Vielä sata vuotta sitten ei tunnettu
seurustelun käsitettä sellaisena kuin me sen tunnemme. Avioon
mentiin suoraan ja monesti syyt liitolle olivat hyvin erilaisia kuin
mitä ne ovat tänä päivänä. Asiat kuitenkin muuttuivat
1960-luvulla alkaneen seksuaalisen vallankumouksen myötä ja nykyään
meillä onkin liuta erilaisia mahdollisia suhdestatuksia: on
avioliittoa, avoliittoa, seurustelusuhdetta ja avointa suhdetta.
Nykyihmistä voikin hämmentää, mihin näistä kategorioista hän
haluiaisi itsensä asettaa ja missä vaiheessa elämäänsä?
Erilaisten suhdestatusten kannattavuutta ja sopivuutta
ihmisluonteelle onkin spekuloitu kiivaastikin. Tässä tekstissä
selvennän omaa näkemystäni erilaisten muotojen kohdalla. Tarkoitus ei ole tuomita kenenkään valintoja, vaan nimenomaan tuoda esille omaa näkökulmaani.
Nuorten aikuisten keskuudessa
yleisimpiä suhdestatuksia tuntuvat olevan sinkkuus tai seurustelu.
Avoimiin suhteisiin olen törmännyt jonkin verran, mutta esimerkiksi
avioliittoa en tiedä kenenkään ikäiseni vielä solmineen. Lisäksi
on toki olemassa myös avoliiton vaihtoehto, joka on kuin seurustelusuhde, mutta
asutaan saman katon alla.
Monilla tuntuu olevan näkemys siitä,
miten nuorena ensin sinkkuillaan ja sitten muutaman parisuhteen
jälkeen löydetään ”se oikea”, jonka kanssa muutetaan yhteen
ja lopulta astellaan alttarille. Tällainen elämä ei kuitenkaan ole
ainut vaihtoehto, eikä kenenkään täytyisi joutua turhaan kokemaan
paineita siitä, että haluaa elää toisin. Sukulaisten painostavat
kysymykset sormuksien hankkimisesta ja lasten pullauttamisista
maailmaan voi jättää täysin omaan arvoonsa. Sata vuotta sitten
avioliitolla ja lapsilla vielä turvattiin oma taloudellinen asema,
mutta nykyään sellaiselle ei enää ole tarvetta. Tokihan joku voi
haluta mennä varakkaisiin naimisiin tai turvata hyvän vanhuuden
suurella lapsikatraalla, mutta mikään pakollinen toimitus
naimisiinmeno ei enää ole. Se pitäisi myös sukulaistätien ja
-setien ymmärtää. Nykyään on täysin mahdollista elää vaikka
koko elämänsä yksin, jos niin tahtoo. Kenelläkään ei pitäisi
olla siihen mitään sanomista, sillä päätös on korkeintaan henkilöltä
itseltään pois, mikäli hän myöhemmin tulee muuttaneeksi
mieltään. Ei ole myöskään millään tavalla pakollista, että
seurustelevat ihmiset etenisivät edes avoliittoon asti missään
vaiheessa elämäänsä. Jos joku haluaa enemmän yksityisyyttä,
niin mitä pahaa siinä on? Meillä jokaisella on omat, erilaiset
rajamme eikä halu asua erikseen välttämättä kerro mitään
suhteen laadusta tai sen tulevaisuudesta.
Toisaalta näen myös, että avioon on
lupa astua heti kun laki sen salliin. En kuitenkaan itse menisi
sellaista tekemään, sillä avioliitto ei ole pelkästään
romanttinen osoitus suhteen vakavuudesta. Siihen liittyy esimerkiksi
monia taloudellisia tekijöitä, joiden vuoksi liitto vaatii
perinpohjaista harkintaa. Eivät varttuneemmatkaan toki aina ole
mitään viisasten kiviä asian suhteen, mutta nuorena aiempaa
kokemusta asian tiimoilta ei juuri ole. Nuori ei siis välttämättä
edes tiedä mihin on ryhtymässä. En toki siltikään sano,
etteivätkö juuri täysi-ikäisiksi tulleet saisi mennä naimisiin.
Jos päätös on harkittu ja kaikki liittoon liittyvät faktat
selvillä, niin miksi ei?
Todella harva juuri täysi-ikäistynyt
nuori kuitenkaan tahtoo saman tien naimisiin. Monia kiehtoo enemmän
seurustelu tai sinkkuus. Sinkkuudesta on viime vuosikymmenien aikana
tullut trendi, jonka voi huomata nopeasti
esimerkiksi naistenlehtiä selailemalla tai vaikkapa ihan vain
valtavirtamusiikkia kuuntelemalla. Villiä elämää ei myöskään enää nähdä pelkästään miesten juttuna,
vaan myös naisia on alettu jopa kannustaa vapaampaan
seksuaaliseen kanssakäymiseen.
Sinkkuus ei ole missään tapauksessa
huono vaihtoehto. Omalla kohdallani olen monesti tullut miettineeksi,
ettei minunkaan olisi ehkä pitänyt aloittaa ensimmäistä
parisuhdettani heti lukioon päästyäni, saati sitten alkaa
haaveilla ruusuisista kotileikeistä. En varsinasesti kadu mitään,
mutta teinitytölle parisuhde voi olla hyvinkin kuormittava asia,
etenkin jos homma menee hirveän vakavaksi. En näe ollenkaan huonona
asiana sitä, että nuorena keskitytään muihin asioihin ja
suhdemuotoja mietitään vasta vanhempana. Sinkkuudessakin on tosin
omat varjopuolensa. Jos ihminen on joskus aikeissa perustaa perheen
tai vaikka ruveta vakavaan seurustelusuhteeseen, niin jonkinlaisesta
kokemuksesta on lähes aina hyötyä. Toiset ovat sen verran
viisaita, että oppivat parisuhteen pelisäännöt töpeksimättäkin,
mutta monet tulevat tehneeksi näissä asioissa virheitä. Mielestäni
on parempi, että ne tapahtuvat nuorena, merkityksettömämmissä
teinisuhteissa kuin täysin oikealta tuntuvan ihmisen kanssa
vanhempana. Eikä välttämättä tarvitse olla kyse virheistäkään,
vaan hyötyä on jo yksinkertaisesti siitä, että tietää miten
parisuhde kutakuinkin toimii.
Sinkkuus ei kuitenkaan kaikkien
kohdalla ole ohimenevää, vaan joku voi haluta olla yksin ihan koko
elämänsäkin. Itseni kohdalle en tällaista elämäntyyliä voisi
kuvitellakaan, sillä tulisin varmasti hyvin yksinäiseksi. Jotkut
ovat kuitenkin mieluummin yksinään, joten suotakoon se heille.
Sinkunkin olisi silti mielestäni hyvä miettiä muutamia asioita.
Monet heistä kun haluavat varmasti tyydyttää tarpeitaan
jotenkin. Tällöin vaihtoehdoiksi jäävät yhden illan jutut ja
seksisuhteet.
Yhden illan jutuissa ei sinänsä ole
mitään pahaa. Jos ne tuntuvat hyvältä vaihtoehdolta, niin miksi
ei? Ehkäisyjutut kannattaa kuitenkin pitää kunnossa, eikä
pelkästään niillä pillereillä. Valitettavan usein kuulee
tapauksista, jotka ovat ajatelleet e-pillereiden riittävän ja
ovatkin sitten huomanneet kantavansa jotain sukupuolitautia. Osan
niistä voi toki hoitaa pois, mutta jotkut voivat jäädä
elinikäiseksi riesaksi. Itse en oikein lämpene yhden illan jutuille
siltikään. Minulle itselleni seksi on hyvin henkilökohtainen asia,
enkä halua sekoittaa siihen mitään yhden illan kännituttavuutta.
Sen paremmin kuin en halua kertoa itsestäni kaikkea tuntemattomalle,
niin en halua myöskään olla fyysisesti aivan alasti sellaisen
edessä. Eikä seksi oikeastaan ole minulle vain fyysistä
alastomuutta, vaan ilman rakkauttakin tuollaiseen kokemukseen
sitoutuu hyvin paljon erilaisia tunteita. Tunneulottuvuuden vuoksi
koen ikään kuin antavani toiselle ihmiselle jotain minusta, enkä
missään tapauksessa halua jaella paloja itsestäni jokaiselle
vastaantulijalle.
Lisäksi olen niin tautikammoinen,
etten varmasti senkään vuoksi lähtisi yhden illan juttuun tuosta
vain. Jotkut seksitaudithan voivat levitä myös kondomin kanssa, mikäli sattuu oikein huono tuuri käymään. Tauteja pelkäävälle,
mutta sitoutumista karttavalle seksisuhde onkin parempi vaihtoehto.
Tällöin ikävien yllätysten mahdollisuus voi olla huomattavasti
pienempi.
Vaikka näenkin sinkkuuden ihan
positiivisessa valossa, syötetään nuorille mielestäni aivan
turhan paljon ihanteita sinkkuelämästä. Tällä tarkoitan juuri
tätä ”villiä ja vapaata”-elämää. Ei siinä toki ole mitään
pahaa niin kauan, kun se tuntuu asianomaisesta hyvältä.
Valitettavasti media kuitenkin samalla myös painostaa ihmisiä.
Poikien annetaan ymmärtää, että he ovat sitä arvostettavampia
tyyppejä, mitä enemmän ovat kaataneet naisia. Myös nuorien
tyttöjen käsitys omasta arvostaan tuntuu liian usein perustuvan
sille, miten paljon toinen sukupuoli heihin kiinnittää huomiota.
Millä tämä huomio sitten saadaan? Seksilläpä tietenkin. Korostan
edelleen, että seksistä saa nauttia, eikä vilkkaassa seksielämässä
sinänsä ole mitään pahaa, mutta sen pitää lähteä henkilön
omasta tahdosta. Painostuksesta lähtenyt seksi kun harvoin johtaa
mihinkään hyvään. Monet hakevat irtosuhteistaan apua muun
muassa itsetunto-ongelmiinsa, mutta vaikutus voikin kääntyä täysin
päinvastaiseksi.
Seurustelu tai sinkkuus eivät
tietenkään ole ainoita vaihtoehtoja suhdestatustaan miettivälle.
Avoimen suhteen voisi sanoa sijoittuvan näiden kahden väliin.
Niitäkin on toki erilaisia. Toisissa annetaan silloin tällöin lupa
harrastaa seksiä muiden kanssa, toisissa taas saatetaan ikään kuin
elää monessa suhteessa. Vaikka avoimet suhteetkin ovat
lisääntyneet, katsotaan niitä yhä monesti hieman kieroon. Itse
en kuitenkaan näe noita suhteita millään tapaa pahoina. Oikeastaan
ne ovat loistava vaihtoehto sellaisille ihmisille, jotka kokevat
tarvitsevansa seksiä tai romantiikkaa parisuhteen ulkopuoleltakin.
Vaikka kukkahattutädit mitä väittäisivät, niin tällaisiakin
ihmisiä on. Enkä minä ainakaan näe heitä sen pahempina kuin
ketään muutakaan. Toisille ei perinteinen yksiavioisuus vain sovi.
Avoin suhde on tällöin huomattavasti parempi vaihtoehto kuin
salakavalasti tapahtuva pettäminen. Silloin kumpikin tietää missä
mennään ja lähtiessään juttuun mukaan hyväksyy sen. Ketään ei
satuteta. Toki tällaiseen suhteeseen ryhdyttäessä on
varmistettava, että kumpikin todella haluaa sitä, eikä toinen
lähde mukaan vain, koska pelkää muuten menettävänsä
kumppaninsa. Muutenkin on pyrittävä olemaan mahdollisimman hyvin
kartalla siitä mitä kumpikin haluaa ja millaiset pelisäännöt
suhteelle asetetaan. Väärinkäsitysten vaara on olemassa ja
sellaiset on hyvä oikaista ennen kuin mitään ikävää tapahtuu.
Olen itsekin toisinaan miettinyt, onko
romanttisten tunteiden rajoittaminen yhteen ihmiseen mielekästä.
Kuten jo aiemmin toin ilmi, voi avioliiton ja parisuhteenkin nähdä
jäänteinä historiasta, kun oma ja jälkeläisten hyvinvointi oli
turvattava sitoutumisella. Nyky-yhteiskunnassa tällainen ei enää
ole välttämätöntä, joten mitään pakottavaa tarvetta
sitoutumiselle ei enää ole. Onko tavallaan itsekästä lukita
toinen ihminen vain itseensä? Onko asetetuille rajoille kunnon
perusteita?
Omalla kohdallani päädyin siihen
ratkaisuun, että haluan kaikesta huolimatta perinteisen parisuhteen
rajoineen päivineen. Koen itselleni etenkin nykyisessä
elämäntilanteessani parhaaksi vakaan parisuhteen ilman
häiriötekijöitä. Avoin suhde vaatii osapuoliltaan ehdottoman
vakaan tunne-elämän, enkä voi sanoa että minulla sellaista olisi. Epävakaa mieleni kehittäisi tuollaisessa tilanteessa vaikka minkälaista stressitekijää ja olisin varmaan lopulta ihan räjähtämispisteessä. Toki tuollaisetkin asiat olisi osittain ajatustyöllä korjattavissa, mutta siihen menisi aikaa. Siinä
vaiheessa olisi varmasti suhde jo paskottu niin totaalisesti, ettei
siitä olisi enää juuri mitään jäljellä. Itsehän en muutenkaan
hyötyisi suhteen ulkopuolisten paneskelun mahdollisuudesta juuri
millään tapaa, sillä en yhden illan juttuja sinkkunakaan
harrastaisi. Täysin vapaassa suhteessa taas saattaisin mennä aivan
sekaisin, sillä romanttisten tunteiden kohdistaminen moneen ihmiseen
ei ole koskaan tehnyt minulle mitään hyvää. Toki voidaan väittää,
että tuossakin on kysymys vain opitusta tavasta hahmottaa rakkautta.
Minulle rakkaudessa on kuitenkin kyse siitä, että miltei kaikki
jaetaan. En halua edes näyttää itseni syvimpiä sopukoita
kaikille, saati sitten jakaa niitä. Yksi ihminen riittää siihen varsin hyvin. Siksi koen, että kahden ihmisen
välinen suhde on minulle paras mahdollinen.
Mikä on minulle hyvä, saattaa olla
toiselle äärimmäisen huono. Siksipä jokaisen on muodostettava oma
näkemyksensä itse. Etenkään näin henkilökohtaisissa asioissa ei
kukaan voi tulla sanomaan toiselle, mikä olisi paras vaihtoehto.
Esimerkiksi avoimeen suhteeseen haluaminen ei tee kenestäkään
huonompaa ihmistä ja on suorastaan naurettavaa mennä moralisoimaan
ketään sellaisesta. Jos toisen käsitys rakkaudesta ja sen
jakamisesta ei vastaa omaa, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että se
olisi automaattisesti huono. Ketään ei voi kahlita mihinkään
suhdemuotoon, eikä toista ihmistä voi omistaa. Pitää
myös kunnioittaa toisen ihmisen rajoja, eli jos joku ei vaikkapa
siihen avoimeen suhteeseen halua, niin siihen ei voi pakottaa. Silloin on vain punnittava onko tärkeämpää nimenomaan
tämän ihmisen kanssa oleminen vai haluamansa suhdemuodon
toteuttaminen. Kumpikaan vaihtoehto ei ole väärä, ellei sitä
sellaiseksi tunne. Ainut yleispätevä ohjenuora näiden asioiden
pähkäilemisessä pitäisikin olla pyrkimys siihen, että tekee itsensä mahdollisimman onnelliseksi satuttamatta muita.