Sanoisin, että nuo kolme tunnetilaa
ovat satuttaneet minua ehkä eniten koko elämäni aikana. Niin
sisältä päin tulleena kuin ulkoakin. Kaikki niistä ovat aivan
luonnollisia tunteita ihmiselle, mutta pitkäkestoisina ne syövät
ketä tahansa. Ehkäpä pahin asia niissä on se, että monesti yksi
noista synnyttää kahta muuta päästessään muhimaan. Tunteilla on
tapana tarttua ja vetää puoleensa samankaltaisia fiiliksiä. Ennen
kuin huomaakaan, voi möykky olla kasvanut aivan suhteettomaksi.
Valitettavasti kyseessä ei tuolloin ole enää vain oma ongelma,
vaan usein oma paha olo purkautuu myös muihin.
Katkeruuden näen tuntona siitä,
että henkilöä on kohdeltu kaltoin, eikä hän kykene antamaan
anteeksi tai unohtamaan. On ymmärrettävää tuntea pahaa oloa
väärinteosta, mutta kaikella on rajansa. Tunteet on järkevintä
käsitellä ja siirtyä negatiivisista ajatuksista puhtaana
eteenpäin. Tämä ei tarkoita, että väärinteko pitäisi kokonaan
pyyhkiä mielestä. Sen voi kyllä säilyttää muistoissa ja on toki
järkevääkin miettiä, voisiko siitä oppia jotakin. On kuitenkin
eri asia muistaa tapahtuma tai teko kuin olla edelleen tiukasti
kiinni siinä. Irti päästäminen saattaa kuulostaa
yksinkertaiselta, mutta monesti se ei sitä ole. Kuvitellaan vaikka,
että Maija-niminen nainen on pettänyt Pertti-miestään toisen
miehen, Jussin, kanssa. Pertti uhoaa ystävälleen Karille
lähikapakassa muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen miten surkea
vaimo Maija kokonaisuudessaan oli ja miten hänen on parempi ilman
tätä. Mitä enemmän Pertti tätä tekee, sitä todennäköisempää
on, että hän ei todellisuudessa ole käsitellyt asiaa, vaan hän
suojelee itseään todellisilta tunteiltaan. Jos Perttiä ei
kiinnosta, niin miksi hän sitten jatkuvasti jauhaa asiasta? Miksi
hänestä on niin vaikea nähdä Maijaa ja Jussia yhdessä, jos asia
ei enää merkitse hänelle mitään?
Tällaisia minän puolustuskeinoja
kutsutaan defensseiksi. Defenssit ovat ihmisille hyväksikin
pitäessään psyyketta koossa vaikeissa tilanteissa, mutta niistä
voi olla myös haittaa. Jos Pertti painaa tunteesta alas vielä
pitkän ajan päästäkin, ovat ne saattaneet kasvaa kokoa piilossa
ja levitä muihinkin muillekin elämän alueille. Katkeruus syö
Pertiltä voimavaroja ja alkaa näkyä muuallakin elämässä. Pertti
on väsyneempi, hänen yleinen mielialansa on huonompi ja yleisolemus
vihamielisempi. Pertille ei kuitenkaan ole juuri hyötyä näiden
tunteiden ymmärtämisestä, jos hän ei kykene näkemään niiden
alkuperää. Vasta kohdatessaan kokemansa vääryyden ja päästessään
siitä yli pysähtyy negatiivisten tunteiden patoutuminen.
Kuvitellaan, että Pertti menee
Karille kylään. Karin vaimo Terttu on keittänyt heille
pullakahvit. Nainen puuhastelee keittiössä iloisena ja jo hänen
katseestaan näkee, kuinka rakastunut hän on mieheensä vielä
kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeenkin. Pertin katkeruus herää ja
hän alkaa miettiä, miksei Maijakin voinut olla Tertun kaltainen.
Miksei hänelle suotu vaimoa, joka sirkuttaa pullantuoksuisena kotona
tai joka edes olisi uskollinen? Hän alkaa tuntea kateutta Karia
kohtaan. Mies ei voi ymmärtää, mitä Kari on tehnyt ansaitakseen
niin upean vaimon. Samanlaista perjantaikaljoittelua, jääkiekon
katsomista ja raksalla raatamistahan kaverikin harrastaa.
Pertti on katkeruuden rinnalla
tuntenut vihaa pettäjä-Maijaa kohtaan, mutta vähitellen tuo viha
alkaa kohdistua muuallekin. Kateuksiissaan miestä alkaa ällöttää
ystävänsä ihanteellinen avioliitto ja hän rupeaa vihaamaan
sitäkin. Pyöritellessään näitä ajatuksia päässään, hän
alkaa pian vihata myös koko epäreilua maailmaa. Pertti ei
edelleenkään halua palata ongelmansa juurille, vaan syyttää
pahasta olostaan kaikkia muita. Nämä vihan kohteet eivät
kuitenkaan ole Pertin vihan tunteista moksiskaan, vaan mies itse on
ainut, joka valvoo yönsä pahassa olossaan kärvistellen. Lopulta
Pertti saa tarpeekseen kaikesta, hörppää pullon Suomi-viinaa ja
pistää itsensä hirttosilmukasta roikkumaan. Se oli Pertin tarina
se. Jokainen varmasti haluaa vastaavan kohdalleen, eikö?
Esimerkkini oli hyvin kärjistetty,
mutta siinä piilee totuus. Moni meistä pilaa elämänsä turhalla
katkeruudella, kateudella ja vihalla. Pertti olisi missä tahansa
vaiheessa voinut alkaa pohtia omia tuntemuksiaan, joista hän olisi
varmasti jossain vaiheessa päässyt niiden aiheuttajiin.
Työskenneltyään tarpeeksi näiden asioiden kanssa, olisi mies
varmasti päässyt niistä yli. Muutaman vuoden päästä Pertillä
olis voinut olla uusi, uskollinen vaimo, kaksi lasta ja kenties se
koira ja lainalla ostettu omakotitalokin, aivan kuin hän aina
halusikin. Myös monet meistä, niin esillä kuin piilossakin
katkeroivat milloin mitäkin ja antavat asian nousta suhteettomiin
mittoihin päässään. En toisaalta ihmettele, sillä viha osaa olla
hyvin petollinen tunne. Vihainen ihminen helposti tajuamattaankin
kuvittelee, että vihan kohde kärsii hirvittävästi hänen
tunteistaan ja näin vihattu "saisi mitä ansaitsisi".
Asiahan harvoin menee niin. Vaikka vihan kohde kärisikin, niin
veikkaan, että suurimmissa osassa tapauksista vihaaja itse kärsii
paljon enemmän maailman muuttuessa ympäriltä pikkuhiljaa yhä
mustemmaksi. Onko se sitten sen arvoista? Voisimme tässä vielä
mennä siihenkin, saaavuttaako kostolla ylipäänsä mitään, mutta
ehkä jätämme sen nyt tällä kertaa. Teksti venyisi aivan liian
pitkäksi.
"It's hard to light a candle, easy
to curse the dark instead", lauletaan Nightwishin kappaleessa Last
Ride Of The Day. Mielestäni se on hyvin sanottu.
Katkeroituminen ja itsesääliin vajoaminen on omalla tavallaan
houkuttelevaa. Katkeroituneen ihmisen maailma on synkkä, mutta siinä
ei tarvitse kohdata asioita. Lopussa kuitenkin seisoo kiitos, mikäli
jaksaa selvittää ongelmansa ja laskea negatiiviset tunteet
harteiltaan. Silloin ei tarvitse enää kantaa raskasta taakkaa, vaan
pystyy todella jättämään menneisyytensä taakseen. Tällöin myös
välttyy järjestämästä muille harmia. Jokainen toki tekee
elämällään mitä haluaa, mutta itse näen jollain tapaa aika
itsekkäänä tekona näissä tunteissa vellomisen, jos se aiheuttaa
muille harmia. Kuten sanon, useimmiten aiheuttaa. Sellaisillekin,
jotka eivät ole sitä ansainneet.
Ihmisille tapahtuu paljon pahoja
asioita, eivätkä kaikki niistä ole sellaisia, että niitä
kykenisi noin vain nielemään. Kehotan kuitenkin kaikkia siihen,
että selvittäisivät sen, mikä on selvitettävissä, eivätkä
kantaisi turhaa kaunaa. Yrittäisivät antaa anteeksi niin kovasti
kuin suinkin kykenisivät, jos eivät toisen, niin edes itsensä
takia. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos ihmiset edes
yrittäisivät selvittää päänsisäiset asiansa. En sano, että se
olisi helppoa, mutta aina voi yrittää. Lisäksi on tarjolla myös
apua. Tiedän varsin hyvin, että esimerkiksi kunnollista terapiaa on
vaikea saada, mutta ihminen itsekään ei ole avuton. Asioista löytyy
kirjallisuutta, vertaistukea voi saada ainakin netissä ja tunteitaan
voi myös purkaa vaikkapa anonyymisti. Suurin osa asioista kuitenkin
on loppujen lopuksi sellaisia, että niistä voi selviytyä tai edes
oppia elämään niiden kanssa. Ei pidä antaa ikävän menneisyyden
pilata tulevaisuutta.