Tervetuloa syksy!

Kesä meni ohi hujauksessa - eikä se oikeastaan haittaa minua yhtään! Odotan aina keväisin innolla kesää, mutta tuppaan unohtamaan miten tukahduttavalta hellekelit oikeastaan tuntuvatkaan. Olen siis enemmän kuin iloinen, että niistä päästiin. Toki talven tulo on ajatuksena pikkuisen ikävä, mutta ei sitä tarvitse murehtia vielä. Onhan meillä vielä ennen sitä syksy, joka on itse asiassa toinen lempivuodenaikani!


Syksy tuo mukanaan muutoksen. On aika kuoriutua vanhasta. Tänä vuonna uudistuminen on normaalia rajumpaa, sillä on tullut aika jättää Mikkeli taakse. Tunnen muutenkin uudistuvani aikamoisella tahdilla - en meinaa itsekään oikein pysyä perässä! Luovuuteni on pitkästä aikaa alkanut taas kukkimaan ja huomaan innostuvani asioista paljon helpommin kuin ennen. Minusta tuntuu tulevan koko ajan vain aktiivisempi, eikä elämäni - luojan kiitos - enää muistuta suuremmin perinteisen syrjäytyneen nuoren elämää! Käyn säännöllisesti ulkona ja opiskelen omaehtoisesti milloin mitäkin, mikä sattuu kiinnostamaan. Seuraavalla kirjastokäynnilläni olisi vuorossa jälleen folkloristiikan kirjojen lainaus. Tällä kertaa ei pelkästään huvikseen, vaan olen päättänyt hakea tosissani opiskelemaan sitä keväällä. Tulin pohtineeksi uudelleen opiskelupaikkavaihtoehtojani ja ymmärsin erään asiaan. Olen hakenut kirjallisuutta opiskelemaan lähinnä siksi, että rakastan kirjoittamista. Pidän kyllä lukemisesta ja tekstien analysoinistakin, mutta haluanko tehdä sitä työkseni? En. Kirjallisuutta opiskelleena mennään lähinnä tutkimaan kirjallisuutta tai äidinkielen opettajaksi. Haluan kirjailijaksi, mutten välttämättä tutkimaan muiden tekstejä. Hyviä tekstejä on mukava analysoida, mutta työssä ei aina tule niitä suosikkeja vastaan. Heikolla motivaatiolla varustettujen teini-ikäisten opettaminen taas saa ajatuksenakin karvat oikeasti pystyyn.

Olisin puurtanut opintojen parissa päästäkseni tekemään jotain, joka on vain osittain intohimoni.  Folkloristiikkaa lukisin, koska se kokonaisuudessaan kiinnostaa minua. Jo opiskelu itsessään vaikuttaa äärimmäisen mielenkiintoiselta. En puurtaisi tentteihin sen vuoksi, että minulla olisi mahdollisimman paljon aineistoa tulevaisuutta varten, vaan koska haluan oikeasti tietää ne asiat. Näin ollen folkloristiikka nousi ykköseksi listallani. Tällä kertaa aion todella päästä sisään ja uskon todella sen pystyväni tekemään. Nyt kun opiskelu ei tunnu pakkopullalta, vaan kiehtovalta haasteelta.

Persoonanikin suhteen olen huomannut jälleen muutoksia. Tuntuu, että olen taas enemmän minä kuin muutamia kuukausia sitten. Taas askeleen lähempänä itseni ydintä. Tämä kaikki huolimatta kuun alkupuolen kriiseilystä - tai ehkä osittain myös sen ansioista. Tuollaisissa tilanteissa tulee oppineeksi paljon itsestään. Olen yksinkertaisesti oppinut antamaan itselleni enemmän aikaa ja löytänyt jonkin verran keinoja ahdistuksen kestämiseen. Nyt arki ei tunnu tuskaiselta täyteajalta, vaan pystyn nauttimaaan elämästäni, vaikkei jatkuvasti tapahtuisikaan hirveästi kaikkea kiehtovaa. Tai sitten olen vaan onnistunut tekemään arjestani hieman taianomaisempaa.

Olen uudistanut myös ihan arkista ympäristöänikin: vein kirpparille muutaman vaatevuoren ja siivosin kaikki kaappini perusteellisesti. Heitin paljon tavaraa pois surutta. Suurin osa vanhasta elämästäni jää tänne, enkä halua turhan paljoa vanhaa roinaa mukaan muistuttamaan siitä. Minulla on kyllä oma laatikko muistoesineille, mutta sitä ei tarvitse avata joka päivä. Vanhoja aikoja on kiva muistella silloin tällöin, mutta niistä ei välttämättä halua koko ajan muistutusta.

Olen yllättänyt siitä, miten paljon asioita minulla oikeastaan on hyvästeltävänäni. Olen tullut viimeaikoina kelailleeksi ihan koko elämääni Mikkelissä, en vain tämänhetkeisiä asioita. Välillä se tuntuu vilisevän silmissä kuin jonkinlaisena filminauhana. Vähän samaan tapaan ehkä kuin kuolemanrajakokemuksissa sanotaan tapahtuvan, vaikkei nyt tietysti yhtä radikaalisti. Moni asia on jäänyt taakse aikoja sitten, tuntuu silti siltä kuin ne olisi jätettävä uudestaan.

Syyskuun ensimmäisenä muutan vähäksi aikaa äitini luokse, sillä uutta kämppää ei ole vielä löytynyt. Suurin osani muistoistani Mikkelistä sijoittuu aikaan, jolloin siellä. Valitettavasti Rantakylä asuinalueena muistuttaa minua lähinnä pahoista asioista. Olen vierastanut sitä tähän asti, mutta ehkä nyt tekee ihan hyvä mennä takaisin vähäksi aikaa. Pääsee sinuiksi senkin paikan kanssa. Varmasti se tulee olemaan jokseenkin tuskallista, mutta mielelläni lähtisin kuitenkin tästä kaupungista mahdollisimman puhtaana pois. Ei ole hyvä kiikuttaa vanhaa elämää varjona perässään.

Toivon, että halloweeniin mennessä olisin onnistunut asettumaan aloilleni ja pääsemään alkuun. Kelttiläisessä perinteessä tuo kyseinen juhla (samhain) on itse asiassa uusivuosi, ja omalla kohdalla syksy tuntuu todellakin enemmän uuden aikakauden alulta kuin tammikuu. Pääsee sitten juhlmaan ihan kunnolla uutta elämää. Sitä ennen on kuitenkin edessä vielä kaunis ruska-aika. Toivottavasti en häseltämiseltäni unohda kuvailla kaikkein upeinta vuodenaikaa.

Loppuun vielä vähän asua ja muita kuvia:

 

 Minua vähän harmittaa jättää Mikkelin Wilma & Wihtori - kirppis taakseni. Sieltä on tullut tehtyä älytön määrä löytöjä. Sekä mekkoni, koruni, että laukkuni ovat tarttuneet mukaan sieltä. Huomatkaa myös mun upeat photoshopskillzit, kun yritin muokata seinästä epämääräistä uloketta pois. Nyt siinä on sitten epämääräinen, harmaasävyinen laikku. Ehkä mä joku päivä opin.

 

 

 

 

Myös tämä ihana säilytysrasia tarttui kirpparilta mukaan. Se tuo ensimmäisen kuvan tyynynpäällisten kanssa aivan uutta ilmettä asuntoon. Jos muualla on yhtä hyvä tai jopa parempi tarjonta kuin tuolla, niin minun ei tarvitse enää ostaa paljoakaan tavaraa uutena.

Piti nyt ihan ikuistaa, kun keitin syksyn ensimmäisen kaakaokupillisen ja kuorrutin sen kermavaahdolla. Myönnettäköön, että juomasta tuli aika jouluinen kaneleineen ja piparimausteineen, mutta ei se mitään.Tunnelma oli kaakaomukista hörpiskellessä ja A.W. Yrjänän runoja lukiessa kohdillaan.

Toivottavasti teidänkin syksynne lähtee hyvin käyntiin! Seuraavaksi yritän kirjoitella tänne jotakin asiapostausta taas. Kuulumisia ja niiden herättämiä ajatuksia saatan myös päivitellä suhteellisen usein, kun niin paljon tapahtuu koko ajan!

Ajastuksia narsismista ja sen synnyttämästä hysteriasta

Narsistinen persoonallisuushäiriö on kenties kaikista persoonallisuushäiriöistä tunnetuin ja tuntuu pomppaavan silmille sosiaalisessa mediassa vähintään viikottain. Internet vilisee oppaita narsistin tunnistamiseen ja hänen kanssaan selviämiseen. Keskustelupalstojen ihmissuhdeosioissakaan ei voi olla törmäämättä narsistien uhrien kokemuksiin. Olen aina kannattanut mielenterveysasioista puhumista, mutta narsismin kanssa aletaan mennä pikkuhiljaa jo hysterian puolelle. Mitä hysteria taas tuo mukanaan: mustavalkoista ajattelua. Valitettavasti narsismista puhuttaessa tunnutaan usein unohtavan, mistä oikeastaan on kyse ja luotavan narsistista jokin absoluuttisen pahan ruumiillistuma – suorastaan myyttinen henkilö.

Henkilö, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö, on eittämättä myrkyllistä seuraa. Hänen kykynsä empatiaan on vähäinen, hän vaatii erityiskohtelua ja kokee kanssaihmisten olevan itseään alemmalla tasolla. Minun on sanottava, etten missään nimessä suosittelisi kellekään läheistä ihmissuhdetta tällaiseen ihmiseen. On myös oikein, että narsistin kanssa eläneet ihmiset saavat apua traumoihinsa ja että asiasta keskustellaan. Valitettavan usein tunnutaan kuitenkin leimattavan ihmisiä narsisteiksi puhtaan kotidiagnoosin perusteella. En sano, etteivätkö ne voisi joskus osua oikeaankin, mutta mikään Iltalehden ”Näistä piirteistä tunnistat narsistin” - lista ei ole kattavin tietolähde. Suurimassa osassa meissä (ellei kaikissa) on joitakin narsistisia piirteitä – joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Niitä voi myös esiintyä erilaisissa elämäntilanteissa eriävissä määrin. Ihminen tekee virheitä, mutta myös kasvaa ja kehittyy. Moraalittomalta tuntuva, epäreilu tai suoranaisen hirveäkään käytös ei ole aina merkki narsismista, eikä henkilö välttämättä käyttäydy niin ikuisesti. Itse joudun häpeäkseni myöntämään, että olen täyttänyt jossakin elämänvaiheessani jokaisen piirteen DSM-IV:n listasta. Joskus aikoinaan jopa kaikki yhtä aikaa. Siltikin olen onnistunut ihmisenä kehittymään huomattavasti empaattisempaan ja vähemmän itsekeskeiseen suuntaan. Siksi minusta on todella ikävää, että vaikkapa avioeron jälkeen toinen osapuoli saattaa mustamaalata toisen maineen pitkäksi aikaa narsistisyytöksillä, etenkin jos ne ovat heppoisin perustein heiteltyjä. Narsisti kun yhdistetään usein absoluuttiseen pahaan. Pahasta taas ajatellaan, ettei sitä voi ymmärtää ja että se on kamaluudessaan jotain tavallisen ihmisen kokemusmaailmasta irrallista. Onko tuollaisen leiman ampuminen yhtään kehenkään oikein? Etenkään, jos ei voi olla täysin varma syytöksistään. Oli tilanne mikä tahansa, olisi toisen narsismidiagnoosi hyvä jättää lääkärin tehtäväksi ja keskittyä omaan selviämiseen syytttelyiden sijasta.

Vaikka toinen olisikin ollut ihan puhdas narsisti, niin on mietittävä, onko narsisti täysin vastuussa teoistaan. Narsisti ei missään vaiheessa ole päättänyt olevansa mitä on, vaan hänestä on yksinkertaisesti tullut sellainen – mahdollisesti esimerkiksi huonojen lapsuuskokemusten kautta. Narsisti ei ole valinnut luonnettaan, eikä tietenkään sen puitteissa kykene muutokseen tai haluamaan sitä. Niin karulta kuin se jonkun korvaan voikin kuulostaa, on narsistikin periaatteessa uhri. En sano, että kaikki narsistien teot täytyisi vain sivuuttaa ja taputella heitä päälaelle, mutta on muistettava, ettei narsistilla yksinkertaisesti ole kykyä ajatella samalla tavoin kuin normaalin empatiakyvyn omaavalla ihmisellä. Aivan samalla tavalla kuin emme voi vaatia jalatonta kävelemään, emme voi myöskään vaatia narsistia tuntemaan jotain sellaista, mihin hänellä ei ole kykyä.

Narsistin tila on loppujen lopuksi aika surkuteltava. Hänellä on väsymätön pakkomielle oman egonsa kiillottamiseen ja tahrattomaan menestykseen, mikä ei varmasti ole mitään herkkua. Mikään menestys ei riitä hänelle, joten luuletteko että tällainen ihminen kykenee koskaan olemaan täysin onnellinen tai tyytyväinen? En suoraan sanoen osaa uskoa siihen. Entä miten voi narsistin persoona, joka on rakennettu menestysfantasioiden varaan? Tuskinpa sekään kovinkaan paksusti. Oikeastaanhan narsisti on pohjimmiltaan jotain hyvin muuta kuin pinta antaa ymmärtää. On tutkittu, että ylisuuren minän alle kätkeytyy paljon häpeää ja kateutta – juuri niitä tunteita, joita voisi luulla narsistin viimeisenä tuntevan. Lisäksi voitte varmaan kuvitella, kuinka ammottava aukko on sellaisen ihmisen sisällä, jolla on olematon empatiakyky. Narsisti tuskin osaa kaivata empatiaa, mutta olen törmännyt monessa lähteessä kuvauksiin heidän kokemusmaailman tyhjyydestä. Mitäpä muuta oikeastaan voi edes olettaa, kun sisältä puuttuu niin paljon.

Tekstini tarkoitus ei ole kehottaa ketään kääntämään toista poskea narsistille tämän lyödessä. Sen sijaan toivoisin, että ihmiset kykenisivät tai edes yrittäisivät ymmärtää narsistin kokemusmaailmaa hieman. Energiansa käyttäminen narsistin loputtomaan syyttelyyn on oman aikansa haaskaamista. Narsisti kun tuskin koskaan tulee ottamaan vinkistä vaaria. Pahimmillaan hän voi saada tällin kuoreensa joutuessaan halveksutuksi, mutta eikö narsismi itsessään ole jo hirvittävä rangaistus tälle sairaalle ihmiselle?

Loppuun vielä LINKKI sivustolle, joka avaa paljon narsistisen henkilön persoonaa. Tällaisen tekstin luettuani minun on hankala nähdä enää narsistia sinä myyttisenä ihmishirviönä, jollaisena hänet mediassa usein kuvataan. Ennemminkin aloin miettiä, onko narsismi kenties hirvein kohtalo, jonka ihminen voi osakseen saada.