lauantai 28. maaliskuuta 2015

Kakuista Nightwishin uuteen levyyn ja pyöreän pöydän ritareihin

On yksi asia, mistä en koskaan tule luopumaan, vaikka söisin muuten miten terveellisesti. Kakut. Etenkin juusto- ja suklaakakut. Voitte kuvitella minkälainen taivas Fredrikinkadun Kakkugalleria minulle on. Siellä on kakkubuffet, josta saa reilulla kympillä syödä niin monta palaa kakkua kuin ikinä haluaa. Kauppaan kuuluu myös tee tai kahvi, omassa tapauksessani aivan jäätävän ihana strawberry cream - rooibostee. Aivan mieletön mesta, kakutkin ovat aivan loistavia. Osa oli ehkä minun makuuni hitusen liian kosteita, mutta se ei ollut mikään iso miinus. Kuusi kakkupalaa minuun mahtui, sitten hyydyin.

 
 Oli aivan pakko infota asiasta tähän postauksen alkuun. Käykäähän ihmeessä kaikki kakkujen ystävät tuolla, en usko että monikaan tulee pettymään. Seuraava mesta, joka on pakko katsastaa onkin sitten juuri avattu steampunk-baari Steam Hellsinki.  Parin viikon päästä olen menossa sinne muutaman kaverin kanssa kirjajulkkareihin, joten eiköhän siitäkin tule sitten jotain mainittua.

Alan olla jo hieman paremmin sopeutunut pk-seudulle kuin helmikuun kuulumispostauksen aikaan. Kämppä alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että täällä joku asuu, Tikkurila on tullut tutummaksi, eikä kaikki aika mene vain uuteen ympäristöön totutteluun. En ole vieläkään ehtinyt suuremmin perehtyä harrastus- ja yhdistystoimintaan kuitenkaan. Parin seuraavan kuukauden aikana menoja tulee olemaan sen verran, että varmaan menee noihin juttuihin tutustuminen kesäkuulle. Ropeconissa tulee tietenkin käytyä toukokuussa ja siellä saattaa ehkä onnistua jo vähän verkostoitumaan. Toivottavasti ainakin. 

Vaikka aika tuntuukin karkaavan käsistä, kerkesin sentään käydä mielenosoituksessa! Kyseessä oli protesti opintotukiuudistusta vastaan ja sehän päättyikin sitten hyvin. Muutoksia tukeen ei siis tehty. Olin mukana paitsi hyvän asian vuoksi, myös mielenkiinnosta. En nimittäin koskaan aiemmin ole ollut mukana missään vastaavassa. Aika laimeitahan nämä Suomen mielenosoitukset tuntuvat olevan, mitä nyt jotkut ovat tuntuneet menneen päättömäksi riehumiseksi. Vähän räväkämpää kannanottoa sitä toivoisi niin itseltään kuin muiltakin. Sitä vaan ei oikein meinaa kehdata. 

 
Yleisesti ottaen olen kuitenkin ollut aika väsynyt. Mielenterveyspuolellakaan ei voisi sanoa menevän erityisen hyvin. Riesanani on nimittäin pahemman laatuinen eksistentiaalinen kriisi. Monet illat menee kuumotellessa, ahdistuessa ja käydessä läpi samoja kuluneita ajatuksia. Nämä ovat sellaisia asioita, joiden kanssa pitäisi vain diilata, kun ei niihin mitään varmuutta tule saamaan. Ihan suoraan sanoen en välttämättä edes halua tietää olemassa olon luonteesta yhtään nykyistä enempää. Siltikin nämä ajatukset pyörivät mielessäni aina iltaisin, enkä saa niiltä rauhaa. Siksi tuntuu toisinaan, että tanssii hyvin ohuella nuoralla, jolta horjahtaessa vajoaa hulluuteen. Jotkut ihmiset ovat kehottaneet vain kohtaamaan asian, oli mitä oli, mutta pulma on siinä, etten oikeastaan tiedä mitä kaiken tuon paskan takana on. Tuntuu kuin alitajunnasta olisi pyrkimässä ulos jotain, mutta jostain syystä se ei kuitenkaan pääse läpi. Toisaalta myös pelkään, mitä kaikesta tuosta voi seurata. Tunnetasolla olen jo niin vereslihalla, että pelkään pääni pettävän.

Mutta joo, vaihdetaan aihetta ennen kuin tulen vahingossa paljastaneeksi, miten hullu oikeasti olen! Nightwishilta ilmestyi uusi levy! Uusinta lättyä on kuvattu ylistykseksi elämälle ja biiseissä on kuultavissa ehkäpä yhden aikamme feimeimmän ateistin ja eläintieteilijän Richard Dawkinsin höpinöitä. Miehen visiitin vuoksi jotkut bändin uskonnollisista faneista ovat muun muassa polttaneet fanipaitojaan ja peruuttaneet levyn ennakkotilauksia. Itselleni herra Dawkins on tuttu Unbelievers-dokkarista, jonka tulin joskus katsoneeksi. Hänen kollegansa Lawrence Krauss oli mielestäni ihan symppis heppu, mutta Dawkinsista itsestään jäi aika ylimielinen ja jopa ilkeä kuva. Tyypillä tuntui olevan uskonnoista vähän turhan yksioikoiset käsitykset ja mielipiteet, jonka lisäksi en pysty oikein hyväksymään hänen tavoitettaan niiden kaikkien totaalisesta hävittämisestä. Dawkins on heitellyt myös vähän mielenkiintoisia kantoja vaikkapa down-lasten abortoinnista. En siis suoranaisesti ihmettele joidenkin fanien reaktioita. Mielestäni Holopainen oli aika ajattelematon nimittäessään tällasia faneja "ahdasmielisiksi ihmisiksi, jotka eivät kykene sulattamaan sitä, että Nightwishin levyllä on tiedemies". Ongelma ei ole välttämättä tiede tai edes Dawkinsin ajama ateismi, vaan miehen aggressiivinen suhtautuminen ihmisten elämäntapaan.

Itseäni miehen läsnäolo levyllä ei kuitenkaan haitannut. Vaikka itse voinkin sanoa olevani ainakin henkinen ihminen, en pidä tätä levyä hyökkäyksenä uskomuksiani vastaan. Levy on omanlaisensa, minusta ihan mielenkiintoinen näkökulma elämään. Toteutuksen suhteen vähä petyin. Mukana on paljon vanhoja tuttuja Nightwish-elementtejä, muttei juurikaan mitään uutta. Lisäksi monet melodiat tuntuvat vähän kuluneilta ja tylsiltä. Monista kohdista tuli mieleen joku aiempi Nightwishin biisi. Lisäksi levystä tuntuu vain puuttuvan se jokin, sielu tai vastaava. Biisit olivat aika yksipuolisia ja toistivat toisiaan vähäsen. Jotkut niistä ovat kuitenkin ihan meneviä ja voivat toimia vaikkapa taustamusiikkina. Tokihan tämä harmittaa, kun monia aiempia biisejä saatoin kuunnella kymmenen kertaa putkeen ja saada niistä aivan uskomattoman paljon irti. Mutta aina ei voi voittaa. Kohta onneksi ilmestyy myös Damh The Bardin uusi albumi, jos sieltä sitten löytyisi jotain jänskempää!

Viime aikoina olen jälleen innostunut lukemaan kuningas Arthurin legendoista. Ne ovat pitkään olleet ehkäpä suosikkejani kaikista ja kausittain hurahdan niihin normaalia hartaammin. Fanituksestani huolimatta en koskaan aiemmin ole tullut lukeneeksi nykyaikaista proosaa, jossa legendoja olisi käytetty pohjana ja osittain vähän muokkailtu. Legendakokoelmia olen kyllä lukenut, runojakin jonkin verran, biisejä kuunnellut ja katsonut elokuvia. Lainasin kirjastosta pari tunnetuinta nykyaikaista Arthut-teosta, Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat ja Bernand Cornwellin Talvikuninkaan. Avalonin usvista olen nähnyt elokuvasovituksen, joka itse asiassa kuuluu lempileffoihini. Kirja oli kuitenkin vielä taianomaisempi. Nousi suosikeihini. Cornwellin teosta en ole vielä lukenut kokonaan, mutta kirjailija on tuttu. En usko tulevani pettymään. Näkökulma on ainakin virkistävän erilainen verrattuna moniin muihin Arthur-teoksiin. Näiden kahden lisäksi lainasin myös yhden legendakokoelman muistin virkistykseksi. Uskallan varmaan myös paljastaa, että aloitin oman Camelot-jatkiksen. Mitään kauhean kunnianhimoisia tavoitteita minulla ei tuon suhteen ole, vaan kirjoitan sen nettiin täysin omaksi (ja miksei muutaman muunkin) iloksi. Koen kuitenkin, että mitään sen vakavampaa projektia tuosta ei ainakaan tältä istumalta ole järkeä tehdä. Näkökulmaltaan se muistuttaa jossain määrin Avalonin usvia, sillä kertojina ovat sisarukset Morgan Le Fay, Morgause ja Elaine. Haluan kirjoittaa tuota mahdollisimman vapaasti ja jos asettaisin kyhäelmälleni kovin korkeita tavoitteita, niin joutuisin koko ajan valvomaan, ettei siitä tule liian samanlainen Zimmer Bradleyn teoksen kanssa. Tietenkään en nytkään ole kirjoittamassa mitään kopiota, mutta uskonasioihin ja ihmissuhteisiin painottaminen, samojen hahmojen näkökulma ja legendapohja kasvattavat riskiä yhtäläisyyksiin hyvin paljon.

 
Mutta sitten pääsette näkemään vähän pärstääni. Hankin hiuksiini vaalean irtoraidan (ja ruskean, joka ei tosin oikein näy punaisen seasta) ja olen ajatellut ostaa ehkä vielä toisenkin. Nuo tuovat kivan lisän tähän punaiseen ilman, että tarvitsee alkaa mitään lopullisempaa tehdä.

 
 
   
 
Olin eräänä viikonloppuna isäni luona hoitamassa isäni koiraa, Saraa. Hauva on kasvanut ihan huikeasti. Vasta kesällähän minä laitoin tänne pentukuvia!
Parvekenäkymää. Asuinalueeni ei välttämättä ole se kaunein, mutta auringonlaskua se ei sentään rumenna.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Are you going to Scarborough Fair?

Kansanlaulujen ystävänä haluan esitellä teille yhden minulle henkilökohtaisesti rakkaimmista balladeista. Kyseinen kappale on englantilainen Scarborough Fair. Alunperin se on syntynyt todennäköisesti skottilaisen laulun, The Elfin Knightin pohjalta. Alkuperäisessä versiossa haltija himoitsee nuorta naista rakastajattarekseen ja vaatii tätä suorittamaan mahdottomia tehtäviä, mikäli mielii pitää vapautensa. Myös nainen antaa haltijalle vastatehtäviä. Sittemmin tarina on muuttunut hyvin paljon. Nykyisessä versiossa sen keskiöön sijoittuu ihan ihminen, joka pyytää kuuntelijaa viemään viestin hänen entiselle rakastetulleen Scarboroughin markkinoille. Voittaakseen hänen rakkautensa takaisin on entisen rakastetun suoritettava lukuisia mahdottomia tehtäviä.

Osittain kappaleen tarina on selkeä, mutta siinä on joitakin aukkoja. Mikä merkitys on toistuvalla "parsley, sage, rosemary and thyme" -säkeellä? Entä onko entisen rakastetun tilanne todella niin toivoton, kun miltä se näyttää? Näistä on monia teorioita, joista kukin voi valita suosikkinsa tai kehittää omansa.

Varmaankin yleisimmin vastaantuleva tulkinta perustuu yrttien symboliikkaan. Keskiajalla persiljan sanottiin vievän pois katkeruuden, salvia symboloi voimaa, timjami rohkeutta ja rosmariini uskollisuutta sekä rakkautta. Näiden ominaisuuksien kautta laulaja uskoo pariskunnan rakkauden voivan vielä jonain päivänä kukoistaa. Joidenkin versioiden mukaan yrteillä viitaittaisiin jopa ihan konkreettiseen lemmenjuomaan.

Kyseiset yrtit on toisaalta yhdistetty aikoinaan myös kuolemaan, sillä niitä voitiin käyttää kehon balsamointiin ja puhdistamiseen. Tämän myötä voisi päätellä, että toinen rakastavaisista on äskettäin nukkunut pois. Yksi balladin versioista itse asiassa tukeekin tätä teoriaa. (Tell her to find me an acre of land/On the side of a hill, a sprinkling of leaves/Parsley, sage, rosemary and thyme/Washes the grave with silvery tears/Between salt water and the sea strands/A soldier cleans and polishes a gun/Then she’ll be a true love of mine.) 

Tuollaisenaan kappale olisi varsin traaginen, mutta sille on tarjottu myös hieman valoisampaa vaihtoehtoa. Joidenkin teorioiden mukaan sanat olisivat arvoitus, jonka vain miehen rakastettu voisi ymmärtää. Näin tehtävät eivät loppujen lopuksi olisikaan niin mahdottomia kuin miltä ulkopuolisen korvaan kuulostivat. Näiden kolmen tulkinnan lisäksi on esitetty myös lukuisia muita spekulaatioita, mutta itse pitäisin näitä kolmea kaikkein sopivimpina. Käsittääkseni ne ovat kaikkein suosituimmatkin.

Sittemmin balladin on tehnyt kuuluisaksi Simon & Garfunkel. Monet itse asiassa virheellisesti erehtyvät luulemaan sitä heidän kappaleekseen. Heidän jälkeensä kappaleen on levyttänyt suuri joukko artisteja lukuisista genreistä. Scarborough Fairista löytyykin nykyään versioita jazzista metalliin. Postauksen lopusta voitte kuunnella omat suosikkini.

Sitä ennen haluan kuitenkin sanoa muutaman sanan siihen liittyen, minkä vuoksi kappale on minulle niin rakas. Se oikeastaan liittyy pitkälti siihen, miksi yleensäkin pidän erilaisista perinteisistä kappaleista. Ihan ensinnäkin: minä rakastan keskiaikaa. Tuolle ajalle sijoittuvat kappaleet kertovat usein tarinan tai ainakin niihin liittyy sellainen. Niissä on monesti omanlaistaan eeppisyyttä, joka on kuitenkin varsin simppeliin muotoon puettu. Scarborough Fairissa tämä korostuu mielestäni erityisen hyvin. Lisäksi minä nyt vain satun olemaan aivan heikkona hyvin toteutettuihin rakkaustarinoihin - mitä balladi ehdottomasti on kaikkine symboleineen ja mystisyyksineen.

Villikorttina voisin vielä paljastaa, että olen itse aikoinaan laulanut tämän musiikkiopiston konsertissa. Jonakin päivänä varmaan saatan hioa sen siihen kuntoon, että saan laitetuksi näytteen tännekin. Kappale on kuitenkin sen verran rakas minulle, etten tyydy vain ihan mihin tahansa luritukseen. Mutta jonain päivänä!

Gypsy Soulin versio on mukavan yksinkertainen, sellainen perusversio, jota monesti tulen kuunnelleeksi. En ole ollut suuremmin ihastunut klassisten laulajien Scarboroug Fair - tulkintoihin, sillä monista niistä tuntuu karisseen herkkyys ja se tietty viehättävä yksinkertaisuus kokonaan. Celtic Womanin versio on kuitenkin yllättävän tunteikas.
Aeonen versio on virkistys tuulahdus. Monet tulkinnat biisistä ovat kovin samanlaisia, mutta tässä oli ihan oma, eteerinen tunnelmansa. Biisi on Aeonen esittämänä huomattavasti nykyaikaisempi, mutta alkuperäinen tunnelma ei kuitenkaan rikkoudu toisin kuin joissain peruspoppitulkinnoissa. My Dying Briden versio on edellisiä jonkin verran synkempi. Tykkään sen omaperäisestä tunnelmasta. Etenkin intro on todella hyvin toteutettu, muistan kun suu ihan loksahti auki tätä ensimmäisen kerran kuunnellessa. Ihan uskomaton sovitus, vaikka ehkä hitusen turhan pitkä.
Hannah Furyn versio on lyriikoidensa puolesta reilusti muokattu, mutta pidän hänen versiostaan. Mukava kuulla tarina välillä toisestakin näkökulmasta.
Kommenttikenttään saa linkata omia folk-biisisuosikkejaan. Kuuntelisin niitä enemmän kuin mielelläni!

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kuvataidetta

Viime aikoina olen etsiskellyt kovasti silmää viehättävää kuvataidetta. Ajattelin nyt pistää tännekin kaikkein hienoimmat ja koskettavimmat löydökset. Harmittavan harvoin tulee noita katseltua. Linkatkaa ihmeessä omiakin suosikkitaiteilijoita ja teoksia kommentteihin!

Android Jones

 
Pareidolia
 Refuge
Union

Cyril Rolando
 After The Rain
 
Follow Our Rules
You Belong To Me


Mark Fishman
 
 Tristan And Isolde
 
Retribution
 
 Luna
Perseus Raising The Head Of Gorgon

Tomasz Alen Kopera (En valitettavasti löytänyt teosten nimiä.)



 Reborn