Viha on ollut minulle aina vaikea tunne käsittää, kokea ja purkaa. Se on
polttanut sisällä, tuntunut sietämättömän kipeänä ja korventavana
tunteena jossain rintakehän ja yläselän alueella. Silti siitä on
tuntunut olevan mahdotonta saada otetta. Kunnes se sitten joku kerta
nousee esiin ja onkin mahdoton hallita. Minulla on ollut sellainen olo
kuin oma vihani olisi jotain erityisen tuhoisaa ja mahdotonta saada
pidetyksi käsissä. Olen pelännyt, että vihani karkaa käsistä ja satutan
jotain peruuttamattoman pahasti tai rikon ihmissuhteitani. Siksi olen
monesti padonnut sen sisääni, jossa se on päässyt jälleen lihomaan.
Välillä se on suorastaan invalidisoinut. On tuntunut vaikealta tehdä
mitään, kun kroppa tuntuu palavan. Toisaalta tekee mieli hajottaa
asioita, oksentaa liuta loukkauksia tai keksiä jokin mahdollisimman
kiero suunnitelma tunteidensa purkamiseksi. Samaan aikaan tuntee hirveää
syyllisyyttä noista fiiliksistä ja itsensä kelvotontakin
kelvottomammaksi ihmiseksi. Lopulta huomaa olevansa niin solmussa, ettei
reaktioissa ole mitään mieltä ja tunnetilat vaihtelevat normaaliakin
rajummin. Tunnen vihaisena olevani miltei eri persoona kuin normaalissa
kanssakäynnissä.
Oma vihani on ollut monin tavoin patoutunutta. Aina en ole voinut
ilmaista sitä vapaasti. Ilmaisun ovat kieltäneet minulta niin jotkut
läheiseni kuin minä itsekin. En ole voinut valittaa, kun minua on
kohdeltu huonosti. Olen oppinut, että tunteidensa näyttäminen johtaa
satutetuksi tulemiseen tai ihmissuhteiden katkeamiseen. Tuollaiset asiat
synnyttävät paitsi suoraa vihaa, myös pelkoa, häpeää ja surua, jotka
voivat purkautua myöhemmin vihana. Kun tunteet menevät todella
vaikeiksi, on helpompi sanoa minä vihaan kuin minä pelkään, minä tarvitsen tai minä välitän.
Erityisen vaikeaa se on silloin, kun on tullut kaltoin kohdelluksi tai
pelkää tulevansa. Itse asiassa nimenomaan pelko oireilee monesti vihana.
Esimerkiksi parisuhteen päättyessä riitaisasti monen kuulee vannovan
vihaa tai välinpitämättömyyttä, vaikka oikeasti tunteekin olonsa
hylätyksi ja pelkää tulevaisuutta. Myös tuntematon herättää vihamielisiä
reaktioita nimenomaan sitä kohtaan tunnetun pelon vuoksi.
Viha voi olla hyvin addiktoivaa. Siitä saa voimaa. Olo on monesti paljon
aikaansaavampi kuin vaikkapa surullisena. Vihaa kokiessa ei myöskään
välttämättä tarvitse tuntea muita tunteita. Se ei heti satuta niin
rajusti kuin vaikkapa suru. Sokean vihan vallassa ei joudu
kyseenalaistamaan omaa merkitystään eikä myöntämään tarvitsevansa
ketään. Tästä huolimatta se ei kuitenkaan ole erityisen kannattava tunne
hautoa, sillä monesti alkaa vaivata vaalijaansa jossain vaiheessa. En
voi väittää törmänneeni elämäni aikana yhteenkään jatkuvasti vihaiseen
ja onnelliseen ihmiseen. Vihaisia ja masentuneita ihmisiä tulee taas
tavanneeksi koko ajan. Valitettavasti tunnistan myös itsessäni
jälkimmäisen ryhmän piirteitä.
Toiset eivät kestä vihaa ollenkaan. Omalla kohdallani suhtautuminen on
ollut aika kaksijakoista. Tuntuu kuin toinen puoli minusta kammoaisi
kuollakseen vihaa, toinen taas syleilisi pelastavana enkelinä.
Syyllisyyttä kokeva puoleni pelkää, mitä kaikkea viha voi aiheuttaa. Se
johtaa noidankehään, kun vanhat pelosta syntyneet vihani saavat uusista
peloista kimmoketta. Lisäksi olen suunnannut osan vihastani suoraan
itseeni. Olen kokenut olevani hirveä ihminen tuntiessani sellaista
tunnetta, suorastaan ihmishirviö. Minun on ollut vaikea hyväksyä
voimakasta tunnemaailmaani tämän asian suhteen. On helppoa sanoa
olevansa herkkä tuntemaan positiivisia tunteita tai vaikkapa tuskaa,
mutta viha on monimutkaisempi. Sen voimakas purkaminen usein
vahingoittaa jotakuta. Vaikka en purakaan vihaani tuhoisasti, tunnen
syyllisyyttä jo niistä mielikuvista, jotka risteilevät tunteen vallassa
päässäni.
Erään erityisen vihantäyteisen elämänvaiheen jälkeen aloin pelätä vihaa
niin paljon, että suorastaan mitätöin sen merkityksen. Ajattelin sen
olevan täysin turha tunne ja toivoin, että voisin poistaa sen
kokemusmaailmastani kokonaan. Olisihan se ihan kaunista, muttei
mahdollista. Lisäksi viha voi olla toisinaan ihan hyväkin asia. Se
kertoo meille, ettei kaikki ole hyvin. Jokin meille tärkeä on uhattuna.
Minunlaiselleni, toisinaan itseinhossa rypevälle tapaukselle on
helpottavaa huomata, että suutun kun minua kohdellaan kaltoin. Viha siis
kertoo meille, että me itse tai jokin muu asia on meille tärkeä.
Viha voi siis olla hyödyllinenkin tunne, mutta konfliktitilanteita ei
sen vallassa kannata alkaa ratkomaan. Itse asiassa on ihan tutkittu
juttu, ettei aggressiivinen käytös edes vähennä aggressiivisuuden
tunnetta. Päinvastoin. Purkauksen jälkeen ihmiset ovat entistä
aggressiivisempia. Itse olin aika yllättynyt tästä tutkimuksesta
lukiessani. Muistan itse useita tilanteita, joissa olen tuntenut
helpotusta purkauksen jälkeen. Voi kuitenkin olla, että kyse on
nimenomaan patoutuneiden asioiden purkamisesta, ei niinkään aggression.
Uskon, että samaan tai jopa parempaan lopputulokseen oltaisiin saatettu
päästä rauhallisellakin keskustelulla. Lisäksi ihminen valitettavasti
ehdollistuu aggressiiviselle käytökselle, jos harrastaa sitä paljon.
Vihan tunne ei kuitenkaan katoa sitä kieltämällä. Olen itse ollut aivan
solmussa tämän asian suhteen. Tuntuu, ettet saisi tehdä mitään.
Patoutuminen on paha asia, samoin purkaminen. Hautominen tavalla tai
toisella vahvistaa vihaisuutta. Välillä on tuntunut siltä kuin asialle
ei voisi tehdä mitään. On ollut aika neuvoton olo. Monesti tilanne ei
kuitenkaan ole niin epätoivoinen kuin miltä aluksi tuntuu. Tehtävissä on
itse asiassa aika paljonkin. Pointtina on, että haluaa todella muuttaa
tunnetilaansa. Pelkkä ympäristönvaihdos voi tehdä hyvää. Lähtee vaikka
luontoon kävelemään tai ihan lenkille. (Oma ehdoton inhokkini!) Omalla
kohdallani myös musiikki on hyvin keskeisessä asemassa. Joskus vihainen
musiikki tekee pieninä annoksina hyvää, mutta monesti se vain lietsoo
fiiliksiä. Niin epämiellyttävältä kuin se voi vihaisena tuntuakin, voi
joskus kokeilla kuunnella aivan päinvastaista musiikkia. (Söpöt
kansanlaulut toimivat omalla kohdallani oikein hyvin. Black Is The Color
& She Moved Through The Fair poistavat kiukun käden käänteessä.)
Tämä toimii etenkin silloin, jos mielialat ovat yhtä reaktiiviset kuin
minulla.
Tunteensa pitää myös saada ilmaistua. En tarkoita tässä mitään
raivokohtausta, vaan rauhallista keskustelua. Vihan käsittelemässä on
tärkeää, että tuntee tulleensa kuulluksi. Voi olla hyödyllistä myös
kokeilla etäännyttää asia itsestään. Yrittää tarkastella sitä
ulkopuolisen silmin. Monesti näkökanta muuttuu hieman. Leppyminen tai
anteeksianto ei kuitenkaan tapahdu hetkessä. Siksi on tärkeää osata olla
armollinen itselleen. Itsesyytökset ja –viha vain voimistavat kierrettä
eivätkä auta paranemisprosessissa.
Nyt kun olen puhunut vihan ilmaisemisesta, voisin sanoa muutaman sanan
myös sen vastaanottamisesta. Paitsi että olen huono ilmaisemaan vihaa,
olen huono myös vastaanottamaan sitä. Reaktioni eivät aina ole hirveän
johdonmukaisia tai loogisia. Toisinaan olen kauhusta kankea, kun joku
suuttuu minulle. Välillä vain naurattaa, enkä oikein osaa tuntea mitään.
Joskus olen valmis tekemään mitä tahansa toisen vihan lepyttämiseksi,
toisinaan taas en suostu antamaan sille arvoa ollenkaan. Hyvin yleinen
tunne on tietynlainen äärimmäinen kiusaantuneisuus. Samoin neuvottomuus.
Toisinaan mukaan sekoittuu hyvinkin kummallisia ja sopimattomia
tunteita. Esimerkkinä voisin mainita helpotuksen. ”Jos hän on vihainen,
hän välittää” on ajatusmalli tämän fiiliksen takana. Mitä tunteita
esille sitten nouseekin, on tärkeää hyväksyä ne. Yksikään tunne ei katoa
väkipakoin hiljentämällä. Sen sijaan niissä alkaa nähdä enemmän järkeä
jo sen jälkeen, kun ne on osannut nimetä.
Minä olen luvannut itselleni, että yritän hyväksyä muiden tunteet ilman
vahingollisia vastareaktioita. Tiedän, etten tule kykene siihen juuri
tällä sekunnilla, mutta kenties joku päivä. Samoin olen luvannut, että
annan itselleni luvan sanoa mitä tunnen. En anna kenenkään enää sanoa
minulle, etten saa muotoilla tunteitani sanoiksi tai pahimmillaan, etten
saa kokea niitä. Minusta ei sillä tule yhtään parempaa ihmistä –
päinvastoin.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Hei, rillumapunkin julkkareissa Steam Hellsingissä!
Lauantaina kävin ensimmäistä kertaa Suomen ensimmäisessä steampunk-baarissa Steam Hellsingissä. Mukaan lähtivät myös Suvi ja Jenni, sillä kaverimme Juhan toimittaman kirjan julkkarit pidettiin siellä. Ei tajuttu alunperin katsoa ikärajaa ollenkaan ja matkaan tulikin ovella sen vuoksi pieni mutka. Baari on nimittäin viikonloppuisin k-24. Itsehän olen vasta 21-vuotias. Lopulta portsari kuitenkin suostui joustamaan, kun baarimikko maanitteli päästämään minut sisään ja mainitsin että minut on kutsuttu julkkareihin.
Harmikseni en tullut ottaneeksi hirveästi kuvia baarin sisustuksesta. Ei siinä jotenkin kaiken muun hälinän ohessa tullut ajatelleeksi. Pari kuitenkin tuli räpsästyä ja voinhan yrittää sanoin kuvata meininkiä. Alunperin olin ajatellut, että paikassa olisi pubimaisempi fiilis ja että siellä kävisivät lähinnä kyseistä alakulttuuria edustavat ja siitä kiinnostuneet henkilöt. Yksin sijainti (miltei Kampin vieressä) varmasti kuitenkin vaikuttaa siihen, että mestassa käy kaikenlaista porukkaa. Sisustus on aivan selvästi steampunk-henkinen ja myös henkilökunta on pukeutunut teeman mukaisesti. Fiiliksen voisi sanoa olevan hienostuneen rento. Porukka on eloisaa ja vilkasta, enkä joutunut törmäämään visiittini aika yhteenkään örveltäjään. Ihan harmittaa, että ikäraja on viikonloppuisin noin korkea. Tosin valitettava tosiasia on, että se varmaan osittain takaa tuon örveltämisen puuttumisen.
Olin hyvin vaikuttunut siitä, että jopa vessoihin oli jaksettu panostaa! Niissä olisi ollut helppo säästää ja tyrjätä johonkin nurkkaan jotkut basic-kopit, mutta Steam Hellsinki ei ole mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Naistenhuoneeseen astuessa tuntui melkein kuin olisi tupsahtanut jonkun 1800-luvulle sijoittuvan elokuvan kylpyhuonekohtaukseen. Baari ylitti kaikki odotukseni, vaikka voin väittää odottaneeni siltä aika paljon. Oli sen verran mukava paikka, että voin raahautua sen vuoksi baariin keskellä viikkoakin.
Itse Hei, Rillumapunk julkkaritkin olivat oikein mukavat. Pääsimme jopa nauttimaan livemusiikista, kun Korpiklaanissakin soittanut Jaakko "Hittavainen" Lemmetty esiintyi illan alkupuolella. Muuten en tullut pistäneeksi merkille, minkälainen musiikki baarissa soi, mutta joku mainitsi sen olevan electro swingiä. Joka tapauksesta, oli todella kilttiä Juhalta antaa meille kirjat ilmaiseksi. Olen vähän aloitellut jo omaani, enkä ole pettynyt. Kirja on siis novellikokoelma, jonka tekemiseen on osallistunut useampi kirjoittaja. Se ammentaa 1900-luvun alun rillumarei-perinteestä, mutta mukana on myös avaruusraketteja, järvihirviöitä, taikureita, aaveita ja peikkoja, kuten takakansi kertoo. Melkoinen mix siis! Oman kappalen pääsee tilamaan Aavetaajuudesta.
Mutta jos palataan iltaan jälleen. Minua kannustettiin kovasti toteuttamaan haaveeni lähteä Britteihin. Nyt kun olen koulussa, niin voisin lähteä jossain vaiheessa opintaivaltani vaihtoon. En tule kuitenkaan koskaan enää välttämättä saamaan vastaavaa tilaisuutta. Olemme saaneet jo hieman infoa vaihtomahdollisuuksista koulussa, mutta homma tulee ajankohtaisemmaksi vasta myöhempinä opiskeluvuosina. Tahtoisin ihan älyttömästi nähdä Stonehengen, käydä Cornwallissa, mihin kuningas Arthurin legendat sijoittuvat, istua irkkupubeissa ja käydä pakanafestivaaleilla. Niin ja käydä katsomassa Damh The Bardin keikan! Onneksi minulla on kannustavia kavereita, jotka tukevat tällaisia haaveita ja saavat minut luottamaan itseeni hieman enemmän. Tuon illan päätteeksi olin taas hieman varmempi siitä, että unelmiaan kannattaa todella jahdata, vaikka välillä usko itseen ja muuhun maailmaan meinaisi loppua.
Sitten vähän kuvasatoa. Ensiksi itse baarista, sen jälkeen vähän look-kuvia minusta ja kahdesta muusta upeasta ladysta.
Harmikseni en tullut ottaneeksi hirveästi kuvia baarin sisustuksesta. Ei siinä jotenkin kaiken muun hälinän ohessa tullut ajatelleeksi. Pari kuitenkin tuli räpsästyä ja voinhan yrittää sanoin kuvata meininkiä. Alunperin olin ajatellut, että paikassa olisi pubimaisempi fiilis ja että siellä kävisivät lähinnä kyseistä alakulttuuria edustavat ja siitä kiinnostuneet henkilöt. Yksin sijainti (miltei Kampin vieressä) varmasti kuitenkin vaikuttaa siihen, että mestassa käy kaikenlaista porukkaa. Sisustus on aivan selvästi steampunk-henkinen ja myös henkilökunta on pukeutunut teeman mukaisesti. Fiiliksen voisi sanoa olevan hienostuneen rento. Porukka on eloisaa ja vilkasta, enkä joutunut törmäämään visiittini aika yhteenkään örveltäjään. Ihan harmittaa, että ikäraja on viikonloppuisin noin korkea. Tosin valitettava tosiasia on, että se varmaan osittain takaa tuon örveltämisen puuttumisen.
Olin hyvin vaikuttunut siitä, että jopa vessoihin oli jaksettu panostaa! Niissä olisi ollut helppo säästää ja tyrjätä johonkin nurkkaan jotkut basic-kopit, mutta Steam Hellsinki ei ole mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Naistenhuoneeseen astuessa tuntui melkein kuin olisi tupsahtanut jonkun 1800-luvulle sijoittuvan elokuvan kylpyhuonekohtaukseen. Baari ylitti kaikki odotukseni, vaikka voin väittää odottaneeni siltä aika paljon. Oli sen verran mukava paikka, että voin raahautua sen vuoksi baariin keskellä viikkoakin.
Itse Hei, Rillumapunk julkkaritkin olivat oikein mukavat. Pääsimme jopa nauttimaan livemusiikista, kun Korpiklaanissakin soittanut Jaakko "Hittavainen" Lemmetty esiintyi illan alkupuolella. Muuten en tullut pistäneeksi merkille, minkälainen musiikki baarissa soi, mutta joku mainitsi sen olevan electro swingiä. Joka tapauksesta, oli todella kilttiä Juhalta antaa meille kirjat ilmaiseksi. Olen vähän aloitellut jo omaani, enkä ole pettynyt. Kirja on siis novellikokoelma, jonka tekemiseen on osallistunut useampi kirjoittaja. Se ammentaa 1900-luvun alun rillumarei-perinteestä, mutta mukana on myös avaruusraketteja, järvihirviöitä, taikureita, aaveita ja peikkoja, kuten takakansi kertoo. Melkoinen mix siis! Oman kappalen pääsee tilamaan Aavetaajuudesta.
Mutta jos palataan iltaan jälleen. Minua kannustettiin kovasti toteuttamaan haaveeni lähteä Britteihin. Nyt kun olen koulussa, niin voisin lähteä jossain vaiheessa opintaivaltani vaihtoon. En tule kuitenkaan koskaan enää välttämättä saamaan vastaavaa tilaisuutta. Olemme saaneet jo hieman infoa vaihtomahdollisuuksista koulussa, mutta homma tulee ajankohtaisemmaksi vasta myöhempinä opiskeluvuosina. Tahtoisin ihan älyttömästi nähdä Stonehengen, käydä Cornwallissa, mihin kuningas Arthurin legendat sijoittuvat, istua irkkupubeissa ja käydä pakanafestivaaleilla. Niin ja käydä katsomassa Damh The Bardin keikan! Onneksi minulla on kannustavia kavereita, jotka tukevat tällaisia haaveita ja saavat minut luottamaan itseeni hieman enemmän. Tuon illan päätteeksi olin taas hieman varmempi siitä, että unelmiaan kannattaa todella jahdata, vaikka välillä usko itseen ja muuhun maailmaan meinaisi loppua.
Sitten vähän kuvasatoa. Ensiksi itse baarista, sen jälkeen vähän look-kuvia minusta ja kahdesta muusta upeasta ladysta.
Naamani on tyylikkään harmaa.


Sara oli luonani hoidossa päivällä! Kuvan otti luonani vieraillut Hannabella.
Tunnisteet:
Kirjat,
Pukeutuminen,
Steampunk,
Tapahtumia ja teemailtoja,
Valokuvaaminen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)