuoden kohokohta.

Tulin käyneeksi viimeinkin myös Nuuksiossa. Sinne pääseminen tosin oli vähän raskasta ja haasteellista, kun piti istua pitkät juna- ja bussimatkat, bussissa ei ollut valotaulua eikä pysäkeillä lukenut niiden nimiä. Loppujen lopuksi onnistuin kuitenkin pääsemään reiteille. Aikaa kiertelyyn ei kuitenkaan jäänyt ihan mielettömästi, sillä viimeinen järkevä bussi lähti suhteellisen aikaisin. Nättiä Nuuksiossa kuitenkin oli ja mielellään menisin sinne uudestaankin. Olisi vaan kiva löytää joku vähän läheisempikin metsäkohde. Yllätyin aika paljon myös siitä, miten paljon metsässä pyöri porukkaa. Eihän siinä sinänsä mitään, mutta etenkin nuotiopaikoilla oli aikamoinen melu.

Kaiken tapahtuneen keskellä kaipaa myös sitä rauhaa. Minulla on hyllyyn hamstrattuna lukuisia kirjoja, joita en ole ehtinyt lukea ja nyt onkin syyhyttänyt päästä lukemaan niitä. Kävin rauhoittumassa viime viikolla Mikkelissä ja menen parin päivän päästä uudestaan. Siellä on nykyään itse asiassa todella mukava käydä. Kaupunki on paljon miellyttävämpi silloin kun siihen ei ole sidottu. En voi sanoa, että olisin täysin sinut kaikkien Mikkelissä tapahtuneiden asioiden kanssa, mutta ainakin enemmän kuin aiemmin. Yllättävintä on ehkä se, etten tunne entistä asuinaluettani Rantakylää enää lainkaan vastenmieliseksi. Edes kerran niin inhoamani peruskoulu ei herätä fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Myöskään kaupungin ahdasmielinen ilmapiiri ei pääse iholle, kun ei tule pyörineeksi niissä piireissä. Siellä asuessa oli kivuliasta, kun tuli varsin usein kuulleeksi sitä, miten joku on jälleen haukkunut esimerkiksi friikiksi, snobiksi  tai huorahtavan näköiseksi. Varsin harmillista oli myös kuulla, miten jotkut puolitutut ovat avautuneet kavereillesi, miten nyt vaan sattuvat vihaamaan sinua jostain aivan käsittämättömästä syystä. Viimeisinä vuosinani eristäydyin aika pitkälti omiin piireihini, mutta silti noita juttuja tuli turhan usein kuultua. Eniten ehkä harmitti se, ettei kyse monesti ollut mistään mitä varsinaisesti olisin tehnyt, vaan siitä miltä näytin tai jostain vastaavasta asiasta, mikä ei vaikuttanut millään tavalla kenenkään muun elämään.

Mutta tosiaan, nykyään noita juttuja ei tule enää niin paljon kuulleeksi. Joskus ehkä jotain, mutta se ei vaikuta arkeeni enää samalla tavalla, kun en kaupungissa asu. Ne ihmiset ovat tavallaan lakanneet olemasta, koska heihin ei enää missää törmää. Siispä on helpompaa nauttia Mikkelin kauniista luonnosta, kavereista ja hyvistä muistoista ilman, että mukana seuraa kivulias varjo. Siellä asuessani selviydyin monesti eskapismiin tukeutuen, mutta siitä on jäänyt käteen jotain kaunistakin. Jostain syystä Mikkelissä on helpompi unelmoida ja mielikuvitus pelaa kanssa erityisen hyvin. Olen itsekin ihan yllättynyt siitä, miten positiivisen värityksen kaupunki on mielessäni saanut. Mutta no, hyvä näin.

Sitten vähän kuvia:

 Tässä on ainokainen millään tavalla siedettävä kuva haltia-asustani, joka minulla oli päärrä erään luokkalaiseni teemabileissä. Harmittaa, kun edes haltiakorvat eivät näy ja kiharatkin suorituivat kosteassa kelissä. Toivon kuitenkin, että vielä tänä kesänä saisin toteutettua haltia-teemaiset kuvaukset, niin asu pääsisi kunnolla oikeuksiinsa. 

 Erään hellepäivän asukuvia.

Vaikka pyrin välttelemään sokerisia herkkuja, Ben&Jerry'stä on aika hankala kieltäytyä. Etenkin Strawberry Cheesecake, Half-Baked ja Cookie Dough ovat syntisen hyviä.

Hirveitä mörököllejä VarjoTuskassa. Hannabella, Mortianna Graves, Nebula, Selena, Juha, Jesse, Marjut M, Mystral, minä ja Shadow.

Loppuun vielä hieman mainostusta. Malliyhteisöllämme Finnish Alternative Modelsilla on synttärit elokuussa ja sen kunniaksi järjestetään myös megahienot bileet. Luvassa on mm. burleskiesiintymisiä, livemusiikia ja mallikilpailu. Itsekin olen varmaan tuonne menossa, mikäli raaskin uhrata keskiaikamarkkinoiden toisen illan. Mainosjulisteen on tehnyt Leena Flink minusta ottamastaan kuvasta. Korut ovat Lumissa's Purple Octopusilta.

Romanttista kuvasettiä

Kuvaajana toimi Jari Hindström, toisena mallina Erika.

Eutanasia ja psyykkiset syyt - belgialaisen Lauran tapaus

Törmäsin joitakin päiviä sitten uutiseen belgialaisesta tytöstä, jolle valtio oli myöntänyt oikeuden eutanasiaan psyykkisistä syistä. Kyseessä on 24-vuotias henkilö, joka on kärsinyt koko ikänsä masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Laitoshoidossa hän on ollut kolme vuotta ja yrittänyt toistuvasti itsemurhaa. 

Asiasta uutisoivat muun muassa Verkkouutiset, MTV3 ja Iltalehti. Ketään ei varmaankaan yllätä, että kommenttiosiossa on jälleen kerran kunnon paskamyrsky pystyssä. Suuri osa kommentoijista tuomitsee päätöksen moraalittomaksi. Syynä on usein joko kokonaan kielteinen kanta eutanasiaan, tytön nuori ikä tai että psyykkistä syytä ei pidetä riittävänä.  

Minua ärsyttää aivan suunnattomasti se, miten monet ihmiset ei edelleenkään ymmärrä, mistä mielenterveysongelmissa oikeasti on kyse. Se tosin ei ole pelkästään heidän vikansa, sillä esimerkiksi masentuneeksi diagnosoidaan nykyään aivan turhan helposti. Masennus ei ole hetkellistä alakuloa tai vaikeasta elämäntilanteesta toipumista. Vaikea elämäntilanne toki voi laukaista masennuksen, mutta masennusdiagnoosejakin on monenlaisia. Jonkun sairaus on lievä ja lyhytaikainen siinä missä toisen rankka ja toistuva. Monilla masentuneilla on varaa valita, jäävätkö sänkyyn makaamaan vai keräävätkö kaikki voimansa noustakseen, kaikilla tosin ei. Vaikeasti masentuneen ihmisen voimat ovat täysin loppu. Edes kauppaan ei välttämättä jaksa raahautua. Nautintoa ei kykene saamaan juuri mistään ja tunnemaailma tuntuu koostuvan lähinnä kestämättömästä kivusta. Ymmärrän, ettei terve ihminen kykene näkemään sairaan pään sisään, mutta jonkinlainen mielikuvitus meillä kaikilla on. Varmaan suurin osa ihmisistä osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman iloa. Tuntuisiko se elämisen arvoiselta?

Minulla on ollut mielenterveysongelmia kutakuinkin aina, mutta noin pahasta masennuksesta olen kärsinyt vain pari kertaa ja jaksot ovat olleet kohtuullisen lyhyitä. Olen monesti miettinyt, miten kukaan jaksaa elää tuollaista elämää jatkuvasti. Minun tekee pahaa lukea ihmisistä, jotka ovat taistelleet vaikeaa masennusta vastaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Tietenkin sellainen taistelutahto on ihailtavaa, mutta ei sitä kyllä voi vaatia keneltäkään. Tuollaisessa tilassa kuolema voi hyvinkin olla paljon armollisempi vaihtoehto. Tytön tapauksessa masennuksesta on kärsitty lapsuusiältä asti. Jutussa ei mainittu, onko sen vakavuusaste aaltoillut vai pysynyt kutakuinkin samana. Varmaa on kuitenkin se, että kärsitty on kauan. Jostain kertovat myös useammat itsemurhayritykset. Sellaisen luulisi olevan tapahtuma, joka herättelee huomaamaan ne hyvät asiat elämässä, mutta niin ei ole tässä tapauksessa käynyt. Miksikään impulsiiviseksi oikuksi tuota ei siis voi nimittää. Väittäisin myös, että kolmen vuoden laitoshoidon myötä hoitohenkilökunta on saanut tytön tilasta kattavan kuvan. Varmasti ainakin paremman kuin Pertti ja Maija 50 v. Iltalehden artikkelin perusteella.

Tietenkin on aina olemassa mahdollisuus, että tyttö parantuisikin sairaudestaan. Tuollaisella taustalla on vaikea kuvitella, että parantuminen kuitenkaan olisi erityisen nopeaa. Pelkästään sopivien lääkkeiden ja terapian löytymisessä kestää aikaa, eivätkä nekään aina auta. Vaikea masennus ei parane sillä, että käyt pari kertaa terapiassa. Se on monesti elämänmittainen prosessi ja helpotus erittäin hidasta. 

Myönnän, että mielenterveyspalvelumme ovat vaillinaisia. Toki on olemassa myös vaihtoehtoisia hoitomuotoja, joita kaikki eivät ymmärrä hyödyntää, sillä ne eivät välttämättä osu edes heidän silmiinsä. Toisten mielestä ne taas ovat liian kummallisia edes kokeiltaviksi. Jos tilanne on se, ettei ole enää mitään menetettävää, niin miksei laittaisi saman tien kaikkea peliin? Erilaiset ruokavaliot, uskomushoidot ja elämänfilosofiat voivat parantaa oloa. Niiden avulla on saavutettu ihmeparantumisia. Jotkut ovat hyötyneet myös psykedeeleistä. Miksi sairas ei siis lähtisi vaikkapa Amazonin sademetsien nauttimaan ayahuascaa elämänmittaisen koulun käyneen shamaanin opastamana? Mikä estää enää siinä vaiheessa, kun kaikki toivo alkaa olla menetetty?

Nuo ovat hyviä pointteja. Hoitojen ennakkoluuloton kokeilu on tuossa vaiheessa vain suositeltavaa. Fakta on kuitenkin se, että jossain vaiheessa voimat loppuvat. Jos minkäänlaista apua väsymykseen ja kipuun ei ole tarjolla, ei vaan enää jaksa yrittää. Jutun tyttö sanoo lisäksi vielä käyttäneensä kaikki mahdolliset keinot löytääkseen tavan elää edes siedettävää elämää. Tietenkin hänen sanansa on tärkeä kyseenalaistaa, mutta niitä ei pidä torjua suoralta kädeltä. Tytön tilanteessa tuntisin oloni vielä hirveämmäksi, jos toteaisin, etten vain enää jaksa, eikä kukaan suostuisi ottamaan minua vakavasti. En ymmärrä, millä tavoin vaikeasti psyykkisesti sairas eroaa vaikkapa syöpäpotilaasta, joka ei jaksa käydä hoitoja enää lävitse. Kipu on aivan yhtä todellista kummankin kohdalla. Ihmistä ei saisi pakottaa kantamaan enempää kärsimystä kuin mihin hän kykenee. Lopulta on vain empaattista antaa toisen mennä.

Armokuolema voi olla parempi myös muiden ihmisten kannalta. Tyttö on jo aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja olisi varmasti tehnyt sen uudestaankin, mikäli päätös armokuolemasta olisi ollut kieltävä. Tietenkin kuolema on tytön mahdollisille läheisille surullinen asia tuollaisenaankin, mutta läheisen itsemurha on monesti jo traumatisoiva kokemus. Nyt heilläkin on aikaa valmistautua kuolemaan ja käydä läpi kuolevan kanssa kaikki keskeneräiset asiat. 

Armokuolemalla vältetään myös epäonnisten sivullisten traumatisoiminen. Useimmissa tapauksissa joku ulkopuolinen joutuu kuitenkin joko todistamaan kuoleman tai löytämään kuolleen. Pahimmillaan sivullinen voidaan jopa vetää mukaan tapahtumiin niin, että hän tuntee syyllisyyttä tapahtumasta lopun elämäänsä. Tässä kohdin voidaan toisaalta ottaa esiin lääkärin asema eutanasiassa. En ole tietoinen, onko lääkärillä mahdollisuus kieltäytyä eutanasian antamisesta Belgiassa. Onhan tämä nyt vähän karua, mutta toisaalta kenenkään ei ole myöskään pakko olla harjoittaa ammattia, mikäli ei kykene sen vaatimiin asioihin. 

Koko kohusta on silti sanottava, että voi kun nuo kaikki kauhistelijat käyttäisivät tuon potentiaalinsa sairaiden ihmisten auttamiseen. Ei ehkä tarvitsisi niin usein olla sitten moralisoimassa näitä eutanasioita ja itsemurhia. Surullista on se, ettei ihmisiä tunnu kiinnostavan läheskään yhtä paljon se kärsimys, mikä tällaisiin ratkaisuihin johtaa kuin vihoviimeinen pakokeino siitä. Jostain syystä tämä pakokeino on demonisoitu, mutta kärsimystä pidetään jotenkin parempana olotilana.