Mikkelin poikateatteri ja Valssimyllyn valtaus

Viime vuosina Mikkeli on kunnostautunut kulttuuripuolella. Ennen hyvin näkymättömästä kaupungista on noussut muutamia ympäri maan tunnettuja kulttuurilupauksia. Ali Elkharam meni ja tuli tunnetuksi Idolssin kautta. Metallipuolelta meiltä löytyy Bloodred Hourglass.

Mikkeli on tullut tunnetuksi myös teatteripuolella. Meidän poikateatterimme on saanut tunnustusta ympäri maan. Pojat palkittiin muun muassa Helsingin Teatris-festareilla keväällä. Omallakin paikkakunnallamme heidän näytelmänsä ovat aina olleet hyvin suosittuja. Sanoisin sen johtuvan siitä, että niissä on jokaiselle jotain. Näytelmistä löytyy huumoria, vakavaa sisältöä, sekä selkeää kannanottoa nuorten (ja vähän muidenkin) asioihin. 

Olen iloinen siitä, että pojat ovat käyttäneet julkisuuttaan Mikkelin olojen parantamiseen. Nyt viikonloppuna ryhmä otti kantaa harrastustilojen puutteeseen kotikaupungissamme. He valtasivat vanhan Valssimyllyn osoittaakseen, että tiloja kyllä löytyisi. Osa niistä vaan vaatisi kunnostamista. 

Työni kautta kuulin hieman enemmänkin poikatatterin motiiveista tempaukselleen. Lisäksi asiasta on tullut juteltua poikaystäväni kanssa, kun tuo nyt kyseisessä ryhmässä on. Yritetään vedota niin suoraan kaupunkiin kuin muihin mikkeliläisiin, että ottaisivat asiaa enemmän esille. Tämä on mielestäni erittäin hieno juttu. Asiasta pitää syntyä keskustelua niin päättäjien keskuudessa kuin ihan toritasollakin. 

En kuitenkaan sano, että kaupungin olisi suoraan alettava syytämään hirveästi rahaa eri harrastusryhmille. Kulttuuri-ihmisenä haluaisin toki nähdä sen koko kirjon kukoistavan kaupungissamme. Tiedän kuitenkin, että on paljon muitakin asioita, joihin rahaa menee. Toki harrastustoimintakin on tärkeää. Se pitää ihmiset vireinä ja ehkäisee muun muassa syrjäytymistä. Emme kuitenkaan voi unohtaa vaikkapa sairaaloissa kituuttavia vanhuksia, joiden olot ovat sietämättömät. Joidenkin lähteiden mukaan elämä siellä ei ole edes ihmisarvoista. Yhä enemmän kuulee juttuja siitä, miten vanhukset eivät saa ruokaa, eivät pääse vessaan ja miten muun hoidon korvikkeeksi heille syötetään enemmän ja enemmän lääkkeitä. Itse asiassa jopa Poikateatterin eilisessä näytelmässä otettiin kantaa tähän. 

Kulttuuriharrastajana olisi tavallaan minulta pois, jos rahat sijoitettaisiin noihin vanhuksiin. He kuitenkin tarvitsevat niitä paljon enemmän kuin minä. Se, että vaikkapa poikateatteri on joutunut treenaamaan koulun pihalla ei mielestäni ole yhtä paha, kuin että vanhukset joutuvat elämään viimeiset vuotensa tuollaisissa oloissa. 

Siltikin on mielestäni hyvä, että pojat ottivat aiheen esille. Jotkut tuntuvat vähän suivaantuneen asiasta, joka on minusta naurettavaa. Ei Poikateatteri varmaankaan tarkoittanut, että heidän asiansa pitäisi olla se kaikkein tärkein tai että siihen pitäisi laittaa kaikki likenevät rahat. He halusivat nostaa asian ihmisten tietoisuuteen ja saada aikaan keskustelua. Tällä tavoin voi löytyä parhaimmillaan myös yksityisiä lahjoittajia, jotka haluasivat tukea harrastustoimintaa. 

Mikkelissä ei muutenkaan mitenkään liikaa ole yhteisistä asioistamme kiinnostuneita nuoria. Hyvä, että jotkut sentään jaksavat ottaa kantaa. Minä sanoisin, että hyvä pojat. Mahtavaa! Vastaavanlaista toimintaa ehdottomasti lisää Mikkeliin. Veikkaan, että useampikin voisi innostua yhteiskunnallisista asioista, kun huomaisi, ettei se ole pelkästään kuivia keskusteluja toinen toistaan vaikeampien termien kera. 

***

Mutta sitten itse Suomi-Finland No More -  näytelmään, joka esitettiin eilen kyseisellä Valssimyllyllä. Tämän kertainen esitys oli uudella kokoonpanolla toteutettu versio vuoden 2011 näytelmästä. Alkuperäistä en koskaan ole nähnyt, mutta odotin silti esitykseltä paljon. Jesse on puhunut siitä sen verran, että tiesin mistä on kysymys. Ideahan oli tulevaisuuden totalitaristinen Suomi, jossa vallitsi kunnon natsimeininki. Suomalaisuus oli korkein mahdollinen arvo ja toisinajattelijoille kävi huonosti. Järjestelmää vastustamaan syntyi vastarintaliike, joka unelmoi vapaasta Suomesta.

Pääsimme seuraamaan poikien työskentelyä jo jonossa. Valvontakomission kapteeni vahti kahden muun vartijan kanssa jonoa ja kyseli ihmisiltä heidän nimiään ja muun muassa sitä, olivatko nämä oikea- vai vasenkätisiä. Käsistä kysyttiin, koska näytelmässä myös vasenkätisyyttä pidettiin paheksuttavana ja merkkinä viallisuudesta. Jossain vaiheessa jonoon soluttautui poikateatterilaisia, joilta kapteeni meni sitten kysymään nimeä. Vastauksensa jälkeen kukin poika talutettiin sisälle Valssimyllyyn. Tämä pieni maistiainen näytelmästä oli mielestäni nerokas. Se loi tunnelmaa ja teki jonottamisesta paljon mielenkiintoisempaa.

Porukkaa saapui paikalle yli 200 ihmistä, vaikka tilaa oli vain sadalle. Niinpä Poikateatteri pitikin yhden esityksen sijaan kaksi, toinen nuorille ja toinen vanhemmalle yleisölle. Jako ei ehkä ollut ihan reilu. Ihmiset olivat saapuneet paikalle ties kuinka kauan etukäteen ja sitten kuulutetaan, että voisivatko nuoret ystävällisesti odottaa seuraavaan näytökseen. Monet nimenomaan nuorista olivat saapuneet tuntia ennen paikalle, kun taas vanhempi väki vasta viimetingassa. Yksikin tyttö kertoi minulle, ettei hänellä ollut myöhemmän näytöksen jälkeen enää kyytiä kotiin. Onneksi nuoria ei kuitenkaan varsinaisesti pakotettu jonosta pois, vaan annettiin mahdollisuus päästä ensimmäiseen näytökseen. Monen kohdalla sosiaalinen paine kuitenkin johti siihen, että he joutuivat muuttamaan suunnitelmiaan.

Ymmärrän tuon kyllä toisaalta, koska vanhempi väki tuskin olisi jäänyt pidemmäksi aikaa odottelemaan. Ehkä noin oli kuitenkin paras. Itsehän jäin rikollisesti ensimmäiseen näytökseen. Paikalta oli vyörynyt suuri joukko about yläasteikäistä porukkaa, joten koin olevani tarpeeksi aikuinen jäämään jonoon. Ehkä en tehnyt suurta väryyttä kellekään.

Jesse ei ollut väärässä sanoessaan, että Valssimylly sopi esityspaikaksi karun tunnelmansa ansiosta. Vaikka olihan se homeilman hengittäminen toki vähän epämukavaa. Paikka kyllä todisti harrastustilojen puutteen varsin hyvin. Voin vain kuvitella miten tiukkaa monen tunnin oleskelu hometalossa on tehnyt.

Hometta lukuunottamatta paikka oli kuitenkin aika täydellinen. Graffitit, tunkkaisuus ja hämäryys loivat esitykseen aivan upean tunnelman. Itse showkin oli varsin loistava. Se oli hauska ja vakava samaan aikaan. Huumoria oli juuri sopivasti, eikä se siten päässyt pilaamaan näytelmän sanomaa. Pikemminkin se vain vahvisti sitä. Pojat olivat keksineet superisänmaalliseen valtioon aivan loistavia yksityiskohtia kuten muun muassa, ettei nakkikioskeilla saanut myydä vaikkapa kebabia vaan lähinnä piimää ja kalakukkoa.

En voi kuin ihmetellä poikien näyttelijäntaitoja. He olivat aivan mahtavia. On vaikea uskoa, ettei Poikateatteriin todella ole minkäänlaista pääsykoetta. Olen edelleen todella yllättynyt siitä miten loistavasti jokainen näyttelijä hoiti roolinsa. Täytyy sanoa, että myös joukon johtaja Kati Kinnunen on tehnyt aivan loistavaa työtä. Näyttelijävalinnat eivät olisi voineet olla parempia.

Pientä kritiikkiä nyt annan kuitenkin, ettei mene ihan täydeksi ylistämiseksi. Näytelmää olisi voinut syventää vielä pikkuisen. Vakavammat kohtaukset menivät mielestäni hieman liian nopeasti. Etenkin dramaattinen loppu. Jos tuollaisia kohtauksia oltaisiin hieman hidastettu ja käsitelty syvällisemmin niin näytelmä olisi ollut täydellinen. Minun makuuni turhaa heilumista ja ilmeilyä olisi myös pikkuisen liikaa. Kumpikaan noista ei kuitenkaan ole mikään hirvittävä miinus. Näytelmä oli uskomattoman upea, etenkin kun ottaa huomioon, että se on aivan tavallisten opiskelijapoikien tekemä. Jo näkemäni improt ja  Likinäkökulma-näytelmä olivat hyviä, mutta Suomi-Finland No More oli suorastaan loistava. Näille pojille nostan hattua.

Sotahuuto 2013

Pari viikkoa sitten tuli jälleen käytyä Hämeenlinnassa päin. Tällä kertaa ei kuvauksissa, vaan boffaamassa. Osallistuin nimittäin Suomen suurimpaan boffaustapahtumaan, Sotahuutoon. Odotukset olivat aika korkealla, koska monet tuttavani ja toki Jesse olivat puhuneet tapahtumasta hyvin paljon. Monet tuntuivat odottavan sitä kuin kuuta nousevaa.

Perjantaiaamuna minua odotti ikävä yllätys. Herätessäni oloni oli hyvin flunssainen ja minua alkoi epäilyttää, voisinko boffata ollenkaan. Reissuun halusin silti ehdottomasti lähteä. Siispä pakkasin kimpsuni ja kampsuni, varautuen myös siihen, että joutuisin ehkä keksimään itselleni skenaarioiden ajaksi muuta tekemistä.

Perjantai-iltana ei ollut juuri aikaa boffata. Pidimme nopeat treenit ryhmämme 13. komppanian kanssa, jonka jälkeen pyörimme vielä Jessen kanssa hetken alueella ennen nukkumaan menoa. Tajusimme vasta paikan päällä, että olimme kyllä muistaneet ottaa mukaan peiton ja tyynyjä, muttemme minkäänlaista makuualustaa. Siispä nukuimme vain pressu meidän ja kylmän maan välissä. Sen kyllä huomasi seuraavana aamuna, sillä flunssani oli mennyt pahempaan päin. Edes pari buranaa eivät auttaneet oloon sen vertaa, että olisin jaksanut boffata. Niinpä tyydyinkin jäämään kameramieheksi. Vaikka vähän harmittikin, että lauantain boffailut jäivät sivu suun, niin silti skenaarioita oli mukava seurailla.

Sunnuntaina pääsin kuitenkin mukaan. Minua jännitti jälleen vähän, koska olen ollut aika laiska käymään treeneissä. Etenkin kun vastapuolella oli isoja miehiä panssareiden kanssa. Olo oli vähän kuin teurastettavaksi menevällä, mutta jollain tapaa se oli oikeastaan aika hauskaa. Minulle tärkeintä oli hauskanpito, ei se että säilyisin mahdollisimman pitkään hengissä tai saisin mahdollisimman monta tyyppiä hengiltä. Vaikka täytyy myöntää, että aina tappoja saadessani tuli aika riemastunut fiilis. Tuntui, että olin tehnyt ryhmän eteen jotain ja kehittynyt hieman lajissa.

Noxbosta tunsin kehittyneeni hieman, vaikken hirveästi sen jälkeen ollut boffannutkaan. Ehkä se johtui siitä, että jännitys oli laskenut huomattavasti eikä tarvinnut miettiä koko ajan sitä omaa henkiinjäämistä. Uskalsi käydä rohkeammin päälle ja valppaamman fiiliksen takia onnistui löytämään niitä osumapaikkoja. Siitä varmaan osaltaan johtui se, että ensimmäinen Sotahuutoni tuntui erittäin onnistuneelta. Tykkäsin ihan älyttömän paljon. Mieleeni olivat myös ihmisten keskiaikateemaiset asut. Pari ryhmää oli eläytynyt oikein ylitse muiden ja toivon todella, etteivät ihmiset pidä minua tuijottamiseni takia creepynä stalkkerina. Ensi vuonna voisi itsekin panostaa hieman enemmän eläytymiseen.

Mutta kai sitä pitäisi vielä sanoa jotain tuloksista. Ensiksi julkistettiin, että olisimme saaneet viidennen sijan, mutta putosimme myöhemmin kuudennelle sijalle. Kuudes sija ei kuitenkaan ole mitenkään huomattavasti viidettä huonompi, joten olen iloinen tuostakin.

Sitten hieman kuvia.