Tauosta huolimatta elossa!

Heippa taas, pitkästä aikaa! Postaustaukoni on päässyt venymään suorastaan rikollisen pitkäksi. Siihen on useampiakin syitä. Ensinnäkin mielialani ovat olleet hyvin alhaalla, jonka vuoksi jaksamiseni on ollut hyvin huonoa. En ole myöskään halunnut postata tänne liian masentuneita tekstejä. Lisäksi on joitakin käytännön syitä. Tähän aikaan vuodesta ulkokuvista tulee monesti vähän huonoja, sillä valoa on vähän, enkä minä ole vielä mikään mestari kamerani käyttämisessä. (Joskus olisi ehkä hyvä lukea se käyttöohje läpi...) Muutaman kerran olen käynyt asukuvia ottamassa, mutta niistä on tullut aika karseita. Lisäksi lähes kaikki elektroniikkalaitteeni ovat alkaneet viime aikoina temppuilemaan, eikä vähiten tietokoneeni. Blogitekstien kirjoittaminen on siis vähän hidasta ja koettelee siten kärsivällisyyttä.

Laitteiden hitaan hajoamisen lisäksi tuntuu epäonnea riittäneen muutenkin vähän turhan paljon. Muuttoni ei ole edennyt ollenkaan, sillä ilman työ- tai opiskelupaikkaa on vähän hankala lähteä mihinkään. Minun piti hakea Haaga-Heliaan medianomiksi, mutta jostain syystä kirjoitusarvosanani eivät koskaan päässeet perille asti. Kummastuin vähän, kun ei pääsykoekutsua tullut, sillä arvosanani eivät kuitenkaan ole huonoimmasta päästä. Kävin tsekkaamassa netissä tilanteen ja siellä näkyi ainoastaan lukion päättötodistuksen keskiarvo lähetettynä. Harmitti kieltämättä aika paljon, vaikka täytyy myöntää, että olisin kuitenkin hakenut keväällä folkloristiikkaan. Journalistiikan linja olisi ollut vain pääsylippu Helsinkiin, että ehkä loppupeleissä parempi, että joku sellainen saa paikan, joka sinne todella haluaa.

Kävin myös psykiatrilla, eikä sekään mennyt aivan toivomani mukaisesti. Toivoin pääseväni päivittämään diagnoosini, jotta saisin vähän enemmän vihiä siitä, mikä minua vaivaa ja mahdollisesti asianmukaista hoitoa siihen. Lisäksi minua kiinnosti tietää lääkinnällisen hoidon vaihtoehdoista, sillä olo tuntuu toisinaan menevän yli äyräiden. Myös sairaslomaa hain. Sen sain, mutta muuten koko homma menikin vähän plörinäksi. Yritin puhua lääkärille epävakaan persoonallisuushäiriön mahdollisuudesta ja vaikka lääkäri sanoi häiriön olevan hyvinkin mahdollinen, ei se häntä tuntunut kuitenkaan kauheasti kiinnostavan. Tuntui, että käsittelimme ainoastaan vanhoja diagnoosejani – masennusta ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä. Ovathan ne toki ajankohtaista, mutta samat asiat tuli kerrattua vähän turhan monta kertaa siihen verrattuna, kuinka paljon käynti maksoi. Lisäksi sain mukaani SSRI-lääkereseptin, vaikka sanoin heti kättelyssä, etten niitä mielelläni söisi. Perustelinkin kantani mielestäni hyvin. Olisin ehkä voinut pitää pintani kauemmin, mutten oikein jaksanut enää sitten, kun käynti osoittautui muutenkin epätyydyttäväksi. Pilleripurkki tuli kuitenkin haettua ja luettua hieman lääkkeestä. Kaiken lukemani jälkeen vaikuttaa hyvin paljon siltä, että kyse on aivan samanlaisesta paskasta kuin mitä olen aiemminkin syönyt. Ensimmäinen ja viimeinen kokeilukertani osoittautui niin tuskalliseksi, etten halua ottaa riskiä enää.

Myös kaikenlaista muuta pientä ikävää on sattunut ja täytyy myöntää, että mittani alkaa olla täysi. Mielialaongelmiin olen päättänyt kokeilla rohtokoisoa, jota minulle ystävällisesti suositeltiin. Ulkomailta tilattuna kyseinen valmiste on hyvin halpa ja vaikuttaisi ehdottomasti kokeilemisen arvoiselta. Tilaan sen kuitenkin vasta viikonlopun Helsinki-reissun jälkeen, sillä en tahdo tehdä sitä ennen pieniäkään ylimääräisiä hankintoja.

Helsinkireissu tuntuu ihan piristävältä tämän kaiken keskellä. Pääsee ainakin hetkeksi pois tästä ikävystyttävästä ja stressaavasta kaupungista. Edessä olisi Jennin kekribileet, kahvittelua hyvässä seurassa ja kuvaukset. Ihanaa päästä pitkästä aikaa kameran eteen oikein kunnolla! Bileitäkin odotan innolla, sillä onhan kyseessä lempijuhlani. Valitettavasti Mikkelin ja Helsingin juhlat menivät päällekäin, joten perjantaina vietän juhlaa ystäväni Outin kanssa ihan rauhallisissa merkeissä. Toisaalta on kyllä ihan kiva, että varsinainen aatto on rauhoitettu. Hauskaa tulee varmasti kumminkin olemaan.

Mielialaa on kohentanut myös fantasiakirjojen isä, Tolkienin Taru sormusten herrasta. Päätin lukea jälleen kerran lempikirjani lävitse, sillä se toimii oivallisena inspiraationlähteenä ja tuntui muutenkin olevan aika virkistää muistia sen suhteen. Jostain syystä tuo kirja tuntuu olevan jokaisella lukukerralla parempi. Rakastan kaikkea siinä, eikä tuosta oikeastaan tunnu juuri kritisoitavaa löytyvän. Ehkä korkeintaan se, että se pistää vollotuttamaan lähes koko luku-urakan ajan! Jos olet nähnyt vain leffat, suosittelen kirjaa lämpimästi, vaikket elokuvista suuremmin olisi välittänytkään. Kirja on paljon syvempi ja perusteellisempi ja tyyliltäänkin hyvin erilainen. Jotkut sanovat sitä raskaslukuiseksi, mutta minusta se ei oikeastaan sitä ole. Ei pidä antaa sivumäärän hämätä. Kyseessä on kuitenkin teos, joka yhden suuren tarinan ohella koostuu monista pienemmistä. Jos silti tuntee LOTR:in turhan raskaaksi, kannattaa kokeilla Hobittia. Se on huomattavasti kevyempi kirja.

Pistän tähän vielä muutaman kuvan lähiajoilta. Mitään perusteellisia asukuvia minulla ei valitettavasti ole tarjota ennen viikonloppua, mutta jotain satunnaisia räpsyjä löytyy. Sen jälkeen palaan Minas Tirithin taisteluun! Lupaan kirjoittaa piakkoin postauksen kekrin (Aiemmin puhuin samhainista, mutta olen viime aikoina huomannut tuntevani enemmän vetoa muinaissuomalaisiin juhliin.) juhlistamisesta, sekä pari muuta postausta. Tulevat postausaiheet voi bongata jälleen myös sivupalkista.

Oman sisäisen lapsen parantamisesta

Olen viettänyt parin viime päivän aikana paljon aikaa Robert Burneyn sisäisen lapsen parantamista käsittelevien artikkeleiden parissa. Näiden tekstien pariin minut vei oma havaintoni siitä, että monissa ääritiloissa käyttäydyin kuin pieni lapsi. Googlailin aiheeseen liittyvillä hakusanoilla ja päädyin Burneyn työn pariin. En kerjennyt lukea muutamaa sivua pidemälle, kun ymmärsin saapuneeni kultakaivokselle. Suoraan sanottuna en olisi uskonut löytäväni useiden kymmenien sivujen pakettia aiheesta, vaan korkeintaan jotain surkeita suomi24-keskusteluja. Toisin kuitenkin kävi ja koen nyt taas olevani askeleen pidemmällä omassa henkilökohtaisessa terapiatyössäni. Tämän positiivisen yllätyksen innoittamana päätin kirjoittaa tekstin aiheesta omien näkemyksien ja kokemuksien kera.

Robert Burneyn ajatukset lähtevät siitä, että meissä jokaisessa asuu haavoitettu lapsi – tai oikeastaan lapsia – jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme, tunteisiimme ja ajatuksiimme läpi elämän. Nämä lapset ovat eri ikäisiä itsejämme, jotka ovat päätyneet nykyiseen tilaansa henkikökohtaisten vastoinkäymisten ja yhteiskuntamme vääristyneisyyden vuoksi. Sairaalla yhteiskunnalla Burney tarkoittaa monia asioita, mutta korostaa etenkin vääränlaisia malleja tunne-elämästä ja -ilmaisusta, varsinaisten siirtymäriittien puuttumista ikäkausien välillä, sekä kristillisen kirkon näkemystä rankaisevasta ja julmasta jumalasta. Lapsuudessaan sairastuneet vanhemmat sitten purkavat patoumiaan lapsiinsa ja he taas aikanaan omiinsa. Näin sairaus siirtyy aina sukupolvelta toiselle.

Sisäisten lapsiemme löytämisen helpottamiseksi Burney kehottaa tarkkailemaan omaa toimintaa. Niinpä kirjoitin ylös, miltä minusta oikein kokonaisuudessaan tuntui ollessani erityisen ahdistunut. Se ei ollut helppoa, sillä minun oli vaikea erotella tunnemyrskystä mitään erillistä. Se tuntui lähinnä määrittelemättömältä polttavalta tuskalta, suoranaiselta palamiselta. Yritin kuitenkin sinnikkäästi ja lopulta huomasin, että olin saanut oloni määritellyksi aika hyvin. Yksi epämääräinen kuvaus johti toiseen. Tähän tarvittiin kuitenkin itse olon kestämistä ja analysointia. Burneykin neuvoo tunteidensa kokemiseen, ei äkillisen tyydytyksen epätoivoiseen etsimiseen. Tiedän, että moni voi tuhahdella tällaiselle tunteidensa vaikeuden vuoksi ja kykenen itse asiassa ymmärtämään sen oikein hyvin. Minustakin tuntui helvetiltä vain istua paikoillani ja miettiä mitä minä oikein tunnen. Kirjoittamiseen keskittyminen tuntui mahdottomalta ja koko ajan pieni ääni päässäni huusi, miten olisi parempi syödä pari äiskän panacodia kaapista, käydä vetämässä muutama viilto reiteen tai soittaa tuskainen sekoilupuhelu jollekin läheiselle. Mutta omaksikin yllätyksekseni minä kykenin istumaan paikoillani ja kirjoittamaan jokaisen tunnettani kuvaavan sanan ylös.

Fiiliksiä oli loppujen lopuksi paperilla aikamoinen rypäs aina arvottomuuden tunteista vihaan. Noihin kaikkiin tuntui yhdistyvän pienen lapsen paniikki sekä yhteyden kadottaminen itseensä ja muihin. Nykyisessä elämäntilanteessani on asioita, jotka voivat ruokkia näitä kokemuksia, mutta reaktiot olivat täysin ylimitoitettuja siihen, mitä oli tuolla hetkellä meneillään. Tämän vuoksi ajattelin, että kyse voisi olla Burneyn mainitsemista lapsuuden haavoista. Hänen neuvojensa innoittamana aloin miettiä, minkälaiset kokemukset lapsuudessani ja teini-iässäni ovat voineet synnyttää tällasia tuntemuksia. Loppujen lopuksi sain listaani ylös kymmenen kohtaa. Täsmentääkseni sitä, mitkä voisivat olla syvimmän kivun takana, kysyin itseltäni, minkä ikäisen tuskalta tämä oikeastaan tuntuu.

Koin, että seassa oli ehkä noin viisivuotiaan avutonta hätää ja hylkäämisen pelkoa, mutta myös murrosikäisen tukahdutettua pahaa oloa ja kiukkua. Tuntui kuin sisäinen viisivuotiaani olisi itkenyt epätoivossaan tavoittamattomissa olevia vanhempia hätiin, samaan aikaan kun murrosikäinen tunsi olevansa huono ja arvoton ja halusi vain särkeä jotain. Myös teinityttö vaati yhteyden saamista edes johonkin, sillä koki itsekseen jäämisen todisteena siitä, että hän oli arvoton ja nuo toiset olivat voittaneet pelin. Tähän väliin on varmaan hyvä mainita, että koin teini-ikäisenä olevani kovin väärinymmärretty ja minua myös koulukiusattiin. Lapsuudestanikin löytyy paljon laiminlyöntiä, vääriä kasvatusmalleja ja yksinäisyyttä. Olin tuolloin hädissäni, mutta kukaan ei tuntunut kuulevan minua. Tämä johti aikanaan siihen, etten esimerkiksi uskaltanut nukkua automatkoilla, koska pelkäsin vanhempien sillä aikaa esimerkiksi hukuttamalla matkan varrella johonkin lampeen. (Korostan tämän tapahtuneen ymmärtämättömyyden seurauksena. Mitään todellista uhkaa ei ollut.)

Olen käsitellyt noita asioita jo ennestään paljon, mutta tein myös uusia oivalluksia niiden suhteen. Muissa ihmissuhteissani olen ollut suorastaan riippuvainen, mutta suhteessani vanhempiin en ole ilmaissut tarvitsevuuttani. Teini-iässä, kun muut kokivat vanhempiensa hellittelyt ja huolehtivaisuuden ärsyttävänä, minä pidin niitä suorastaan kammottavana. Halusin työntää vanhempani pois ja minulle tuotti suurta ahdistusta ajatella, että tuntisin noita ihmisiä kohtaan yhtään mitään. Minulla on nykyään ihan hyvät välit kumpaankin vanhempaani, mutten oikein vieläkään kykene käsittelemään suhdettani heihin minkäänlaisien syvempien tunteiden kautta. Tietenkin olen sitten kokenut myös syyllisyyttä noiden fiilisten vuoksi ja miettinyt, miksi ihmeessä tunnen näin vanhempiani kohtaan.

Asia on selkiytynyt nyt huomattavasti. Tuntuu hassulta, etten ole ennen tajunnut sitä. Olen lapsuudessani ja murrosiässä joutunut pettymään vanhempieni käytökseen niin monesti, etten ole antanut itselleni enää lupaa odottaa yhtään mitään. Mieluummin olen kääntynyt heistä pois, kun ottanut riskin vanhojen arpien avautumiseen. Samalla olen etsinyt tukea ja turvaa muualta – kuitenkin epätoivoisena ja epäuskoisena, kivuliaasti takeruen. Tätä on voimistanut entisestään se, mitä koin kouluaikana. Tunsin omanikäisteni kääntyvän itseäni vastaan ja kokenut sen jälkeen jatkuvasti minä vs. muut asetelmaa syvällä sisimmässäni. Olen lähes tauotta pelännyt menettäväni tärkeät ihmiset noille koulukiusaajiani edustaville muille ja jopa kokenut ansaitsevani sen.

Tässä ei ole vielä kaikki. Burney puhuu teksteissään siitä, miten ihminen tiedostamattaan ajautuu tilanteisiin, jossa kokisi korjaavansa nämä menneisyyden traumat. Omaa käytöstäni tarkastelemalla olen huomannut tämän todeksi. Miesten suhteen olen etsinyt erityisen voimakkaita, vahvoilta tuntuvia ja kontrolloivia persoonia. Burney mainitsee tehneensä itse hieman samankaltaista etäisten naisten suhteen, mutta päätynyt loppujen lopuksi siihen, että tällaiset ihmiset ovat hänelle vääränlaisia. Itse en mielelläni nimitä ketään ihmistä juuri vääräksi tai oikeaksi, vaan näen ennemminkin, että kyse on siitä, kuinka hyvin kumpikin asiansa työstää. Itse olen tehnyt sitä valitettavasti hyvin huonosti, sillä olen tuntunut alitajuntaisesti olettaneen hyvinvointini olevan kulloisenkin poikaystäväni vastuulla ja että hänen pitää ikään kuin pelastaa minut omalta itseltäni ja edustavan puuttuvaa vanhempaa. Suhteissani on ollut ongelmia käsitellä niin minun kuin toisenkin traumoja. Toinen on ollut suolaa minun haavoilleni ja minä toisen.

Oman toiminnan ymmärtämättömyys johtaa automaattisen käytöksen toistamiseen ja monesti välittömän tyydytyksen hakuun. Tämäkin on itse asiassa yksi pienen lapsen toimintamalli. Varmaan melkein jokaisen lapsuudessa on kokemus siitä, kuinka on syönyt liikaa karkkia, kun ei ole ymmärtänyt sen aiheuttavan pahaa oloa. Tässä voi huomata saman käyttäytymismallin. Monesti oma voimakas ja mahdollisesti myös epäloogiselta tuntuva käytös herättää myös muita tunteita – usein negatiivisia. Yllättäen syyllisyys ja häpeä ovat Suomessa hirvittävän yleisiä.

Näin syntyy ikävä kierre. Sairastuneen käytös aiheuttaa hänessä pahaa oloa ja hämmennystä, joka taas ajaa jälleen sairaaseen käytökseen. Tällaiselle kierteelle olisi laitettava piste, mutta se on monesti hyvin vaikeaa. Se on kuitenkin mahdollista. Ensiksi on kuitenkin annettava itselleen lupa kokea tunteensa vapaasti, ilman itsesyyttelyitä. Ilman kriittisen vanhemman ääntä, kuten Burney sitä kutsuu. Kukaan meistä ei ole täydellinen, eikä sellaiseksi tule, mutta me kaikki ansaitsemme olla hyväksyttyjä, omia itsejämme. Jokainen meistä ansaitsee myös olla rakastettu. Kriittisen vanhemman äänen kukistaminen ei ole helppoa ja matka myötätuntoisen vanhemman äänen kuulemiseen on monesti pitkä ja kivinen. Voi olla hyvä hyödyntää välietappeja matkan varrella. Itselläni oli jo ennen Burneyn artikkeleiden lukemista tavoitteenani kyetä tarkkailemaan itseäni objektiivisesti, neutraalista näkökulmasta. Siinä olen kehittynyt huimasti, vaikken aina vielä kykenekään näkemään kaikkea tekemääni ja tuntemaani neutraalilta pohjalta. Olen kuitenkin paljon pidemmällä kuin alussa ja saanut mukaan jopa joitakin myötätuntoisen vanhemman elementtejä. Pystyn yhä useammin hyväksymään tunteeni ilman negatiivisia jatkotunteita ja ymmärtämään käytökseni syyt. Burneyn tekstien myötä olen myös alkanut myöntää itselleni, että vanhempieni toiminta ja sen puuttellisuus ovat todella merkinneet minulle paljon ja että minulla on lupa surra asiaa. Samoin olen viimeinkin alkanut sulattaa sitä, että teini-iässä toiset ihmiset ovat todella saaneet minut tuntemaan itseni arvottomaksi ja että minua ihan oikeasti on koulukiusattu. Se ei ole minun vikani ja minulla on lupa tuntea, että minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.

En kuitenkaan syytä vanhempiani, ikätovereitani tai muita elämäni ihmisiä siitä, mitä minulle on tapahtunut. Syytteleminen ei johda mihinkään muuhun kuin kierteen jatkumiseen. Loppujen lopuksi meitä satuttaneet ihmisetkin ovat olleet vain omien traumojensa armoilla. Tietenkin meidän pitää saada olla vihaisia, surullisia tai mitä ikinä tunnemmekin, mutta oman tuskan siirtäminen toisen harteille ei ratkaise asiaa. Sitähän meille on koko ajan tehty!

Ymmärrän kuitenkin paremmin kuin hyvin, miksi roolijakojen tekeminen elämässä on niin helpottavaa. Minun suhtautumiseni elämäni ihmisiin – menneisiin ja nykyisiin on aina ollut ääripäittäin vaihtelevaa, joka itsessään tuntuu myös olevan jonkinlainen suojautumiskeino. Toisinaan olen asettanut itseni uhrin asemaan, toisinaan syyllisen. Toiset ihmiset ovat olleet joko enkeleitä tai demoneita. Tämä on ollut seurausta siitä, etten ole sietänyt epävarmuutta. Enkeli ei tee minulle pahaa, demoni taas tekee väistämättä. Uhrina taas olen saanut luvan surra, syyllisenä hävetä. On tärkeää, että nämä kaikki tunteet sallii itselleen, eikä lukitse itseään yhteen kategoriaan. Meistä kukaan ei ole pelkästään syyllinen tai uhri. Olemme jokainen kumpaakin. On oman aikansa ja terveytensä tuhlaamista velloa menneisyydessä ja keskittyä siihen, kumpaankohan suuntaan se vaaka enemmän kallistuu.

On tärkeää, että annamme itsemme tuntea tunteita, joita emme ole lapsena kyenneet kokemaan. Tuolloin puolustusmekanismimme ovat olleet hyödyllisiä ja saattaneet jopa pelastaa meidät kuolemalta, mutta järkevinä aikuisina emme enää tarvitse niitä. Totuus on se, ettemme tule säästymään kivulta, vaikka miten pinnistelimme. On parempi kokea tunteet sellaisenaan kuin ne ovat, kuin myöhemmin löytää itsensä niihin kuristuneena. Me emme voi kontrolloida kaikkea mitä tapahtuu, mutta voimme päättää miten suhtaudumme siihen. Minusta esimerkiksi on tuntunut, että elämäni olisi äärimmäisen epäonnistunut, jos en onnistu opiskeluissa ja työelämässä tai saavuta täydellistä, satumaista parisuhdetta. Burneyn ajatus siitä, ettei tällaisten asioiden saavuttamisen tarvitse olla onnemme määrite, on minulle mullistava ja helpottava. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että hän on oikeassa. Toki minä haluan nuo asiat yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta elämäni voi olla onnellista ilman niitäkin. Onnellisuuden pitää lähteä sisältä, ei ulkoa. Jos meillä on jatkuva, riippuvainen tunneside muuttuviin asioihin ja ihmisiin, niin joudumme olemaan koko ajan huolissamme. Toki sanoisin, että ihminen joka hyppii riemusta läheisen kuoltua, on myös jollain tapaa sairas, mutta niin on myös ihminen, joka kaavailee junan alle hyppäämistä menetyksen vuoksi.

Minä aion jatkaa sisäisen lapseni tarkkailemista edelleen, elämänmittaisena projektina. Mikäli sinä kiinnostuit asiasta, niin voit lukea 23/32 Robert Burneyn artikkeleista suomennettuna tämän linkin takaa. Loput löytyvät englanniksi osoitteesta http://www.joy2meu.com/Innerchildhealing.html. Artikkeleissa on runsaasti spiritualistista sanastoa ja jonkin verran ihan varsinaista sisältöäkin, mutta uskon, että näistä teksteistä voi hyötyä paljon, vaikkei sellaisia uskomuksia sisäistäisikään osaksi itseään. Itse tuskailin jonkun verran edellisten tekstien suoran toistamisen vuoksi, mutta sinnikkäällä lukemisella näistä löytyi ainakin minulle korvaamatonta apua. 

"Me olemme toimineet väärinpäin. Me hylkäsimme sisäiset lapsemme ja kohtelimme heitä kaltoin. Lukitsimme heidät sisällemme pimeään paikkaan. Ja samalla annoimme lasten ajaa bussia - annoimme lasten haavojen sanella elämäämme."
- Robert Burney

Viimeisimpiä asukuvia: pitkää mekkoa ja steampunkia

Jotenkin tänään on taas ollut parempi olo. Se tuntuu helpottavalta aikaisempien ahdistuksen ja masennuksen täyteisten päivien jälkeen. Olen tosin ollut vähän höperö, sillä jokainen vähän herkempi asia pistää itkettämään. Laulaminen ja pianon soittaminen on jokseenkin koomista, kun koko ajan pitää pidätellä itkua. Mutta se ei oikeastaan ole surullista itkua, vaan sellaista liikutusitkua!

Lokakuun saapuminen samaan aikaan ilostuttaa, että närkästyttää. Halloween on parempi kuin hyvä juttu, mutta ruskan muuttuminen harmaaksi ankeudeksi ei oikein innosta. Tänä vuonna ei onneksi pyhäinpäivän koittaessa jäädä toimettomaksi, tiedossa on nimittäin parhaimmillaan paritkin bileet. Se riippuu vähän siitä, mille päiville nuo sattuvat. Ainakin yksi asu on jo tiedossa, mutten halua paljastaa sitä vielä. Jotain mielipuolisen kivaa on kuitenkin! Varmaan pitäisi samassa yhteydessä väsäillä jonkinlainen Samhain-postaus, jos siltä sitten tuntuu. Niitä tuntuu tosin olevan sen verran kaikissa vähänkään luonnonuskoa sivuavissa blogeissa, että pitäisi keksiä joku henkilökohtaisempi tai muuten persoonallisempi näkökulma.

Mutta nyt pidemmittä puhetta läiskäisen teille pari lähiaikoina otettua asukuvaa. Sen jälkeen käperryn karvapeittooni ja kuuntelen ihanaa lällymusiikkia. Mukavaa lokakuun alkua kaikille!