Only Lovers Left Alive - rappioromantiikkaa ja parodiaa

Nyt on Only Lovers Left Alive katsottu enkä pettynyt! Menimme ystäväni Rosan kanssa jo hyvissä ajoin leffateatterille odottamaan, vaikka loppujen lopuksi se oli aika turhaa. Leffaa oli päätynyt katsomaan alle kaksikymmentä ihmistä. Se ei sinänsä ollut ihme, sillä pätkää ei oltu ainakaan täällä päin ihmeemmin mainostettu. Sinänsä tuo on ihan ymmärrettävää, sillä elokuva ei ehkä ole aivan sellainen, jollaista ihmiset saapuisivat sankkoina massoina katsomaan.

Lainasin eiliseen tekstiini pätkän Episodin arvostelusta, jossa kävi ilmi elokuvan juoni. Voisin silti muistuttaa ideasta pääpiirteittäin, ettei edellistä postausta lukemattomien tarvitse pomppia postauksien välillä. Elokuva keskittyy siis kahden vampyyrin, Adamin (Tom Hiddleston) ja Even (Tilda Swinton), väliseen rakkaussuhteeseen. Kummatkin päähenkilöt ovat hyvin vanhoja vampyyreitä ja eläneet vuosisadan toisensa jälkeen. Viime ajat he ovat asuneet erillään, Adam Detroitissa ja Eve Marokon Tangerissa. Eve on sopeutunut nykymaailmaan varsin hyvin, mutta Adam on masentunut sen menosta. Kumpikin vampyyri näkee ihmiset ikään kuin tylsämielisinä zombeina, mutta Adamilla tämä suhtautumistapa korostuu erityisesti. Muusikkona työskentelevä mies on eristäytynyt kotiinsa ja hänen ainoat ihmiskontaktinsa tuntuvat olevan lääkäri, jolta hän hakee verensä sekä Ian-niminen nuori rokkaripoika, joka toimittaa Adamille milloin mitäkin hänen tarvitsemaansa. Ian tuntuu välittäneen Adamille enimmäkseen soittimia, mutta eräänä iltana vampyyri esittää nuorukaiselle kohtalokkaan kuuloisen toiveen. Vampyyri pyytää Iania toimittamaan hänelle maailman kovimmasta puusta valmistetun luodin, jonka hankkimismotiivit verhoaa taideprojektin viittaan. Kuka tahansa kuitenkin jo tässä vaiheessa ymmärtää, että todellinen käyttötarkoitus on jokin aivan muu.

Adamia positiivisempi Eve tuntuu yhä jaksavan innostua aivan yksinkertaisimmistakin luontokappaleista. Hän on luonut itselleen elämän Tangerissa, jossa asustaa myöskin pariskunnalle tuttu ja Evelle hyvinkin rakas vanha vampyyrimies, Christopher Marlowe (John Hurt). Huolestuessaan Adamista Eve päättää kuitenkin jättää hetkeksi elämänsä Marokossa ja suuntaa Detroitiin. Asiat mutkistuvat entisestään, kun kulmille eksyy myös Even pikkusisko, villi ja jopa maanisen oloinen Ava (Mia Wasikowska).

Jos suosit tapahtumarikkaita ja selkeän juonellisia elokuvia, niin Only Lovers Left Alive ei välttämättä ole sinulle se oikea. Mitään selkeää tarinaa elokuvassa ei oikeastaan ole, mutta pääpaino tuntuukin olevan enemmän hahmoissa, heidän välisissä suhteissaan ja ylipäänsä sen kuvaamisessa, millaista olisi olla useita satoja vuosia elänyt vampyyri nykymaailmassa. Minä en elokuvaa katsoessani tylsistynyt, sillä pelkästään vampyyrien arjen seuraaminen oli mielenkiintoista. Paketista on saatu erityisen herkullinen aistikkailla tunnelmilla ja upealla visuaalisella annilla. Miljöö on suorastaan täydellinen rappioromanttiselle fiilikselle ja näyttelijät on maskeerattu tyyliin, joka on jotakin suttuisen ja aristokraattisen väliltä. Tapahtumapaikoista Tanger on erityisen hieno, sillä se tuo elokuvaan aivan oman lisänsä. Monissa vampyyrielokuvissa olemme tottuneet näkemään verenimijöitä lähinnä länsimaisessa kulttuurissa, oli vuosisata sitten mikä tahansa. Tangerin kohtauksissa pääsee näkemään vähän toisenlaistakin elämää.

Hahmot on mielestäni toteutettu loistavasti. Vastakohta Even ja Adamin persoonissa on nerokas, sillä näin pääsemme näkemään vampyyrien elämää hyvin erilaisista näkökulmista. Even pikkusiskon, Avan, hahmo taas on varsin virkistävä kaikessa barbaariudessaan. Hänen persoonansa tuo hyvin esille sitä, etteivät kaikki maailman vampyyrit ehkä olekaan yhtä sivistyneitä kun Eve ja Adam, vaan joukkoon mahtuu varmasti hyvin sekalaista sakkia. Minusta on ihailtavaa, että tekijät ovat kyenneet luomaan hyvin monipuolisen kuvan vampyyrien kulttuurista vain muutaman hahmon voimin. Pientä syvennystä he olisivat ehkä kuitenkin kaivanneet. Hahmot eivät jää varsinaisesti auki, mutta paljon jätetään tulkinnan varaan. Sanoisin, ettei se ole pelkästään hyvä eikä huono juttu. Se antaa katsojalle vapauden täydennellä aukkoja mielensä mukaan, mutta toisaalta aukot voivat jäädä myös häiritsemään. Henkilökohtaisesti olisin kaivannut pienen syvennyslisän, mutta joitakin asioita oli kyllä hyväkin jättää auki.

Hahmojen väliset suhteet olivat herkullista katsottavaa, mutta Even ja Adamin rakkaus jäi minusta hitusen valjuksi. Olisin kaivannut intensiivisempää vuorovaikutusta heidän välilleen. Pari oli kyllä kaunis, mutta tunteita olisi voitu ilmentää paremmin. Mistään pintaraapaisusta ei onneksi sentään ole kyse, mutta syvyyttä nähtiin aika harvassa paikkaa. Kun yritän muistella elokuvasta fyysisiä intohimoisia kohtauksia, tulee mieleeni vain parin ensimmäinen yhteinen kohtaus, jälleennäkeminen. Eleisiin ja ja yleisesti kemiaan oltaisiin voitu kiinnittää enemmän huomiota. Sillä tavoin elokuvan aistillisuus olisi korostunut entisestään. Myös henkinen ilmaisu oli laimeahkoa, tosin loppupuolella mentiin huomattavasti parempaan suuntaan Einstein-lainauksien ja muiden astuessa kuvioihin. Toki tuollainenkin olisi liioissa määrin menettänyt merkityksensä, mutta hienovarainen lisäys syvempää tunteiden ilmaisua ei olisi ollut pahitteeksi elokuvalle.

Even ja Adamin rakkauden lievä laimeus ei missään nimessä kuitenkaan pilaa elokuvaa. Pääpiirteittäin suhde on kaikesta huolimatta hyvin rakennettu ja lisäksi pätkässä on paljon muutakin kuin romanttinen ulottuvuus. Only Lovers Left Alive herättää ajatuksia ja tuo esille sellaisia katsontakantoja, joita jokaisen pitäisi omalla kohdallaan pohtia. Itse samaistuin todella vahvasti kumpaankin päähenkilöön, vaikka he ovatkin melkein kuin toistensa vastakohtia. Even suunta on kuitenkin se, minne haluaisin mieluummin matkata. Hän kykenee elämään hetkessä ja löytämään runsaasti hyviä asioita jopa rappiolla olevasta maailmasta. Tällaisia taitoja meidän jokaisen olisi hyvä oppia. Elokuva tuo myös hyvin esille sen, kuinka kuollutta ja apaattista ihmiskunta osittain on. Se pistää miettimään, mikä tekee ihmisistä ”zombeja” ja kuinka suurelta osin itse on sellainen.

Toisaalta leffassa ei kuitenkaan heittäydytä aivan haudanvakaviksi. Osittain elokuva on jopa suoranaisen koominen. Samalla kun ryvetään masennuksen synkissä syövereissä, heitetään koko touhu stereotyyppisyydessään naurunalaiseksi. Läppä lentää leffassa useammassakin kohtaa. Huumori on yhdistetty kokonaisuuteen taidolla, eikä se tunnu ollenkaan irralliselta tai muuta tunnelmaa liian kepeäksi. Only Lovers Left Aliven yksi suurimmista vahvuuksista ehkä onkin, että se yhdistelee useampaa leffagenreä taidokkaasti. Muoteista liikutaan, mutta kokonaisuus ei siltikään hajoa käsiin.

Tämän elokuvan tulen varmasti katsomaan vielä uudestaankin. Minulle pätkästä fiilis, etten ensimmäisellä katsontakerralla saanut nyhdettyä siitä irti kaikkea sitä, mitä se kenties saattaa sisältää. Jo ensimmäinen katsomiskertakin antoi silti hyvin paljon monella tasolla. Leffa tarjosi visuaalisesti upean elämyksen ja laittoi tunteet liikkelle. Lisäksi se pisti ajatukset raksuttamaan ja salli itseään lähestyttävän monesta näkökulmasta. Menet sitten katsomaan elokuvan goottiromanttisena kulttileffana tai hipstereitä parodisoivana pätkänä niin et tule pettymään!

Postaus häpeästä

Tämä teksti on kirjoitettu Ben Malisen ”Häpeän monet kasvot” - kirjan inspiroimana. Mukana on vähäsen tietoa kirjasta, mutta enimmäkseen omia ajatuksiani ja kokemuksiani. Aika sekalainen katsaus tästä nyt tuli, mutta toivottavasti saatte nyt edes jotain irti!

Mitä häpeä oikeastaan on? Joku voisi ajatella kokevansa häpeää esimerkiksi sattuessaan möläyttämään liudan rumia sanoja lasten kuullen, mutta Ben Malisen mukaan tässä on kyse ennemminkin nolostumisesta. Itse olen samoilla linjoilla. Häpeä on jotain kokonaisvaltaisempaa ja suurempaa. Omalla kohdalla se on valitettavasti tullut vähän osaksi itseä, vaikka aktiivisesti pyrinkin saamaan sitä ulos minäkuvastani.

Malisen ja useiden nettilähteiden mukaan häpeä on yleisempi ongelma kuin äkkiseltään tulisi ajatelleeksi. Monet siitä kärsivät eivät edes huomaa tunteen olemassaoloa, sillä se osaa naamioitua hyvin. Häpeä ei aina näyttäydy sellaisenaan, vaan voi purkautua esimerkiksi selittämättöminä raivokohtauksina, pelkoina ja jopa ruumiillisina oireina. Se on hyvin tavallista erilaisissa mielen sairauksissa kuten masennuksessa, yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ja epävakaassa persoonallisuushäiriössä. Monesti tällainen pysyvämpi ja vaikeampi häpeä juontaa juurensa lapsuusaikaan. Monelle tulee varmasti ensimmäisenä mieleen vanhempiensa kaltoin kohtelema ja laiminlyömä lapsiraukka, mutta asia ei ole aivan niin yksiselitteinen. Häpeä siirtyy helposti ja huomaamatta sukupolvelta toiselle. Esimerkkinä voisi käyttää vaikkapa tilannetta, jossa tyypillinen suomalainen ”mies ei itke” - perinne aiheuttaa perheen miespuolisille henkilöille häpeää tunteistaan. Vanhempi saattaa opettaa arvomaailman pojalleen huomaamattaankin ja sanattomasti. Lapsi voi vain vanhemman käyttäytymistä seuraamalla omaksua tältä toimintatapoja.

Päätin kirjata ylös omia häpeäntunteitani luettuani Malisen kirjan. Tein käsitekartan, johon ryhmittelin kokemani suuremmat häpeäntunteet ikäkausien ja tärkeimpien ihmissuhteiden mukaan. Kun sain käsitekarttani valmiiksi, oli paperi täynnä tekstiä. Osa tunteista on jäänyt matkan varrelle tai ainakin muuttanut muotoaan, mutta joukosta löytyi myös aivan liikaa niitä, jotka alkoivat lapsuudesta ja ovat olemassa edelleenkin. Valitettavasti noita on tullut myös lisää. Niiden suuren määrän vuoksi ei ole mitään järkeä alkaa kertoa jokaisesta erikseen, eivätkä ne oikeastaan ole hirveän olennaisia tämän tekstin kannalta. Tulkoot esille esimerkkien kautta se, minkä tarvitsee tulla.

Minun häpeäni tuntuu näyttäytyvän sekä naamioituna että omilla kasvoillaan. Tulee se sitten missä muodossa vain, on se aina tuskaisaa. Tietoinen häpeä lamauttaa. Tuntuu kuin minua samaan aikaan lyötäisi naamaan, uppoaisin jääkylmään veteen ja sydämeni pysähtyisi. Jokin rinnassa tuntuu niin raskaalta, että haluaisi kyykistyä kerälle. Kynnet pureutuvat ihoon ja kasvot painuvat maata kohden. Mielessä takoo ajatus ”Minä olen huono. Minä olen kelvoton ja ällöttävä”. Näin paikalle saadaan itseinho. Useimmiten mukaan liittyvät myös tuska, pelko, ahdistus ja masennus. Siinä meillä onkin sitten kiva köntti kasassa. Silloin tekisi lähinnä mieli vain maata paikallaan, mutta sekin tuntuu mahdottomalta päässä vilisevien ajatusten vuoksi. Ajatusten virtaa ei tunnu voivan pysäyttää millään. Pääni on yllättäen tulvillaan tilanteita, joissa olen nolannut itseni tai tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Niitä tuntuu olevan aivan liikaa. Jos ajatusvyöryn pysäyttämiseen pystyykin, niin tunteet eivät katoa mihinkään. Ne jatkavat vellomistaan sisälläni, vaikka ajatuksiin olisikin jo tullut tolkku. Järkeily ja armollisuuden osoittaminen itselleen tuntuvat olevan yhtä tyhjän kanssa. Tunteet juhlivat niin kauan kuin huvittaa. Minun kohdallani useimmiten pilkkuun asti.

Naamioitunut häpeä on myös hirvittävä kokea. En voi aivan tarkkaan sanoa, mitkä kaikki tunteeni ovat naamioita sille, mutta vahvoja epäilyksiä minulla kyllä on. Esimerkiksi kummallisien raivokohtauksien uskon syntyvän ainakin osittain häpeäntunteista. Minulla oli jo ennen Ben Malisen kirjan lukemista pieni aavistus asiasta, mutta nyt sen luettuani se uskomus on kasvanut kasvamistaan. Viha on nimittäin hyvinkin yleinen häpeän purkautumismuoto. Se on siitä huono tunne, että se osaa olla todella raskas ja tuhoava. Omalla kohdallani tunnen sen järkyttävänä paineena ja purkautuessa polttavana. Joudun tekemään todella paljon töitä, etten sano ihmisille aivan kamalia asioita noiden tunteiden alaisena. Mikään ei tuollaisina hetkinä tunnu hyvältä ja jokainen ihminen tuntuu halveksittavalta ja pahalta. Tavarat lentelevät pitkin lattioita ja pahimmillaan olo saattaa purkautua omaa reittä nirhaamalla. Yleensä saan myös itkukohtauksia, jotka hävettävät minua entisestään siinä mielentilassa. Ulospäin saatankin vaikuttaa vain ahdistuneelta, mutta viha on se mikä minussa jyllää. Tuntuu kovin pelottavalta ajatella, että tiedostamattani saatan peittää häpeääni vihalla, jota vielä ulospäin osoitan ahdistuksen tapaan. Kuinka monen kiertotien kautta tunteet voivat mennä?

Häpeän vuoksi myös asetan itselleni hyvin korkeita tavoitteita. Minun on pitänyt todella tapella itseni kanssa miettiessäni, mitkä unelmistani ovat todella minun tai mitä edes oikeastaan olen. Ihanneminäni hymyilee minulle alentuvasti ja aina päästessäni lähemmäs loittonee jälleen. Toisista ihmisistä en sitten osaakaan sanoa mitään. Parisuhteessa tunnen olevani kelvoton, jos en ole täydellisen tyttöystävän perikuva – jota en useimmiten ole. Vanhempia on toisinaan vaikea katsoa silmiin, sillä en koskaan onnistunut mukautumaan ihannetyttären muottiin. Sama toistuu kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Kaikki tai ei mitään. Enkä osaa suhtautua noihin kaikkiin ihmisiin. En tiedä pitäisikö minun olla heille vihainen siitä etten kelpaa vai itselleni? Vaikka oikeastaan olen keksinyt koko kelpaamattomuuden omasta päästäni, eivätkä läheskään kaikki läheiseni ole sitä minulle koskaan mitenkään ilmaisseet. Mutta enhän minä voi sitä kysyä. Se olisi jo puoliksi oman kelvottomuuden myöntämistä, eikä sellaista voi myöntää, eihän? Mitä jos he vasta kysyessäni tajuvatkin miten kelvoton todellisuudessa olen?

Tavalliset tuskantunteet ovat helpompia kestää kuin häpeänsekaiset. Häpeä tekee kaikesta likaista. On ikään kuin jo sen tunteminen tekisi arvottomaksi. Jos tunnen häpeää, on minussa oltava vikaa. Häpeä on lisäksi heikkoutta, joka on jo itsessään huonon ihmisen merkki.

En aina ajattele niin kuin juuri kirjoitin. Joskus aiemmin tuntemukseni ja niihin sitoutuneet vääristyneet ajatukseni kyllä osasivat sumentaa järkeni aivan täysin. Nykyään onnistun monesti tunnistamaan ne ja oikomaan niitä – en tosin aina. Pahimmat tuskaisuuskohtaukset tuovat aina mukanaan häpeäntunteet ja vääristyneen ajatusmaailman. On kuin muuttuisin joksikin toiseksi ihmiseksi. Järkevästä ajatusmaailmastani tuleekin yllättäen kovin jähmeä, enkä tunne enää olevani ollenkaan itseni. Ympäristö tuntuu vieraalta ja oma kehokin jossain määrin. Tuntuu kuin olisi pirstaloitunut pieniksi mytyiksi ympäri huonetta. Useimmiten tämä kohtauksentapainen sitten loppuu turtuneeseen väsymykseen ja ajatukset alkavat sen myötä muuttua pikkuhiljaa realistisemmiksi.

Ben Malinen ei tarjonnut hirveästi konkreettisia neuvoja häpeästä pääsemiseksi. En kuitenkaan syytä häntä siitä, sillä aihe on todella vaikea ja ihmiset erilaisia. Siinä hän tosin on harvinaisen oikeassa, että häpeäntunteet pitäisi pyrkiä tunnistamaan. Mainitsin jo aiemmin aavistelleeni tuntevani häpeää jo jonkin aikaa sitten, mutta vasta lähiaikoina olen ymmärtänyt, miten laajalle se on päässyt leviämään. Tunteesta kannattaa myös puhua ääneen tai kirjoittaa, jos ei sitä ääneen kykene tunnustamaan. Itse olin kauan asiaa salanneena onnistunut ottamaan niskoilleni aikamosen taakan. Puhuessa olo on helpottanut jonkin verran. Osittain ehkä senkin vuoksi, että olen nyt omin silmin nähnyt, etteivät ihmiset tuomitse minua arvottomaksi siksi, että tunnen tällaisia tunteita.

Minulle häpeäntunteet paljastuivat ehkä hieman liiankin nopeasti. Tällaisten fiiliksien yhtäkkinen näyttäytyminen sai tuntemaan olon hyvin turvattomaksi ja avuttomaksi. Avattavien solmujen määrä tuntui olevan aivan liian suuri yhdelle ihmiselle. Siksipä yhdyn Malisen mielipiteeseen siitä, että hiljaa hyvää tulee: parasta on, jos kaikki patoutunut tunnejäte ei romahda päälle kerralla.

Omalla kohdallani seuraava askel on sen punnitseminen, kuinka paljon häpeää kannattaa käsitellä ja miten paljon pyrkiä unohtamaan. Asioiden torjuminen taka-alalle ei ole hyväksi, mutta ei myöskään liika jauhaminen. Kumpikin saattaa jopa kasvattaa häpeää. Kultaisen keskitien löytäminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Ei se kai auta kuin testailla ja kuulostella tunteitaan. Oikeastaan minusta tuntuu, että olen jo saattanutkin saadakin niitä vähän hallintaan. Olot tulevat huomattavasti rajumpina ja lamaannuttavampina kuin ennen mutta kohtauksittain. Ennen ne tuntuivat olevan läsnä päivittäin, monessa eri tilanteessa. Veikkaan, että tuo rajuus johtuu yksinomaan tunteiden tiedostamisesta. Nyt ne pääsevät viimeinkin ulos ja totta kai se sattuu, kun ulos purkautuu paljon jätettä. Kohtausmaisuus taas tuntuu syntyvän siitä, kun ensin tietoisuuteen nousee joku pieni häpeänaihe, joka alkaa sitten kasvaa suhteettoman isoksi muiden muistojen myötä. Häpeä ei nouse pintaan enää yhtä helposti kuin ennen, mutta noustessaan saapuukin sitten oikein kavereiden kanssa.

Parasta mitä tässä tilanteessa voin tehdä on varmaankin ajan antaminen itselle. Näitä asioita ei ratkota muutamassa viikossa, kuukaudessa tai välttämättä vuodessakaan. Välillä tunteet ovat käyneet niin sietämättömiksi, ettei niiden kanssa usko selviävän enää hetkeäkään, mutta jotenkin kummasti sitä kuitenkin aina nousee jaloilleen. Ehkä minä siis kykenen sinnittelemään siihen asti, kun joku päivä näistä tunteista vapaudun.

Tulipas tästä tunnepitoinen teksti. Mitään hirveitä määrää yleispätevää infoa tässä ei nyt tullut esille, mutta tunteiden kohdalla se on yleensäkin ongelmallista. Omien kokemuksien kautta käsittely oli ehdottomasti luonnollisin ja tavallaan helpoinkin tie kirjoittaa tämä teksti. Eihän sitä tiedä, jos joku vaikka saisi ajatuksieni kautta jonkun uuden näkökulman omaan tilanteeseensa!

Jälleen asupostausta ja vähän muutakin

Koska olette toivoneet sivupalkin kyselyssä asupostauksia, niin tässä olisi jälleen yksi. Asu on jossain määrin samantyyppinen kuin edellinen, mutta siinä missä aikaisempi oli klassinen, on tämä enemmän hipihtävä. Käväistiin Jessen kanssa kuvaamassa läheisellä tuomiokirkolla, ettei tausta kuvissa olisi aina samanlainen. Yritin napsia kuvia itse kirkostakin, mutta ne eivät onnistuneet erityisen hyvin. Niinpä siis päätin överimuokata ne. Rajaukset ovat edelleenkin miten sattuu, mutta ehkä saatte jonkinlaisen kuvan Mikkelin supergoottilaisesta tötsäkkeestä.

 Huomatkaa kaunis "Visit Mikkeli" - kyltti oikealla. Suunnatkaa siis ihmeessä Mikkeliin, täällä on aina näin ihanan melankolisen synkkää!

Sitten muihin asioihin! Minä nimittäin uskaltauduin ostamaan kuivattuja hedelmiä. Olen yleensä ollut niitä ihmisiä, jotka karttavat pähkinä- ja hedelmäsekoituksia kuin ruttoa, mutta muutin täysin mieleni niiden suhteen. Tämä kaikki alkoi siitä, kun ystäväni Hannabella tarjosi minulle cashew-pähkinöitä Helsingissä ja ne eivät olleetkaan niin tylsän makuisia kuin muistin. Mikkelissä suuntasinkin Punnitse & Säästä - kauppaan ja ostin ensin noita nimenomaisia pähkinöitä eri tavoin maustettuina ja rakastuin niihin. Eräänä päivänä sitten kiireessä ostin S-Marketin hyllyltä pähkinäsekoituksen, jossa oli myös hedelmiä. En edelleenkään pitänyt niistä kaikista, mutta tykästyin joihinkin. Päätin siis muutamia päiviä sitten suunnata takaisin Punnitse & Säästä - shoppiin ja valitsin pussiin herkullisimman näköisiä hedelmiä. Löysin suosikkini nopeasti ja selvisin lisäksi todella halvalla.

Jos siis kuivatut hedelmät ovat inhokkejasi ja olet tehnyt tämän päätelmän maisteltuasi kaupan valmispussien sisältöjä, niin suosittelen yrittämään vielä uudestaan jossain sellaisessa putiikissa, jossa voit itse valita hedelmänsä. Minä ainakin tykkään!

Tarjoilen teille todennäköisesti asupostausta vielä huomennakin, sillä olen kaverini Outin kanssa sopinut, että ottaisimme kuvia. Huomisen postauksen jälkeen jäänkin viikon tauolle, sillä pidän koneettoman viikon. Sitten saattekin toivon mukaan oikein muhkean postauksen!

Loppuun voisin hehkuttaa aivan loistavaa, äskettäin löytämääni bändiä! Kyseinen kokoonpano on darkwave-yhtyä Weltenbrand, joka tekee omalla tavallaan hyvin mahtipontista musiikkia. Magia ja mystiikka ovat keskeisesti läsnä biiseissä, että jos sellainen setti yhtään uppoaa niin suosittelen kuuntelemaan, muun muassa englanninkielisen "The End Of The Wizard" - albumin lyriikat tarjoavat mielenkiintoisia pieniä tarinoita kauhulisällä. Aivan uskomaton bändi!