sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Mafialarppi

Olin siis eilen mukana Mikkelin eloroolipelaajien järjestämässä, vuoteen 1948 sijoittuvassa mafialarpissa. Itse asiassa olin itsekin suunnittelemassa sitä tai lähinnä kirjoittamassa hahmoja. Minun osakseni lankesivat Venäjän mafiaperheen jäsenet, jonka matriarkkaa myös pelasin.

Larppihan keskittyi Yhdysvaltain mafian päämiehen valintaan. Edellinen mafiapomo oli kuollut ja Venäjän, sekä Italian perhe oli kutsuttu mukaan valitsemaan hänen seuraajaansa. Tällä oli tarkoitus lujittaa perheiden välisiä diplomaattisuhteita ja samalla tapaamisessa saattoi sopia kaupoista ynnä muista. Pinnan alla kyti kuitenkin aika paljon kaikenlaista muutakin, etenkin perheiden sisäisissä suhdekuvioissa.

Kolme Jenkkimafian johtoon pyrkivää ehdokasta olivat nimeltään Vance, Glenn ja Clarissa Colossimo. Kaikki olivat siis edesmenneen johtajan jälkeläisiä. Heistä Vans oli vanhin ja ehdottomasti taitavin puhumaan. Hän ei ehkä kuitenkaan ollut älykkäin ja sen lisäksi aikamoinen hedonisti. Sen sijaan Glenn oli älykäs, mutta sosiaalisesti aika lahjaton. Myös ainut naisehdokas, Clarissa, oli hieman ujohko, mutta uudistushaluinen ja terävähkökin. 

Minun perheeni hahmoista löytyi myös hyvin erilaisia persoonia. Matriarkka Larisa Vasilyev, jota itse pelasin, oli hyvin kunnianhimoinen ja älykäs nainen. Hän oli pitänyt mafian pystyssä Stalinin vainojenkin keskellä ja raivannut uskollisimpien kannattajiensa tien menestykseen. Helppoa se ei kuitenkaan aina ollut ollut, sillä hänen täytyi muunmuassa päästää miehensä päiviltään päästäkseen tavoitteeseensa. Larisan tytär Valeriya oli perinyt ätinsä vahvuuden ja terävyyden, mutta kunnianhimosta tällä ei ollut tietoakaan. Valeriya ei olisi halunnut hänelle seuraavaksi lankeavaa matriarkan asemaa, mutta Larisan pakkomielle naispuolisesta perijästä esti häntä luopumasta siitä. Tyttö oli kuitenkin suunnitellut karkaamista rakastajansa, italian mafiaperheen nuorimman pojan, Roberto Acerbin kanssa. Tähän hän kuitenkin tarvitsi rahaa, jota olisi voinut saada vain Sergei-isoisältään. Sergei oli kyllästynyt mafian ja etenkin Larisan toimintatapoihin ja katkeroitunut järjestelmälle. Hän olisi mielellään toisaalta auttanut Valeriyan pois mafiakuvioista, mutta siinäkin oli riskinsä. Kiinnijäädessä karkaamisesta seuraisi teloitus, eikä sen onnistuessakaan Larisan Pasha-poika välttämättä olisi paras mies johtamaan. Pasha oli kyllä Sergein mielestä oikein kunnon poika, mutta toisaalta myös liikaa äitinsä kaltainen tehtävään. Lisäksi perheeseeni kuului Pashan ja Valeriyan serkku Yefim, kiihkokommunisti, joka toimi ikään kuin Larisan neuvonantajana, sekä henkivartijana toimiva Larisan Igor-veli. 

Sekä perheiden sisäiset, että kansainväliset kuviot alkoivat kuitenkin jäädä toissijaisiksi, kun kokoontumispaikaksi valitussa majatalossa alkoi tapahtua murhia. Ensiksi kuoli äänestyksessä voitolla ollut Clarissa Colossimo, jonka jälkeen eräs vanhus Italian perheestä. Tästä seurasi armotonta syyttelyä ja panikointia. Kun epäily osattiin kohdistaa kummallisesti käyttäytyneeseen keittiöhenkilökuntaan, alkoi todella tapahtua. Esimerkiksi muuan skitsofreenikon juostessa alakerrasta aseistautuneena kävi monella mielessä tarpeettomaksi käyneestä kokouksesta karkaaminen. Meidän perheemme, lukuunottamatta jaloja Pashaa ja Valeriyaa, kokikin parhaaksi ottaa jalat alleen ja huristella mitä pikimmiten lentokentälle. 

Sillä aikaa kun me olimme seisoskelemassa ABC:llä, selvisi lopulle porukalle, että majatalon henkilökunta koostui todellisuudessa natsitiedemiehistä. He olivat paenneet toisen maailmansodan jälkeen Jenkkeihin ja piiloutuneet majataloon, jonka alkuperäisen henkilökunnan olivat tietenkin päästäneet päiviltään. Siellä he olivat siitä asti rakennelleet ties minkälaisia aseita, jotka heidän oli tarkoitus kuljettaa Meksikoon vastarintaliikkeelle samana iltana, kun mafiaihmiset saapuivat majataloon. Enemmän tai vähemmän tärähtäneet tiedemiehet eivät keksineet rauhanomaista keinoa saada aseet kaikessa hiljaisuudessa kuljetetuksi pois, joten päättivät vain tappaa kaikki. 

Surmatuksi he eivät kuitenkaan saaneet ketään myrkytetyn italialaispapan lisäksi. Kun majatalon henkilökunnan toimissa alettin haistaa palaneen käryä, onnistuivat he ydinpomminsa kanssa pakenemaan paikalta vain täpärästi. 

Lisäksi paikalla olivat henikökuntaan soluttautunut reportteri ja hieman tärähtänyt FBI-agentti. Ensimmäinen sai etsimänsä lööpin ja toinenkin pääsi tavoitteeseensa osittain horjuttaessaan jenkkimafian tasapainoa tappamalla Clarissa-tyttären. 

Kokemuksena tämäkin larppi oli loistava ja poikkesi paljon edellisestä, Mustan kurjen majatalosta. Tykkäsin siitä, että mukana oli sekä vakavaa sisältöä, että vähän huumorimielessä kirjoitettua. Kaiken larpissa tapahtuneen ei todellisessa elämässä voisi kuvitellakaan sijoittuvan yhteen ja samaan paikkaan, etenkään syrjäiseen majataloon. Larpissa se kuitenkin toimi ja hauskaa oli. Porukka oli jälleen kerran aivan mahtava ja kaikki hoitivat hahmonsa suorastaan ensiluokkaisesti. Erityisen mielenkiintoista oli seurata itse kirjoittamiani hahmoja ja sitä millaisiksi ne lopulta larpissa muotoutuivat. Jotkut olivat juuri sellaisia kuin olin odottanutkin, toiset taas hyvin erilaisia, mutta ehkä jopa parempia kuin "kässärissä". Sen suhteen en siis voisi tyytyväisempi olla.

Mielestäni hauskinta oli ehkä karata paikalta ja körötellä kesken pelin ABC:lle. Etenkin kun siinä vaiheessa saattoi virnistellä ajatukselle siitä, että muut jäivät majataloon kuolemaan ja me karanneet ainoita, jotka pelastivat nahkansa. Lopputuloshan ei ollut aivan sellainen, mutta näin minä tuossa vaiheessa luulin käyneen. Mutta olipa ainakin yllätyksellinen larppi täynnä toimintaa, ei voi muuta sanoa!

Sitten vähän larppiasuani:

Tätä vanhoissa käyttämääni turkista minun oli tarkoitus pitää vain ulkotakkina, mutta rakastuin siihen niin kovasti, etten riisunutkaan sitä sisälläkään kovin moneen otteeseen.



Tämä sisällä käytettäväksi suunnittelemani turkis puolestaan jäi hieman käyttämättä valkoisen vietyä sydämeni.



lauantai 3. marraskuuta 2012

Halloween 2012

Aikaisemmin lupailin päivitystä kahdista juhlista, mutta sairastelu vuoksi pääsin osallistumaan vain yhtiin. Niidenkin suunnittelu jäi hieman vajavaiseksi, kun en sängystä voinut nousta. Niinpä minä varsinaisen bileiden järjestäjän, Outin, kanssa sain vasta pari päivää ennen juhlia aloitettua valmistelut.

Torstaina ja juhlapäivänä perjantaina minulla oli aivan järkyttävä stressi. Ostelin ja kaivelin kotoa rekvisiittaa, eikä se ollut pelkästään miellyttävää puuhaa. Tunnuin kadottaneen puolet niistä tavaroista, joita juhliin meinasin tuoda. Kaupoissa taas oli törkeän ylihinnoilteltua Halloween-tavaraa. Tiimarissakin tekoveri oli 15 euroa. Minulla ei todellakaan ollut varaa laittaa niin paljon rahaa pelkästään tekovereen.

Jonkinlaista rekvisiittaa saimme kuitenkin kyhättyä kasaan. Vähän harmitti sen vähäisyys, mutta onnistunut asuni kuitenkin piristi mieltä hieman. Minähän siis olin Erzsebet Bathory, unkarilainen sarjamurhaaja ja kreivitär. Legenda kertoo, että Bathory olisi kylpenyt kiduttamiensa ja murhaamiensa neitsyttyttöjen veressä säilyttääkseen nuoruutensa. Monet ovat varmastikin hänestä kuulleet, mutta jos ei ole syvällisemmin rouvaan perehtynyt ja aihe kiinnostaisi niin Bathorysta on tehty monia elokuvia ja kirjoja. (Esimerkkeinä vaikkapa vuoden 2009 The Countess-leffa.)

Ilta itsessään meni vähän vaihtelevasti. Meidän oli tarkoitus pistää pyörimään mustavalkoisia kauhuelokuvia yhdeltä tietokoneelta, toiselta kuunnella musiikkia ja kolmannelta lueskella kauhutarinoita. Koska Sanna kuitenkin peruutti tulonsa, oli käytössämme vain kaksi läppäriä. Lopulta myös Outi ilmoitti, ettei hän saa tietokonetta käyttöönsä. Päätimme siis unohtaa mustavalkoiset leffat ja laittaa vain musiikin pyörimään. Illan edetessä myös kauhujutut unohtuivat. Katsoimme siis vain Sawia DVD:ltä. Itse en ihmeemmin välitä edes koko leffaista, mutta muiden halutessa katsoa sen myönnyin minäkin.

Täydellistä Halloween-tunnelmaa ei saavutettu. Välillä oli kyllä oikein mukavaa, mutta olisin kaivannut mukaan enemmän fiilistä. Illan myötä alkoi mielialakin laskea itse kullakin. Lisäksi minä tulin juoneeksi hieman liikaa, joten pieni pahoinvointikin haittasi menoa. Lopulta päätinkin vain ottaa taksin kotiin.

En kuitenkaan ole pahasti pettynyt. Halloween-fiilikseni alkoivat muutenkin olla jo hieman menneet. Kunnon juhlafiilis olisi ollut pari viikkoa aikaisemmin. Halloweenia edeltäneenä viikkona mielessä pyöri enemmän jonakin toistaiseksi epäselvänä ajankohtana järjestettävät pikkujoulut. Mutta ei tämä nyt mikään järkyttävän huono Halloween ollut. Ensi vuonna taas uusi yritys!












maanantai 24. syyskuuta 2012

Larppauksesta

Osallistuin lauantaina elämäni ensimmäiseen larppiin. Tiesin jo etukäteen suunnilleen mitä odottaa, kun tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka larppaavat. Myös fanfiction-piireissä on ollut harrastuksesta jonkin verran puhetta. En oikeastaan koskaan ole esimerkiksi erään hyvän ystäväni tapaan luullut, että kyse on päättömästä miekkojen kanssa heilumisesta sillä tekosyyllä, että ollaan nyt Aragorn tai Legolas. Larppaus on paljon muustakin ja itseeni vetoaa ehkä eniten toisen ihmisen saappaisiin astuminen ja oman elämän asioiden hetkellinen syrjään sysääminen.

Vastaanotto larppiporukkaan oli varsin lämmin. Olin aluksi hieman paineissa, kun kyseessä oli kuitenkin tapahtuma, johon osallistui enimmäkseen Mikkelin eloroolipelaajien larppaajia, joista monet olivat toisilleen ennestään tuttuja. Itse en, kuten olettaa saattaa, ollut aikaisemmin ollut vastaavassa yhdistystoiminnassa mukana. Tietänytkään en paikalta kuin pari ihmistä. Minuun kuitenkin suhtauduttiin todella mukavasti: varmistettiin, että ymmärsin kaiken, kerrottiin miten voin vetäytyä mahdollisista ahdistavista tilanteista ja muutenkin oltiin kiinnostuneita siitä kuka oikeastaan olen ja miten lajin pariin päädyin.

Larppimmehan sijoittui Mustan kurjen majataloon, jonka isäntää, Jason S. Kingiä, vaivasi erikoislaatuinen kirous. Hänen päässään asui toinen tietoisuus, jota kutsuttiin Skulliksi. Itse olin Jasonin/Skullin vaimo, joka oli alunperin rakastunut Jasonin valtaa uhkuvaan sivupersoonaan. Skullissa oli vain se huono puoli, että hän oli hyvin aggressiivinen ja saattoi lahdata porukkaa vaikkapa vain huvikseen. Jason puolestaan alkoi jo heikentyä kirouksen vaikutuksesta, joten kantajan vaihto alkoi olla paikallaan. Skull halusi uudeksi isännäkseen luonnollisesti sukulinjan mukaan, minun hahmoni ja Jasonin Daniel-pojan, mutta omasta mielestäni Daniel oli Lisbeth-tytön tapaan täysi surkimus.

Siksipä olinkin suunnitellut Skullin uudeksi majapaikaksi rakastajani, elokuvatähti Jack Masterssin mieltä. Masters oli hyvin rakastunut hahmooni Heleniin, mutta Helenin tunteet puolestaan olivat teeskenneltyjä. Majatalon emäntä oli muutenkin varsin vittumainen ämmä, joka ei oikeastaan välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään ja omasta edustaan. Skullistakin oli romanttinen hohto jo haihtunut, lähinnä hänkin oli hahmolleni vain väline haalia valtaa itselleen.

Larppiin mahtui vaikka minkälaisia tilanteita. Kiirettä ainakin piti, kun samaan aikaan sisään virtasi kärsimättömiä asiakkaita, joiden lisäksi vielä majatalossa sattuneesta murhasta kiinnostuneita toimittajia ja poliiseja. Kaiken päälle saimme vielä hoidettavaksi yhden muistinsa menettäneen pahoinpidellyn. Tietenkin meillä oli luonnostaan vielä suojattimme, mielenvikainen Bolivia, hoidettavanamme. Hän järjesti toisinaan aikamoisia episodeja sekoitellessaan epämääräisiä juomia asiakkaille, availlessaan ikkunoita ja kuiskutellessaan asiakkaiden korviin milloin mitäkin sekopäisyyksiä.

Loppujen lopuksi suunnitelmani meni täydellisesti pieleen. Yritin olla lapsilleni mukava, jotteivät nämä päätyisi isänsä leiriin, jossa onnistuin jotenkuten. En kuitenkaan keksinyt keinoa Skullin siirtämiseksi Masterssiin ja lopulta poikanikin olisi ollut valmis kavaltamaan minut aiemmin tekemistäni veritöistä rahaa vastaan. Kun Jasonista tuli viimeisiä kertoja Skull ja majatalon tilanne alkoi oikeasti riistäytyä käsistä, ajattelin vain, että pääasia on nyt, että pysyn hengissä. Siinä olikin tekemistä, kun siirtorituaali alkoi. Paikallehan oltiin hankittu jonkin sortin manaaja, joka lahtasi porukkaa veriuhreina. Kun olin joutua surman suuhun, rakastajani uhrautui puolestani. Valitettavasti tuo teko pelasti nahkani vain hetkeksi, sillä eräs toinen veriuhri meni sitten kuolemaan liian aikaisin ja jouduin hänen paikalleen. Lopulta siis melkeinpä kaikki kuolivat, paitsi Skull ja hänen uusi isäntänsä poliisi Sam Fox. (Daniel oli tappanut itsensä välttyäkseen kohtalolta.)

Larpista jäi hyvä maku, vaikka kuolinkin. Ärsytti vain, että en päässyt sen aikana paljastamaan todellista karvaani. Olin niin suunnitellut, kuinka lopussa ilmoittaisin kaikille todelliset motiivini, mutta meninpä sitten kuolemaan. Mutta ei se mitään, todella hauskaa minulla joka tapauksessa oli. Ihmiset olivat todella mukavia ja hoitivat hahmonsa aivan loistavasti. Kokemuksesta innostuneena liityn Mikkelin eloroolipelaajien jäseneksikin ja olen mukana suunnittelemassa seuraavaa, 1940-luvulle sijoittuvaa mafialarppia.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Lonely Soul

Haluanpa jakaa teidänkin kanssanne viimeisimmän lyijykynätyöni. Paranteluun käytin myös Photoshoppia. Heijastuskin on oikeastaan sillä tehty, kun minä idiootti unohdin sen käsin tehdä. Mutta tulipa ainakin identtinen.

Siinäpä on! Palaute on tervetullutta.

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Keskiaikaiset markkinat

Olin torstaina noilla vieläkin käynnissä olevilla markkinoilla, joita olinkin odottanut jo vuoden verran. Ensimmäisen kerran kuulin tapahtumasta jo pitkän aikaa sitten, mutta varsinainen hinku mennä paikalle yllätti minut vasta joitakin kuukausia sitten. Aikaisemminkin markkinat kyllä kiinnostivat, mutta en vielä tuolloin ollut valmis kituuttamaan rahattomana niiden vuoksi. Tänä kesänä kuitenkin päätin säästellä, että pääsisin kyseiseen tapahtumaan. Parissa kuukaudessa sainkin muutaman satasen kokoon ja valmis lähtemään kohti Turkua.

Lähdimme siis Janin kanssa matkaan torstaina seitsemän aikoihin. En ole aamuihmisiä, joten lähtö oli aikamoista tuskaa. Yöunet jäivät muutamaan tuntiin, jonka vuoksi voin erittäin pahoin koko aamupäivän. Pelkäsin jo tulevani todella kipeäksi, mutta onneksi paha olo unohtui Turkuun päästessä. Markkinapaikka oli todella kiva, vaikkakin pienempi mitä olin kuvitellut. En ollut myöskään ajatellut paikan olevan niin keskustassa kuin se todella oli. Sijainti oli kieltämättä hieman valitettava, mutta loppujen lopuksi sekään ei kauheasti haitannut. Markkinoiden sisältö kun oli sen verran mielenkiintoinen.

Toki lukuisat lapsiperheet ja muutenkin runsas kävijämäärä vähän latisti tunnelmaa. Keskiaikaisesti pukeutuneet kauppiaat ja näyttelijät tuntuivat hukkuvan tavallisten ihmisten sekaan. Mutta kyllä heihinkin tuli törmäiltyä. Oli hauska huomata, miten ihmiset eläytyivät rooleihinsa. Jotkut kauppiaat pitivät keskiaikaisten tapaan varsin kovaa meteliä itsestään ja myös näyttelijät panostivat uskottavuuteen mielenkiintoisilla keskustelunpätkillä.

Kojuista löytyi vaikka mitä. Oli ruokaa, makeisia, koristeita, vaatteita, kirjoja, aseita ja jopa tarot-ennustusta.  Loin nopeita silmäyksiä hieman kaikkialle, mutta lopulta päädyin eräälle ase- ja korukojulle. Kummistakin löytyi varsin kauniita yksilöitä, mutta kauneimmat korut olivat valitettavan kalliita. Olin nähnyt joissain nettikaupoissa hienompiakin samalla hinnalla, joten päätin ostaa vain yksinkertaisen kauniin, siron tikarin.

Kiinnitin eriyistä huomiota myös kirjakojuihin. Niissä myytiin enimmäkseen salakirjoja Mustasta Raamatusta kalastustaikoihin. Sieltä mukaani tarttuikin Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku. Jonkin verran on tuota jo tultu luettua ja varsin mielenkiintoiselta vaikuttaa. Tuolta olisi tehnyt mieli ostaa myös keittokirja keskiaikaisiin ruokiin, mutta Jani ohjasi minut mahdollisimman nopeasti pois kojulta huomatessaan tuon teoksen käsissäni. Hänen mielestään minun taitaa olla parempi pysytellä hieman helpommissa keitoksissa.

Markkinoilla tuli nähtyä myös erilaisia pienimuotoisia musiikkiesityksiä, eläimiä ja muita ohjelmanumeroita. Yksi hauskimmista kokemuksista oli aatelisarvon ja hullunpapereiden hankkiminen. Kukainkahan moni muu on saanut kummatkin samana päivänä? ;)

Olisin kieltämättä tahtonut nähdä enemmän. Etenkin harmittavat väliinjääneet turnajaiset. Olimme kyllä menossa sinne, mutta lähtömme hotellilta takaisin markkinoille viivästyi sen verran, että katsoimme parhaaksi vain mennä Amarilloon syömään. Syömisen jälkeen päätimme suunnistaa Bar Kukaan, jossa esiintyi folk-kokoonpano Hulla Hó. Emme tosin kerjenneet kuulla kuin pari viimeistä kipaletta, mutta ihan hyvin he noiden biisien perusteella vetivät. Solistilla oli kaunis ääni.

Loppuilta menikin sitten baarissa istuksiessa ja jutellessa milloin mistäkin. Bar Kuka oli ihan mielenkiintoinen paikka, jotenkin kodikas eikä mikään perinteisin baari. Tuli bongattua pari julkkistakin. Harmitti vaan yhdessä vaiheessa, ettei tullut otettua kynää ja paperia mukaan. Tuollaisina iltoina iskee helposti inspiraatio kirjoittaa runoja. Fiilis oli kuitenkin jo laskenut hotellille saapuessa. Harmi.

Seuraavana päivänä lähdimme Helsinkiä kohti shoppailumielessä. Peruspaikat tuli kierrettyä Morticia, Back Street ja Cybershop. Löysinkin kaikkea kivaa: pitkään katselemani Queen of Darknessin mekon, varsin hyvin istuvan kynähameen ja ihanat, stay upeiksi "naamioidut" sukkahousut. Tulette näkemään vaatteet täälläkin, tosin myöhemmin.









En ole edustavimmillani oikein missään tämän postauksen kuvissani. Ehkä kuitenkin suotte minulle anteeksi, kun kuvien joukossa on kiinnostavampaakin katseltavaa kuin pärstäni. 
















Tällaisia demoneita bongasin lasten leikkipaikan vierestä. Minä olisin pikkutyttönä ollut vähintäänkin hämmentynyt,  











Minut nähdään ehdottomasti myös seuraavilla keskiaikaisilla markkinoilla!