Alkukeväästä kärsin jonkinlaisesta muuton jälkeisestä masennuksesta. Elämä tuntui aika harmaalta, viimeisiä kuukausia Mikkelissä muisteli kaiholla ja mihinkään ei oikein osannut suhtautua positiivisesti. Vapun aikoihin kuitenkin helpotti, kun pakotin itseni ulos. Annoin mahdollisuuden ihmisille ja yllätyin positiivisesti. Yksi syy masenteluuni oli nimittäin ollut samanhenkisen seuran puute. Minulla oli kyllä ennestään Helsingissä pari samanhenkistä kaveria, mutta heitä ei ole ehtinyt nähdä kovin usein. Itsesäälissä rypiessäni olin kuitenkin huomaamattani muuttunut kovin sulkeutuneeksi ja sitä kautta ehkä vaikeasti lähestyttäväksikin. Kun vähän avasin itseäni ja otin positiivista asennetta matkaan, löytyi seuraa kuin taikaiskusta. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle kannattaa todellakin uskaltautua. Niin epämiellyttävältä kuin se voi aluksi tuntuakin.
Tuon jälkeen asioita ja ihmisiä tuntuu virraanneen luokseni kuin itsestään. Samalla mielialani on kohentunut ja energiaa on vapautunut käyttööni ihan uudella tavalla. Ajatus tuntuu kulkevan vaivattomammin ja välillä tulee ihan yllättyneeksi omista oivalluksistaan. Tuntuu kuin olisin puhjennut kukkaan samaa tahtia luonnon kanssa. Elämä tuntuu viimeinkin alkaneen kunnolla. Mahdollisuuksia tuntuu löytyvän enemmän kuin koskaan ennen.
Yksi asia, mistä olen ollut täällä yllättynyt on ihmisten suvaitsevaisuus. Mikkelissä en ihan kelle tahansa olisi välttämättä alkanut tarinoimaan pakanuudestani, mutta täällä se on ollut huomattavasti luontevampaa. Ihmiset ovat itse asiassa kyselleet siitä aika paljon. Kysymykset henkisyydestäni eivät kuitenkaan ole sellaisia, joihin voisi ihan äkkiseltään lounastauolla vastata. Etenkin, jos toisen tietämys pakanauskonnoista rajoittuu parin tunnetuimman uskonnon pääjumaluuksiin. Mielelläni toki näistä asioista puhuisin, mutta mikään viiden minuutin juttu se selostus ei tulisi olemaan.
Viime aikoina olen löytänyt itsestäni aika paljon wiccaa. Luin wiccalaisuudesta enemmän joskus pari vuotta sitten, mutta en silloin samaistanut itseäni niin paljon siihen. Palasin wiccakirjallisuuden pariin äskettäin ja suuni loksahti auki, kun huomasin ajatuksieni käyvän aika hyvin yksiin kirjojen kanssa. On minussa aina ollut jonkin verran wiccaa, mutta nyt enemmän kuin koskaan. Tunnen oikeastaan muutenkin heränneeni henkisesti jälleen uudestaan. Minusta on hassua, että jotkut kokevat heränneensä/tulleensa uskoon vain kerran. Minulle se tapahtuu aina vain uudestaan. Ikään kuin todellinen minuus pikkuhiljaa paljastuisi pölykerroksien alta.
Ihan konkreettisia tapahtumiakin on ollut paljon. Viime aikoina olen osallistunut journalismiseminaariin, Ropeconiin ja ainejärjestömme vuosijuhliin. Journalismiseminaari oli pääasiassa hyvin mielenkiintoinen, vaikka minua ensin hirvittikin ajatus useiden tuntien paikallaan istumisesta putkeen. Ehkä päällimmäisenä jäi mieleen se, miten mikään teksti ei koskaan voi olla täysin objektiivinen. Toimittajan tai ympäröivän yhteiskunnan näkökulma näkyy aina jollain tavalla. Edes kuva ei välttämättä aina ole täysin todenmukainen, vaikka sitä ei varsinaisesti olisi vääristeltykään. Tuoreille toimittajille on hyvä korostaa tuota asiaa, sillä tietoisuus asiasta on aina valttia. Subjektiivisuuden tiedostaminen voi tehdä tekstistä objektiivisemman.
Ropeconissa en ehtinyt hirveästi pyöriä, sillä ainejärjestömme vuosijuhlat järjestettiin samaan aikaan. Totta puhuen kävin vain yhdellä luennolla ja sen lisäksi tuli lähinnä ihmeteltyä meininkiä ja ostettua Salakirjoilta kaksi kirjaa: Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla ja Norjan kuningassaagoja. Ainejärjestön vuosijuhlista ei taas ole hirveästi sanottavaa: pukeuduin nätisti, söin sushia ja join ehkä vähän liikaakin. Niin ja opin pari juomalaulua.
Lisäksi kävin Maailma Kylässä - festareilla. Olimme parin opiskelukaverini kanssa tehneet Sananvapauskylää varten somevideon ja tarkoitus oli myös pyöriä kyseisellä kojulla, mutta sitten koko juttu peruuntui. Joku saattaa olla lukenutkin siitä syntyneestä kohusta. Kojussa oli tarkoitus olla esillä Je suis Charlie - näyttelyn ja Ville Rannan taideteoksia, myös Muhammed-kuvia. Kepa ei kuitenkaan halunnut turvallisuussyistä kuvia festareille, joten kylä vedettiin sieltä pois. Sananvapauskylässä mukana olleet järjestöt kun kokivat, että sensuroiminen olisi ollut kylän teeman vastaista, mistä itse olen täysin samaa mieltä. Onneksi Piraattipuolue kuitenkin toi kielletyt työt paikalle. Päädyin itse paikalle kaikesta huolimatta, mutta lähinnä istumaan nurmikolle kaverieni kanssa. Kojuilla oli niin hirveä ruuhka, ettei siellä hirveästi viitsinyt käyskennellä.
Nyt onkin sitten vähän rauhallisempaa. Ihan hyvä niin, koska meno on äitynyt välillä vähän turhankin villiksi. Olen päättänyt rentoutua ja uppotua haaveilemaan Irlannista, jonne aion yrittää vaihtoon. Sitä ennen olisi kiva päästä sinne ihan lomamatkalle ikään kuin tutustumismielessä. Jos Irlanti kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan Tom Sjöbolmin Tuulen saarella-kirjan, joka on erinomainen kuvaus Irlannista historian ja myyttien kautta. En ole meinannut saada nenääni irti tuosta teoksesta!
Kuvia on tullut otettua harmillisen vähän. Ropeconista jäi käteen lähinnä pari pärstäkuvaa ja kelvollisia asukuviakin on vain yhdestä asukokonaisuudesta. Muita kuvia en ole ottanut ollenkaan. Asiaan tulee kyllä muutos tässä kesälomalla!
Tämä mekko ja koru olivat päällä myös vuosijuhlissa.
Asukuvat ovat tällä kertaa vähän gootimpaa settiä.
Viimeisenä kuvasatoa viime aikaisistakuvaksista. Ensimmäiset kolme on ottanut Tommi Palomäki, loput Mika Leinonen.
Upeaa kesän alkua kaikille!
