Ennustaja

Muutamia kuvia viimekertaisen Helsinki-reissun kuvauksista. Kuvaajana toimi Jukka Jalkanen. Hänen muita otoksiaan voi tsekkailla täältä.

Enkä nyt millään malta olla kertomatta tässä samalla, että:

Pakkaspäivään varaudutaan verkkosukkiksin ja napapaidoin

Ajattelin taas päivitellä hieman kuulumisia asupuolelta ja muutenkin, ennen kun saatte tänne muutaman mielipidetekstin ja yhden kuvauspostauksen. Kekripostauksessa en tullut maininneeksi, että pääsykoekutsu tuli sittenkin. Se vaan tuli niin lyhyellä varotusajalla, että olin jo ehtinyt luopua toivosta, etenkin kun Opintopolkussakin luki arvosanojen kohdalla vaan "ei". Kävin siis kekribilereissullani tekemässä myös kokeen. Vointi oli koeaamuna sen verran kamala, että oli vaikea uskoa, että koko hommasta tulisi mitään. Sain kuitenkin itseni motivoitua lähtemään ja pienen harhailun kautta lopulta pääsinkin paikalle. Ala oli siis journalistiikka ja koulu Haaga-Helia. Kokeeseen kuului ensin tehtävä yleistiedon koe, journalistiikan koe ja ryhmähaastattelu. Yleistiedon kokeen perusteella karsittiin osa porukasta pois kesken päivän ja yllätyksekseni pääsin jatkoon siitä vaiheesta. Ryhmähaastattelukin meni oikein hyvin, mutta journalistiikan kokeessa loppui aika kesken. Koe itsessään oli varsin helppo ja oikeastaan aika mielenkiintoinen tehdä. Viimeinen tehtävä meni vaan sen verran hutasemmalla, että voi hyvinkin olla, että paikka menee sivu suun. Yritin kokeen jälkeen olla vain ajattelematta koko journalistiikan osuutta, etten tajuaisi tekemiäni mokia. Minä kun en edes ehtinyt tarkistaa koko koetta. Mutta no, parin päivän päästä se nähdään!

Reissu oli kokonaisuudessaan hyvin raskas, jonka vuoksi olin erittäin iloinen päästessäni Mikkeliin. Elämä on ollut jälleen aikamoista vuoristorataa, joten matkustamisstressi tuntui tavallistakin voimakkaampana. Ei elämä kuitenkaan pelkästään ikävää ole ollut. Vaikka on monia asioita, jotka ovat viime aikoina saaneet minut tuntemaan itseni huonoksi, niin voin sentään olla ylpeä siitä, että olen pystyssä. Monesti on ollut sellainen olo, että tekisi mieli jäädä sängyn pohjalle vain makaamaan ja välillä päässä ovat pyörineet synkemmätkin ajatukset. Siitä huolimatta nousen joka aamu ylös ja pyrin tekemään jotain. Toisina päivinä se luonnistuu kuin itsestään, toisina se on hyvin vaikeaa. Vaikeammista päivistä huolimatta olen kuitenkin onnistunut soittelemaan pianoa, laulamaan tunteja tuntien perään, käyttämään porukoiden koiraa lenkillä ja välillä tulee nähtyä muita ihmisiäkin. Sen lisäksi en ole hyljännyt blogiakaan. Jollekin muulle se voi olla pientä, mutta minulle nuo asiat eivät ole mikään itsestäänselvyys.

Yksi asia, mistä joudun stressaamaan vähän on raha. En voi käsittää, miten sairauspäivärahahakemuksen käsittelyssä voi mennä kolme viikkoa. Luulisi, että sairaat ihmiset pistetään etusijalle. Jos tämä tukihässäkkä olisi tapahtunut ollessani vaikean masennuksen kourissa omassa asunnossani, niin odottelu olisi ollut yhtä helvettiä. Pitäisi soitella vuokranantajalle, sopia uusista maksujärjestelyistä ja pyrkiä vielä elämäänkin jollain se kolme viikkoa. Vakavasti masentuneelle tuollainen stressinaihe voi olla ylitsepääsemätön, kun ajankohtaisempaa on se, pääseekö aamulla ylös sängystä vai ei. Oma tilanteeni ei onneksi nyt ole tuollainen, mutta vähäsen tuo kieltämättä vaivaa. Monet peruselämiseen tarvittavat asiat kun ovat lopussa, enkä viitsisi porukoiltakaan koko ajan olla kerjäämässä. Ahdistuneisuushäiriöni tekee minulle sen, että tällaiset vähäisetkin asiat voivat alkaa stressaamaan todella pahasti, jonka vuoksi olisi mukavaa, että tukijutut sujuisivat ilman hirveätä odottelua ja epävarmuutta.

Onneksi rahojen tulo on kuitenkin aika varmaa ja veronpalautuksiakin on tulossa aikamoinen könttä joulukuun alussa. Sitten saan ostettua itselleni myös Dragon Age III: Inquisitionin, joka ilmestyi tänään. Originsiin rakastuin aikanaan sydänjuuriani myöten, joten olen odottanut kolmosen ilmestymistä kuin kuuta nousevaa. Kakkosta ei ole tullut ostettua, sillä niin moni tuttavani on haukkunut sen lyttyyn. Myöskään lukemani perusteella se ei ole ihan minun tyyppiseni peli, mutta kolmonen vaikuttaa paljon lupaavammalta. Ehkä tuon kakkosenkin voisi joskus pelata, jos sen jostain halvalla saisi.

Pari ihan loistavaa juttua on minulle tapahtunut. Ensimmäinen on se, että päädyin katsoman Christopher Nolanin avaruusleffan, Interstellarin, leffateatteriin. Voin suositella tuota elokuvaa ihan kaikille, oli sen verran päräyttävä pätkä. Juoni, henkilöhahmot ja etenkin visuaalinen puoli olivat aivan huikeita. Ainut miinus siitä, että loistavasti kootun juonen loppu jätti ehkä vähän kylmäksi. Tuntui vähän siltä, kuin olisi keksitty joku helppo päätös kaikelle aiemmin tapahtuneelle. Se on kuitenkin aika ymmärrettävää, sillä leffassa käsiteltiin asioita, jotka eivät ole ihmiselle vielä selviä ollenkaan. Olisin myös kaivannut leffaan vähän lisää tiedejuttuja ja vähemmän ihmissuhdedraamaa. Nämä ovat kuitenkin aika pieniä seikkoja mahtavassa kokonaisuudessa. Leffa insipiroi lukemaan pikkuisen lisää avaruusjutuista, sekä ylipäänsä ihastelemaan ja kauhistelemaan maailmankaikkeuttamme. Kannattaa siis käydä tsekkaamassa!

Toinen mahtava juttu on, että löysin jälleen lapsuuteni mielisarjakuvan Asterix ja Obelixin! Tulin katsoneeksi Netflixistä Asterix ja Obelix Britanniassa - leffan, joka innoitti minua lukemaan vanhat Asterixini uudestaan läpi. Okei, myönnettäköön, että ne savon murteella kirjoitetut ovat aika karseaa luettavaa, mutta ei murre itse sarjakuvaa sentään pilaa! Unohtuneet lapsuudensuosikit ovat yksi parhaista piristyskeinoista ikävien olojen kourissa. Paitsi, että ne ovat itsessään ihania, linkittyvät ne myös minulla henkilökohtaisesti aikaan, joka oli monin tavoin taianomaisempi kuin tämä nykyinen ikä. Suosikkeihin palaamalla on mahdollisuus saada tuosta taiasta pieni palanen tähän päivään.

Mutta sitten siihen asuun: Olen aina tykännyt testailla muiden ihmisten silmälaseja, vaikka oma näkö onkin kunnossa. Pitäähän sitä sovitella jo etukäteen, kun ei näillä geeneillä varmasti pysy hyvä näkö loppuun asti! (Kaikilta yli 40-vuotiailta vähänkin läheisemmiltä sukulaisiltani löytyy lasit.) Mulle on omasta mielestäni sopinut aina parhaiten paksu- ja tummasankaiset lasit ja päätinkin nyt hyödyntää noita äiskän laseja tähän postaukseen.

...ja joo, asuni ei ole se käytännöllisin juuri alkaneisiin pakkaskeleihin. Ulos lähtiessä oli pistettävä kiltisti housut verkkosukkiksien päälle. Sukkiksistani (tai napapaidastani) en kuitenkaan sisätiloissa joustanut. Nyt vaan teki mieli vetäistä päälle jotain vähän resuisempaa ja vaihteeksi taas vähän mustempaa. Tunnen oloni jotenkin epämukavaksi, jos en pue päälleni juuri sitä mitä mieli tekee sinä päivänä, satoi tai paistoi.

Varsinaisten asukuvien jäljessä on vielä muutamia muita randomeita kuvia viime viikoilta.

Loppuun vielä biisisuositus. Tämä mies on pelastanut monet paskat päiväni, etenkin tämä kyseinen cover. Ihan uskomattoman parantavaa musiikkia.


P.S. Kuten varmasti huomasitte, blogin ulkoasu on muuttunut. Mitäs pidätte?

Inspiroivia ihmisiä: Gandalf

Noin kuukausi sitten minulle iski taas päälle ihan järkyttävän kova Keskimaa-innostus. Homma lähti siitä, että masennuspäissäni pyrin piristämään itseäni, jonka vuoksi päätin jälleen lukea LOTR:in läpi. Lisäksi viime lukukerrasta alkoi olla aikaa ja olin pistänyt merkille, että monet asiat olivat päässeet unohtumaan. Sukeltaessani Tolkienin fantasiamaailmaan huomasin, että muististani oli todellakin pyyhkiytynyt paljon pois. Ei pelkästään tapahtumia, vaan myös se fiilis, mikä tulee lukiessa kyseisen kirjailijan tekstejä. Saadessani jälleen siitä kiinni, tuli minulle olo, että halusin todella itsekin toteuttaa jotakin Keskimaahan liittyvää. Niinpä päätin kirjoittaa tänne blogiin tekstin hahmosta, joka on erityisen lähellä sydäntäni juuri nyt. Tämä henkilö on Gandalf Harmaa.

Käytin nimeä Harmaa, koska sillä nimellä LOTR:issa velhoa useimmin kutsutaan. Muita hänestä käytettyjä nimiä ovat muun muassa Mithrandir, Olórin, Harmaa Vaeltaja, Valkoinen ratsastaja ja lopulta Gandalf Valkoinen. Velho oli lähetetty Keskimaahan alunperin valarin, Tolkienin maailman jumalolentojen toimesta auttamaan sodassa Sauronia vastaan. Seikka, joka ei leffoissa tullut ollenkaan esille, on että Gandalf on itsekin maia, eräänlainen voimakas henkiolento. Myös esimerkiksi Saruman ja Radagast kuuluvat heihin. Kaikki kolme ovat mukana myös Valkoisessa neuvostossa, jonka tehtävänä on suojella Keskimaata pahan voimilta.

En viitsi alkaa selostaa tässä tekstissä kaikkea, mitä Gandalf on tehnyt. En usko, että se olisi monellekaan hirveän mielekästä luettavaa, sillä oletan suurimman osan tätä tekstiä lukevista ihmisistä lukeneen kirjat tai ainakin katsoneen elokuvat. Sen sijaan pyrin valottamaan omaa näkökulmaani Gandalfin hahmoon ja kertomaan, miksi hän inspiroi juuri minua. Käsittelen hahmoa pääasiassa LOTR:in pohjalta, mutta tarvittaessa saatan ottaa esille myös asioita, joita siinä ei ole käyty läpi.

Gandalfin hahmo on hyvin monipuolinen. Tämän voi huomata jo Hobitissa, mutta erityisesti LOTR:issa. Kontrasti Konnussa ilotulitteita räjäyttelevän ja Moriassa Balrogia vastaan taistelevan velhon välillä on suuri. Trilogian alussa on kyllä huomattavissa, että Gandalfin tietoisuus ja ylipäänsä osuus ympärillä oleviin tapahtumiin on suurempi kuin eristyksissä eläneiden hobittien, sitä en kiellä. Mutta hänestä tulee silti mieleen ennemminkin viisas kulkuri kuin mahtava henkiolento. Tällainen ulkomuoto on tuskin sattumaa vaan harkittu veto. Paitsi että kulkurin ulkomuoto ei herätä huomiota, se on myös hobiteille helpommin lähestyttävä. Onkin sydäntä lämmittävää huomata, miten lempeästi Gandalf suhtautuu pikkuväkeen. Toisenlainen henkilö olisi voinut tehdä asiat itselleen yksinkertaisemmiksi ja pelottelemalla tai lahjomalla esimerkiksi kaivaa Bilbolta tiedot sormuksesta. Gandalfin ei ollut mikään pakko suhtautua hobitteihin kuin suhtautui ja jopa alentua näiden halveksunnan kohteeksi. Sen sijaan, että hän olisi antanut ylimielisten pikkuotusten kuulla kunniansa, hän oppi välittämään heistä, etenkin Bilbosta ja Frodosta. Hobittien tietämättömyyden ja siitä juontuvan ylimielisen asenteen hän näki ennemminkin hyvänä merkkinä kuin ikävänä asiana: velholle se merkitsi sitä, ettei Mordorin pahuus ollut päässyt vielä kovinkaan lähelle Kontua.

Se, että Gandalf kykenee näkemään tällaisen ylimielisen vastaanoton taakse, nostaa hänen pisteitään omissa silmissäni. Gandalfin persoonassa on huomattavissa jonkinlaista ärhäkkyyttä, mutta hän kykeni silti hyvin pitämään tunteensa poissa suuremman päämäärän tieltä. Toisaalta hän pystyi antamaan myös niille mahdollisuuden, jotka eivät samantien olleet hänen kanssaaan samaa mieltä. Velho ei pakottanut ketään valtansa alle kuin äärimmäisissä pakkotilanteissa. Hän oli kärsivällinen ja armollinen, josta erinomainen esimerkki on hänen suopeahko näkemyksensä Klonkusta, jonka moni muu olisi halunnut tappaa.

Tässä ilmenee, että Gandalf on itse asiassa äärimmäisen hyvä lukemaan toisia. Saman asian voi huomata siitä, että hän luotti sormuksen Frodon käsiin ja päästi Sam Gamgin mukaan vaaralliselle matkalle. Lukijan silmiin nämä teot ovat vielä jotenkuten ymmärrettäviä, mutta harva joka joutuisi tuollaisiin tapahtumiin osalliseksi oikeasti, antaisi sormusta hobitin käsiin. Monen silmiin se saattaisi näyttää sulalta hulluudelta. Gandalf kuitenkin otti aina laskuihinsa mukaan sen kaikista mitättömimmältäkin näyttävän ja kykeni näkemään heissä potentiaalin, joka oli muilta piilossa.

Tämä on ominaisuus, joka erottaa Gandalfin esimerkiksi Sarumanista. Sarumanille hobitit eivät merkinneet mitään ja hän näki itsensä liian ylhäisenä sekoittuakseen heidän asioihinsa. Vaikka sormukset olivat Sarumanin ominta alaa, Gandalf oli silti se, joka pääsi ensiksi suursormuksen jäljille. Hän kun otti huomioon asioita, joita Saruman ei olisi tullut ajatelleksikaan. Loppujen lopuksi tämä seikka oli se, jonka vuoksi Gandalf lopulta syrjäytti Sarumanin. Saruman oli korkeudessaan vieraantunut vähäisemmiksi kokemistaan olennoista, eivätkä langat siten pysyneet hänen käsissään.

Paitsi, että Gandalf vei suursormuksen Sarumanin nenän edestä, hän myös lopulta otti tämän paikan valkoisena velhona. Moriassa tapahtunutta kamppailua balrogin kanssa ei voikaan ohittaa tällaista tekstiä kirjoittaessa. Olisin itse asiassa mielelläni lukenut siitä perusteellisemman kuvauksen kuin mitä LOTR:illa oli tarjota, mutta ehkä suuri osa tapahtuman kiinnostavuudesta perustuukin juuri sen mystisyyteen. Selväksi kuitenkin kävi, että Gandalf oli valmis uhraamaan itsensä suuremman päämäärän vuoksi. Hän kuolikin, mutta syntyi uudestaan osittain samana kuin ennen, mutta toisaalta kovin erilaisena. Velhosta oli tullut Gandalf Valkoinen. Tämän muutoksen myötä korostui Gandalfin todellinen minuus korkeana henkiolentona. Suuruudestaan huolimatta hän ei eristäytynyt omiin oloihinsa ja hallinnut ylhäisenä, vaan jatkoi samaan tapaan kuin aina ennenkin. Näiden tapahtumien jälkeen korostui Gandalfissa myös se, että hänellä oli hallussaan tietoutta, jollaista ei tavallisella kuolevaisella ollut. Siltikin hän kykeni samaistumaan hyvin arkiseen tietoisuuteen ja keskustelemaan esimerkiksi hobittien kanssa suuristakin asioista heidän ymmärryksensä tasolla.

Gandalfin kuolleista palaamisen myötä lukijalle valottuu myös se, ettei Gandalfilla itse asiassa ole syytä kammota kuolemaa tai edes Keskimaan tuhoa. Hänen ei tarvitse niin sanotusti pelätä oman nahkansa puolesta. Gandalf siis tuskin toimi kovinkaan itsekkäistä syistä. On totta, että valar olisivat tuskin riemastuneet, jos velho olisikin päättänyt rueta laiskottelemaan, mutta Gandalfista itsestäänkin voi huomata aidon halun pelastaa Keskimaa. Hän käytti siis oikeastaan koko elämänsä vain ja ainoastaan pahan voimaa vastaan taistelemiseen ja tuntui tekevän tämän sen vuoksi, että todella välitti Keskimaasta ja sen asukkaista. Mielestäni se on ehkäpä yksi arvostettavimmista asioista, joita ihminen voi tehdä.

Myös muut maiar olivat toki kiintyneet Keskimaahan, myös Saruman. Saruman oli kuitenkin keksinyt aivan omanlaisensa tien saada asiat järjestykseen. Leffassa se ei käynyt ilmi, mutta kirja kertoo, että Saruman halusi sormusten sormuksen itselleen. Hän olisi halunnut hallita Keskimaata mahtisormuksen voimin ja varmaankin jossain vaiheessa vielä luuli, että olisi käyttänyt sitä yhteiseen hyvään. Sarumanista olisi kuitenkin tullut vain uusi musta ruhtinas vanhan paikalle ja Gandalf tiedosti tämän. Silti myös Gandalfin mieleen oli välillä hiipinyt ajatus siitä, että mitä jos hän ottaisikin sormuksen ja käyttäisi sitä hyvään. Velho kuitenkin kykeni taistelemaan ajatusta vastaan, vaikka hänen kaltaiselleen mahtavalle olennolle sormuksen kutsu oli vieläkin voimakkaampi kuin esimerkiksi yksinkertaisemmille hobiteille. On kunnioitettavaa, että houkutuksesta huolimatta Gandalf kykeni vastustamaan kiusausta. Hänen kun ei olisi missään vaiheessa ollut vaikea saada sitä itselleen. Velhon olisi tarvinnut vain pyytää se Frodolta.

Gandalfilla oli kuitenkin itselläänkin hallussaan eräs sormus, Narya, yksi haltioille annetuista sormuksista. Hän oli saanut tulen sormuksen laivanrakentaja Cirdanilta saapuessaan Keskimaahan. Narya valoi kantajaansa voimaa ja auttoi myös rohkaisemaan muita, joka selittää pitkälti sen, miten Gandalfin onnistui valaa monessa kohtaa toisiin uskoa. Se, että Gandalf otti päämäräkseen tuhota sormusten sormuksen tarkoitti myös sitä, että kaikki muut sormukset tuhoutuisivat, myös hänen omansa. Myös kahden muun sormuksen haltijat, Elrond ja Galadriel, tekivät tämän valinnan. Tämä johti siihen, että kaikki minkä he olivat sormuksilllaan saavuttaneet, kuihtui vähitellen. Gandalfin kohdalla tämä valinta ei kenties ollut yhtä raskas kuin kahdella muulla, mutta arvostan häntä silti ratkaisunsa johdosta.

Kaiken kaikkiaan Gandalf on mielestäni persoona, josta meidän jokaisen tulisi ottaa mallia. Niin itsemme kuin muidenkin vuoksi. Jos suhtautuisimme kanssaeläjiimme kuin Gandalf, tulisimme varmasti tehneeksi huomattavasti vähemmän virhearviointeja ja saattaisimme saavuttaa hyvinkin paljon sellaista arvokasta, mikä muuten ei olisi ulottuvillamme. Moni muuten älykäs ihminen tuntuu loppujen lopuksi kompastuvan omaan ylimielisyyteensä, tullen sokeaksi monille tärkeille asioille.

Gandalfin hahmossa näen myös kehotuksen siihen, ettei meidän pitäisi ottaa itseämme niin vakavasti. Aivan kuten mikään ei estänyt ylhäistä Gandalfia polttamasta piippukessua arkisten hobittien kanssa, ei meidänkään pitäisi asettaa itsellemme turhia rahoja perustuen paisuneeseen egoomme. Loppujen lopuksi niin pieniä kuin suuriakin iloja voi löytyä paikoista, joista niiden ei alkuun ikinä olettaisi löytyvän.

Kekrin/halloweenin viettoa

Viikonloppuna vietin kekriä parinakin päivänä. Ensin perjantaina rauhallisemmissa merkeissä ja lauantaina sitten hitusen riehakkaammin. Perjantaihin kuuluivat tarotit, riimut, suitsukkeet ja kynttilät. Tarkoitus oli ollut myös tehdä Outin kanssa jotain hyvää syötävää, mutta loppujen lopuksi päädyimme yksinkertaiseen ratkaisuun - juustoihin, patonkiin, viiniin ja karamelliomppuihin. Tosin loppujen lopuksi ostamamme juustot olivat hirveitä, patonki paloi ja omppujen teko oli huomattavasti haasteellisempaa kuin olimme ajatelleet! Ainoastaan viini oli ihan hyvää, tosin Outi ei pitänyt siitäkään.

Lauantaiaamuna fiilis oli koomainen ja hitusen krapulainenkin, mutta astelin silti Onnibussiin. Helsingissä olin 12:30, jonka jälkeen suunnistin majapaikkaani sukulaisteni luokse. Ennen lähtöä Jennin kekribileisiin kerkesin vaihtaa serkkuni Hennan kanssa nopeasti kuulumiset, laittautua ja syödä serkkujen söpössä halloween-pöydässä. Olin kokeillut meikkiä jo etukäteen kotonani, jolloin se oli tosin epäonnistunut täysin. Paineet olivat siis aika kovat, mutta yksinkertaistetusta meikistä tuli loppujen lopuksi paljon alkuperäistä parempi. Piilareiden laitto oli kyllä aikamoista tuskaa ja ne antoivat kuulla itsestään vielä myöhemmin samana iltana!

Jennin luona oli paikalla vaikka minkälaista otusta ja kerrankin en tuntenut olevani halloween-bileissä ylipukeutunut! Kämpän eteen oli selvästikin nähty vaivaa, sillä koristeita oli vaikka kuinka. Myös pöytä notkui naposteltavasta ja olipa meillä loistavaa booliakin. Minulla keski hetkinen saada itseni bilefiilikselle, mutta loppujen lopuksi illasta tuli ihan kiva. Masennuksen kanssa oli ollut tappelemista koko bussimatkan ajan ja meikatessa olivat itkupotkuraivarit lähellä, mutta bileissä olo muuttui vähän paremmaksi. Jossain vaiheessa löysinkin itseni kiljumasta riemukkaasti pienen porukan kanssa Youtuben kauhuteemaisille lyhytelokuville. Suurin osa porukkasta oli tosin siirtynyt parvekkeelle, minne myös me jatkoimme videoiden jälkeen. En ole varmaan nauranut aikoihin niin kuin tuon lyhyen ajan sisällä. Melkein toivoin, että olisimme jääneet kämpille niihin tunnelmiin, mutta enemmistö halusi lähteä Vuosaaren Hang Out - baariin.

Baari ei ehkä ollut ihan minun tyyppiseni, mutta oli siellä silti ihan hauskaa. Juomista upposi tuon illan aikana napaan enemmän kuin aikoihin, mutta jostain syystä en humaltunut kovinkaan pahasti. Täytyy silti sanoa, että baarikiintiöni on täysi taas vähäksi aikaa. Onneksi yöllä rymistellessä serkuille ei kuitenkaan tarvinnut alkaa enää kaivaa piilareita silmistä, sillä olin joutunut ottamaan ne aiemmin pois silmistä. Jostain syystä ne alkoivat sattua silmiin, vaikka samaa ongelmaa ei ole ollut aiemmin vastaavilla Cybershopin linsseillä. No, sainpahan kuitenkin kuvia linssien kanssa!

Kuvia ei tullut hirveästi ja itse asiassa perjantailta vain yksi kännykän kameralla otettu. Minun piti kuvailla kynttilöitä ja vaikka mitä, mutta se tuppasi vähän unohtumaan. Tässä on nyt kuitenkin jotain.

Asuni oli epämääräinen sekoitus sirkusta ja nukkeilua. Tosin keksimme myöhemmin Suvin kanssa, että minä olin AIDS ja hän ebola! 

Mestarikokkien taidonnäyte:

Sunnuntaina tuli vielä katsottua serkun kanssa Slither-kauhuleffa, joka oli suoraan sanottuna järkyttävän huono pätkä. Pari kertaa leffan aikana luulin jo valinneeni lonkeropornoa.

Tauosta huolimatta elossa!

Heippa taas, pitkästä aikaa! Postaustaukoni on päässyt venymään suorastaan rikollisen pitkäksi. Siihen on useampiakin syitä. Ensinnäkin mielialani ovat olleet hyvin alhaalla, jonka vuoksi jaksamiseni on ollut hyvin huonoa. En ole myöskään halunnut postata tänne liian masentuneita tekstejä. Lisäksi on joitakin käytännön syitä. Tähän aikaan vuodesta ulkokuvista tulee monesti vähän huonoja, sillä valoa on vähän, enkä minä ole vielä mikään mestari kamerani käyttämisessä. (Joskus olisi ehkä hyvä lukea se käyttöohje läpi...) Muutaman kerran olen käynyt asukuvia ottamassa, mutta niistä on tullut aika karseita. Lisäksi lähes kaikki elektroniikkalaitteeni ovat alkaneet viime aikoina temppuilemaan, eikä vähiten tietokoneeni. Blogitekstien kirjoittaminen on siis vähän hidasta ja koettelee siten kärsivällisyyttä.

Laitteiden hitaan hajoamisen lisäksi tuntuu epäonnea riittäneen muutenkin vähän turhan paljon. Muuttoni ei ole edennyt ollenkaan, sillä ilman työ- tai opiskelupaikkaa on vähän hankala lähteä mihinkään. Minun piti hakea Haaga-Heliaan medianomiksi, mutta jostain syystä kirjoitusarvosanani eivät koskaan päässeet perille asti. Kummastuin vähän, kun ei pääsykoekutsua tullut, sillä arvosanani eivät kuitenkaan ole huonoimmasta päästä. Kävin tsekkaamassa netissä tilanteen ja siellä näkyi ainoastaan lukion päättötodistuksen keskiarvo lähetettynä. Harmitti kieltämättä aika paljon, vaikka täytyy myöntää, että olisin kuitenkin hakenut keväällä folkloristiikkaan. Journalistiikan linja olisi ollut vain pääsylippu Helsinkiin, että ehkä loppupeleissä parempi, että joku sellainen saa paikan, joka sinne todella haluaa.

Kävin myös psykiatrilla, eikä sekään mennyt aivan toivomani mukaisesti. Toivoin pääseväni päivittämään diagnoosini, jotta saisin vähän enemmän vihiä siitä, mikä minua vaivaa ja mahdollisesti asianmukaista hoitoa siihen. Lisäksi minua kiinnosti tietää lääkinnällisen hoidon vaihtoehdoista, sillä olo tuntuu toisinaan menevän yli äyräiden. Myös sairaslomaa hain. Sen sain, mutta muuten koko homma menikin vähän plörinäksi. Yritin puhua lääkärille epävakaan persoonallisuushäiriön mahdollisuudesta ja vaikka lääkäri sanoi häiriön olevan hyvinkin mahdollinen, ei se häntä tuntunut kuitenkaan kauheasti kiinnostavan. Tuntui, että käsittelimme ainoastaan vanhoja diagnoosejani – masennusta ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä. Ovathan ne toki ajankohtaista, mutta samat asiat tuli kerrattua vähän turhan monta kertaa siihen verrattuna, kuinka paljon käynti maksoi. Lisäksi sain mukaani SSRI-lääkereseptin, vaikka sanoin heti kättelyssä, etten niitä mielelläni söisi. Perustelinkin kantani mielestäni hyvin. Olisin ehkä voinut pitää pintani kauemmin, mutten oikein jaksanut enää sitten, kun käynti osoittautui muutenkin epätyydyttäväksi. Pilleripurkki tuli kuitenkin haettua ja luettua hieman lääkkeestä. Kaiken lukemani jälkeen vaikuttaa hyvin paljon siltä, että kyse on aivan samanlaisesta paskasta kuin mitä olen aiemminkin syönyt. Ensimmäinen ja viimeinen kokeilukertani osoittautui niin tuskalliseksi, etten halua ottaa riskiä enää.

Myös kaikenlaista muuta pientä ikävää on sattunut ja täytyy myöntää, että mittani alkaa olla täysi. Mielialaongelmiin olen päättänyt kokeilla rohtokoisoa, jota minulle ystävällisesti suositeltiin. Ulkomailta tilattuna kyseinen valmiste on hyvin halpa ja vaikuttaisi ehdottomasti kokeilemisen arvoiselta. Tilaan sen kuitenkin vasta viikonlopun Helsinki-reissun jälkeen, sillä en tahdo tehdä sitä ennen pieniäkään ylimääräisiä hankintoja.

Helsinkireissu tuntuu ihan piristävältä tämän kaiken keskellä. Pääsee ainakin hetkeksi pois tästä ikävystyttävästä ja stressaavasta kaupungista. Edessä olisi Jennin kekribileet, kahvittelua hyvässä seurassa ja kuvaukset. Ihanaa päästä pitkästä aikaa kameran eteen oikein kunnolla! Bileitäkin odotan innolla, sillä onhan kyseessä lempijuhlani. Valitettavasti Mikkelin ja Helsingin juhlat menivät päällekäin, joten perjantaina vietän juhlaa ystäväni Outin kanssa ihan rauhallisissa merkeissä. Toisaalta on kyllä ihan kiva, että varsinainen aatto on rauhoitettu. Hauskaa tulee varmasti kumminkin olemaan.

Mielialaa on kohentanut myös fantasiakirjojen isä, Tolkienin Taru sormusten herrasta. Päätin lukea jälleen kerran lempikirjani lävitse, sillä se toimii oivallisena inspiraationlähteenä ja tuntui muutenkin olevan aika virkistää muistia sen suhteen. Jostain syystä tuo kirja tuntuu olevan jokaisella lukukerralla parempi. Rakastan kaikkea siinä, eikä tuosta oikeastaan tunnu juuri kritisoitavaa löytyvän. Ehkä korkeintaan se, että se pistää vollotuttamaan lähes koko luku-urakan ajan! Jos olet nähnyt vain leffat, suosittelen kirjaa lämpimästi, vaikket elokuvista suuremmin olisi välittänytkään. Kirja on paljon syvempi ja perusteellisempi ja tyyliltäänkin hyvin erilainen. Jotkut sanovat sitä raskaslukuiseksi, mutta minusta se ei oikeastaan sitä ole. Ei pidä antaa sivumäärän hämätä. Kyseessä on kuitenkin teos, joka yhden suuren tarinan ohella koostuu monista pienemmistä. Jos silti tuntee LOTR:in turhan raskaaksi, kannattaa kokeilla Hobittia. Se on huomattavasti kevyempi kirja.

Pistän tähän vielä muutaman kuvan lähiajoilta. Mitään perusteellisia asukuvia minulla ei valitettavasti ole tarjota ennen viikonloppua, mutta jotain satunnaisia räpsyjä löytyy. Sen jälkeen palaan Minas Tirithin taisteluun! Lupaan kirjoittaa piakkoin postauksen kekrin (Aiemmin puhuin samhainista, mutta olen viime aikoina huomannut tuntevani enemmän vetoa muinaissuomalaisiin juhliin.) juhlistamisesta, sekä pari muuta postausta. Tulevat postausaiheet voi bongata jälleen myös sivupalkista.

Oman sisäisen lapsen parantamisesta

Olen viettänyt parin viime päivän aikana paljon aikaa Robert Burneyn sisäisen lapsen parantamista käsittelevien artikkeleiden parissa. Näiden tekstien pariin minut vei oma havaintoni siitä, että monissa ääritiloissa käyttäydyin kuin pieni lapsi. Googlailin aiheeseen liittyvillä hakusanoilla ja päädyin Burneyn työn pariin. En kerjennyt lukea muutamaa sivua pidemälle, kun ymmärsin saapuneeni kultakaivokselle. Suoraan sanottuna en olisi uskonut löytäväni useiden kymmenien sivujen pakettia aiheesta, vaan korkeintaan jotain surkeita suomi24-keskusteluja. Toisin kuitenkin kävi ja koen nyt taas olevani askeleen pidemmällä omassa henkilökohtaisessa terapiatyössäni. Tämän positiivisen yllätyksen innoittamana päätin kirjoittaa tekstin aiheesta omien näkemyksien ja kokemuksien kera.

Robert Burneyn ajatukset lähtevät siitä, että meissä jokaisessa asuu haavoitettu lapsi – tai oikeastaan lapsia – jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme, tunteisiimme ja ajatuksiimme läpi elämän. Nämä lapset ovat eri ikäisiä itsejämme, jotka ovat päätyneet nykyiseen tilaansa henkikökohtaisten vastoinkäymisten ja yhteiskuntamme vääristyneisyyden vuoksi. Sairaalla yhteiskunnalla Burney tarkoittaa monia asioita, mutta korostaa etenkin vääränlaisia malleja tunne-elämästä ja -ilmaisusta, varsinaisten siirtymäriittien puuttumista ikäkausien välillä, sekä kristillisen kirkon näkemystä rankaisevasta ja julmasta jumalasta. Lapsuudessaan sairastuneet vanhemmat sitten purkavat patoumiaan lapsiinsa ja he taas aikanaan omiinsa. Näin sairaus siirtyy aina sukupolvelta toiselle.

Sisäisten lapsiemme löytämisen helpottamiseksi Burney kehottaa tarkkailemaan omaa toimintaa. Niinpä kirjoitin ylös, miltä minusta oikein kokonaisuudessaan tuntui ollessani erityisen ahdistunut. Se ei ollut helppoa, sillä minun oli vaikea erotella tunnemyrskystä mitään erillistä. Se tuntui lähinnä määrittelemättömältä polttavalta tuskalta, suoranaiselta palamiselta. Yritin kuitenkin sinnikkäästi ja lopulta huomasin, että olin saanut oloni määritellyksi aika hyvin. Yksi epämääräinen kuvaus johti toiseen. Tähän tarvittiin kuitenkin itse olon kestämistä ja analysointia. Burneykin neuvoo tunteidensa kokemiseen, ei äkillisen tyydytyksen epätoivoiseen etsimiseen. Tiedän, että moni voi tuhahdella tällaiselle tunteidensa vaikeuden vuoksi ja kykenen itse asiassa ymmärtämään sen oikein hyvin. Minustakin tuntui helvetiltä vain istua paikoillani ja miettiä mitä minä oikein tunnen. Kirjoittamiseen keskittyminen tuntui mahdottomalta ja koko ajan pieni ääni päässäni huusi, miten olisi parempi syödä pari äiskän panacodia kaapista, käydä vetämässä muutama viilto reiteen tai soittaa tuskainen sekoilupuhelu jollekin läheiselle. Mutta omaksikin yllätyksekseni minä kykenin istumaan paikoillani ja kirjoittamaan jokaisen tunnettani kuvaavan sanan ylös.

Fiiliksiä oli loppujen lopuksi paperilla aikamoinen rypäs aina arvottomuuden tunteista vihaan. Noihin kaikkiin tuntui yhdistyvän pienen lapsen paniikki sekä yhteyden kadottaminen itseensä ja muihin. Nykyisessä elämäntilanteessani on asioita, jotka voivat ruokkia näitä kokemuksia, mutta reaktiot olivat täysin ylimitoitettuja siihen, mitä oli tuolla hetkellä meneillään. Tämän vuoksi ajattelin, että kyse voisi olla Burneyn mainitsemista lapsuuden haavoista. Hänen neuvojensa innoittamana aloin miettiä, minkälaiset kokemukset lapsuudessani ja teini-iässäni ovat voineet synnyttää tällasia tuntemuksia. Loppujen lopuksi sain listaani ylös kymmenen kohtaa. Täsmentääkseni sitä, mitkä voisivat olla syvimmän kivun takana, kysyin itseltäni, minkä ikäisen tuskalta tämä oikeastaan tuntuu.

Koin, että seassa oli ehkä noin viisivuotiaan avutonta hätää ja hylkäämisen pelkoa, mutta myös murrosikäisen tukahdutettua pahaa oloa ja kiukkua. Tuntui kuin sisäinen viisivuotiaani olisi itkenyt epätoivossaan tavoittamattomissa olevia vanhempia hätiin, samaan aikaan kun murrosikäinen tunsi olevansa huono ja arvoton ja halusi vain särkeä jotain. Myös teinityttö vaati yhteyden saamista edes johonkin, sillä koki itsekseen jäämisen todisteena siitä, että hän oli arvoton ja nuo toiset olivat voittaneet pelin. Tähän väliin on varmaan hyvä mainita, että koin teini-ikäisenä olevani kovin väärinymmärretty ja minua myös koulukiusattiin. Lapsuudestanikin löytyy paljon laiminlyöntiä, vääriä kasvatusmalleja ja yksinäisyyttä. Olin tuolloin hädissäni, mutta kukaan ei tuntunut kuulevan minua. Tämä johti aikanaan siihen, etten esimerkiksi uskaltanut nukkua automatkoilla, koska pelkäsin vanhempien sillä aikaa esimerkiksi hukuttamalla matkan varrella johonkin lampeen. (Korostan tämän tapahtuneen ymmärtämättömyyden seurauksena. Mitään todellista uhkaa ei ollut.)

Olen käsitellyt noita asioita jo ennestään paljon, mutta tein myös uusia oivalluksia niiden suhteen. Muissa ihmissuhteissani olen ollut suorastaan riippuvainen, mutta suhteessani vanhempiin en ole ilmaissut tarvitsevuuttani. Teini-iässä, kun muut kokivat vanhempiensa hellittelyt ja huolehtivaisuuden ärsyttävänä, minä pidin niitä suorastaan kammottavana. Halusin työntää vanhempani pois ja minulle tuotti suurta ahdistusta ajatella, että tuntisin noita ihmisiä kohtaan yhtään mitään. Minulla on nykyään ihan hyvät välit kumpaankin vanhempaani, mutten oikein vieläkään kykene käsittelemään suhdettani heihin minkäänlaisien syvempien tunteiden kautta. Tietenkin olen sitten kokenut myös syyllisyyttä noiden fiilisten vuoksi ja miettinyt, miksi ihmeessä tunnen näin vanhempiani kohtaan.

Asia on selkiytynyt nyt huomattavasti. Tuntuu hassulta, etten ole ennen tajunnut sitä. Olen lapsuudessani ja murrosiässä joutunut pettymään vanhempieni käytökseen niin monesti, etten ole antanut itselleni enää lupaa odottaa yhtään mitään. Mieluummin olen kääntynyt heistä pois, kun ottanut riskin vanhojen arpien avautumiseen. Samalla olen etsinyt tukea ja turvaa muualta – kuitenkin epätoivoisena ja epäuskoisena, kivuliaasti takeruen. Tätä on voimistanut entisestään se, mitä koin kouluaikana. Tunsin omanikäisteni kääntyvän itseäni vastaan ja kokenut sen jälkeen jatkuvasti minä vs. muut asetelmaa syvällä sisimmässäni. Olen lähes tauotta pelännyt menettäväni tärkeät ihmiset noille koulukiusaajiani edustaville muille ja jopa kokenut ansaitsevani sen.

Tässä ei ole vielä kaikki. Burney puhuu teksteissään siitä, miten ihminen tiedostamattaan ajautuu tilanteisiin, jossa kokisi korjaavansa nämä menneisyyden traumat. Omaa käytöstäni tarkastelemalla olen huomannut tämän todeksi. Miesten suhteen olen etsinyt erityisen voimakkaita, vahvoilta tuntuvia ja kontrolloivia persoonia. Burney mainitsee tehneensä itse hieman samankaltaista etäisten naisten suhteen, mutta päätynyt loppujen lopuksi siihen, että tällaiset ihmiset ovat hänelle vääränlaisia. Itse en mielelläni nimitä ketään ihmistä juuri vääräksi tai oikeaksi, vaan näen ennemminkin, että kyse on siitä, kuinka hyvin kumpikin asiansa työstää. Itse olen tehnyt sitä valitettavasti hyvin huonosti, sillä olen tuntunut alitajuntaisesti olettaneen hyvinvointini olevan kulloisenkin poikaystäväni vastuulla ja että hänen pitää ikään kuin pelastaa minut omalta itseltäni ja edustavan puuttuvaa vanhempaa. Suhteissani on ollut ongelmia käsitellä niin minun kuin toisenkin traumoja. Toinen on ollut suolaa minun haavoilleni ja minä toisen.

Oman toiminnan ymmärtämättömyys johtaa automaattisen käytöksen toistamiseen ja monesti välittömän tyydytyksen hakuun. Tämäkin on itse asiassa yksi pienen lapsen toimintamalli. Varmaan melkein jokaisen lapsuudessa on kokemus siitä, kuinka on syönyt liikaa karkkia, kun ei ole ymmärtänyt sen aiheuttavan pahaa oloa. Tässä voi huomata saman käyttäytymismallin. Monesti oma voimakas ja mahdollisesti myös epäloogiselta tuntuva käytös herättää myös muita tunteita – usein negatiivisia. Yllättäen syyllisyys ja häpeä ovat Suomessa hirvittävän yleisiä.

Näin syntyy ikävä kierre. Sairastuneen käytös aiheuttaa hänessä pahaa oloa ja hämmennystä, joka taas ajaa jälleen sairaaseen käytökseen. Tällaiselle kierteelle olisi laitettava piste, mutta se on monesti hyvin vaikeaa. Se on kuitenkin mahdollista. Ensiksi on kuitenkin annettava itselleen lupa kokea tunteensa vapaasti, ilman itsesyyttelyitä. Ilman kriittisen vanhemman ääntä, kuten Burney sitä kutsuu. Kukaan meistä ei ole täydellinen, eikä sellaiseksi tule, mutta me kaikki ansaitsemme olla hyväksyttyjä, omia itsejämme. Jokainen meistä ansaitsee myös olla rakastettu. Kriittisen vanhemman äänen kukistaminen ei ole helppoa ja matka myötätuntoisen vanhemman äänen kuulemiseen on monesti pitkä ja kivinen. Voi olla hyvä hyödyntää välietappeja matkan varrella. Itselläni oli jo ennen Burneyn artikkeleiden lukemista tavoitteenani kyetä tarkkailemaan itseäni objektiivisesti, neutraalista näkökulmasta. Siinä olen kehittynyt huimasti, vaikken aina vielä kykenekään näkemään kaikkea tekemääni ja tuntemaani neutraalilta pohjalta. Olen kuitenkin paljon pidemmällä kuin alussa ja saanut mukaan jopa joitakin myötätuntoisen vanhemman elementtejä. Pystyn yhä useammin hyväksymään tunteeni ilman negatiivisia jatkotunteita ja ymmärtämään käytökseni syyt. Burneyn tekstien myötä olen myös alkanut myöntää itselleni, että vanhempieni toiminta ja sen puuttellisuus ovat todella merkinneet minulle paljon ja että minulla on lupa surra asiaa. Samoin olen viimeinkin alkanut sulattaa sitä, että teini-iässä toiset ihmiset ovat todella saaneet minut tuntemaan itseni arvottomaksi ja että minua ihan oikeasti on koulukiusattu. Se ei ole minun vikani ja minulla on lupa tuntea, että minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.

En kuitenkaan syytä vanhempiani, ikätovereitani tai muita elämäni ihmisiä siitä, mitä minulle on tapahtunut. Syytteleminen ei johda mihinkään muuhun kuin kierteen jatkumiseen. Loppujen lopuksi meitä satuttaneet ihmisetkin ovat olleet vain omien traumojensa armoilla. Tietenkin meidän pitää saada olla vihaisia, surullisia tai mitä ikinä tunnemmekin, mutta oman tuskan siirtäminen toisen harteille ei ratkaise asiaa. Sitähän meille on koko ajan tehty!

Ymmärrän kuitenkin paremmin kuin hyvin, miksi roolijakojen tekeminen elämässä on niin helpottavaa. Minun suhtautumiseni elämäni ihmisiin – menneisiin ja nykyisiin on aina ollut ääripäittäin vaihtelevaa, joka itsessään tuntuu myös olevan jonkinlainen suojautumiskeino. Toisinaan olen asettanut itseni uhrin asemaan, toisinaan syyllisen. Toiset ihmiset ovat olleet joko enkeleitä tai demoneita. Tämä on ollut seurausta siitä, etten ole sietänyt epävarmuutta. Enkeli ei tee minulle pahaa, demoni taas tekee väistämättä. Uhrina taas olen saanut luvan surra, syyllisenä hävetä. On tärkeää, että nämä kaikki tunteet sallii itselleen, eikä lukitse itseään yhteen kategoriaan. Meistä kukaan ei ole pelkästään syyllinen tai uhri. Olemme jokainen kumpaakin. On oman aikansa ja terveytensä tuhlaamista velloa menneisyydessä ja keskittyä siihen, kumpaankohan suuntaan se vaaka enemmän kallistuu.

On tärkeää, että annamme itsemme tuntea tunteita, joita emme ole lapsena kyenneet kokemaan. Tuolloin puolustusmekanismimme ovat olleet hyödyllisiä ja saattaneet jopa pelastaa meidät kuolemalta, mutta järkevinä aikuisina emme enää tarvitse niitä. Totuus on se, ettemme tule säästymään kivulta, vaikka miten pinnistelimme. On parempi kokea tunteet sellaisenaan kuin ne ovat, kuin myöhemmin löytää itsensä niihin kuristuneena. Me emme voi kontrolloida kaikkea mitä tapahtuu, mutta voimme päättää miten suhtaudumme siihen. Minusta esimerkiksi on tuntunut, että elämäni olisi äärimmäisen epäonnistunut, jos en onnistu opiskeluissa ja työelämässä tai saavuta täydellistä, satumaista parisuhdetta. Burneyn ajatus siitä, ettei tällaisten asioiden saavuttamisen tarvitse olla onnemme määrite, on minulle mullistava ja helpottava. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että hän on oikeassa. Toki minä haluan nuo asiat yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta elämäni voi olla onnellista ilman niitäkin. Onnellisuuden pitää lähteä sisältä, ei ulkoa. Jos meillä on jatkuva, riippuvainen tunneside muuttuviin asioihin ja ihmisiin, niin joudumme olemaan koko ajan huolissamme. Toki sanoisin, että ihminen joka hyppii riemusta läheisen kuoltua, on myös jollain tapaa sairas, mutta niin on myös ihminen, joka kaavailee junan alle hyppäämistä menetyksen vuoksi.

Minä aion jatkaa sisäisen lapseni tarkkailemista edelleen, elämänmittaisena projektina. Mikäli sinä kiinnostuit asiasta, niin voit lukea 23/32 Robert Burneyn artikkeleista suomennettuna tämän linkin takaa. Loput löytyvät englanniksi osoitteesta http://www.joy2meu.com/Innerchildhealing.html. Artikkeleissa on runsaasti spiritualistista sanastoa ja jonkin verran ihan varsinaista sisältöäkin, mutta uskon, että näistä teksteistä voi hyötyä paljon, vaikkei sellaisia uskomuksia sisäistäisikään osaksi itseään. Itse tuskailin jonkun verran edellisten tekstien suoran toistamisen vuoksi, mutta sinnikkäällä lukemisella näistä löytyi ainakin minulle korvaamatonta apua. 

"Me olemme toimineet väärinpäin. Me hylkäsimme sisäiset lapsemme ja kohtelimme heitä kaltoin. Lukitsimme heidät sisällemme pimeään paikkaan. Ja samalla annoimme lasten ajaa bussia - annoimme lasten haavojen sanella elämäämme."
- Robert Burney

Viimeisimpiä asukuvia: pitkää mekkoa ja steampunkia

Jotenkin tänään on taas ollut parempi olo. Se tuntuu helpottavalta aikaisempien ahdistuksen ja masennuksen täyteisten päivien jälkeen. Olen tosin ollut vähän höperö, sillä jokainen vähän herkempi asia pistää itkettämään. Laulaminen ja pianon soittaminen on jokseenkin koomista, kun koko ajan pitää pidätellä itkua. Mutta se ei oikeastaan ole surullista itkua, vaan sellaista liikutusitkua!

Lokakuun saapuminen samaan aikaan ilostuttaa, että närkästyttää. Halloween on parempi kuin hyvä juttu, mutta ruskan muuttuminen harmaaksi ankeudeksi ei oikein innosta. Tänä vuonna ei onneksi pyhäinpäivän koittaessa jäädä toimettomaksi, tiedossa on nimittäin parhaimmillaan paritkin bileet. Se riippuu vähän siitä, mille päiville nuo sattuvat. Ainakin yksi asu on jo tiedossa, mutten halua paljastaa sitä vielä. Jotain mielipuolisen kivaa on kuitenkin! Varmaan pitäisi samassa yhteydessä väsäillä jonkinlainen Samhain-postaus, jos siltä sitten tuntuu. Niitä tuntuu tosin olevan sen verran kaikissa vähänkään luonnonuskoa sivuavissa blogeissa, että pitäisi keksiä joku henkilökohtaisempi tai muuten persoonallisempi näkökulma.

Mutta nyt pidemmittä puhetta läiskäisen teille pari lähiaikoina otettua asukuvaa. Sen jälkeen käperryn karvapeittooni ja kuuntelen ihanaa lällymusiikkia. Mukavaa lokakuun alkua kaikille!

 

 

 

  

Aikuistumisesta ja vanhenemisesta

Täytin äskettäin 21-vuotta, joka sai minut jälleen kerran ajattelemaan vanhenemista. Täysi-ikäisyyden saavuttamiseen asti se tuntui jotenkin todella hienolta jutulta. Oli hirveä kiire aikuisuuteen ja irtautumiseen kaikesta vanhasta. Nyt taas vähän aikaa äidilläni asuttuani ymmärrän toisaalta hyvin, miksi hoppu oli niin suuri. Oman rauhan tarve on ollut suuri, vaikkei meillä mitään suurempia ongelmia olekaan ollut.

Aikanaan etääntyessäni varsin ikävästä teini-iästäni ja vanhempien holhouksesta, aloin kuitenkin näkemään vanhenemisen toiselta kannalta. Piti alkaa ottaa vastuuta itsestään. Enkä tarkoita nyt pelkästään laskujen maksamista ja pyykin pesua. Havahduin nimittäin siihen, että minustahan pitäisi kohta jo tulla jotain. Samalla tuntui kuin aika olisi yhtäkkiä alkanut kulumaan nopeammin. Nyt vielä 21-vuotiaanakaan en ole mieleltäni riittävän eheä kyetäkseni panostamaan tasaisen hyvin oikein mihinkään pidempään projektiin. Viikko tai kaksi saattaa kulua todella ponnekkaassa ja päämäärätietoisessa olotilassa, mutta seuraavat sitten ollakin apaattisen eristäytymisen ja masennuksen kyllästäminä. Se alkaa tässä iässä jo vähän ahdistaa. En oikein voi enää ajatella, että pidämpä vielä pari välivuotta ja katsotaan sitten. Minä kun en missään nimessä haluaisi alistua nykyiseen olotilaani. Haluaisin olla yliopistossa opiskelemassa folkloristiikkaa ja mahdollisesti tehdä jotain työvuorojakin siinä rinnalla. Tiedän kuitenkin, että olen tällä hetkellä sen verran huonossa jamassa, etten saisi vaatia itseltäni hirveää suorittamista. Tuntuu vaan, että aika kuluu paljon nopeammin kuin minun paranimiseni tapahtuu.

Oikeastaan tunnen yleensäkin olevani vielä suurimmilta osin lapsi. Minua on kehuttu esimerkiksi kypsäksi, mutten todellakaan tunne olevani monellakaan tapaa aikuinen – mitä helvettiä se sitten merkitseekään. Tavallaan koko nimitys jopa inhottaa, kun mieleen tulee ensimmäisenä jakkupuvussa porhaltava bisnesnainen. Toki tuollainen mielikuva on hyvin kapea katsaus siihen, minkälaisena aikuisen voi nähdä, enkä tietenkään vastaisi sitä käyttäen, jos joku pyytäisi minua kuvailemaan aikuista ihmistä. Varmaan yleisin ja omasta mielestäni ihan pätevä määritelmä aikuiselle on ihminen, joka kykenee pitämään huolta itsestään ja tarpeen vaatiessa myös muista. Minä pystyn jotenkuten hoitamaan päivittäiset arjen asiat, mutta toisinaan nekin aiheuttavat suuria hankaluuksia mielenterveysongelmieni takia. Minua onkin huvittanut ja surettanut ajatus siitä, että monet mt-ongelmaiset ovat kuin lapsia opettelemassa elämään. Moni psykologiaan perehtynyt voisi perustella tätä sillä, suurella osalla mielenterveyspotilaista on ollut lapsuudessaan hyvin ikäviksi koettuja tapahtumia, joiden vaikutukset näkyvät monella tapaa myöhemmin. Itselläni tietty lapsellisuus on ehkä vielä normaalia korostuneempaa. Minulla kun on aikamoisia ongelmia nimenomaan turvallisuuden tunteen kanssa. Aika usein vieraissa tilanteissa tulee tunteneeksi lapsen hädän kaltaista tunnetta. Varmaan aika moni muistaa ne fiilikset, kun isä tai äiti katosi suuressa väkijoukossa? Siinä on hyvä esimerkki tunteesta, joka vaivaa minua valitettavan usein.

Lisäksi olen koko elämäni elellyt vähän pilvilinnoissa. Mielikuvituksellisuus on ollut aina parhaita puoliani, mutta se on samalla myös vähäsen synkkä piirre. On aina ollut vähän sellainen olo, kun en eläisi kokonaisena oikein missään maailmassa. Todellisuus ei läheskään aina vastaa kuvitelmia ja pudotus on kovin suuri. Sitä olisi toivonut pääsevänsä tässä iässä jo hieman pidämmelle unelmiensa saavuttamisessa tai edes niistä tärkempien valikoinnissa. Kasvaneensa vähän realistisemmaksi kadottamatta kuitenkaan mielikuvitustaan. Silti tunnistan itseni edelleen samaksi taivaanrannan maalariksi kuin lapsena. Kuvitelmat vain ovat muuttuneet.

Pelkään, etten saavuta elämässäni kaikkea sitä, mitä siltä toivon. Siksi vanheneminen varmaan ahdistaa eniten. Ihmiselämä on kovin lyhyt ja aika tuntuu kuluvan aivan liian nopeasti. Joskus vielä oikein ruokin pelkojani lukemalla tarinoita siitä, miten ihmiset ovat kuolinvuoteellaan katuneet unelmiensa hylkäämistä. Siinä sitten löytää itsensä ikävästä noidankehästä, kun ruokkii tuollaisilla asioilla ahdistustaan.

Yksi erityisen ahdistavaksi kokemani asia on ollut se, että jotkut ikätoverini ovat jo perustamassa perhettä. Vaikka olenkin aina ajatellut, etten hanki lasta ennen kuin täytän 30, niin pyöreävatsaiset tuttavat muistuttavat minua siitä, ettei siihenkään ole kamalasti aikaa. Mietityttää kovasti, kerkeääkö kymmenessä vuodessa kasvattamaan itsestään vastuullisen aikuisen. En tosin ole vielä edes varma, hankinko koskaan lasta. Ahdistaa silti ajatus siitä, että mitä jos sitten joskus haluankin, mutta mielenterveyteni ei sitä minulle salli?

Sitten on vielä ruumiillinen puoli. En elä läheskään niin terveellisesti kuin haluaisin ja tiedän, että jossain vaiheessa se alkaa sekä tuntua ja näkyä. Liikuntaa harrastan olemattoman vähän ja syömisenkin kanssa on pientä ongelmaa. Toisinaan ruokahaluni on järkyttävän pieni ja välillä tulee ahmittua aivan kamalia määriä hyvin epäterveellistä ruokaa. Suvussani lihavuus on aika harvinaista, joten geenini ovat minulle sekä siunaus että kirous. Myöskään ihoni, hiukseni tai muu ulkonäköni eivät tunnu suuremmin kärsivän huonoista elämäntavoista. Voin laiminlyödä terveyttäni aika rajusti ennen kuin se näkyy mitenkään. Jos vaikkapa lihoisin helposti, niin se varmasti saattaisi pahentaa ahdistustani, mutta tiedän myös, että liikkuisin silloin vaikka hampaat irvessä.

Voisin siis tehdä aika paljon edistääkseni sitä, että sekä fyysinen vointini, että ulkonäköni olisivat mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvät. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin alkaa tulla kipuja ja rupsahtaa, vaikka eläisi miten terveellisesti. Olen ehkä vähän enemmän sinut nykyään sen kanssa, etten aina näytä nuorelta ja kauniilta verrattuna parin vuoden takaiseen. Silti ajatus hirvittää edelleen. Valitettavasti vieläkin perustan oman arvoni osittain ulkonäkööni ja koen sen vähenevän vanhetessani. En toki ajattele, etteikö vanha ihminen voisi olla omalla tavallaan kaunis. Esteettisessä mielessä kyllä, mutten henkilökohtaisesti näe vanhaa ihmistä seksuaalisesti haluttavana. En tiedä, miten tästä asiasta vanhana ajattelen, mutta nyt näen sen näin. Mikäli ajattelen samalla tapaa vielä myöhemmin, niin toivon, että onnistun ennen vanhuusvuosiani asennoitumaan ulkonäköön tämän ikäkauden lahjana enemmän kuin tulevaisuuden menetyksenä. Minusta on parempi suosiolla luopua joistain asioista kuin kynsin ja hampain roikkua rippeissä.

Lisäksi on vielä ne kivut ja muut vaivat. Vähitellen niska- ja selkäkivut alkavatkin vaivata vakituisemmin ja tulee ties mitä sairauksia. Pahimmillaan sitä joutuu kamppailemaan jonkun vakavan taudin kanssa ja saattaa päätyä pyörätuoliin tai liikkumaan rollaattorin kanssa. Lähes kaikki tuntemani keski-ikäiset ja sen ylittäneet ovat kuvailleet vanhempana tuntevansa itsensä vähintäänkin väsyneemmäksi. Moni kuvaa myöskin sitä, miten maailman meno kiinnostaa vähemmän, ei jaksa oikein enää innostua asioista ja elo supistuu pienen piirin ympärille. Elämisen rauhoittuminen ja vakaan elinympäristön saavuttaminen eivät kuulosta pahoilta asioilta, mutta paikalleen muumioituminen ja passivoituminen sen sijaan kuulostavat. Korkeassa iän positiivisia puolina olen pitänyt karttunutta elämänkokemusta, tietomäärää ja eläkeiässä vapaa-aikaa. Mutta jos olen eläköityessäni muumio, niin nuokin asiat menevät hukkaan.

Vanheneminen on kuitenkin väistämättömyys, joten olen yrittänyt sysätä ajatuksen sivummalle ja keskittyä ottamaan tästä ikäkaudesta irti sen minkä voin. Näiden asioiden jatkuva vatvominen ei poista sitä, että minustakin tulee jonakin päivänä vielä vanhus. Sen sijaan kauhukuvat loitontavat minua tästä hetkestä ja tekevät olon siten epämukavaksi. En välttämättä haluaisi sitten kahdeksankymppisenä havahtua siihen, että käytin kultaiset nuoruusvuoteni vain vanhenemisen murehtimiseen. Sehän olisi sama asia kuin vapaaehtoisesti heittäisin ne vähäisetkin menemään.

Vanhuksilla on nykyään kuitenkin ihan väistettävissäkin olevia ongelmia, jotka eivät kuitenkaan välttämättä riipu pelkästään heistä itsestään. Kaikki ovat varmasti kuulleet vanhustyön ongelmista ja vanhusten yksinäisyydestä. Tietysti ihan riittävien resurssien saaminen esimerkiksi henkilöstön palkkaamiseen muodossa on ongelma, mutta on myös hieman abstraktisempia asioita kuten yksinäisyys ja kuolema. Vaikka miten tarjoaisimme vanhukselle seuraa, ei se välttämättä korvaa jo rajan taakse siirtyneitä läheisiä. Samoin kuolemasta puhuminen on nykyään suuri ongelma. Se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe, joka pidetään erossa arjesta. Jopa lääkäreiden ja hoitajienkin voi olla vaikea käsitellä kuolemaa. Moni hoitotyössä ollut onkin ottanut esille sen, ettei ihmisiä kouluteta siihen, miten auttaa toista viimeisellä matkallaan. Aihe on hyvin ongellinen, kun kukaan ei tiedä varmasti mistä oikein on edes kyse. Näkemyksiä kuolemasta on useita ja pahimmillaan ristikkäiset näkemykset hoitavan henkilön kanssa voivat auttaa potilaalle lisää ahdistusta. Siksi moni hoitohenkilökunnasta pyrkiikin käsittelemään asian mahdollisimman lääketieteellisesti jättäen sielullisen puolen huomiotta. Tällöin potilas löytää itsensä jälleen yksin.

Olen itse miettinyt välillä, että osallistuisin vapaaehtoiseen vanhustyöhön, mutta toistaiseksi hylännyt ajatuksen oman henkisen vointini vuoksi. Etenkin lähiaikoina olen ollut niin väsynyt jo pelkästään itseni kanssa, etten ole edes omia isovanhempiani tullut nähneeksi. Jos lähtisin johonkin ”vanhukselle kaveri” - kampanjaan, niin haluaisin olla mukana täysillä enkä vain puolikuntoisena. Kyse on kuitenkin toisen ihmisen hyvivoinnista ja yksinäisyyden paikkaamisesta. Sairaana toisin vanhukselle pahimmillaan lisää huolta ja harmia. Mutta ehkä sitten jonain päivänä, kun olen itse saanut elämäni paremmalle mallille.

***

Pahoittelen, jos tekstin laatu on hirveän paljon heikompi kuin normaalisti. Masennusjakso pukkaa päälle, joten kaikki tekeminen tuntuu vähän hankalammalta eikä jaksa panostaa samalla tavalla. Ajatuskaan ei oikein kulje. Itsestä tuntuu, että meni nyt vähän ulisemiseksi ja kuluneiden juttujen toistamiseksi.

Vanhaa ja uutta

Pahoittelen, etten ole lähiaikoina saanut aikaiseksi mitään kuulumis/asupostauksia kummempaa. Olen ollut aika stressaantunut nyt muuttosähläyksen ja mielialaongelmien vuoksi, etten ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään tähdellistä. Olen sopeutunut äitini luokse joten kuten, joka on ihan hyvä juttu, sillä tuskin tulen vielä ihan äkkiä pääsemään pois. Tuntuu, että selvitettävää ja tehtävää olisi ihan kamalasti, eikä minulla ole mitään hajua mistä aloittaa.

Äitini luota olen löytänyt pari vanhaa kiinnostuksen kohdetta ja harrastusta, jotka jäivät taka-alalle asuessani keskustassa. Kävin aikoinaan parin vuoden ajan pianotunneilla, jonka jälkeen pimputtelin aina satunnaisesti, kun molemmissa kodeissani sattui kyseinen soitin olemaan. Omassa asunnossa minulla ei ollut edes syntikkaa, joten soittaminen jäi. Nyt olen aloittanut sen jälleen ja oikeastaan tuntuu, että kehityn jopa nopeammin kuin aiemmin - ainakin nopeammin kuin soittotuntiaikoina, jolloin kotiläksyt tuntuivat aivan ylitsepääsemättömän tylsiltä. Siihen verrattuna pianon soittaminen tuntuu nyt jotenkin erilaiselta. Turtumuksen tunteissa pyöriskeltyäni oli kummalllisen helpottavaa saada kokea jälleen se olo, mikä tulee kun opit soittamaan jonkun itsellesi tärkeän kappaleen.

Lisäksi olen palannut jälleen PS3:sen pariin. En ole koskaan ollut mikään varsinainen pelaajatyttö, mutta löysin muutamia kiinnostavia pelejä pleikkarille asuessani porukoilla edellisen kerran. Dragon Age Originssia on tullut nyt jälleen pelattua niin paljon, että ihan päätä särkee. Fanityttöys pääsi niin pahasti pintaan, että päätin jopa ostaa pelin kakkososan, vaikka olen kuullut siitä enimmäkseen huonoa. Haluan kuitenkin pelata kyseisen pelin läpi, koska kolmonen näyttäisi lupailevan hyvää ja kakkosessa voi selvitä sen kannalta tärkeitä asioita. Uusimman pelin odottelu on aika tuskaista, sillä ykköspeli säväytti yhtä voimakkaasti kuin lempikirjani ja -elokuvani. Oman elämäntilanteen ollessa hyvin stressaava onkin vain tehnyt mieli unohtaa itsensä ja syventyä fantasiamaailmaan - ainakin siihen asti, kun rakas äpäräprinssini dumppasi minut kylmästi sen jälkeen, kun olin saanut kruunun vehkeiltyä hänen päähänsä. Fuck you, Alistair! Kiitos sinun, mulla ei mene hyvin edes fiktiivisissä maailmoissa.

Alistairin lisäksi ihan oikeatkin ihmiset ovat käyneet hermoille jonkin verran. Halu eristäytyä on ollut välillä aika kova, mutta se on varmaan ihan luonnollista tilanteen huomioon ottaen. Oikeastaan minusta tuntuu, että normaalia suurempi annos omaa aikaa tekee minulle nyt ihan hyvää. Ihmisenä kasvamiseen tarvitsee kuitenkin tilaa, enkä halua että minulla on jatkuvasti vieressä joku, johon voin tukeutua tai pahimmillaan ripustautua.

Synttäripäiväkin olisi tiistaina, mutten oikeastaan välitä ajatuksesta juhlia isommalla porukalla. Jesse vei minut kuitenkin tänään (tai oikeastaan eilen, jos tarkkoja ollaan) kaupungille ja leffaan, joka oli kyllä todella mukavaa. Tulin ostaneeksi kirpparilta jälleen yhden hameen, paidan, hapsuhuivin ja kynttilänjalan. Pientä sisustusroinaa tuntuu tarttuvan nykyään yhä useammin matkaan - varmaan kohta hukun siihen. Leffa, jonka kävimme katsomassa oli Sin City 2. Se oli oikeastaan varsin hyvä, vaikka jostakin syystä pikkasen etukäteen sitä vierastinkin. Eva Greenin nimi kuitenkin sai sysäämään ikävät ennakkoluulot syrjään ja leffa pitikin sitten tiukasti otteessaan loppuun asti. Greenin näyttelijätyö oli toki jälleen aivan loistavaa ja hän oli tapansa mukaan hätkähdyttävän upea - kuten koko oikeastaan koko elokuvan visuaalinen puoli.

Tämä postaus oli nyt pitkälti aika tyhjää jaarittelua, mutta haluan pitää teidät kartalla siitä missä mennään. En ole unohtanut blogia, vaikka olenkin ollut vähän tavallista hiljaisempi ja tasokkaampien postauksien kirjoittaminen ottaa nyt oman aikansa. Pyrin kuitenkin järkkäämään jotkut kuvaukset lähiviikoille, että saisitte mallijutuistakin jotain nähtävää jälleen.

Loppuun laittelen vielä muutamia kuvia yhden päivän asusta, vanhasta kämpästä ja Rantakylän metsistä. Toivotaan, ettei seuraavan postauksen kirjoittaminen veny kovinkaan pitkälle!

Muuttaminen pois keskustan kämpästä oli aivan uskomattoman haikeaa. Oikeastaan purskahdin itkuun, kun loppusiivouksen jälkeen astuin äitini autoon. Minä en ihan tuosta noin vain ala kutsumaan mitään paikkaa kodikseni ja turvattomuuden tunteen kanssa tappelu on suurimissa osissa paikoista aikamoinen pulma, mutta Ristimäenkadun kämpän kanssa ei jostakin syystä ihmeemmin ollut turvattomuusongelmia. Olen käynyt muuttomme jälkeen nyt kaupungissa pari kertaa ja nähnyt vilaukselta vanhan talomme. Jotenkin tuntuu uskomattomalta, ettei voi enää kävellä ovesta sisään ja rojahtaa sohvalle. Jos äitini ei valittaisin niiden hajusta, niin polttaisin varmaan aika usein Maroman Vanilla - suitsukkeita uudessavanhassa asuinpaikassanikin - niistä tulee mieleen vanha koti.