Aikuistumisesta ja vanhenemisesta

Täytin äskettäin 21-vuotta, joka sai minut jälleen kerran ajattelemaan vanhenemista. Täysi-ikäisyyden saavuttamiseen asti se tuntui jotenkin todella hienolta jutulta. Oli hirveä kiire aikuisuuteen ja irtautumiseen kaikesta vanhasta. Nyt taas vähän aikaa äidilläni asuttuani ymmärrän toisaalta hyvin, miksi hoppu oli niin suuri. Oman rauhan tarve on ollut suuri, vaikkei meillä mitään suurempia ongelmia olekaan ollut.

Aikanaan etääntyessäni varsin ikävästä teini-iästäni ja vanhempien holhouksesta, aloin kuitenkin näkemään vanhenemisen toiselta kannalta. Piti alkaa ottaa vastuuta itsestään. Enkä tarkoita nyt pelkästään laskujen maksamista ja pyykin pesua. Havahduin nimittäin siihen, että minustahan pitäisi kohta jo tulla jotain. Samalla tuntui kuin aika olisi yhtäkkiä alkanut kulumaan nopeammin. Nyt vielä 21-vuotiaanakaan en ole mieleltäni riittävän eheä kyetäkseni panostamaan tasaisen hyvin oikein mihinkään pidempään projektiin. Viikko tai kaksi saattaa kulua todella ponnekkaassa ja päämäärätietoisessa olotilassa, mutta seuraavat sitten ollakin apaattisen eristäytymisen ja masennuksen kyllästäminä. Se alkaa tässä iässä jo vähän ahdistaa. En oikein voi enää ajatella, että pidämpä vielä pari välivuotta ja katsotaan sitten. Minä kun en missään nimessä haluaisi alistua nykyiseen olotilaani. Haluaisin olla yliopistossa opiskelemassa folkloristiikkaa ja mahdollisesti tehdä jotain työvuorojakin siinä rinnalla. Tiedän kuitenkin, että olen tällä hetkellä sen verran huonossa jamassa, etten saisi vaatia itseltäni hirveää suorittamista. Tuntuu vaan, että aika kuluu paljon nopeammin kuin minun paranimiseni tapahtuu.

Oikeastaan tunnen yleensäkin olevani vielä suurimmilta osin lapsi. Minua on kehuttu esimerkiksi kypsäksi, mutten todellakaan tunne olevani monellakaan tapaa aikuinen – mitä helvettiä se sitten merkitseekään. Tavallaan koko nimitys jopa inhottaa, kun mieleen tulee ensimmäisenä jakkupuvussa porhaltava bisnesnainen. Toki tuollainen mielikuva on hyvin kapea katsaus siihen, minkälaisena aikuisen voi nähdä, enkä tietenkään vastaisi sitä käyttäen, jos joku pyytäisi minua kuvailemaan aikuista ihmistä. Varmaan yleisin ja omasta mielestäni ihan pätevä määritelmä aikuiselle on ihminen, joka kykenee pitämään huolta itsestään ja tarpeen vaatiessa myös muista. Minä pystyn jotenkuten hoitamaan päivittäiset arjen asiat, mutta toisinaan nekin aiheuttavat suuria hankaluuksia mielenterveysongelmieni takia. Minua onkin huvittanut ja surettanut ajatus siitä, että monet mt-ongelmaiset ovat kuin lapsia opettelemassa elämään. Moni psykologiaan perehtynyt voisi perustella tätä sillä, suurella osalla mielenterveyspotilaista on ollut lapsuudessaan hyvin ikäviksi koettuja tapahtumia, joiden vaikutukset näkyvät monella tapaa myöhemmin. Itselläni tietty lapsellisuus on ehkä vielä normaalia korostuneempaa. Minulla kun on aikamoisia ongelmia nimenomaan turvallisuuden tunteen kanssa. Aika usein vieraissa tilanteissa tulee tunteneeksi lapsen hädän kaltaista tunnetta. Varmaan aika moni muistaa ne fiilikset, kun isä tai äiti katosi suuressa väkijoukossa? Siinä on hyvä esimerkki tunteesta, joka vaivaa minua valitettavan usein.

Lisäksi olen koko elämäni elellyt vähän pilvilinnoissa. Mielikuvituksellisuus on ollut aina parhaita puoliani, mutta se on samalla myös vähäsen synkkä piirre. On aina ollut vähän sellainen olo, kun en eläisi kokonaisena oikein missään maailmassa. Todellisuus ei läheskään aina vastaa kuvitelmia ja pudotus on kovin suuri. Sitä olisi toivonut pääsevänsä tässä iässä jo hieman pidämmelle unelmiensa saavuttamisessa tai edes niistä tärkempien valikoinnissa. Kasvaneensa vähän realistisemmaksi kadottamatta kuitenkaan mielikuvitustaan. Silti tunnistan itseni edelleen samaksi taivaanrannan maalariksi kuin lapsena. Kuvitelmat vain ovat muuttuneet.

Pelkään, etten saavuta elämässäni kaikkea sitä, mitä siltä toivon. Siksi vanheneminen varmaan ahdistaa eniten. Ihmiselämä on kovin lyhyt ja aika tuntuu kuluvan aivan liian nopeasti. Joskus vielä oikein ruokin pelkojani lukemalla tarinoita siitä, miten ihmiset ovat kuolinvuoteellaan katuneet unelmiensa hylkäämistä. Siinä sitten löytää itsensä ikävästä noidankehästä, kun ruokkii tuollaisilla asioilla ahdistustaan.

Yksi erityisen ahdistavaksi kokemani asia on ollut se, että jotkut ikätoverini ovat jo perustamassa perhettä. Vaikka olenkin aina ajatellut, etten hanki lasta ennen kuin täytän 30, niin pyöreävatsaiset tuttavat muistuttavat minua siitä, ettei siihenkään ole kamalasti aikaa. Mietityttää kovasti, kerkeääkö kymmenessä vuodessa kasvattamaan itsestään vastuullisen aikuisen. En tosin ole vielä edes varma, hankinko koskaan lasta. Ahdistaa silti ajatus siitä, että mitä jos sitten joskus haluankin, mutta mielenterveyteni ei sitä minulle salli?

Sitten on vielä ruumiillinen puoli. En elä läheskään niin terveellisesti kuin haluaisin ja tiedän, että jossain vaiheessa se alkaa sekä tuntua ja näkyä. Liikuntaa harrastan olemattoman vähän ja syömisenkin kanssa on pientä ongelmaa. Toisinaan ruokahaluni on järkyttävän pieni ja välillä tulee ahmittua aivan kamalia määriä hyvin epäterveellistä ruokaa. Suvussani lihavuus on aika harvinaista, joten geenini ovat minulle sekä siunaus että kirous. Myöskään ihoni, hiukseni tai muu ulkonäköni eivät tunnu suuremmin kärsivän huonoista elämäntavoista. Voin laiminlyödä terveyttäni aika rajusti ennen kuin se näkyy mitenkään. Jos vaikkapa lihoisin helposti, niin se varmasti saattaisi pahentaa ahdistustani, mutta tiedän myös, että liikkuisin silloin vaikka hampaat irvessä.

Voisin siis tehdä aika paljon edistääkseni sitä, että sekä fyysinen vointini, että ulkonäköni olisivat mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvät. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin alkaa tulla kipuja ja rupsahtaa, vaikka eläisi miten terveellisesti. Olen ehkä vähän enemmän sinut nykyään sen kanssa, etten aina näytä nuorelta ja kauniilta verrattuna parin vuoden takaiseen. Silti ajatus hirvittää edelleen. Valitettavasti vieläkin perustan oman arvoni osittain ulkonäkööni ja koen sen vähenevän vanhetessani. En toki ajattele, etteikö vanha ihminen voisi olla omalla tavallaan kaunis. Esteettisessä mielessä kyllä, mutten henkilökohtaisesti näe vanhaa ihmistä seksuaalisesti haluttavana. En tiedä, miten tästä asiasta vanhana ajattelen, mutta nyt näen sen näin. Mikäli ajattelen samalla tapaa vielä myöhemmin, niin toivon, että onnistun ennen vanhuusvuosiani asennoitumaan ulkonäköön tämän ikäkauden lahjana enemmän kuin tulevaisuuden menetyksenä. Minusta on parempi suosiolla luopua joistain asioista kuin kynsin ja hampain roikkua rippeissä.

Lisäksi on vielä ne kivut ja muut vaivat. Vähitellen niska- ja selkäkivut alkavatkin vaivata vakituisemmin ja tulee ties mitä sairauksia. Pahimmillaan sitä joutuu kamppailemaan jonkun vakavan taudin kanssa ja saattaa päätyä pyörätuoliin tai liikkumaan rollaattorin kanssa. Lähes kaikki tuntemani keski-ikäiset ja sen ylittäneet ovat kuvailleet vanhempana tuntevansa itsensä vähintäänkin väsyneemmäksi. Moni kuvaa myöskin sitä, miten maailman meno kiinnostaa vähemmän, ei jaksa oikein enää innostua asioista ja elo supistuu pienen piirin ympärille. Elämisen rauhoittuminen ja vakaan elinympäristön saavuttaminen eivät kuulosta pahoilta asioilta, mutta paikalleen muumioituminen ja passivoituminen sen sijaan kuulostavat. Korkeassa iän positiivisia puolina olen pitänyt karttunutta elämänkokemusta, tietomäärää ja eläkeiässä vapaa-aikaa. Mutta jos olen eläköityessäni muumio, niin nuokin asiat menevät hukkaan.

Vanheneminen on kuitenkin väistämättömyys, joten olen yrittänyt sysätä ajatuksen sivummalle ja keskittyä ottamaan tästä ikäkaudesta irti sen minkä voin. Näiden asioiden jatkuva vatvominen ei poista sitä, että minustakin tulee jonakin päivänä vielä vanhus. Sen sijaan kauhukuvat loitontavat minua tästä hetkestä ja tekevät olon siten epämukavaksi. En välttämättä haluaisi sitten kahdeksankymppisenä havahtua siihen, että käytin kultaiset nuoruusvuoteni vain vanhenemisen murehtimiseen. Sehän olisi sama asia kuin vapaaehtoisesti heittäisin ne vähäisetkin menemään.

Vanhuksilla on nykyään kuitenkin ihan väistettävissäkin olevia ongelmia, jotka eivät kuitenkaan välttämättä riipu pelkästään heistä itsestään. Kaikki ovat varmasti kuulleet vanhustyön ongelmista ja vanhusten yksinäisyydestä. Tietysti ihan riittävien resurssien saaminen esimerkiksi henkilöstön palkkaamiseen muodossa on ongelma, mutta on myös hieman abstraktisempia asioita kuten yksinäisyys ja kuolema. Vaikka miten tarjoaisimme vanhukselle seuraa, ei se välttämättä korvaa jo rajan taakse siirtyneitä läheisiä. Samoin kuolemasta puhuminen on nykyään suuri ongelma. Se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe, joka pidetään erossa arjesta. Jopa lääkäreiden ja hoitajienkin voi olla vaikea käsitellä kuolemaa. Moni hoitotyössä ollut onkin ottanut esille sen, ettei ihmisiä kouluteta siihen, miten auttaa toista viimeisellä matkallaan. Aihe on hyvin ongellinen, kun kukaan ei tiedä varmasti mistä oikein on edes kyse. Näkemyksiä kuolemasta on useita ja pahimmillaan ristikkäiset näkemykset hoitavan henkilön kanssa voivat auttaa potilaalle lisää ahdistusta. Siksi moni hoitohenkilökunnasta pyrkiikin käsittelemään asian mahdollisimman lääketieteellisesti jättäen sielullisen puolen huomiotta. Tällöin potilas löytää itsensä jälleen yksin.

Olen itse miettinyt välillä, että osallistuisin vapaaehtoiseen vanhustyöhön, mutta toistaiseksi hylännyt ajatuksen oman henkisen vointini vuoksi. Etenkin lähiaikoina olen ollut niin väsynyt jo pelkästään itseni kanssa, etten ole edes omia isovanhempiani tullut nähneeksi. Jos lähtisin johonkin ”vanhukselle kaveri” - kampanjaan, niin haluaisin olla mukana täysillä enkä vain puolikuntoisena. Kyse on kuitenkin toisen ihmisen hyvivoinnista ja yksinäisyyden paikkaamisesta. Sairaana toisin vanhukselle pahimmillaan lisää huolta ja harmia. Mutta ehkä sitten jonain päivänä, kun olen itse saanut elämäni paremmalle mallille.

***

Pahoittelen, jos tekstin laatu on hirveän paljon heikompi kuin normaalisti. Masennusjakso pukkaa päälle, joten kaikki tekeminen tuntuu vähän hankalammalta eikä jaksa panostaa samalla tavalla. Ajatuskaan ei oikein kulje. Itsestä tuntuu, että meni nyt vähän ulisemiseksi ja kuluneiden juttujen toistamiseksi.

Vanhaa ja uutta

Pahoittelen, etten ole lähiaikoina saanut aikaiseksi mitään kuulumis/asupostauksia kummempaa. Olen ollut aika stressaantunut nyt muuttosähläyksen ja mielialaongelmien vuoksi, etten ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään tähdellistä. Olen sopeutunut äitini luokse joten kuten, joka on ihan hyvä juttu, sillä tuskin tulen vielä ihan äkkiä pääsemään pois. Tuntuu, että selvitettävää ja tehtävää olisi ihan kamalasti, eikä minulla ole mitään hajua mistä aloittaa.

Äitini luota olen löytänyt pari vanhaa kiinnostuksen kohdetta ja harrastusta, jotka jäivät taka-alalle asuessani keskustassa. Kävin aikoinaan parin vuoden ajan pianotunneilla, jonka jälkeen pimputtelin aina satunnaisesti, kun molemmissa kodeissani sattui kyseinen soitin olemaan. Omassa asunnossa minulla ei ollut edes syntikkaa, joten soittaminen jäi. Nyt olen aloittanut sen jälleen ja oikeastaan tuntuu, että kehityn jopa nopeammin kuin aiemmin - ainakin nopeammin kuin soittotuntiaikoina, jolloin kotiläksyt tuntuivat aivan ylitsepääsemättömän tylsiltä. Siihen verrattuna pianon soittaminen tuntuu nyt jotenkin erilaiselta. Turtumuksen tunteissa pyöriskeltyäni oli kummalllisen helpottavaa saada kokea jälleen se olo, mikä tulee kun opit soittamaan jonkun itsellesi tärkeän kappaleen.

Lisäksi olen palannut jälleen PS3:sen pariin. En ole koskaan ollut mikään varsinainen pelaajatyttö, mutta löysin muutamia kiinnostavia pelejä pleikkarille asuessani porukoilla edellisen kerran. Dragon Age Originssia on tullut nyt jälleen pelattua niin paljon, että ihan päätä särkee. Fanityttöys pääsi niin pahasti pintaan, että päätin jopa ostaa pelin kakkososan, vaikka olen kuullut siitä enimmäkseen huonoa. Haluan kuitenkin pelata kyseisen pelin läpi, koska kolmonen näyttäisi lupailevan hyvää ja kakkosessa voi selvitä sen kannalta tärkeitä asioita. Uusimman pelin odottelu on aika tuskaista, sillä ykköspeli säväytti yhtä voimakkaasti kuin lempikirjani ja -elokuvani. Oman elämäntilanteen ollessa hyvin stressaava onkin vain tehnyt mieli unohtaa itsensä ja syventyä fantasiamaailmaan - ainakin siihen asti, kun rakas äpäräprinssini dumppasi minut kylmästi sen jälkeen, kun olin saanut kruunun vehkeiltyä hänen päähänsä. Fuck you, Alistair! Kiitos sinun, mulla ei mene hyvin edes fiktiivisissä maailmoissa.

Alistairin lisäksi ihan oikeatkin ihmiset ovat käyneet hermoille jonkin verran. Halu eristäytyä on ollut välillä aika kova, mutta se on varmaan ihan luonnollista tilanteen huomioon ottaen. Oikeastaan minusta tuntuu, että normaalia suurempi annos omaa aikaa tekee minulle nyt ihan hyvää. Ihmisenä kasvamiseen tarvitsee kuitenkin tilaa, enkä halua että minulla on jatkuvasti vieressä joku, johon voin tukeutua tai pahimmillaan ripustautua.

Synttäripäiväkin olisi tiistaina, mutten oikeastaan välitä ajatuksesta juhlia isommalla porukalla. Jesse vei minut kuitenkin tänään (tai oikeastaan eilen, jos tarkkoja ollaan) kaupungille ja leffaan, joka oli kyllä todella mukavaa. Tulin ostaneeksi kirpparilta jälleen yhden hameen, paidan, hapsuhuivin ja kynttilänjalan. Pientä sisustusroinaa tuntuu tarttuvan nykyään yhä useammin matkaan - varmaan kohta hukun siihen. Leffa, jonka kävimme katsomassa oli Sin City 2. Se oli oikeastaan varsin hyvä, vaikka jostakin syystä pikkasen etukäteen sitä vierastinkin. Eva Greenin nimi kuitenkin sai sysäämään ikävät ennakkoluulot syrjään ja leffa pitikin sitten tiukasti otteessaan loppuun asti. Greenin näyttelijätyö oli toki jälleen aivan loistavaa ja hän oli tapansa mukaan hätkähdyttävän upea - kuten koko oikeastaan koko elokuvan visuaalinen puoli.

Tämä postaus oli nyt pitkälti aika tyhjää jaarittelua, mutta haluan pitää teidät kartalla siitä missä mennään. En ole unohtanut blogia, vaikka olenkin ollut vähän tavallista hiljaisempi ja tasokkaampien postauksien kirjoittaminen ottaa nyt oman aikansa. Pyrin kuitenkin järkkäämään jotkut kuvaukset lähiviikoille, että saisitte mallijutuistakin jotain nähtävää jälleen.

Loppuun laittelen vielä muutamia kuvia yhden päivän asusta, vanhasta kämpästä ja Rantakylän metsistä. Toivotaan, ettei seuraavan postauksen kirjoittaminen veny kovinkaan pitkälle!

Muuttaminen pois keskustan kämpästä oli aivan uskomattoman haikeaa. Oikeastaan purskahdin itkuun, kun loppusiivouksen jälkeen astuin äitini autoon. Minä en ihan tuosta noin vain ala kutsumaan mitään paikkaa kodikseni ja turvattomuuden tunteen kanssa tappelu on suurimissa osissa paikoista aikamoinen pulma, mutta Ristimäenkadun kämpän kanssa ei jostakin syystä ihmeemmin ollut turvattomuusongelmia. Olen käynyt muuttomme jälkeen nyt kaupungissa pari kertaa ja nähnyt vilaukselta vanhan talomme. Jotenkin tuntuu uskomattomalta, ettei voi enää kävellä ovesta sisään ja rojahtaa sohvalle. Jos äitini ei valittaisin niiden hajusta, niin polttaisin varmaan aika usein Maroman Vanilla - suitsukkeita uudessavanhassa asuinpaikassanikin - niistä tulee mieleen vanha koti.