Minulla on kestänyt jonkin aikaa kirjoittaa postaus Aleahin sooloalbumista, koska se ei ole ollut minulle mikään pikkujuttu. Albumi on hyvin syvä ja monitahoinen kokonaisuus, ja kuuntelukokemus on muuttunut oikeastaan jatkuvasti. Se on yleensä hyvän albumin merkki, kuten tälläkin kertaa. Levy on ollut minulle vähemmän yllättävästi myös todella henkilökohtainen. Se on päässyt todella syvälle, en halunnut kirjoittaa tätä tekstiä hutaisemalla.
Törmäsin Aleahin kappaleiden demoihin pari vuotta sitten, samalla, kun löysin Trees of Eternityn. Ensimmäiset kappaleet, jotka otin kuunteluun taisivat olla Vapour ja Water & Wine. Ne muistuttivat jonkin verran sellaista tummaa folkia, joka on ollut heikko kohtani jo pidemmän aikaa, mutta sitten toisaalta eivät kuitenkaan. Niissä oli jotain todella riisuttua, joka oli minulle uutta että kiehtovaa. Monet muut demoista eivät auenneet minulle aivan heti johtuen luultavimmin siitä, että ne ehkä olivat silloiseen tummaan mielentilaan ehkä hieman liiankin valoisan tuntuisia. Yhteyttä niiden maailmaan oli siis hankalampi löytää.
Hetken kaivelun jälkeen löysin myös Aleahin That Which Remains-projektin kappaleet, jotka olivat osittain erilaisia versioita jo kuulemistani demoista. Ihastuin Closing Under The Pressure ja Touch My Face-kappaleisiin aivan täysillä. En osaa täysin sanoittaa sitä tunnelmaa, joka niistä nousee, mutta niissä oli mielenkiintoinen sekoitus valoa ja varjoa, arkimaailmaa ja jotain eteerisenkaikuista - hyvin eri tavalla kuin Trees Of Eternityn tapauksessa, joka tuntuukin olevan ehkä vahvemmin siellä toisella puolella.
Uusi levy sisältää sekä akustiset versiot Aleahin kappaleista, että elektronisen puolen. Oman vinyylini (joka tosin ei ole saapunut vielä koronan aiheuttaman viivästyksen takia) mukana avautui myös mahdollisuus ladata bonusmateriaaleja. Ensimmäisenä sinkkuna ilmestynyt My Will heräsi elektronisena versiona henkiin aivan uudella tavalla. Olin alkanut kuunnella kyseisen kappaleen demoversiota enemmän itse asiassa vain jokunen viikko ennen sinkun ulostuloa, ja saanut siitä hieman eri tavalla kiinni kuin kuunnellessani sitä ensimmäisiä kertoja. Vaikka pelkistetymmässä versiossa on toki se hyvä puoli, että se tuo lyriikoita esiin eri tavalla, tukee elektroninen versio omalla tavallaan kappaleen sanomaa. Jonkinlainen eteerisyys puskee siitä enemmän läpi. Kaunis lyriikkavideo ei toki pahenna asiaa. My Will-sinkku sattui omassa elämässäni kohtaan, jossa jollain tapaa hain suuntaani tai jonkinlaista varmistusta sille sekä tietynlaisille henkisille tunnelmille, joten samaistumisen kokemus oli varsin vahva.
My Will on kuitenkin melko kevyt kuuntelukokemus (tätä ei pidä käsittää niin, että tarkoittaisin sen olevan huonompi) verrattuna seuraavana ilmestyneeseen Inverted Enlightenment-kappaleeseen, joka on etenkin muuhun elektroniseen albumiin verrattuna melko tumma ja melankolinen. Ensimmäinen kuuntelukokemus oli hyvin pysäyttävä, etenkin kun tulin lukeneeksi kappaleen olleen viimeisiä Aleahin kirjoittamia kappaleita. Siinä kuvastuvat samaan aikaan suru ja hyväksyntä, että jonkinlainen varmuus ja toivo. Siinä on suorastaan raastavaa avoimuutta, joka itselleni ilmeni kivuliaiden totuuksien sisäistämisenä, että toisaalta niiden ylittämisenä. Inverted Enlightenment on ehdottomasti levyn vaikuttavimpia kappaleita. Niitä sellaisia, joita ei todellakaan kuuntele joka päivä, sillä ne ovat omalla tavallaan melkoisen kova pala kaikessa vaikuttavuudessaan.
Vapourin elektroninen versio oli se, jota odotin kenties kaikkein eniten, sillä se oli suosikkini demoista ja vaikutti heti ensimmäisillä kuuntelukerroilla todella vahvasti. En pettynyt ollenkaan, sillä hieman hämyinen, ehkä jopa etäisesti psykedeelinen versio toi vahvemmin ilmi Vapourin eteerisiä elementtejä. Akustisena se on tumma, painokas ja aistikas. Pelkistetympi versio on kenties jollain tapaa intiimimpi, mutta elektroninen sen sijaan kytkee vahvemmin johonkin toismaailmalliseen. Seuraavaksi ilmestynyt Sacrifice on jollain tapaa sijoittunut itselläni aina samaan nippuun Vapourin kanssa aistillisena, tummana folk-kappaleena, mutta oikeastaan niiden erot korostuvat elektronisissa versioissa melko vahvasti. Tunne, joka minulle nousee on, että Sacrifice liikkuu enemmän henkilökohtaisella tasolla, Vapour taas on vanhemmin yhteydessä johonkinkin, jota nimittäisin ehkä pyhäksi. Kummatkin ovat hyvin intiimejä kappaleita, mutta omilla tavoillaan. Sacrificen kohdalla tuli mietittyä, miten kappale voi saada ympärilleen samaan aikaan niin paljon, mutta kuitenkin säilyttää sielunsa tismalleen samanlaisena.
My Willin lisäksi Breathe kuului niihin kappaleisiin, joita olin alkanut kuunnella enemmän vain muutamia viikkoja ennen levyn ensimmäisen sinkun ilmestymistä. Se aukeni minulle aivan toisella tavalla elektronisen version myötä. Somessa oli jonkinlainen maistiaisklippi kappaleesta ennen sen julkaisua, ja jo sen kuunnellessani pomppasin varmaan metrin ilmaan tuolillani äkätessäni, miten loistavasti klipistä välittyvä tunnelma tulisi varmasti Breatheen sopimaan. En voinut myöskään olla huomaamatta, miten videolla toistuivat jotkut samanlaiset elementit kuin Swallow The Sunin Lumina Aureassa - vene matkalainen mukanaan ja puiden kansoittamat rannat. Tunnelma sen sijaan on aivan toinen. Breathessa on vahvaa toivoa, eteeristä valoa ja suorastaan jonkinlaista autuutta. Ensimmäisillä kerroilla kuunnellessani Breathen demoa se oli minulle ennen kaikkea rakkauslaulu, mutta tässä uudessa versiossa siitä välittyi jopa kuoleman voittamisen teema. On mainittava lisäksi vielä sellainen pieni yksityiskohta, että sain etenkin loppupuolelta kappaletta pienet Twin Peaks-vibat, jotka käyvät tähän kappaleeseen erinomaisesti.
The Towerin kuulin ensimmäisen kerran ennen sen videon ilmestymistä, ja se teki jo silloin minuun vahvan vaikutuksen. Ensinnäkin kappale on erittäin tarttuva, joten se jää mieleen jo sen puolesta. Se on kuitenkin hyvin pieni tekijä siinä, miksi The Tower on niin hieno kappale. Albumin julkaisun jälkeen ilmestyneellä videolla näemme liekehtivät tornin, mutta samat liekit voi kuulla jo kappaleelta. Se on äärimmäisen voimakas ja siitä huokuu määrätietoisuus, joka ei kuitenkaan ole kovaa. The Tower on toiminut aivan käsittämättömän suurena tukena omalla henkisellä tielläni tässä kohtaa, jossa on riisuttava illuusioita ja hypättävä tuntemattomaan.
Ennen kuin siirryn puhumaan akustisesta albumista, on todettava vielä jotain Droconicon Filmisin videoista. En totta puhuen lämmennyt niille kaikille aivan saman tien, ehkä senkin takia, että ne erosivat paikoin paljonkin siitä, millä tavalla kappaleet näyttäytyivät visuaalisesti omassa mielessäni. Jokaisessa videossa oli jo alkujaan jotain, mistä pidin, mutta jotkut asiat eivät heti mahtuneet osaksi omia mielikuviani kappaleista. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin pitää niistä enemmän ja enemmän. Jo Breathen jälkeen olin jo vaikuttunut, mutta ympyrän sulkeutuessa The Towerin videon myötä olin täysin myyty. Videot alleviivasivat kappeleita ja niiden tunnelmia erinomaisesti ja löysin myös joitain yhtäläisyyksiä Trees of Eternityn ja STS:n lyriikoissa esiintyneisiin asioihin.
Olisin kuullut mielelläni elektronisen version vaikka jokaisesta Aleahin kappaleista, sillä niin monet niistä avasivat minulle akustisia kappaleita aivan eri tavoilla. Toisaalta, ehkä ne omaankin korvaan tehtiin lopulta juuri oikeista kappaleista, sillä Closing Under The Pressure ja Touch My Face toimivat erinomaisesti That Which Remainsin säröisempinä versioina, Water & Wine on niin vahvasti tumma, akustinen dark folk-kappale kuin joku vain voi olla ja harmonisen kauniit Open Sky ja Terrestial Torrents ovat taas kenties vahvimmillaan nimenomaan akustisina. Myös ekstramateriaaleina toimivat kotiäänitykset ovat kaunista kuultavaa ja olen iloinen siitä, että sain mahdollisuuden myös niiden kuulemiseen.
Täysin virheetön albumi ei ole, sillä joissain kohdin lauluraitojen laadussa on hieman häikkää. Etenkin tämän kyseisen levyn kohdalla se on kuitenkin hyvin toissijainen seikka. Tietenkin kuuntelisin mieluiten Aleahin upeaa ääntä parhaan mahdollisen äänenlaadun kanssa, mutta sitäkin tärkeämpiä ovat asiat, joita hän musiikillaan välittää ainutkertaisella tavallaan. Yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, miten vahvoja hänen lyriikkansa ovat ilman, että niissä on mitään muka-hienoa kikkailua tai muita tyylikoukeroita. Kappaleiden voima on yksinkertaisesti aitoudessa, luontaisessa kauneudessa ja syvällisessä sielunmaisemassa.
Aleahin sooloalbumi nousi vähemmän yllättävästi yhdeksi suosikkialbumeistani jo heti ilmestyessään. Se on samaan aikaan intiimi että toismaailmallinen, herkkä ja vahva sekä tumma ja valoisa. Jokainen levyllä mukana ollut henkilö voi olla ylpeä panoksestaan ja erityiskiitos kuuluu Juha Raiviolle, jonka ansiosta ylipäänsä saimme sen kuunneltavaksemme. Vinyyli pääsee heti saapuessaan kunniapaikalle kotonani Trees of Eternityn vinyylin viereen.
Kuva Svart Recordsin sivuilta.