Keskikesän juhla

Nyt on juhannus takanapäin. Se ei mennyt aivan niin kuin olin suunnitellut. Kyydit porukoiden talolta Anttolan mökille olivat vähissä, joten jäin Mikkeliin juhannuksen viettoon. Juhannuksesta tuli siten vähän arkisempi juhla ja fiilis kärsi aika pahasti. Juhannussauna ja muutamat kävelylenkit luonnossa tuli silti koettua. (Tuntui hassulta, kun oli taas metsä käytännössä takapihalla.)

Minun juhannuksillani on ollut tapana vähän lässähtää. Teininä ärsytti, kun piti jumittaa porukoiden kanssa mökillä kavereiden juhliessa kaupungissa. Sitten kun onnistuin jonakin juhannuksena jäämään kaupunkiin, niin monet kavereistani olivat lähteneet muualle. Muutenkin tulin todenneeksi, että juhannuksen yöelämä on aika tunnelmatonta, eikä kaupungin keskusta millään tavalla ihanteellinen ympäristö viettää juhlaa. 

Omaan unelmajuhannukseeni tarvittaisiin mesta luonnon keskeltä, paljon hyvää ruokaa, musiikkia ja täydellinen porukka. (Myös omaa rauhaa tarvittaessa.) Tunnelma on minulle todella tärkeää ja haluaisinkin tavoittaa omaan juhannukseeni piirteitä vanhasta suomalaisesta/ja tai kelttiläisestä keskikesän juhlasta. Kaikki hauskat juhannustaiat ja perinteet ovat aina plussaa. Myös saunominen ja uiminen on pakollista. Parhaimmillaan juhannussaunaan sisältyy myös kunnon vihdat ja saunakalja.

Juhannuksella on minulle toki syvempikin merkitys. Suoraan sanoen olen pikkuisen huolissani suomalaisten juhlapäivien maallistumisesta. Lisäksi toisinaan tuntuu, että tyypillinen suomalainen ei edes ehdi oikeasti juhlia, kun on niin kiire stressata kaikesta: jopa itse juhlapäivästä. Tapakristityillä ei ihan hirveästi edes ole juhlia, joita he todella viettäisivät.  Uskonnollisista lähinnä joulu, pääsiäinen ja juhannus joiden lisäksi vappu ja uusivuosi. Joulu ja uusivuosi vietetään miltei samalla kertaa eivätkä pääsiäinen, vappu ja juhannuskaan ole kaukana toisistaan. Monissa pakanauskonnoissa vuosi on rytmitetty säännöllisesti, (Esim wicca: Yule 21.12., Imbolc 2.2., Ostara 21.3., Beltane 1.5., Litha 21.6., Lugnasadh 1.8., Mabon 21.9., Samhain 1.11.) mikä jaksottaa vuotta mukavasti. Juhlapäivät antavat mahdollisuuden hengähtää, pohtia tapahtuneita asioita ja valmistautua tulevaan ajanjaksoon. Tietenkin pausseja pystyy pitämään ilman vuodenympyrän noudattamistakin, mutta se ei mielestäni tuo elämään samanlaista jatkuvuuden tunnetta ja turvaa. Juhlien kautta on helppo tuntea konkreettisesti ajan kulku. Ne ovat samanaikaisesti rauhoittumisen ja pienen itsearvioinnin päiviä. Erityisen tärkeäksi minulle itselleni on muodostunut omien onnistumisten ja virheiden läpikäyminen, niistä kehittyminen ja lopulta irti päästäminen. 

Helpottunut olo on omalla kohdallani ehkä kaikkein eniten läsnä juuri juhannuksena. Luonto on silloin puhjennut kukkaan ja voi todeta, että talvi todellakin on takanapäin. Olen itse yleensä rutkasti masentuneempi talvella kuin kesällä, joten juhannuksen edustamaa aikaa voi minun kohdallani pitää kirjaimellisesti hengähdystaukona. Vaikka muutkin vuodenajat voivat parhaimmillaan olla todella kauniita, on kaikkialta tulvivassa vihreydessä, runsaassa valon määrässä ja lämpimässä kesäkelissä jotain maagista. Luonnon helmaan astuminen tuntuu melkein kuin toiseen todellisuuteen tipahtamiselta. 

Siispä nautitaan siitä. Ikävä muistuttaa, mutta kesä kuluu ihan hirveää vauhtia, minkä vuoksi jokaisesta päivästä kannattaa repiä irti kaikki mahdollinen. Minä olen ottanut tavoitteekseni yrittää liikkua (luonnossa) enemmän ja käyttää ylimääräistä energiaa kaikkeen luovaan. Elojuhlana nähdään, miten olen tavoitteeni onnistunut pitämään! 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä on mun itikankarkoitusspell. Olisin ottanut metsästä enemmänkin kuvia, mutta kimppuun hyökkäsi hyttyslauma, joten kuvailu ja kameran edessä oleminen osoittautuivat kummatkin yhtä mahdottomiksi tehtäviksi.

 

 

 

It's a wide wide world out there, and life can be a love affair or a cage of sheer despair, you’re a choice millionaire

Tämä aamu on alkanut pähkäilemällä kummaa unta, jonka viime yönä näin. Siinä saarnasin isälleni lähes vuoristoratamaisesta ajelemisesta liukkaalla tiellä ja veljeni piti minulle puhuttelun matematiikan tärkeydestä pistäen minut opettelemaan uudelleen yläasteen asioita. Lisäksi epäonnistuin totaalisesti iltameikin loihtimisessa piirtäen toisen kulmani keskelle otsaa ja liimasin tekoripsen keskelle poskea. Yrittääkö alitajuntani vihjata minun tylsistyneen ja menettäneen loogisen ajattelukykyni? Tai luovan itselleni kehnoja maskeja?

Joku voisi ajatellakin minun ainakin hieman tylsistyneen. Kevät oli tosiaan aika vilkas, mutta nyt revin enemmän iloa kirjojen lukemisesta kotona. Minulla on edelleenkin lukematta Ropeconista ostamani kirjat, sillä minulla on tapana hamstrata hirveät määrät luettavaa kerralla. Pari päivää sitten kävin palauttamassa kirjastoon edelliset lainat, enkä voinut mitenkään lähteä sieltä tyhjin käsin. Lainassa on nyt siis Philip Carr-Gommin ja Richard Heygaten The Book Of English Magic, Scott Cunninghamin Opas wiccan harjoittajalle, Homer Sykes Celtic Britain, Hannele Klementtilän Keskiajan julmuus ja Eva Cantarellan Suutele minua tuhat kertaa. Cunninghamin wicca-kirjan olen muistaakseni joskus tullut aiemminkin lukeneeksi ja olin ihmetellyt, miten siitä ei jäänyt mieleen oikeastaan mitään. Se käsitteli pitkälti harjoitus- ja rituaalimenetelmiä ja itse olen vähän huono lukemaan sellaisista. Ajatussisältö kiinnostaa jossain määrin enemmän. Miksei toki rituaalitkin pienissä määrin, mutta pakonomainen tankkaus yhdellä kertaa on aika uuvuttavaa. Kirjasta saisi varmaan enemmän irti jos sen omistaisi itse ja lukisi sitä hieman kerrallaan. Vähän kuin vaikka sanakirjaa.

Toki tässä on tullut tehtyä muutakin kuin luettua. Tulin käyneeksi Radio Aallon Helsinki-päivän ilmaiskonsertissa Kaisaniemessä. Sinne houkuttelivat lähinnä Pariisin Kevät ja Poets Of The Fall. Päivä alkoi vähän katastrofaalisesti, kun Suvi ilmoitti, että joutuukin päiväksi töihin. Onneksi toinen ystäväni, Erika, lähti mukaani. Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Festarialueen porteilla minulle sanottiin, etten pääsisi sisään kameran kanssa, eikä tapahtumassa ollut narikkaa. Löysin kuitenkin aidan vierestä oikeastaan aivan loistavan katsoa keikkaa. Yleisössä kun ei kuulemma juuri mahtunut edes liikkumaan.

Erika löysi minut vasta puolessavälissä POTF:n keikkaa, sillä paikalla ei oikein ollut kenttää. Itse keikka oli kuitenkin aivan loistava. Valitettavasti tosin vain 30 min pitkä. Suosikkibiiseistäni soitettiin vain Carnival Of Rust, mutta se ei oikeastaan haittannut, koska bändillä ei oikeastaan ole biisejä, joista en pitäisi. (Paitsi nyt ehkä Stay, jota äitini soitti aikoinaan jatkuvasti.) Bändin laulaja Marko Saaresto on vaikuttanut minusta aina symppikseltä (puhumattakaan upeasta lauluäänestä)ja nyt tuli huomattua, että hänellä on myös mieletön lavakarsima. Vau. En malttanut aidan takanakaan seistä paikallani vaan saatoin hiukkasen pomppia, laulaa ja kiljua.

Pariisin Keväältä en loppujen lopuksi tullut kuulleeksi kuin pari biisiä, koska piti säntäillä ostamassa ruokaa, juomaa ja ties mitä muuta. Onneksi kuitenkin ehdin kuulla Haamupuhelun. Pariisin Keväässä on se hauska homma, että alun perin en voinut sietää bändiä. Vähitellen kuitenkin tykästyin kaveriporukassa renkutettuun Kesäyö- ja Tämän kylän poikii-hitteihin. Joitakin muitakin kivoja biisejä bändiltä löytää. 

Mutta se siitä keikasta. Mielenkiintoisia juttuja on tiedossa vastaisuudessakin. Kohta olisi juhannus, jonka toivottavasti vietän luonnon helmassa Mikkelissä. Keskikesän juhla inspiroi nyt oikein urakalla. Odotan jo innolla, että pääsen syömään ihanaa, kesäistä ruokaa, saunomaan, uimaan ja tekemään juhannustaikoja! Haluaisin myös kerrankin päästä polttamaan kokkoa, mutta se taitaa jäädä haaveeksi. Ehkä saan jonkun pienen nuotion viritellyksi! 

Juhannuksen jälkeen ystäväni Outi tulee vajaaksi viikoksi luokseni Helsinkiin ja olemme suunnitelleet mm. Lintsireissua, täydellisen (ja halvan) sushimestan etsimistä, armotonta balladien renkuttamista sekä leffailtaa! Parin viikon päästä edessä olisi myös eräs larppi, johon uskaltauduin keväällä ilmoittautumaan. Tämän kaiken lisäksi suunnitteilla ovat vielä muutamat kuvauksetkin.

Yritän saada aikaan lähipäivinä jonkun asiapostauksen. Niitä on tullut kirjoitettua aivan liian vähän. On kyllä ollut hirveä himo kirjoittaa, mutta mitään kuningasaihetta ei ole putkahtanut mieleen. Eiköhän se kuitenkin tästä, onhan minulla nyt mielenkiintoisia kirjojakin inspiroimassa. (Ellen sitten jämähdä kokonaan Potter-fanfictionin pariin. Olen viime aikoina taas rakastanut kyseiseen fandomiin ihan täysillä.)

 

 

"Äiti, lopeta tupakointi, siitä tulee homepilkkuja aivoihin!" - Milla 5 v.

Syytän vanhoja homepilkkuja tästä repsahduksesta. Parin siiderin jälkeen Suvin laivalta ostamat lady-tupakat alkoivat houkuttaa. Seuraavana aamuna olikin sitten jäätävät morkkikset asiasta. En yleensä kärsi pahasta krapulasta, mutta tupakointi juomisen yhteydessä muuttaa asian. Herkät hengitystieni eivät myöskään suuremmin rakasta tupakansavua ja seuraavana päivänä olikin mukavan tukkoinen ääni sekä limainen olo. No, tulinpahan jälleen ainakin todenneeksi, ettei syöpäkäärylöinti tosiaan ole sen kaiken paskan arvoista. Tupakoin aiemmin kutakuinkin vuoden, mutta hengitystieni olivat aivan kamalassa kunnossa sen jälkeen. Kesti noin puoli vuotta lopettamisesta ennen kuin tukkoisuus ja muut ongelmat katosivat. (Voitte kuvitella kuinka monesti kerkesin panikoida keuhkosyöpää ja keuhkoahtaumatautia.)

 

 

 

Lepää rauhassa, Christopher Lee

Seitsemäs kesäkuuta nukkui pois yksi aikamme varmasti lahjakkaimmista ja sympaattisimmista näyttelijöistä, sir Christopher Lee. (Kyllä, sir. Lee on lyöty ritariksikin.) Olin aika järkyttynyt kuullessani uutisen, sillä Leellä on aina ollut paikka sydämessäni. Äskettäin hänen syntymäpäivänään olin tullut kelailleeksi, että onhan mies jo aika vanha. Jotenkin Leetä vain silti piti kuolemattomana, onhan hänen näyttelijäntyönsäkin ollut sitä.

Leen on voinut bongata esimerkiksi elokuvista The Wicker Man, Taru Sormusten Herrasta (kaikki kolme), Hobiteista ja Draculasta. Miehen yli 60-vuotiselle uralle mahtuu lukuisia elokuvia ja veikkaan, että jokainen on nähnyt niistä vähintään yhden. (Todennäköisesti enemmänkin.) Oma suosikkini Leen roolisuorituksista on Sarumanin rooli Sormusten Herrassa. Mies otti roolin niin omakseen, että kirjaa lukiessakin näen mielessäni Leen kasvot. Puhumattakaan äänestä! Minua vähän harmittaa, että elokuvasta oli jätetty pois Sarumanin bravuuri, mieliä lumoava ääni, joka Leeltä olisi varmasti luonnistunut. 

Vaikka Leen pahisrooleja ei välttämättä voi nähdä hirveän symppiksinä, Leen voi! Siinä missä monien elokuvien konnien näyttelijät joutuvat työnsä ulkopuolellakin kohtaamaan fanien vihaisia reaktioita, on Lee erittäin pidetty persoona. Itsellenikin mies on jäänyt mieleen erittäin sympaattisena henkilönä. Erityisen liikuttava yksityiskohta Leen elämässä meidän suomalaisten kannalta on, että hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi taistelemaan talvisodassamme. Brittiläisiä joukkoja ei kuitenkaan päästetty rintamalle, vaan heille annettiin vartiotehtäviä kauempana taistelulinjoista. Myöhemmin Lee on todennut suomalaisten pelastaneen tällä menettelytavallaan hänen henkensä. Suomella yleensäkin oli itse asiassa paikka Leen sydämessä ja hän tunsi esimerkiksi suomalaista arkkitehtuuria. Lisäksi Kalevala tuntui olevan miehelle tärkeä teos ja hän mielellään vertasi sitä Tolkienin Sormusten Herraan. 

Mainitsin aiemmin Leen upeasta äänestä. Itse asiassa mies on hyödyntänyt sitä enemmänkin toimiessaan ääninäyttelijänä ja laulajana. Olen aina ollut aika heikkona tummiin bassoääniin ja Leeltä löytyy suorastaan kylmät väreet nostattava sellainen. Erityisen mieltynyt olen miehen yhteistyöhön Rhapdody Of Fire-yhtyeen kanssa ja Tolkien Ensemblen kanssa tehtyihin kappaleisiin. Youtubesta löytyy myös Edgar Allan Poen teoksia Leen lukemina, suosittelen niitä lämpimästi.

Leen elämästä lukiessa menee aika sanattomaksi. Miten mies onkaan ehtinyt tehdä niin paljon? Hän on ollut talvisodassa vapaaehtoisena, jäljittämässä natsirikollisia, näyttelijänä, laulajana ja ties mitä muuta. Leenä minä olisin tyytyväinen, vaikka nuoruudesta löytyy koulukiusaustaustaa ja lentäjänhaaveet kaatuivat. Vähän harmittaa kuitenkin, ettei Lee koskaan päässyt näyttelemään Väinämöistä. (Vuonna 2002 julkaistussa Nyt-lehden haastattelussa vihjasi, että voisi olla kiinnostunut.) 

Loppuun vielä herran taidonnäytteitä: