Olen viettänyt parin viime päivän
aikana paljon aikaa Robert Burneyn sisäisen lapsen parantamista
käsittelevien artikkeleiden parissa. Näiden tekstien pariin minut
vei oma havaintoni siitä, että monissa ääritiloissa käyttäydyin
kuin pieni lapsi. Googlailin aiheeseen liittyvillä hakusanoilla ja
päädyin Burneyn työn pariin. En kerjennyt lukea muutamaa sivua
pidemälle, kun ymmärsin saapuneeni kultakaivokselle. Suoraan
sanottuna en olisi uskonut löytäväni useiden kymmenien sivujen
pakettia aiheesta, vaan korkeintaan jotain surkeita
suomi24-keskusteluja. Toisin kuitenkin kävi ja koen nyt taas olevani
askeleen pidemmällä omassa henkilökohtaisessa terapiatyössäni.
Tämän positiivisen yllätyksen innoittamana päätin kirjoittaa
tekstin aiheesta omien näkemyksien ja kokemuksien kera.
Robert Burneyn ajatukset lähtevät
siitä, että meissä jokaisessa asuu haavoitettu lapsi – tai
oikeastaan lapsia – jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme,
tunteisiimme ja ajatuksiimme läpi elämän. Nämä lapset ovat eri
ikäisiä itsejämme, jotka ovat päätyneet nykyiseen tilaansa
henkikökohtaisten vastoinkäymisten ja yhteiskuntamme
vääristyneisyyden vuoksi. Sairaalla yhteiskunnalla Burney
tarkoittaa monia asioita, mutta korostaa etenkin vääränlaisia
malleja tunne-elämästä ja -ilmaisusta, varsinaisten
siirtymäriittien puuttumista ikäkausien välillä, sekä
kristillisen kirkon näkemystä rankaisevasta ja julmasta jumalasta.
Lapsuudessaan sairastuneet vanhemmat sitten purkavat patoumiaan
lapsiinsa ja he taas aikanaan omiinsa. Näin sairaus siirtyy aina
sukupolvelta toiselle.
Sisäisten lapsiemme löytämisen
helpottamiseksi Burney kehottaa tarkkailemaan omaa toimintaa. Niinpä
kirjoitin ylös, miltä minusta oikein kokonaisuudessaan tuntui
ollessani erityisen ahdistunut. Se ei ollut helppoa, sillä minun oli
vaikea erotella tunnemyrskystä mitään erillistä. Se tuntui
lähinnä määrittelemättömältä polttavalta tuskalta,
suoranaiselta palamiselta. Yritin kuitenkin sinnikkäästi ja lopulta
huomasin, että olin saanut oloni määritellyksi aika hyvin. Yksi
epämääräinen kuvaus johti toiseen. Tähän tarvittiin kuitenkin
itse olon kestämistä ja analysointia. Burneykin neuvoo tunteidensa
kokemiseen, ei äkillisen tyydytyksen epätoivoiseen etsimiseen.
Tiedän, että moni voi tuhahdella tällaiselle tunteidensa vaikeuden
vuoksi ja kykenen itse asiassa ymmärtämään sen oikein hyvin.
Minustakin tuntui helvetiltä vain istua paikoillani ja miettiä mitä
minä oikein tunnen. Kirjoittamiseen keskittyminen tuntui
mahdottomalta ja koko ajan pieni ääni päässäni huusi, miten
olisi parempi syödä pari äiskän panacodia kaapista, käydä
vetämässä muutama viilto reiteen tai soittaa tuskainen
sekoilupuhelu jollekin läheiselle. Mutta omaksikin yllätyksekseni
minä kykenin istumaan paikoillani ja kirjoittamaan jokaisen
tunnettani kuvaavan sanan ylös.
Fiiliksiä oli loppujen lopuksi
paperilla aikamoinen rypäs aina arvottomuuden tunteista vihaan.
Noihin kaikkiin tuntui yhdistyvän pienen lapsen paniikki sekä
yhteyden kadottaminen itseensä ja muihin. Nykyisessä
elämäntilanteessani on asioita, jotka voivat ruokkia näitä
kokemuksia, mutta reaktiot olivat täysin ylimitoitettuja siihen,
mitä oli tuolla hetkellä meneillään. Tämän vuoksi ajattelin,
että kyse voisi olla Burneyn mainitsemista lapsuuden haavoista.
Hänen neuvojensa innoittamana aloin miettiä, minkälaiset
kokemukset lapsuudessani ja teini-iässäni ovat voineet synnyttää
tällasia tuntemuksia. Loppujen lopuksi sain listaani ylös kymmenen
kohtaa. Täsmentääkseni sitä, mitkä voisivat olla syvimmän kivun
takana, kysyin itseltäni, minkä ikäisen tuskalta tämä oikeastaan
tuntuu.
Koin, että seassa oli ehkä noin
viisivuotiaan avutonta hätää ja hylkäämisen pelkoa, mutta myös
murrosikäisen tukahdutettua pahaa oloa ja kiukkua. Tuntui kuin
sisäinen viisivuotiaani olisi itkenyt epätoivossaan
tavoittamattomissa olevia vanhempia hätiin, samaan aikaan kun
murrosikäinen tunsi olevansa huono ja arvoton ja halusi vain särkeä
jotain. Myös teinityttö vaati yhteyden saamista edes johonkin,
sillä koki itsekseen jäämisen todisteena siitä, että hän oli
arvoton ja nuo toiset olivat voittaneet pelin. Tähän väliin
on varmaan hyvä mainita, että koin teini-ikäisenä olevani kovin
väärinymmärretty ja minua myös koulukiusattiin. Lapsuudestanikin
löytyy paljon laiminlyöntiä, vääriä kasvatusmalleja ja
yksinäisyyttä. Olin tuolloin hädissäni, mutta kukaan ei tuntunut
kuulevan minua. Tämä johti aikanaan siihen, etten esimerkiksi
uskaltanut nukkua automatkoilla, koska pelkäsin vanhempien sillä
aikaa esimerkiksi hukuttamalla matkan varrella johonkin lampeen.
(Korostan tämän tapahtuneen ymmärtämättömyyden seurauksena.
Mitään todellista uhkaa ei ollut.)
Olen käsitellyt noita asioita jo
ennestään paljon, mutta tein myös uusia oivalluksia niiden
suhteen. Muissa ihmissuhteissani olen ollut suorastaan riippuvainen,
mutta suhteessani vanhempiin en ole ilmaissut tarvitsevuuttani.
Teini-iässä, kun muut kokivat vanhempiensa hellittelyt ja
huolehtivaisuuden ärsyttävänä, minä pidin niitä suorastaan
kammottavana. Halusin työntää vanhempani pois ja minulle tuotti
suurta ahdistusta ajatella, että tuntisin noita ihmisiä kohtaan
yhtään mitään. Minulla on nykyään ihan hyvät välit kumpaankin
vanhempaani, mutten oikein vieläkään kykene käsittelemään
suhdettani heihin minkäänlaisien syvempien tunteiden kautta.
Tietenkin olen sitten kokenut myös syyllisyyttä noiden fiilisten
vuoksi ja miettinyt, miksi ihmeessä tunnen näin vanhempiani
kohtaan.
Asia on selkiytynyt nyt huomattavasti.
Tuntuu hassulta, etten ole ennen tajunnut sitä. Olen lapsuudessani
ja murrosiässä joutunut pettymään vanhempieni käytökseen niin
monesti, etten ole antanut itselleni enää lupaa odottaa yhtään
mitään. Mieluummin olen kääntynyt heistä pois, kun ottanut
riskin vanhojen arpien avautumiseen. Samalla olen etsinyt tukea ja
turvaa muualta – kuitenkin epätoivoisena ja epäuskoisena,
kivuliaasti takeruen. Tätä on voimistanut entisestään se, mitä
koin kouluaikana. Tunsin omanikäisteni kääntyvän itseäni vastaan
ja kokenut sen jälkeen jatkuvasti minä vs. muut asetelmaa syvällä
sisimmässäni. Olen lähes tauotta pelännyt menettäväni tärkeät
ihmiset noille koulukiusaajiani edustaville muille ja jopa kokenut
ansaitsevani sen.
Tässä ei ole vielä kaikki. Burney
puhuu teksteissään siitä, miten ihminen tiedostamattaan ajautuu
tilanteisiin, jossa kokisi korjaavansa nämä menneisyyden traumat.
Omaa käytöstäni tarkastelemalla olen huomannut tämän todeksi.
Miesten suhteen olen etsinyt erityisen voimakkaita, vahvoilta
tuntuvia ja kontrolloivia persoonia. Burney mainitsee tehneensä itse
hieman samankaltaista etäisten naisten suhteen, mutta päätynyt
loppujen lopuksi siihen, että tällaiset ihmiset ovat hänelle
vääränlaisia. Itse en mielelläni nimitä ketään ihmistä juuri
vääräksi tai oikeaksi, vaan näen ennemminkin, että kyse on
siitä, kuinka hyvin kumpikin asiansa työstää. Itse olen tehnyt
sitä valitettavasti hyvin huonosti, sillä olen tuntunut
alitajuntaisesti olettaneen hyvinvointini olevan kulloisenkin
poikaystäväni vastuulla ja että hänen pitää ikään kuin
pelastaa minut omalta itseltäni ja edustavan puuttuvaa vanhempaa.
Suhteissani on ollut ongelmia käsitellä niin minun kuin toisenkin
traumoja. Toinen on ollut suolaa minun haavoilleni ja minä toisen.
Oman toiminnan ymmärtämättömyys
johtaa automaattisen käytöksen toistamiseen ja monesti välittömän
tyydytyksen hakuun. Tämäkin on itse asiassa yksi pienen lapsen
toimintamalli. Varmaan melkein jokaisen lapsuudessa on kokemus siitä,
kuinka on syönyt liikaa karkkia, kun ei ole ymmärtänyt sen
aiheuttavan pahaa oloa. Tässä voi huomata saman käyttäytymismallin.
Monesti oma voimakas ja mahdollisesti myös epäloogiselta tuntuva
käytös herättää myös muita tunteita – usein negatiivisia.
Yllättäen syyllisyys ja häpeä ovat Suomessa hirvittävän
yleisiä.
Näin syntyy ikävä kierre.
Sairastuneen käytös aiheuttaa hänessä pahaa oloa ja hämmennystä,
joka taas ajaa jälleen sairaaseen käytökseen. Tällaiselle
kierteelle olisi laitettava piste, mutta se on monesti hyvin vaikeaa.
Se on kuitenkin mahdollista. Ensiksi on kuitenkin annettava itselleen
lupa kokea tunteensa vapaasti, ilman itsesyyttelyitä. Ilman
kriittisen vanhemman ääntä, kuten Burney sitä kutsuu.
Kukaan meistä ei ole täydellinen, eikä sellaiseksi tule, mutta me
kaikki ansaitsemme olla hyväksyttyjä, omia itsejämme. Jokainen
meistä ansaitsee myös olla rakastettu. Kriittisen vanhemman äänen
kukistaminen ei ole helppoa ja matka myötätuntoisen vanhemman
äänen kuulemiseen on monesti pitkä ja kivinen. Voi olla hyvä
hyödyntää välietappeja matkan varrella. Itselläni oli jo ennen
Burneyn artikkeleiden lukemista tavoitteenani kyetä tarkkailemaan
itseäni objektiivisesti, neutraalista näkökulmasta. Siinä olen
kehittynyt huimasti, vaikken aina vielä kykenekään näkemään
kaikkea tekemääni ja tuntemaani neutraalilta pohjalta. Olen
kuitenkin paljon pidemmällä kuin alussa ja saanut mukaan jopa
joitakin myötätuntoisen vanhemman elementtejä. Pystyn yhä
useammin hyväksymään tunteeni ilman negatiivisia jatkotunteita ja
ymmärtämään käytökseni syyt. Burneyn tekstien myötä olen myös
alkanut myöntää itselleni, että vanhempieni toiminta ja sen
puuttellisuus ovat todella merkinneet minulle paljon ja että minulla
on lupa surra asiaa. Samoin olen viimeinkin alkanut sulattaa sitä,
että teini-iässä toiset ihmiset ovat todella saaneet minut
tuntemaan itseni arvottomaksi ja että minua ihan oikeasti on
koulukiusattu. Se ei ole minun vikani ja minulla on lupa tuntea, että
minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.
En kuitenkaan syytä vanhempiani,
ikätovereitani tai muita elämäni ihmisiä siitä, mitä minulle on
tapahtunut. Syytteleminen ei johda mihinkään muuhun kuin kierteen
jatkumiseen. Loppujen lopuksi meitä satuttaneet ihmisetkin ovat
olleet vain omien traumojensa armoilla. Tietenkin meidän pitää
saada olla vihaisia, surullisia tai mitä ikinä tunnemmekin, mutta
oman tuskan siirtäminen toisen harteille ei ratkaise asiaa. Sitähän
meille on koko ajan tehty!
Ymmärrän kuitenkin paremmin kuin
hyvin, miksi roolijakojen tekeminen elämässä on niin helpottavaa.
Minun suhtautumiseni elämäni ihmisiin – menneisiin ja nykyisiin
on aina ollut ääripäittäin vaihtelevaa, joka itsessään tuntuu
myös olevan jonkinlainen suojautumiskeino. Toisinaan olen asettanut
itseni uhrin asemaan, toisinaan syyllisen. Toiset ihmiset ovat olleet
joko enkeleitä tai demoneita. Tämä on ollut seurausta siitä,
etten ole sietänyt epävarmuutta. Enkeli ei tee minulle pahaa,
demoni taas tekee väistämättä. Uhrina taas olen saanut luvan
surra, syyllisenä hävetä. On tärkeää, että nämä kaikki
tunteet sallii itselleen, eikä lukitse itseään yhteen kategoriaan.
Meistä kukaan ei ole pelkästään syyllinen tai uhri. Olemme
jokainen kumpaakin. On oman aikansa ja terveytensä tuhlaamista
velloa menneisyydessä ja keskittyä siihen, kumpaankohan suuntaan se
vaaka enemmän kallistuu.
On tärkeää, että annamme itsemme
tuntea tunteita, joita emme ole lapsena kyenneet kokemaan. Tuolloin
puolustusmekanismimme ovat olleet hyödyllisiä ja saattaneet jopa
pelastaa meidät kuolemalta, mutta järkevinä aikuisina emme enää
tarvitse niitä. Totuus on se, ettemme tule säästymään kivulta,
vaikka miten pinnistelimme. On parempi kokea tunteet sellaisenaan
kuin ne ovat, kuin myöhemmin löytää itsensä niihin kuristuneena.
Me emme voi kontrolloida kaikkea mitä tapahtuu, mutta voimme päättää
miten suhtaudumme siihen. Minusta esimerkiksi on tuntunut, että
elämäni olisi äärimmäisen epäonnistunut, jos en onnistu
opiskeluissa ja työelämässä tai saavuta täydellistä, satumaista
parisuhdetta. Burneyn ajatus siitä, ettei tällaisten asioiden
saavuttamisen tarvitse olla onnemme määrite, on minulle mullistava
ja helpottava. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän tulen
vakuuttuneeksi siitä, että hän on oikeassa. Toki minä haluan nuo
asiat yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta elämäni voi olla
onnellista ilman niitäkin. Onnellisuuden pitää lähteä sisältä,
ei ulkoa. Jos meillä on jatkuva, riippuvainen tunneside muuttuviin
asioihin ja ihmisiin, niin joudumme olemaan koko ajan huolissamme.
Toki sanoisin, että ihminen joka hyppii riemusta läheisen kuoltua,
on myös jollain tapaa sairas, mutta niin on myös ihminen, joka
kaavailee junan alle hyppäämistä menetyksen vuoksi.
Minä aion jatkaa sisäisen lapseni
tarkkailemista edelleen, elämänmittaisena projektina. Mikäli sinä
kiinnostuit asiasta, niin voit lukea 23/32 Robert Burneyn
artikkeleista suomennettuna
tämän linkin takaa. Loput löytyvät
englanniksi osoitteesta
http://www.joy2meu.com/Innerchildhealing.html.
Artikkeleissa on runsaasti spiritualistista sanastoa ja jonkin verran
ihan varsinaista sisältöäkin, mutta uskon, että näistä
teksteistä voi hyötyä paljon, vaikkei sellaisia uskomuksia
sisäistäisikään osaksi itseään. Itse tuskailin jonkun verran
edellisten tekstien suoran toistamisen vuoksi, mutta sinnikkäällä
lukemisella näistä löytyi ainakin minulle korvaamatonta apua.
"Me olemme toimineet väärinpäin. Me hylkäsimme sisäiset
lapsemme ja kohtelimme heitä kaltoin. Lukitsimme heidät sisällemme
pimeään paikkaan. Ja samalla annoimme lasten ajaa bussia - annoimme
lasten haavojen sanella elämäämme."
- Robert Burney