Täytin äskettäin 21-vuotta, joka sai
minut jälleen kerran ajattelemaan vanhenemista. Täysi-ikäisyyden
saavuttamiseen asti se tuntui jotenkin todella hienolta jutulta. Oli
hirveä kiire aikuisuuteen ja irtautumiseen kaikesta vanhasta. Nyt
taas vähän aikaa äidilläni asuttuani ymmärrän toisaalta hyvin,
miksi hoppu oli niin suuri. Oman rauhan tarve on ollut suuri, vaikkei
meillä mitään suurempia ongelmia olekaan ollut.
Aikanaan etääntyessäni varsin
ikävästä teini-iästäni ja vanhempien holhouksesta, aloin
kuitenkin näkemään vanhenemisen toiselta kannalta. Piti alkaa
ottaa vastuuta itsestään. Enkä tarkoita nyt pelkästään laskujen
maksamista ja pyykin pesua. Havahduin nimittäin siihen, että
minustahan pitäisi kohta jo tulla jotain. Samalla tuntui kuin
aika olisi yhtäkkiä alkanut kulumaan nopeammin. Nyt vielä
21-vuotiaanakaan en ole mieleltäni riittävän eheä kyetäkseni
panostamaan tasaisen hyvin oikein mihinkään pidempään projektiin.
Viikko tai kaksi saattaa kulua todella ponnekkaassa ja
päämäärätietoisessa olotilassa, mutta seuraavat sitten ollakin
apaattisen eristäytymisen ja masennuksen kyllästäminä. Se alkaa
tässä iässä jo vähän ahdistaa. En oikein voi enää ajatella,
että pidämpä vielä pari välivuotta ja katsotaan sitten. Minä
kun en missään nimessä haluaisi alistua nykyiseen olotilaani.
Haluaisin olla yliopistossa opiskelemassa folkloristiikkaa ja
mahdollisesti tehdä jotain työvuorojakin siinä rinnalla. Tiedän
kuitenkin, että olen tällä hetkellä sen verran huonossa jamassa,
etten saisi vaatia itseltäni hirveää suorittamista. Tuntuu vaan,
että aika kuluu paljon nopeammin kuin minun paranimiseni tapahtuu.
Oikeastaan tunnen yleensäkin olevani
vielä suurimmilta osin lapsi. Minua on kehuttu esimerkiksi kypsäksi,
mutten todellakaan tunne olevani monellakaan tapaa aikuinen – mitä
helvettiä se sitten merkitseekään. Tavallaan koko nimitys jopa
inhottaa, kun mieleen tulee ensimmäisenä jakkupuvussa porhaltava
bisnesnainen. Toki tuollainen mielikuva on hyvin kapea katsaus
siihen, minkälaisena aikuisen voi nähdä, enkä tietenkään
vastaisi sitä käyttäen, jos joku pyytäisi minua kuvailemaan
aikuista ihmistä. Varmaan yleisin ja omasta mielestäni ihan pätevä
määritelmä aikuiselle on ihminen, joka kykenee pitämään huolta
itsestään ja tarpeen vaatiessa myös muista. Minä pystyn
jotenkuten hoitamaan päivittäiset arjen asiat, mutta toisinaan
nekin aiheuttavat suuria hankaluuksia mielenterveysongelmieni takia.
Minua onkin huvittanut ja surettanut ajatus siitä, että monet
mt-ongelmaiset ovat kuin lapsia opettelemassa elämään. Moni
psykologiaan perehtynyt voisi perustella tätä sillä, suurella
osalla mielenterveyspotilaista on ollut lapsuudessaan hyvin ikäviksi
koettuja tapahtumia, joiden vaikutukset näkyvät monella tapaa
myöhemmin. Itselläni tietty lapsellisuus on ehkä vielä normaalia
korostuneempaa. Minulla kun on aikamoisia ongelmia nimenomaan
turvallisuuden tunteen kanssa. Aika usein vieraissa tilanteissa tulee
tunteneeksi lapsen hädän kaltaista tunnetta. Varmaan aika moni
muistaa ne fiilikset, kun isä tai äiti katosi suuressa
väkijoukossa? Siinä on hyvä esimerkki tunteesta, joka vaivaa minua
valitettavan usein.
Lisäksi olen koko elämäni elellyt
vähän pilvilinnoissa. Mielikuvituksellisuus on ollut aina parhaita
puoliani, mutta se on samalla myös vähäsen synkkä piirre. On aina
ollut vähän sellainen olo, kun en eläisi kokonaisena oikein
missään maailmassa. Todellisuus ei läheskään aina vastaa
kuvitelmia ja pudotus on kovin suuri. Sitä olisi toivonut pääsevänsä
tässä iässä jo hieman pidämmelle unelmiensa saavuttamisessa tai
edes niistä tärkempien valikoinnissa. Kasvaneensa vähän
realistisemmaksi kadottamatta kuitenkaan mielikuvitustaan. Silti
tunnistan itseni edelleen samaksi taivaanrannan maalariksi kuin
lapsena. Kuvitelmat vain ovat muuttuneet.
Pelkään, etten saavuta elämässäni
kaikkea sitä, mitä siltä toivon. Siksi vanheneminen varmaan
ahdistaa eniten. Ihmiselämä on kovin lyhyt ja aika tuntuu kuluvan
aivan liian nopeasti. Joskus vielä oikein ruokin pelkojani lukemalla
tarinoita siitä, miten ihmiset ovat kuolinvuoteellaan katuneet
unelmiensa hylkäämistä. Siinä sitten löytää itsensä ikävästä
noidankehästä, kun ruokkii tuollaisilla asioilla ahdistustaan.
Yksi erityisen ahdistavaksi kokemani
asia on ollut se, että jotkut ikätoverini ovat jo perustamassa
perhettä. Vaikka olenkin aina ajatellut, etten hanki lasta ennen
kuin täytän 30, niin pyöreävatsaiset tuttavat muistuttavat minua
siitä, ettei siihenkään ole kamalasti aikaa. Mietityttää
kovasti, kerkeääkö kymmenessä vuodessa kasvattamaan itsestään
vastuullisen aikuisen. En tosin ole vielä edes varma, hankinko
koskaan lasta. Ahdistaa silti ajatus siitä, että mitä jos sitten
joskus haluankin, mutta mielenterveyteni ei sitä minulle salli?
Sitten on vielä ruumiillinen puoli. En
elä läheskään niin terveellisesti kuin haluaisin ja tiedän, että
jossain vaiheessa se alkaa sekä tuntua ja näkyä. Liikuntaa
harrastan olemattoman vähän ja syömisenkin kanssa on pientä
ongelmaa. Toisinaan ruokahaluni on järkyttävän pieni ja välillä
tulee ahmittua aivan kamalia määriä hyvin epäterveellistä
ruokaa. Suvussani lihavuus on aika harvinaista, joten geenini ovat
minulle sekä siunaus että kirous. Myöskään ihoni, hiukseni tai
muu ulkonäköni eivät tunnu suuremmin kärsivän huonoista
elämäntavoista. Voin laiminlyödä terveyttäni aika rajusti ennen
kuin se näkyy mitenkään. Jos vaikkapa lihoisin helposti, niin se
varmasti saattaisi pahentaa ahdistustani, mutta tiedän myös, että
liikkuisin silloin vaikka hampaat irvessä.
Voisin siis tehdä aika paljon
edistääkseni sitä, että sekä fyysinen vointini, että ulkonäköni
olisivat mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvät. Jossain
vaiheessa sitä kuitenkin alkaa tulla kipuja ja rupsahtaa, vaikka
eläisi miten terveellisesti. Olen ehkä vähän enemmän sinut
nykyään sen kanssa, etten aina näytä nuorelta ja kauniilta
verrattuna parin vuoden takaiseen. Silti ajatus hirvittää edelleen.
Valitettavasti vieläkin perustan oman arvoni osittain ulkonäkööni
ja koen sen vähenevän vanhetessani. En toki ajattele, etteikö
vanha ihminen voisi olla omalla tavallaan kaunis. Esteettisessä
mielessä kyllä, mutten henkilökohtaisesti näe vanhaa ihmistä
seksuaalisesti haluttavana. En tiedä, miten tästä asiasta vanhana
ajattelen, mutta nyt näen sen näin. Mikäli ajattelen samalla tapaa
vielä myöhemmin, niin toivon, että onnistun ennen vanhuusvuosiani
asennoitumaan ulkonäköön tämän ikäkauden lahjana enemmän kuin
tulevaisuuden menetyksenä. Minusta on parempi suosiolla luopua
joistain asioista kuin kynsin ja hampain roikkua rippeissä.
Lisäksi on vielä ne kivut ja muut
vaivat. Vähitellen niska- ja selkäkivut alkavatkin vaivata
vakituisemmin ja tulee ties mitä sairauksia. Pahimmillaan sitä
joutuu kamppailemaan jonkun vakavan taudin kanssa ja saattaa päätyä
pyörätuoliin tai liikkumaan rollaattorin kanssa. Lähes kaikki
tuntemani keski-ikäiset ja sen ylittäneet ovat kuvailleet
vanhempana tuntevansa itsensä vähintäänkin väsyneemmäksi. Moni
kuvaa myöskin sitä, miten maailman meno kiinnostaa vähemmän, ei
jaksa oikein enää innostua asioista ja elo supistuu pienen piirin
ympärille. Elämisen rauhoittuminen ja vakaan elinympäristön
saavuttaminen eivät kuulosta pahoilta asioilta, mutta paikalleen
muumioituminen ja passivoituminen sen sijaan kuulostavat. Korkeassa
iän positiivisia puolina olen pitänyt karttunutta elämänkokemusta,
tietomäärää ja eläkeiässä vapaa-aikaa. Mutta jos olen
eläköityessäni muumio, niin nuokin asiat menevät hukkaan.
Vanheneminen on kuitenkin
väistämättömyys, joten olen yrittänyt sysätä ajatuksen
sivummalle ja keskittyä ottamaan tästä ikäkaudesta irti sen minkä
voin. Näiden asioiden jatkuva vatvominen ei poista sitä, että
minustakin tulee jonakin päivänä vielä vanhus. Sen sijaan
kauhukuvat loitontavat minua tästä hetkestä ja tekevät olon siten
epämukavaksi. En välttämättä haluaisi sitten kahdeksankymppisenä
havahtua siihen, että käytin kultaiset nuoruusvuoteni vain
vanhenemisen murehtimiseen. Sehän olisi sama asia kuin
vapaaehtoisesti heittäisin ne vähäisetkin menemään.
Vanhuksilla on nykyään kuitenkin ihan
väistettävissäkin olevia ongelmia, jotka eivät kuitenkaan
välttämättä riipu pelkästään heistä itsestään. Kaikki ovat
varmasti kuulleet vanhustyön ongelmista ja vanhusten
yksinäisyydestä. Tietysti ihan riittävien resurssien saaminen
esimerkiksi henkilöstön palkkaamiseen muodossa on ongelma, mutta on
myös hieman abstraktisempia asioita kuten yksinäisyys ja kuolema.
Vaikka miten tarjoaisimme vanhukselle seuraa, ei se välttämättä
korvaa jo rajan taakse siirtyneitä läheisiä. Samoin kuolemasta
puhuminen on nykyään suuri ongelma. Se on yhteiskunnassamme vaiettu
aihe, joka pidetään erossa arjesta. Jopa lääkäreiden ja
hoitajienkin voi olla vaikea käsitellä kuolemaa. Moni hoitotyössä
ollut onkin ottanut esille sen, ettei ihmisiä kouluteta siihen,
miten auttaa toista viimeisellä matkallaan. Aihe on hyvin
ongellinen, kun kukaan ei tiedä varmasti mistä oikein on edes kyse.
Näkemyksiä kuolemasta on useita ja pahimmillaan ristikkäiset
näkemykset hoitavan henkilön kanssa voivat auttaa potilaalle lisää
ahdistusta. Siksi moni hoitohenkilökunnasta pyrkiikin käsittelemään
asian mahdollisimman lääketieteellisesti jättäen sielullisen
puolen huomiotta. Tällöin potilas löytää itsensä jälleen
yksin.
Olen itse miettinyt välillä, että
osallistuisin vapaaehtoiseen vanhustyöhön, mutta toistaiseksi
hylännyt ajatuksen oman henkisen vointini vuoksi. Etenkin
lähiaikoina olen ollut niin väsynyt jo pelkästään itseni kanssa,
etten ole edes omia isovanhempiani tullut nähneeksi. Jos lähtisin
johonkin ”vanhukselle kaveri” - kampanjaan, niin haluaisin olla
mukana täysillä enkä vain puolikuntoisena. Kyse on kuitenkin
toisen ihmisen hyvivoinnista ja yksinäisyyden paikkaamisesta.
Sairaana toisin vanhukselle pahimmillaan lisää huolta ja harmia.
Mutta ehkä sitten jonain päivänä, kun olen itse saanut elämäni
paremmalle mallille.
***
Pahoittelen, jos tekstin laatu on hirveän paljon heikompi kuin normaalisti. Masennusjakso pukkaa päälle, joten kaikki tekeminen tuntuu vähän hankalammalta eikä jaksa panostaa samalla tavalla. Ajatuskaan ei oikein kulje. Itsestä tuntuu, että meni nyt vähän ulisemiseksi ja kuluneiden juttujen toistamiseksi.