Pakkaspäivään varaudutaan verkkosukkiksin ja napapaidoin

Ajattelin taas päivitellä hieman kuulumisia asupuolelta ja muutenkin, ennen kun saatte tänne muutaman mielipidetekstin ja yhden kuvauspostauksen. Kekripostauksessa en tullut maininneeksi, että pääsykoekutsu tuli sittenkin. Se vaan tuli niin lyhyellä varotusajalla, että olin jo ehtinyt luopua toivosta, etenkin kun Opintopolkussakin luki arvosanojen kohdalla vaan "ei". Kävin siis kekribilereissullani tekemässä myös kokeen. Vointi oli koeaamuna sen verran kamala, että oli vaikea uskoa, että koko hommasta tulisi mitään. Sain kuitenkin itseni motivoitua lähtemään ja pienen harhailun kautta lopulta pääsinkin paikalle. Ala oli siis journalistiikka ja koulu Haaga-Helia. Kokeeseen kuului ensin tehtävä yleistiedon koe, journalistiikan koe ja ryhmähaastattelu. Yleistiedon kokeen perusteella karsittiin osa porukasta pois kesken päivän ja yllätyksekseni pääsin jatkoon siitä vaiheesta. Ryhmähaastattelukin meni oikein hyvin, mutta journalistiikan kokeessa loppui aika kesken. Koe itsessään oli varsin helppo ja oikeastaan aika mielenkiintoinen tehdä. Viimeinen tehtävä meni vaan sen verran hutasemmalla, että voi hyvinkin olla, että paikka menee sivu suun. Yritin kokeen jälkeen olla vain ajattelematta koko journalistiikan osuutta, etten tajuaisi tekemiäni mokia. Minä kun en edes ehtinyt tarkistaa koko koetta. Mutta no, parin päivän päästä se nähdään!

Reissu oli kokonaisuudessaan hyvin raskas, jonka vuoksi olin erittäin iloinen päästessäni Mikkeliin. Elämä on ollut jälleen aikamoista vuoristorataa, joten matkustamisstressi tuntui tavallistakin voimakkaampana. Ei elämä kuitenkaan pelkästään ikävää ole ollut. Vaikka on monia asioita, jotka ovat viime aikoina saaneet minut tuntemaan itseni huonoksi, niin voin sentään olla ylpeä siitä, että olen pystyssä. Monesti on ollut sellainen olo, että tekisi mieli jäädä sängyn pohjalle vain makaamaan ja välillä päässä ovat pyörineet synkemmätkin ajatukset. Siitä huolimatta nousen joka aamu ylös ja pyrin tekemään jotain. Toisina päivinä se luonnistuu kuin itsestään, toisina se on hyvin vaikeaa. Vaikeammista päivistä huolimatta olen kuitenkin onnistunut soittelemaan pianoa, laulamaan tunteja tuntien perään, käyttämään porukoiden koiraa lenkillä ja välillä tulee nähtyä muita ihmisiäkin. Sen lisäksi en ole hyljännyt blogiakaan. Jollekin muulle se voi olla pientä, mutta minulle nuo asiat eivät ole mikään itsestäänselvyys.

Yksi asia, mistä joudun stressaamaan vähän on raha. En voi käsittää, miten sairauspäivärahahakemuksen käsittelyssä voi mennä kolme viikkoa. Luulisi, että sairaat ihmiset pistetään etusijalle. Jos tämä tukihässäkkä olisi tapahtunut ollessani vaikean masennuksen kourissa omassa asunnossani, niin odottelu olisi ollut yhtä helvettiä. Pitäisi soitella vuokranantajalle, sopia uusista maksujärjestelyistä ja pyrkiä vielä elämäänkin jollain se kolme viikkoa. Vakavasti masentuneelle tuollainen stressinaihe voi olla ylitsepääsemätön, kun ajankohtaisempaa on se, pääseekö aamulla ylös sängystä vai ei. Oma tilanteeni ei onneksi nyt ole tuollainen, mutta vähäsen tuo kieltämättä vaivaa. Monet peruselämiseen tarvittavat asiat kun ovat lopussa, enkä viitsisi porukoiltakaan koko ajan olla kerjäämässä. Ahdistuneisuushäiriöni tekee minulle sen, että tällaiset vähäisetkin asiat voivat alkaa stressaamaan todella pahasti, jonka vuoksi olisi mukavaa, että tukijutut sujuisivat ilman hirveätä odottelua ja epävarmuutta.

Onneksi rahojen tulo on kuitenkin aika varmaa ja veronpalautuksiakin on tulossa aikamoinen könttä joulukuun alussa. Sitten saan ostettua itselleni myös Dragon Age III: Inquisitionin, joka ilmestyi tänään. Originsiin rakastuin aikanaan sydänjuuriani myöten, joten olen odottanut kolmosen ilmestymistä kuin kuuta nousevaa. Kakkosta ei ole tullut ostettua, sillä niin moni tuttavani on haukkunut sen lyttyyn. Myöskään lukemani perusteella se ei ole ihan minun tyyppiseni peli, mutta kolmonen vaikuttaa paljon lupaavammalta. Ehkä tuon kakkosenkin voisi joskus pelata, jos sen jostain halvalla saisi.

Pari ihan loistavaa juttua on minulle tapahtunut. Ensimmäinen on se, että päädyin katsoman Christopher Nolanin avaruusleffan, Interstellarin, leffateatteriin. Voin suositella tuota elokuvaa ihan kaikille, oli sen verran päräyttävä pätkä. Juoni, henkilöhahmot ja etenkin visuaalinen puoli olivat aivan huikeita. Ainut miinus siitä, että loistavasti kootun juonen loppu jätti ehkä vähän kylmäksi. Tuntui vähän siltä, kuin olisi keksitty joku helppo päätös kaikelle aiemmin tapahtuneelle. Se on kuitenkin aika ymmärrettävää, sillä leffassa käsiteltiin asioita, jotka eivät ole ihmiselle vielä selviä ollenkaan. Olisin myös kaivannut leffaan vähän lisää tiedejuttuja ja vähemmän ihmissuhdedraamaa. Nämä ovat kuitenkin aika pieniä seikkoja mahtavassa kokonaisuudessa. Leffa insipiroi lukemaan pikkuisen lisää avaruusjutuista, sekä ylipäänsä ihastelemaan ja kauhistelemaan maailmankaikkeuttamme. Kannattaa siis käydä tsekkaamassa!

Toinen mahtava juttu on, että löysin jälleen lapsuuteni mielisarjakuvan Asterix ja Obelixin! Tulin katsoneeksi Netflixistä Asterix ja Obelix Britanniassa - leffan, joka innoitti minua lukemaan vanhat Asterixini uudestaan läpi. Okei, myönnettäköön, että ne savon murteella kirjoitetut ovat aika karseaa luettavaa, mutta ei murre itse sarjakuvaa sentään pilaa! Unohtuneet lapsuudensuosikit ovat yksi parhaista piristyskeinoista ikävien olojen kourissa. Paitsi, että ne ovat itsessään ihania, linkittyvät ne myös minulla henkilökohtaisesti aikaan, joka oli monin tavoin taianomaisempi kuin tämä nykyinen ikä. Suosikkeihin palaamalla on mahdollisuus saada tuosta taiasta pieni palanen tähän päivään.

Mutta sitten siihen asuun: Olen aina tykännyt testailla muiden ihmisten silmälaseja, vaikka oma näkö onkin kunnossa. Pitäähän sitä sovitella jo etukäteen, kun ei näillä geeneillä varmasti pysy hyvä näkö loppuun asti! (Kaikilta yli 40-vuotiailta vähänkin läheisemmiltä sukulaisiltani löytyy lasit.) Mulle on omasta mielestäni sopinut aina parhaiten paksu- ja tummasankaiset lasit ja päätinkin nyt hyödyntää noita äiskän laseja tähän postaukseen.

...ja joo, asuni ei ole se käytännöllisin juuri alkaneisiin pakkaskeleihin. Ulos lähtiessä oli pistettävä kiltisti housut verkkosukkiksien päälle. Sukkiksistani (tai napapaidastani) en kuitenkaan sisätiloissa joustanut. Nyt vaan teki mieli vetäistä päälle jotain vähän resuisempaa ja vaihteeksi taas vähän mustempaa. Tunnen oloni jotenkin epämukavaksi, jos en pue päälleni juuri sitä mitä mieli tekee sinä päivänä, satoi tai paistoi.

Varsinaisten asukuvien jäljessä on vielä muutamia muita randomeita kuvia viime viikoilta.

Loppuun vielä biisisuositus. Tämä mies on pelastanut monet paskat päiväni, etenkin tämä kyseinen cover. Ihan uskomattoman parantavaa musiikkia.


P.S. Kuten varmasti huomasitte, blogin ulkoasu on muuttunut. Mitäs pidätte?

Inspiroivia ihmisiä: Gandalf

Noin kuukausi sitten minulle iski taas päälle ihan järkyttävän kova Keskimaa-innostus. Homma lähti siitä, että masennuspäissäni pyrin piristämään itseäni, jonka vuoksi päätin jälleen lukea LOTR:in läpi. Lisäksi viime lukukerrasta alkoi olla aikaa ja olin pistänyt merkille, että monet asiat olivat päässeet unohtumaan. Sukeltaessani Tolkienin fantasiamaailmaan huomasin, että muististani oli todellakin pyyhkiytynyt paljon pois. Ei pelkästään tapahtumia, vaan myös se fiilis, mikä tulee lukiessa kyseisen kirjailijan tekstejä. Saadessani jälleen siitä kiinni, tuli minulle olo, että halusin todella itsekin toteuttaa jotakin Keskimaahan liittyvää. Niinpä päätin kirjoittaa tänne blogiin tekstin hahmosta, joka on erityisen lähellä sydäntäni juuri nyt. Tämä henkilö on Gandalf Harmaa.

Käytin nimeä Harmaa, koska sillä nimellä LOTR:issa velhoa useimmin kutsutaan. Muita hänestä käytettyjä nimiä ovat muun muassa Mithrandir, Olórin, Harmaa Vaeltaja, Valkoinen ratsastaja ja lopulta Gandalf Valkoinen. Velho oli lähetetty Keskimaahan alunperin valarin, Tolkienin maailman jumalolentojen toimesta auttamaan sodassa Sauronia vastaan. Seikka, joka ei leffoissa tullut ollenkaan esille, on että Gandalf on itsekin maia, eräänlainen voimakas henkiolento. Myös esimerkiksi Saruman ja Radagast kuuluvat heihin. Kaikki kolme ovat mukana myös Valkoisessa neuvostossa, jonka tehtävänä on suojella Keskimaata pahan voimilta.

En viitsi alkaa selostaa tässä tekstissä kaikkea, mitä Gandalf on tehnyt. En usko, että se olisi monellekaan hirveän mielekästä luettavaa, sillä oletan suurimman osan tätä tekstiä lukevista ihmisistä lukeneen kirjat tai ainakin katsoneen elokuvat. Sen sijaan pyrin valottamaan omaa näkökulmaani Gandalfin hahmoon ja kertomaan, miksi hän inspiroi juuri minua. Käsittelen hahmoa pääasiassa LOTR:in pohjalta, mutta tarvittaessa saatan ottaa esille myös asioita, joita siinä ei ole käyty läpi.

Gandalfin hahmo on hyvin monipuolinen. Tämän voi huomata jo Hobitissa, mutta erityisesti LOTR:issa. Kontrasti Konnussa ilotulitteita räjäyttelevän ja Moriassa Balrogia vastaan taistelevan velhon välillä on suuri. Trilogian alussa on kyllä huomattavissa, että Gandalfin tietoisuus ja ylipäänsä osuus ympärillä oleviin tapahtumiin on suurempi kuin eristyksissä eläneiden hobittien, sitä en kiellä. Mutta hänestä tulee silti mieleen ennemminkin viisas kulkuri kuin mahtava henkiolento. Tällainen ulkomuoto on tuskin sattumaa vaan harkittu veto. Paitsi että kulkurin ulkomuoto ei herätä huomiota, se on myös hobiteille helpommin lähestyttävä. Onkin sydäntä lämmittävää huomata, miten lempeästi Gandalf suhtautuu pikkuväkeen. Toisenlainen henkilö olisi voinut tehdä asiat itselleen yksinkertaisemmiksi ja pelottelemalla tai lahjomalla esimerkiksi kaivaa Bilbolta tiedot sormuksesta. Gandalfin ei ollut mikään pakko suhtautua hobitteihin kuin suhtautui ja jopa alentua näiden halveksunnan kohteeksi. Sen sijaan, että hän olisi antanut ylimielisten pikkuotusten kuulla kunniansa, hän oppi välittämään heistä, etenkin Bilbosta ja Frodosta. Hobittien tietämättömyyden ja siitä juontuvan ylimielisen asenteen hän näki ennemminkin hyvänä merkkinä kuin ikävänä asiana: velholle se merkitsi sitä, ettei Mordorin pahuus ollut päässyt vielä kovinkaan lähelle Kontua.

Se, että Gandalf kykenee näkemään tällaisen ylimielisen vastaanoton taakse, nostaa hänen pisteitään omissa silmissäni. Gandalfin persoonassa on huomattavissa jonkinlaista ärhäkkyyttä, mutta hän kykeni silti hyvin pitämään tunteensa poissa suuremman päämäärän tieltä. Toisaalta hän pystyi antamaan myös niille mahdollisuuden, jotka eivät samantien olleet hänen kanssaaan samaa mieltä. Velho ei pakottanut ketään valtansa alle kuin äärimmäisissä pakkotilanteissa. Hän oli kärsivällinen ja armollinen, josta erinomainen esimerkki on hänen suopeahko näkemyksensä Klonkusta, jonka moni muu olisi halunnut tappaa.

Tässä ilmenee, että Gandalf on itse asiassa äärimmäisen hyvä lukemaan toisia. Saman asian voi huomata siitä, että hän luotti sormuksen Frodon käsiin ja päästi Sam Gamgin mukaan vaaralliselle matkalle. Lukijan silmiin nämä teot ovat vielä jotenkuten ymmärrettäviä, mutta harva joka joutuisi tuollaisiin tapahtumiin osalliseksi oikeasti, antaisi sormusta hobitin käsiin. Monen silmiin se saattaisi näyttää sulalta hulluudelta. Gandalf kuitenkin otti aina laskuihinsa mukaan sen kaikista mitättömimmältäkin näyttävän ja kykeni näkemään heissä potentiaalin, joka oli muilta piilossa.

Tämä on ominaisuus, joka erottaa Gandalfin esimerkiksi Sarumanista. Sarumanille hobitit eivät merkinneet mitään ja hän näki itsensä liian ylhäisenä sekoittuakseen heidän asioihinsa. Vaikka sormukset olivat Sarumanin ominta alaa, Gandalf oli silti se, joka pääsi ensiksi suursormuksen jäljille. Hän kun otti huomioon asioita, joita Saruman ei olisi tullut ajatelleksikaan. Loppujen lopuksi tämä seikka oli se, jonka vuoksi Gandalf lopulta syrjäytti Sarumanin. Saruman oli korkeudessaan vieraantunut vähäisemmiksi kokemistaan olennoista, eivätkä langat siten pysyneet hänen käsissään.

Paitsi, että Gandalf vei suursormuksen Sarumanin nenän edestä, hän myös lopulta otti tämän paikan valkoisena velhona. Moriassa tapahtunutta kamppailua balrogin kanssa ei voikaan ohittaa tällaista tekstiä kirjoittaessa. Olisin itse asiassa mielelläni lukenut siitä perusteellisemman kuvauksen kuin mitä LOTR:illa oli tarjota, mutta ehkä suuri osa tapahtuman kiinnostavuudesta perustuukin juuri sen mystisyyteen. Selväksi kuitenkin kävi, että Gandalf oli valmis uhraamaan itsensä suuremman päämäärän vuoksi. Hän kuolikin, mutta syntyi uudestaan osittain samana kuin ennen, mutta toisaalta kovin erilaisena. Velhosta oli tullut Gandalf Valkoinen. Tämän muutoksen myötä korostui Gandalfin todellinen minuus korkeana henkiolentona. Suuruudestaan huolimatta hän ei eristäytynyt omiin oloihinsa ja hallinnut ylhäisenä, vaan jatkoi samaan tapaan kuin aina ennenkin. Näiden tapahtumien jälkeen korostui Gandalfissa myös se, että hänellä oli hallussaan tietoutta, jollaista ei tavallisella kuolevaisella ollut. Siltikin hän kykeni samaistumaan hyvin arkiseen tietoisuuteen ja keskustelemaan esimerkiksi hobittien kanssa suuristakin asioista heidän ymmärryksensä tasolla.

Gandalfin kuolleista palaamisen myötä lukijalle valottuu myös se, ettei Gandalfilla itse asiassa ole syytä kammota kuolemaa tai edes Keskimaan tuhoa. Hänen ei tarvitse niin sanotusti pelätä oman nahkansa puolesta. Gandalf siis tuskin toimi kovinkaan itsekkäistä syistä. On totta, että valar olisivat tuskin riemastuneet, jos velho olisikin päättänyt rueta laiskottelemaan, mutta Gandalfista itsestäänkin voi huomata aidon halun pelastaa Keskimaa. Hän käytti siis oikeastaan koko elämänsä vain ja ainoastaan pahan voimaa vastaan taistelemiseen ja tuntui tekevän tämän sen vuoksi, että todella välitti Keskimaasta ja sen asukkaista. Mielestäni se on ehkäpä yksi arvostettavimmista asioista, joita ihminen voi tehdä.

Myös muut maiar olivat toki kiintyneet Keskimaahan, myös Saruman. Saruman oli kuitenkin keksinyt aivan omanlaisensa tien saada asiat järjestykseen. Leffassa se ei käynyt ilmi, mutta kirja kertoo, että Saruman halusi sormusten sormuksen itselleen. Hän olisi halunnut hallita Keskimaata mahtisormuksen voimin ja varmaankin jossain vaiheessa vielä luuli, että olisi käyttänyt sitä yhteiseen hyvään. Sarumanista olisi kuitenkin tullut vain uusi musta ruhtinas vanhan paikalle ja Gandalf tiedosti tämän. Silti myös Gandalfin mieleen oli välillä hiipinyt ajatus siitä, että mitä jos hän ottaisikin sormuksen ja käyttäisi sitä hyvään. Velho kuitenkin kykeni taistelemaan ajatusta vastaan, vaikka hänen kaltaiselleen mahtavalle olennolle sormuksen kutsu oli vieläkin voimakkaampi kuin esimerkiksi yksinkertaisemmille hobiteille. On kunnioitettavaa, että houkutuksesta huolimatta Gandalf kykeni vastustamaan kiusausta. Hänen kun ei olisi missään vaiheessa ollut vaikea saada sitä itselleen. Velhon olisi tarvinnut vain pyytää se Frodolta.

Gandalfilla oli kuitenkin itselläänkin hallussaan eräs sormus, Narya, yksi haltioille annetuista sormuksista. Hän oli saanut tulen sormuksen laivanrakentaja Cirdanilta saapuessaan Keskimaahan. Narya valoi kantajaansa voimaa ja auttoi myös rohkaisemaan muita, joka selittää pitkälti sen, miten Gandalfin onnistui valaa monessa kohtaa toisiin uskoa. Se, että Gandalf otti päämäräkseen tuhota sormusten sormuksen tarkoitti myös sitä, että kaikki muut sormukset tuhoutuisivat, myös hänen omansa. Myös kahden muun sormuksen haltijat, Elrond ja Galadriel, tekivät tämän valinnan. Tämä johti siihen, että kaikki minkä he olivat sormuksilllaan saavuttaneet, kuihtui vähitellen. Gandalfin kohdalla tämä valinta ei kenties ollut yhtä raskas kuin kahdella muulla, mutta arvostan häntä silti ratkaisunsa johdosta.

Kaiken kaikkiaan Gandalf on mielestäni persoona, josta meidän jokaisen tulisi ottaa mallia. Niin itsemme kuin muidenkin vuoksi. Jos suhtautuisimme kanssaeläjiimme kuin Gandalf, tulisimme varmasti tehneeksi huomattavasti vähemmän virhearviointeja ja saattaisimme saavuttaa hyvinkin paljon sellaista arvokasta, mikä muuten ei olisi ulottuvillamme. Moni muuten älykäs ihminen tuntuu loppujen lopuksi kompastuvan omaan ylimielisyyteensä, tullen sokeaksi monille tärkeille asioille.

Gandalfin hahmossa näen myös kehotuksen siihen, ettei meidän pitäisi ottaa itseämme niin vakavasti. Aivan kuten mikään ei estänyt ylhäistä Gandalfia polttamasta piippukessua arkisten hobittien kanssa, ei meidänkään pitäisi asettaa itsellemme turhia rahoja perustuen paisuneeseen egoomme. Loppujen lopuksi niin pieniä kuin suuriakin iloja voi löytyä paikoista, joista niiden ei alkuun ikinä olettaisi löytyvän.

Kekrin/halloweenin viettoa

Viikonloppuna vietin kekriä parinakin päivänä. Ensin perjantaina rauhallisemmissa merkeissä ja lauantaina sitten hitusen riehakkaammin. Perjantaihin kuuluivat tarotit, riimut, suitsukkeet ja kynttilät. Tarkoitus oli ollut myös tehdä Outin kanssa jotain hyvää syötävää, mutta loppujen lopuksi päädyimme yksinkertaiseen ratkaisuun - juustoihin, patonkiin, viiniin ja karamelliomppuihin. Tosin loppujen lopuksi ostamamme juustot olivat hirveitä, patonki paloi ja omppujen teko oli huomattavasti haasteellisempaa kuin olimme ajatelleet! Ainoastaan viini oli ihan hyvää, tosin Outi ei pitänyt siitäkään.

Lauantaiaamuna fiilis oli koomainen ja hitusen krapulainenkin, mutta astelin silti Onnibussiin. Helsingissä olin 12:30, jonka jälkeen suunnistin majapaikkaani sukulaisteni luokse. Ennen lähtöä Jennin kekribileisiin kerkesin vaihtaa serkkuni Hennan kanssa nopeasti kuulumiset, laittautua ja syödä serkkujen söpössä halloween-pöydässä. Olin kokeillut meikkiä jo etukäteen kotonani, jolloin se oli tosin epäonnistunut täysin. Paineet olivat siis aika kovat, mutta yksinkertaistetusta meikistä tuli loppujen lopuksi paljon alkuperäistä parempi. Piilareiden laitto oli kyllä aikamoista tuskaa ja ne antoivat kuulla itsestään vielä myöhemmin samana iltana!

Jennin luona oli paikalla vaikka minkälaista otusta ja kerrankin en tuntenut olevani halloween-bileissä ylipukeutunut! Kämpän eteen oli selvästikin nähty vaivaa, sillä koristeita oli vaikka kuinka. Myös pöytä notkui naposteltavasta ja olipa meillä loistavaa booliakin. Minulla keski hetkinen saada itseni bilefiilikselle, mutta loppujen lopuksi illasta tuli ihan kiva. Masennuksen kanssa oli ollut tappelemista koko bussimatkan ajan ja meikatessa olivat itkupotkuraivarit lähellä, mutta bileissä olo muuttui vähän paremmaksi. Jossain vaiheessa löysinkin itseni kiljumasta riemukkaasti pienen porukan kanssa Youtuben kauhuteemaisille lyhytelokuville. Suurin osa porukkasta oli tosin siirtynyt parvekkeelle, minne myös me jatkoimme videoiden jälkeen. En ole varmaan nauranut aikoihin niin kuin tuon lyhyen ajan sisällä. Melkein toivoin, että olisimme jääneet kämpille niihin tunnelmiin, mutta enemmistö halusi lähteä Vuosaaren Hang Out - baariin.

Baari ei ehkä ollut ihan minun tyyppiseni, mutta oli siellä silti ihan hauskaa. Juomista upposi tuon illan aikana napaan enemmän kuin aikoihin, mutta jostain syystä en humaltunut kovinkaan pahasti. Täytyy silti sanoa, että baarikiintiöni on täysi taas vähäksi aikaa. Onneksi yöllä rymistellessä serkuille ei kuitenkaan tarvinnut alkaa enää kaivaa piilareita silmistä, sillä olin joutunut ottamaan ne aiemmin pois silmistä. Jostain syystä ne alkoivat sattua silmiin, vaikka samaa ongelmaa ei ole ollut aiemmin vastaavilla Cybershopin linsseillä. No, sainpahan kuitenkin kuvia linssien kanssa!

Kuvia ei tullut hirveästi ja itse asiassa perjantailta vain yksi kännykän kameralla otettu. Minun piti kuvailla kynttilöitä ja vaikka mitä, mutta se tuppasi vähän unohtumaan. Tässä on nyt kuitenkin jotain.

Asuni oli epämääräinen sekoitus sirkusta ja nukkeilua. Tosin keksimme myöhemmin Suvin kanssa, että minä olin AIDS ja hän ebola! 

Mestarikokkien taidonnäyte:

Sunnuntaina tuli vielä katsottua serkun kanssa Slither-kauhuleffa, joka oli suoraan sanottuna järkyttävän huono pätkä. Pari kertaa leffan aikana luulin jo valinneeni lonkeropornoa.