Ensimmäisenä vuonna menin uuteen kouluun varsin innoissani. Suurin osa ihmisistä oli täysin uusia, joka oli hyvä juttu sen kannalta että halusinkin yläasteen jälkeen vaihtaa hieman maisemaa. Sainkin lukion alussa hyvin paljon uusia kavereita ja löysin itseni ensimmäistä kertaa tiiviistä tyttöporukasta. Lukion ykkönen ja kakkonen olivatkin kaverisuhteideni kulta-aikaa. Vietin hyvin paljon aikaa porukkani kanssa ja useimmiten selvinpäin. Nykyään tulee oltua porukalla lähinnä juhlimassa, joka on tavallaan sääli. Ensimmäinen vuosi oli muutenkin aika onnellinen. Olin vielä hyvin naiivi, mutten oikeastaan pidä sitä pahana asiana.
Tokalla lukiomme kasvoi jättiläiseksi. Mikkelin kaksi lukiota yhdistyivät yhdeksi ja saimme kodikkaan Yhtärimme lisäksi toisen, paljon laitosmaisemman rakennuksen käyttöömme. Muutos oli suuri ja herätti mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Enemmistö lukiolaisista taisi vastustaa uudistusta, eikä ollut mikään harvinaisuus kuulla kummankin koulun oppilaiden suusta mielipiteitä siitä millaista porukkaa toisesta lukiosta olisi tulossa. Yhdistyminen kuitenkin tapahtui lopulta yllättävän sulavasti eikä Lyseo-Yhtäri-vastakkainasettelu esiintynyt lainkaan niin vahvana kuin olisi voinut edellisen vuoden puheiden perusteella olettaa.
Kakkosvuoden lopulla aloin väsyä. Masennusta ja stressiä pukkasi päälle todella pahasti. Olin perfektionismissani kuluttanut itseni loppuun, enkä jaksanut enää keskittyä opiskeluun. Poissaoloja alkoi tulla ja elämä muuttui muutenkin vaikeammaksi. Mitään ei jaksanut tehdä, mikään ei kiinnostanut ja jatkuvasti oli paha olo. Kolmosvuoteen mennessä tilanne vain paheni, eikä negatiivisessa maailmassani koulukaan vaikuttanut kovin mukavalta paikalta. Etenkään, kun vanha koulu oli lopullisesti vaihtunut siihen uuteen laitosmaisempaan rakennukseen. Kirjoituksetkin menivät miten menivät. Päätinkin lopulta jäädä neljännelle vuodelle, sillä en millään jaksanut käydä koulua muiden tahtiin, enkä ollut tyytyväinen arvosanoihinkaan. Se päätös osoittautui paremmaksi kuin koskaan osasin odottaa.
Viimeisestä lukiovuodestani tuli kaikkein paras. Oma ikäluokkani oli lähtenyt lukiosta lukuunottamatta nelosia, joka oli minulle tietyllä tapaa helpotus. Sain tuntea aloittavani ikään kuin puhtaalta pöydältä. Harvoilla oli minusta ennakko-oletuksia ja hyvin monille olin täysin tuntematon. Masentuneet fiiliksenikin alkoivat helpottaa, kun elämä hiljalleen alkoi palautua raiteilleen. Saatoin tutustua ihmisiin ilman, että minun tarvitsi ajatella että tietääköhän tuokin minusta sen ja sen jutun ja ajatteleekohan tuokin ihminen minusta näin ja näin. Minusta tuli sosiaalisempi ja huomasin, että ihmiset pitivät minusta. Tietenkään en voinut miellyttää kaikkia, mutta suurin osa ihmisistä oli mukavia. Sain uusia kavereita ja jopa ystäviä. Pakollisten kurssien jäätyä taakse sain myös itse valita, mitä haluaisin opiskella. Saatoin valita minua kiinnostavia aineita ja menestyä niissä. Kevään kirjoituksiinkin jaksoin jo panostaa enemmän kuin aikaisempiin. Jäivät kyllä tavoitteiden alapuolelle, mutta muun elämän luistaessa hyvin en jaksa olla harmissani. Kaverisuhteeni kärsivät osittain kolmannen lukiovuoteni aikana, mutta nelosen aikana ne palautuivat jälleen loistavalle mallille. Minulla on paljon hyviä ystäviä ja mukavia kavereita. Asun kivassa kämpässä ihanan poikaystäväni kanssa ja tunnen itseni tyytyväiseksi. Koulumenestys ei ole kaikki kaikessa, saati se, kaatuuko jonkun sukulaisen maailma kun papereissani ei olekaan komeaa L- tai E-riviä. Eivätkä nuo itse asiassa tuntuneet pettyneen ollenkaan. Ja olihan minulla toki yhä komeat arvosanat suuresta osaa kursseja!
Lakkiaspäivä oli aika ihana, vaikkakin aika rankka. Onneksi lakittamiseni tapahtui vasta toisessa vuorossa eli puoli kaksitoista. Laittautumaan heräsin kahdeksalta, eivätkä pikkutyttömäiset itkupotkuraivarit olleet kaukana kun tekoripsien liima oli kelvotonta ja oma naama ei aamulla vaan sattunut miellyttämään. Onnistuin kuitenkin kutakuinkin hillitsemään itseni ja konserttisali Mikaeliin päästyäni päivän look alkoi näyttää huomattavasti paremmalta.
Juhlatilaisuus oli omalta kohdaltani varsin huvittava, sillä olin varustautunut aivan upouusilla viidentoista senttimetrin korkokengillä. Pelkäsin kamalasti kompuroivani lavan jyrkissä portaissa ja juhlan alkupuoli kuluikin minulla ja ystävälläni Outilla jännittäen. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lakitus lopulta koitti, eivätkä rappusetkaan olleet lainkaan niin kamalat kuin olimme Outin kanssa kuumotelleet.
Mikaelista tuli äkkilähtö juhliini, sillä tilaisuus kesti yllättävän kauan. Juhlani pidettettiin lapsuudenkodissani eli isäni luona. Ensimmäiset vieraat olivatkin paikalla samoihin aikoihin kanssani. Sen jälkeen alkoihin armoton aulasta yläkertaan ja takaisin ravaaminen, aina uuden kuohuviinilasin kanssa. Onneksi baarimestareina toimivat äitipuoleni veljet olivat huomioineet tämän seikan ja antoivat välillä minulle alkoholittomia maljoja. Vaikka olisihan se toki ollut näkemisen arvoista, kun minä armottomassa humalassa yritän sivistyneesti kätellä vanhempia sukulaisiani.
Aloin nauttia juhlista oikeastaan vasta Jessen tullessa paikalle. Tuli huomattavasti rennompi olo ja Jessen lahjakin oli äärimmäisen söpö! Poikaystäväni oli kehitellyt minulle oman korttitempun. Se oli ehdottomasti omaperäisin saamani lahja ja siten aika ihana.
Yksi juhlapäiväni kohokohdista oli isäni puhe. Se oli aivan uskomattoman loistava. Olin ajatellut isän kirjoittavan minulle jonkun kunnon nolaamispuheen, mutta oikeastaan se ei ollut edes varsinainen puhe. Kyseessä oli todellisuuteen perustuva kaunokirjallinen teksi, jonka isäni halusi minun lukevan ääneen vieraille. Olin aika yllättynyt, vaikka tiesinkin isän joskus kirjoitelleen jotain. Sieltä taholta vaan toisinaan tulee sellaista humanisti- ja taiteilijaläppää, että olin unohtanut koko asian.
Kuten yleensä perheemme juhlissa, lauloin myös nyt muutaman kappaleen, joista yksi on taltioitu videolle. Taisto Wesslinin ja Eino Leinon Nocturne minun esittämäni löytyykin pian blogistani, kun siitä oman postauksensa teen. Riippuen kyllä siitä sabotoiko Blogger jälleen yritykseni. Mutta eksyin aiheesta: ihmiset tuntuivat tykkäävän biisistä, vaikkei ääneni ollutkaan aivan parhaimmillaan. Nautin kuitenkin laulamisesta, joka oli kai pääasia.
Sukulaisten, perhetuttujen ja muutaman kaverin lähdettyä aloittelimme iltaa ystävieni Sannan ja Rosan kanssa. Joimme boolia, ottelimme kuvia ja laittuaduimme iltaa varten. Kellon lyödessä kymmenen aloimmekin soitella kyytiä kaupunkiin ja jonkin ajan päästä löysimme itsemme täpötäydestä Sokos Hotel Vaakunasta. Tavallaan oli todella kivaa, että porukkaa oli paljon, mutta juomia joutui kyllä jonottamaan erittäin kauan. Istumapaikoista muuten kuin ihmisten syleissä oli myös turha haaveilla. Hyvä että seisomaan mahtui. Kaikesta huolimatta Vaakunassa oli kuitenkin ihan mukavaa, mutten sentään jäänyt ihan koko illaksi. Aloin hyytyä uusine kenkineni kahden jälkeen ja ennen kolmea makasinkin jo tyytyväisenä sängyssä.
Valmistujaiset olivat siis oikein kivat, vaikka olivatkin hujauksessa oli. Mutta toisaalta, olen vieläkin niin poikki, että ei kai noita olisi loputtomiin jaksanutkaan juhlia. Sitä paitsi, nyt on mukavaa katsella päivän aikana otettuja kuvia ja jakaa niitä muidenkin kanssa.
