Törmäsin joitakin päiviä sitten uutiseen belgialaisesta
tytöstä, jolle valtio oli myöntänyt oikeuden eutanasiaan psyykkisistä syistä. Kyseessä
on 24-vuotias henkilö, joka on kärsinyt koko ikänsä masennuksesta ja
itsetuhoisista ajatuksista. Laitoshoidossa hän on ollut kolme vuotta ja yrittänyt
toistuvasti itsemurhaa.
Asiasta uutisoivat muun muassa
Verkkouutiset,
MTV3 ja
Iltalehti. Ketään ei varmaankaan yllätä, että kommenttiosiossa on jälleen
kerran kunnon paskamyrsky pystyssä. Suuri osa kommentoijista tuomitsee
päätöksen moraalittomaksi. Syynä on usein joko kokonaan kielteinen kanta
eutanasiaan, tytön nuori ikä tai että psyykkistä syytä ei pidetä riittävänä.
Minua ärsyttää aivan suunnattomasti se, miten monet ihmiset
ei edelleenkään ymmärrä, mistä mielenterveysongelmissa oikeasti on kyse. Se
tosin ei ole pelkästään heidän vikansa, sillä esimerkiksi masentuneeksi diagnosoidaan
nykyään aivan turhan helposti. Masennus ei ole hetkellistä alakuloa tai
vaikeasta elämäntilanteesta toipumista. Vaikea elämäntilanne toki voi laukaista
masennuksen, mutta masennusdiagnoosejakin on monenlaisia. Jonkun sairaus on
lievä ja lyhytaikainen siinä missä toisen rankka ja toistuva. Monilla
masentuneilla on varaa valita, jäävätkö sänkyyn makaamaan vai keräävätkö kaikki
voimansa noustakseen, kaikilla tosin ei. Vaikeasti masentuneen ihmisen voimat
ovat täysin loppu. Edes kauppaan ei välttämättä jaksa raahautua. Nautintoa ei
kykene saamaan juuri mistään ja tunnemaailma tuntuu koostuvan lähinnä
kestämättömästä kivusta. Ymmärrän, ettei terve ihminen kykene näkemään sairaan
pään sisään, mutta jonkinlainen mielikuvitus meillä kaikilla on. Varmaan suurin
osa ihmisistä osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman iloa. Tuntuisiko se
elämisen arvoiselta?
Minulla on ollut mielenterveysongelmia kutakuinkin aina,
mutta noin pahasta masennuksesta olen kärsinyt vain pari kertaa ja jaksot ovat
olleet kohtuullisen lyhyitä. Olen monesti miettinyt, miten kukaan jaksaa elää
tuollaista elämää jatkuvasti. Minun tekee pahaa lukea ihmisistä, jotka ovat
taistelleet vaikeaa masennusta vastaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.
Tietenkin sellainen taistelutahto on ihailtavaa, mutta ei sitä kyllä voi vaatia
keneltäkään. Tuollaisessa tilassa kuolema voi hyvinkin olla paljon armollisempi
vaihtoehto. Tytön tapauksessa masennuksesta on kärsitty lapsuusiältä asti.
Jutussa ei mainittu, onko sen vakavuusaste aaltoillut vai pysynyt kutakuinkin
samana. Varmaa on kuitenkin se, että kärsitty on kauan. Jostain kertovat myös
useammat itsemurhayritykset. Sellaisen luulisi olevan tapahtuma, joka herättelee
huomaamaan ne hyvät asiat elämässä, mutta niin ei ole tässä tapauksessa käynyt.
Miksikään impulsiiviseksi oikuksi tuota ei siis voi nimittää. Väittäisin myös,
että kolmen vuoden laitoshoidon myötä hoitohenkilökunta on saanut tytön tilasta
kattavan kuvan. Varmasti ainakin paremman kuin Pertti ja Maija 50 v. Iltalehden
artikkelin perusteella.
Tietenkin on aina olemassa mahdollisuus, että tyttö parantuisikin
sairaudestaan. Tuollaisella taustalla on vaikea kuvitella, että parantuminen
kuitenkaan olisi erityisen nopeaa. Pelkästään sopivien lääkkeiden ja terapian
löytymisessä kestää aikaa, eivätkä nekään aina auta. Vaikea masennus ei parane
sillä, että käyt pari kertaa terapiassa. Se on monesti elämänmittainen prosessi
ja helpotus erittäin hidasta.
Myönnän, että mielenterveyspalvelumme ovat vaillinaisia. Toki
on olemassa myös vaihtoehtoisia hoitomuotoja, joita kaikki eivät ymmärrä
hyödyntää, sillä ne eivät välttämättä osu edes heidän silmiinsä. Toisten
mielestä ne taas ovat liian kummallisia edes kokeiltaviksi. Jos tilanne on se,
ettei ole enää mitään menetettävää, niin miksei laittaisi saman tien kaikkea
peliin? Erilaiset ruokavaliot, uskomushoidot ja elämänfilosofiat voivat
parantaa oloa. Niiden avulla on saavutettu ihmeparantumisia.
Jotkut ovat hyötyneet myös psykedeeleistä. Miksi sairas ei siis lähtisi vaikkapa Amazonin sademetsien
nauttimaan
ayahuascaa elämänmittaisen koulun käyneen shamaanin opastamana? Mikä
estää enää siinä vaiheessa, kun kaikki toivo alkaa olla menetetty?
Nuo ovat hyviä pointteja. Hoitojen ennakkoluuloton kokeilu
on tuossa vaiheessa vain suositeltavaa. Fakta on kuitenkin se, että jossain
vaiheessa voimat loppuvat. Jos minkäänlaista apua väsymykseen ja kipuun ei ole
tarjolla, ei vaan enää jaksa yrittää. Jutun tyttö sanoo lisäksi vielä käyttäneensä
kaikki mahdolliset keinot löytääkseen tavan elää edes siedettävää elämää. Tietenkin
hänen sanansa on tärkeä kyseenalaistaa, mutta niitä ei pidä torjua suoralta
kädeltä. Tytön tilanteessa tuntisin oloni vielä hirveämmäksi, jos toteaisin,
etten vain enää jaksa, eikä kukaan suostuisi ottamaan minua vakavasti. En
ymmärrä, millä tavoin vaikeasti psyykkisesti sairas eroaa vaikkapa
syöpäpotilaasta, joka ei jaksa käydä hoitoja enää lävitse. Kipu on aivan yhtä
todellista kummankin kohdalla. Ihmistä ei saisi pakottaa kantamaan enempää
kärsimystä kuin mihin hän kykenee. Lopulta on vain empaattista antaa toisen
mennä.
Armokuolema voi olla parempi myös muiden ihmisten kannalta.
Tyttö on jo aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja olisi varmasti tehnyt sen
uudestaankin, mikäli päätös armokuolemasta olisi ollut kieltävä. Tietenkin
kuolema on tytön mahdollisille läheisille surullinen asia tuollaisenaankin,
mutta läheisen itsemurha on monesti jo traumatisoiva kokemus. Nyt heilläkin on
aikaa valmistautua kuolemaan ja käydä läpi kuolevan kanssa kaikki keskeneräiset
asiat.
Armokuolemalla vältetään myös epäonnisten sivullisten
traumatisoiminen. Useimmissa tapauksissa joku ulkopuolinen joutuu kuitenkin joko
todistamaan kuoleman tai löytämään kuolleen. Pahimmillaan sivullinen voidaan
jopa vetää mukaan tapahtumiin niin, että hän tuntee syyllisyyttä tapahtumasta
lopun elämäänsä. Tässä kohdin voidaan toisaalta ottaa esiin lääkärin asema
eutanasiassa. En ole tietoinen, onko lääkärillä mahdollisuus kieltäytyä
eutanasian antamisesta Belgiassa. Onhan tämä nyt vähän karua, mutta toisaalta
kenenkään ei ole myöskään pakko olla harjoittaa ammattia, mikäli ei kykene sen vaatimiin
asioihin.
Koko kohusta on silti sanottava, että voi kun nuo kaikki
kauhistelijat käyttäisivät tuon potentiaalinsa sairaiden ihmisten auttamiseen.
Ei ehkä tarvitsisi niin usein olla sitten moralisoimassa näitä eutanasioita ja
itsemurhia. Surullista on se, ettei ihmisiä tunnu kiinnostavan läheskään yhtä
paljon se kärsimys, mikä tällaisiin ratkaisuihin johtaa kuin vihoviimeinen
pakokeino siitä. Jostain syystä tämä pakokeino on demonisoitu, mutta kärsimystä
pidetään jotenkin parempana olotilana.