Pelko kuolemasta on vanha tuttavani lapsuudesta. Näin ensimmäiset mieleen jääneet kuolemaunet noin 4-5-vuotiaana ja muistan niiden häirinneen huomattavasti jokapäiväistä elämääni. Unissani yleensä minä tai joku läheisistäni oli sairastunut parantumattomaan tautiin ja viimeiset elinviikot olivat käsillä. Painajaiset olivat varsin yleisiä ja muistan yhä niitä joitakin varsin kirkkaasti.
Unet eivät kuitenkaan olleet ainoa elämäni osa-alue, jossa kuolemanpelkoni näkyi, vaikka ne varmastikin pitivät pelkoa yllä tehokkaasti. Tarhaiässä tunsin itseni ahdistuneeksi esimerkiksi nukkumaan käydessä, sillä pelkäsin jonkun tappavan minut nukkuessani. Vaikka jo lapsena tiesin, että pelkoni oli hyvin epärealistinen, niin en siltikään pystynyt päästämään siitä irti. Se kalvasi minua varsin pitkään, kunnes jossain kohtaa vain katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Vuosien varrella minulla on ollut monia pelkoja, joista usea on ollut jossain määrin kytköksissä kuolemanpelkoon. Puhtaassa muodossaan törmäsin siihen uudellen kuitenkin vasta kahdeksannella luokalla. Tuolloin olin joutunut auton töytäisemäksi suojatiellä. Mitään suurempaa fyysistä vammaa minulle ei tullut, vähän haavoja vain ja jonkin aikaa kipeä jalka. Henkinen puoleni sen sijaan ajautui tapahtumasta aika pahaan kriisiin.
Muistan, että lentäessäni pyörän satulasta aika ikään kuin pysähtyi. Ilmalentoni ei kestänyt varmaan kuin pari sekuntia, mutta jo siinä ajassa kerkesin ajatella paljon asioita. Kolari ei ollut paha, mutta silloin minun oli hankala arvioida tilannetta realistisesti. Ajattelin, että saatan kuolla, mutten varsinaisesti pelännyt sitä. Pyrin vain suojaamaan itseäni tömähdykseltä asfalttiin ja toivoin, ettei kaikki olisi ohi. Pelko tuli kyläilemään vasta jälkeenpäin.
Sairaalasta päästyäni en oikein suostunut uskomaan, ettei minussa ollut mitään vakavampaa vialla. Jostakin oli iskostunut päähäni ajatus, että minun kuului kuolla tuona hetkenä. Olin vain jotenkin onnistunut huijaamaan kuolemaa. Kuvittelin, että yöllä nukkuessani kuolisin johonkin huomaamatta jääneeseen vammaan tai lähitulevaisuudessa johonkin muuhun. Ajatus oli varsin järjetön, mutten siltikään suostunut uskomaan selvinneeni. Muutaman viikon sisällä sitten sattui pari muutakin haaveria, jotka vahvistivat tätä uskoani entisestään. Nukuin huonosti, näin painajaisia ja esimerkiksi teiden ylittämisestä tuli minulle todella vaikeaa. Aloin myös pelätä junia ja rekkoja, sillä olin noina aikoina monia tuttavieni tuttavia oli jäänyt niiden alle.
Ajan myötä tämäkin pelkojakso kuitenkin haihtui, eikä kuoleman ajatteleminen kuulunut enää jokapäiväiseen elämääni. Liikenne ei pelottanut enää niin paljoa, vaan uskalsin kävellä kaupungilla ilman ajatusta yliajetuksi tulemisesta. Junat ja rekat minua tosin kammottavat edelleen, enkä ole uskaltanut ajokorttiakaan ajaa vielä. Ei minulla kyllä toisaalta ole sille pahemmin tarvettakaan.
Helpompi jakso ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Peruskoulun lopussa ja lukion alussa minusta tuli kauhuleffojen suurkuluttaja. Niissä tapahtuvat raakuudet eivät herättäneet minussa mitään suurempia tunteita, enkä ajatellut siis olevani erityisen herkkä väkivallalle. Yhä enemmän leffoja katsoessa jännitys pieneni pienemistään ja kaipasin jotain uutta. Jotakin sellaista, joka toisi samanlaisen fiiliksen, kun ensimmäisiä kauhuleffoja katsoessa. Tämän johdosta tein kriittisen virheen. Ystäväni oli nimittäin löytänyt netistä gore-kuvia, joita päädyin sitten katsomaan kaverini kauhisteluiden myötä.
Siinä meni minun rajani. Kuvat murjoutuneista ruumiista taisivat olla psyykkeelleni hieman liikaa. En jostain syystä ennen noiden kuvien näkemistä ollut ymmärtänyt, miten rumaa ja kunniatonta kuoleminen voi oikeasti olla. Toki olin katsonut hyvinkin brutaaleja kauhuelokuvia, mutta eivät leffojen raakuudet olleet mitään verrattuna vastaaviin todellisiin. Näissä kuvissa oli oikeita ruumiita, jotka olivat esimerkiksi lojuneet pari viikkoa kylpyammeessa eritteiden seassa, silppuna lihamyllyssä tai aivot ammuttuna seinään. Tajusin kuvia selatessani, että niin voi käydä kelle tahansa. Itsekin saattaisin minä päivänä tahansa joutua johonkin kauheaan onnettomuuteen, jolloin joutuisin mahdollisesti läpikäymään hirveitä tuskia ja minusta voisi jäädä jäljelle vain kasa kuvottavaa lihaverimössöa. Pahinta oli ehkä nähdä, että joskus näissä gore-videoissa ihmiset saattoivat naureskella ruumille tai jopa vasta kuolemassa olevalle henkilölle. Sellaista tuntui hirveältä kuvitella omalle kohdalleen.
Aloin panikoida erilaisia onnettomuuksia ja pian myös sairauksia. Kroppani alkoi lukion lopulla oireilla huonojen elämäntapojen ja henkisen tilan vuoksi, joka tietenkin villitsi kuvitelmia. Jokainen kummallinen tuntemus oli merkki syövästä tai muusta vakavasta sairaudesta. Kuolemanpelosta tuli taas päivittäinen seuralaseni. Pahimpina masennuskausina itse kuolema ei pelottanut, vaan sitä ainakin luuli jopa toivovansa, mutta kuolemisen hetken mahdollinen kauheus ahdisti silti.
Lukion nelosella alkoivat nämä kuolematoiveet väistyä, jolloin pelot nousivat entistä vahvemmin pintaan. Samalla alkoi ahdistaa myös se, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen. Aihetta oli tullut pohdittua aiemminkin sen kiinnostavuuden vuoksi, mutta voimakasta ahdistusta en ollut kokenut asian tiimoilta kuin pikkulapsena. Silloin pelkojen kuittaamiseksi riitti kuitenkin muutama rauhoittava sana taivaasta mummon suusta ja isän selitykset hajottajabakteereista. (Olin oikein päättänyt paikankin, mihin haluan bakteerien minut hajottavan!) Lukion loppupuolella teema alkoi kuitenkin pyöriä mielessä ahdistukseen asti. Minua kammotti suunnattomasti ajatus siitä, ettei kuoleman jälkeen ehkä olisi enää mitään. Tiedottomuuden tila kun on yksinkertaisesti mahdoton kuvitella, jonka vuoksi se oli helvetin pelottava. Emmehän me toki nukkuessammekaan tiedosta ympäröivää maailmaa, mutta kuolema on lopullinen ja siten täysin eri asia. On vaikea kuvitella tilaa, jossa sinua ei vaan yksinkertaisesti enää ole. Vielä vaikeampaa siitä tekee se, että pitäisi yrittää hahmottaa myös sen lopullisuus.
Taivaaseen ja helvettiin uskomisesta olin luopunut jo aikoja sitten, mutta halusin uskoa edes jonkinlaiseen elämään kuoleman jälkeen. En oikeastaan edes suostunut ajattelemaan sitä mahdollisuutta, ettei minkäänlaista tuonpuoleista olisi. Epäilyksien tukahduttaminen ei kuitenkaan ollut järin viisasta, sillä eiväthän ne tunteet minnekään kadonneet. Ne häiritsivät yhä jokapäiväistä elämääni sairausepäilyen, ahdistuksien ja onnettomuuksien pelon muodossa. Rauhoitin useimmiten itsäni ajatuksilla siitä, ettei kuoleman suhteen voi sanoa mitään varmaa. On toki totta, että monet tiedemiehet ovat päätyneet ajatukseen, että elämämme on ainutkertainen. En kuitenkaan oikein usko ihmisen olevan vielä niin älykäs ja menetelmiemme niin kehittyneitä, että voisimme sanoa asiasta mitään varmaa. Kaikki meidän ulkomaailmasta muodostamamme havaintomme ovat aisteistamme riippuvaisia ja aistimme taas erehtyväisiä. Havaintomme voivat olla vääristyneitä, emmekä välttämättä havaitse kaikkea olemassa olevaa ollenkaan. Eihän esimerkiksi muurahaisellakaan ole kykyä havaita monia asioita, jotka ovat ihmisen elämässä arkipäivää. Ihan yhtä lailla ihminen voi olla kykenemätön aistimaan jotain korkeampaa.
Epätietoisuus raastoi minua ja yritin löytää kaikkien mahdollisten kuolemauskomusten joukosta itselleni sopivia. Joskus pienenä olin takertunut kristinuskoon, mutta kuten jo aiemmin on käynyt ilmi, en oikein kokenut sitä omaksi jutukseni. Enemmän minua puhutteli esimerkiksi jälleensyntyminen. Se tuntui ehkäpä loogisimmalta kaikista läpikäymistäni vaihtoehdoista, eikä ajatuksena kovin oudolta tai vieraalta. Sainkin uskonnosta lohtua jonkin verran. En kuitenkaan ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka osaisi uskoa aivan täysillä, ihan ilman epäilyksiä. Siksipä kuolemanpelko kummitteli mielessäni yhä varsin usein.
Vain kuukausi tai pari sitten olin pelokkaampi kuin koskaan. Edes uskomukseni eivät auttaneet asiaa, vaan mietin jatkuvasti loputtoman tyhjyyden mahdollisuutta. Samoin minua ahdisti ajatella sitä, että koko maapallon elämä voisi olla vain yhden onnekkaan sattuman tulos. Millään ei olisi tällöin mitään väliä suuremmassa mittakaavassa, eikä minulla minkäänlaista kohtaloa. Olisin vain pelkkä lihamöykky sähköimpulsseilla. Mitätön osa rattaistoa, joka pyörii vailla merkitystä.
Asiat muuttuivat jonkin verran, kun näin yhden elämäni hirveimmistä painajaisista. Siinä olin keskellä ahdistavaa mustuutta, jossa kuitenkin pyöri ruosteisia hammasrattaita ja lisäksi välkkyi irvokkaan kirkkaita neonvaloja. Ympäristö sinänsä ei ollut hirvittävän pelottava, vaan tummuudesta kuuluva ääni. Puhuja ei missään vaiheessa näyttäytynyt minulle, mutta tunsin sen olevan jonkinlainen korkeampi olento, epäilemättä paha sellainen. Tuo olento halveksi ihmistä, jonka kehosta se puhui heikkona ja kuvottavana, sekä nauroi sille miten lyhyt ja merkityksetön elämämme on. En jostakin syystä pystynyt sanomaan uneni olennolle vastaan, vaan jouduin kuuntelemaan, miten se repi iloa siitä, miten olen vain pieni ja katoava osa niin luonnon kiertokulkua kuin ihmisen luomaa järjestelmääkin. Nuo asiat eivät periaatteessa olleet minulle uusia, mutta unessa ne
tunsi todella syvästi. Suunnaton epätoivo valtasi minut, löi maahan ja sai jopa toivomaan kuolemaa. Pääsyä pois julmasta kirtokulusta.
Unen jälkeen olin muutaman päivän kauhusta kankea, mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat järjestyä päässäni. Tuon puolen näkeminen maailmastamme sai minut pohtimaan, että onko kuolema lopulta niin kamala asia sittenkään? Vaikka kaikki päättyisikin sen jälkeen. Eikö ikuinen lepo sentään olisi parempi kuin loputon koneiston orjana eläminen? Ikuisen elämän kauheat varjopuolet iskivät vasten kasvojani. En puhu tässä nyt mahdollisesta tuonpuoleisesta, vaan miten kauhistuttava olisi ajatus siitä, että pitäisi elää ikuisuus tämän maailman lakien mukaisesti, pienenä hammasrattaana. Huomasin yllättäen, ettei kuolema enää tuntunutkaan minusta niin hirvittävältä asialta. Tarkoitti se sitten jälleensyntymistä, henkimaailmaan siirtymistä tai ikuista unta.
En tarkoita kuitenkaan, että elämä olisi pelkästään synkkää ja kamalaa. Tässä maailmassa on hyvin paljon kaunista, opettavaista ja muilla tavoin tärkeää koettavaa, mutta tässäkin todellisuudessa on varjopuolensa. Näiden ajatuksien myötä huomasin mieleni hieman rauhoittuvan. Kuolemanpelkoni ei ole väistynyt, mutta se on lievittynyt. Karmeat kuolintavat pelottavat edelleen, mutta kuolemanjälkeinen ei tunnu enää niin ahdistavalta. Suhtautumiseni asiaan on nykyään luokkaa "Sittenhän se nähdään", vaikka olenkin jossain määrin taipuvainen uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään.
Luin eräänä päivänä kuolemanpelosta netistä enemmänkin. Joku jollain keskustelupalstalla nosti hyvän pointin esille siitä, minkälaisista asioista kuolemanpelko voi kieliä. Tunsin itseni vähän tyhmäksi, kun en ollut tullut ajatelleeksi koko asiaa. Tämä henkilö nimittäin puhui viestissään siitä, miten kuolemanpelko on monesti merkki siitä, että elämässä ei ole kaikki hyvin. Että joku asia kaipaa muutosta.
Olin käsitellyt pelkoani ensisijaisena tunteena, vaikka se taisikin itse asiassa olla toissijainen. Olen nimittäin ollut varsin tyytymätön moneen asiaan elämässäni jo jonkin aikaa. En ole ihan pohjattoman onneton, mutten voisi kutsua itseäni varsinaisesti onnelliseksikaan. Tällä hetkellä elämä vähän jumittaa paikallaan, kun istun työttömänä kotona ja jokainen päivä on paljolti edellisen kaltainen. Mikkeli alkaa pikkuhiljaa maistua puulta, opiskelupaikan puuttuminen saa tuntemaan itsensä paikoilleen jymähtäneeksi ja mieltä kalvaa epäilys siitä, pystynkö koskaan saavuttamaan haaveitani. Myös talven kylmyys ja synkkyys painaa aika paljon. Tuntuu, etten pysty tällä hetkellä täydellisesti toteuttamaan itseäni, enkä elämään niin täysillä kuin haluaisin. Kuolemanpelko on siis oikeastaan varsin ymmärrettävä reaktio tilanteeseeni. Jos kuolisin nyt, en kuolisi onnellisena. Kaikki unelmani ovat vielä saavuttamatta ja minua ahdistaa, etten ole vieläkään päässyt elämään sitä elämää, jota haluaisin. Tuntuu, että vuodet vierivät ohi kauhean nopeasti ja pelottaa, että mitä jos jämähdänkin tähän.
Ratkaisuksi minun on kai vain odotettava, että pääsen muuttamaan ja pyrittävä sillä aikaa luomaan mahdollisimman hyvä pohja unelmieni toteuttamiselle. Järkipohdinta auttaa jonkin verran ahdistuksiin ja uskon kyllä selviäväni siihen asti, että pääsen kunnolla rakentamaan uutta elämääni. Ehkä olisi nyt viisasta keskittyä myös vanhan elämäni hyviin puoliin ja yrittää nauttia niistä. Tällä hetkellä se tuntuu vaikealta, mutta onhan sillekin syynsä, että haluan viettää vielä ensi kesän Mikkelissä. En minä turhan takia tänne jäisi. Seuraava askeleeni olisikin siis opetella elämään päivä kerrallaan, nauttimaan hetkestä. Minun kaltaiselleni kärsimättömälle ihmiselle se on suuri haaste, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen. Ehkäpä vähitellen pelotkin sitten alkavat väistyä, kun elämä muuttuu mielekkäämmäksi.
Onko teillä kokemuksia kuolemanpelosta? Miten olette selvinneet tunteidenne kanssa?
