Mikä on vialla tämän päivän mediamaailmassa?

Kuten blogiani seurailevat varmasti tietävät, minulla on takanani toimittajan opinnot. Olen myös työskennellyt harjoittelijana Seurassa, Suomen Kuvalehdessä ja kesätyöntekijänä Keskisuomalainen-konsernissa (tarkemmin sanottuna Etelä-Suomen mediassa). Kirjoitin myös SPR:n jo edesmenneeseen Henry Goes Live-blogiin. Taustalla on siis opintojen lisäksi jonkin verran kokemusta mediamaailmassa työskentelemisestä. 

Jokainen harjoittelu- ja työpaikkani on ollut todella antoisa. Niissä ei sinänsä ole ollut mitään vikaa, mutta opintojen ja työelämässä toimimisen aikana huomasin joitakin sellaisia piirteitä yleisesti nykyisessä mediamaailmassa, jotka vaikuttivat siihen, että totesin paikkani olevan muualla - tai ainakaan en halua työskennellä mediassa kokopäiväisesti.

Mediamaailmassa on esillä liian vähän erilaisia poliittisia näkökulmia. Etenkin julkisrahotteisella Ylen olisi syytä kiinnittää huomiota siihen, että erilaiset äänet pääsevät kuuluviin - oli kyse sitten kolumneista tai poliittisiin ilmiöihin keskittyvistä jutuista. Toki hyvänä poikkeuksena on esimerkiksi Jari Ehrnroothin kolumnit. En sano, että ajattelisin kaikista asioista samalla tavalla kuin hän, mutta haluan ehdottomasti mediassa näkyvän myös omista ajatuksistani poikkeavia näkökulmia. Ne voivat joko kehittää ajatteluani ja tietämystäni tai luoda vahvemman pohjan omille käsityksilleni maailmasta. Jos puhutaan uutisista, niin esimerkiksi äärioikeiston kauhistelua esiintyy mediassa melko suurissa määrin. Sen sijaan äärivasemmiston toiminta jää usein pimentoon. Esimerkiksi Antifan toimet monissa maissa jäävät usein uutisoimatta, vaikka ne lähentelevät terrorismia. 

Pari vuotta sitten Yle julkaisi melko poikkeuksellisen artikkelin äärioikeistolaisesta pariskunnasta Venlasta ja Miskasta. Jutussa valotettiin heidän ajatusmaailmaansa ja elämäntyyliään. Moni kauhistui jutusta ja sen koettiin levittävän fasistisia ajatuksia niitä kyseenalaistamatta. Juttua kritisoitiin myös siitä, että se joiltain osin vaikutti söpöltä lifestyle-artikkelilta, mutta sisälsi samaan aikaan mainittua fasismia.

Omaan silmääni juttu oli hyvä, sillä se kuvasi pariskunnan elämää kokonaisvaltaisesti. Minusta on aivan turhaa tehdä ääriajattelijoista jonkinlaisia mörköjä, joiden elämän täytyy näyttää merkittävästi erilaiselta kuin muiden ihmisten. Heidän ajattelunsa lähtökohtia on hyvä valottaa, vaikka ei sitä hyväksyisikään. Mikäli taas haluaa pyrkiä muuttamaan näiden ihmisten ajattelua, ei fiksuin tapa ole haukkua heitä natsisioiksi tai muuksikaan vastaavaksi, vaan pyrkiä luomaan keskusteluyhteys, jossa näkemyksien kyseenalaistaminen on mahdollista.

On hyvä tehdä myös ero nykyisen riviäärioikeistolaisen ja juutalaisia uunittavan psykopaatin välille. Jos mietitään joitakin natsijohtajia, jotka moni voisi niputtaa jälkimmäiseen ryhmään, on hyvä pysähtyä tarkastelemaan myös heidän menneisyyttään ja ympäristöään. Uskon, että moni meistä olisi kykeneväinen hirmutekoihin, jos meille olisi vain sattunut esimerkiksi lapsuuden kasvuympäristön suhteen huonot kortit. Toki myös eräät geneettiset tekijät altistavat ns. "dark triadin" piirteille, mutta niitäkään ihminen ei ole saanut itse valita. 

Epäilen, että tällaiset mediakohut voivat vaikuttaa myös siihen, että toimittajat eivät uskalla tehdä vastaavia juttuja. Toimittajankoulutuksessani oli paljon puhetta siitä, että toimittajat saattavat harjoittaa itsesensuuria esimerkiksi jutunaiheita valitessaan, koska pelkäävät vihapostia. Moni toki pelkäsi hyökkäyksiä nimenomaan äärioikeiston puolelta, mikä varmasti oli ihan aiheellinen pelko. Mutta toisaalta, myös vihervasemmistolaistolaisen tai intersektionaalisen feminismin maailmankuvan kyseenalaistavia juttuja voi pelottaa kirjoittaa. Eikä aina tosiaan tarvitse olla kyse edes maailmankuvan kyseenalaistamisesta, vaan vihapalautetta ja muita ikäviä seurauksia voi tulla aiemman esimerkkini mukaisesti arasta aiheesta, jota on käsitelty neutraalisti. 

Luulen kuitenkin, ettei kyse ole vain pelosta. Useammissa kyselyissä ja tieteellisissä artikkeleissakin on käynyt ilmi, että suuri osa toimittajista omaa vihervasemmistolaisen maailmankatsomuksen. Huomasin tällaisen ajattelun olevan suosiossa myös omalla vuosikurssillani Haaga-Heliassa. Kurssitarjonnassa oli hyvin paljon esimerkiksi pakolaisasioihin ja vähemmistöihin keskittyviä kursseja ja monien muidenkin kurssien sisällössä oli huomattavan paljon niihin kytkeytyvää sisältöä. Jopa opettajat saattoivat tehdä pilaa vihervasemmiston ulkopuolisista poliittisista ryhmistä. En tiedä, miten oman vuosikurssini poliittiset kannat jakautuivat, sillä harvoin kukaan mainitsi kannattavansa mitään muuta ryhmää. Kuulin tosin parilta opiskelukaveriltani, että he eivät uskalla puhua koulussa ääneen poliittisia näkemyksiään sosiaalisen eristämisen ja leimautumisen pelossa. 

Esimeriksi eräässä journalismiseminaarissa nousi esiin, ettei toimittaja välttämättä edes voi olla objektiivinen tehdessään journalismia. Vaikka hän miten haluaisi pyrkiä siihen, niin oma ajatusmaailma voi silti välittyä esimerkiksi sanavalintojen tai aiheen rajaamisen kautta juttuun. Sen takia meillä olisi hyvä olla toimittajia erilaisista poliittisista taustoista. Joissakin tapauksissa myös toimittajan omien poliittisten kytköksien ilmaiseminen voisi olla paikallaan. 

Journalismia vaivaa myös pintapuolisuus. Näkisin mediassa mielelläni esimerkiksi pitkiä ja syvällisiä filosofisia esseitä ja laajasti erilaisia ilmiöitä kartottavia juttuja. Minua hieman huvitti, kun pari päivää sitten törmäsin pelisarja Dark Soulsista kirjoitettuun kymmenen tekstin kokoelmaan, joka oli varmastikin syvällisin pitkään aikaan lukemani artikkeli. Ei siinä, peleistä voi kirjoittaa hyvin mielenkiintoisia juttuja ja Dark Soulsista saa ammennettua vaikka mitä, mutta jos syvällisin juttu pitkään aikaan keskittyy pelisarjaan, niin se alkaa olla aika huolestuttavaa. 

Internetin myötä merkkimäärätkään eivät olisi ongelma. Pintapuolisuus ei kuitenkaan ole yksinomaan toimittajien vika vaan kytkeytyy median kaupallisuuteen. Osakkeenomistajat haluavat tietenkin tehdä voittoa ja sen vuoksi mediataloissa pyritään sellaiseen journalismiin, joka houkuttelisi mahdollisimman paljon lukijoita. Valitettavasti edellä mainitsemani juttutyypit eivät ole niitä, joita ihmiset ensimmäiseksi syöksyisivät sankoin joukoin lukemaan. Somessa valitetaan hirveästi esimerkiksi klikkiotsikoista, mutta selvästikään niiden harvenemisen eteen ei tehdä juurikaan töitä - ihmiset nimittäin valittamisestaan huolimatta lukevat niitä. Sitä saa mitä tilaa.

Kaupallistumiseen liittyy myös se, että jutut täytyy saada ulos mahdollisimman nopeasti, joka on myös yksi syy niiden pintapuolisuudelle ja joskus myös huonolle kirjoitusasulle sekä faktantarkistuksen puutteelle. Toimittajilla ei yksinkertaisesti ole aikaa käydä syvällisesti läpi esimerkiksi tutkimuksia. Työskennellessäni Seurassa joku tutkija oli julistanut, että suurin osa hyönteisistä katoaa maan päältä sadassa vuodessa. Lähes kaikki mediat kirjoittivat asiasta mahtipontisin otsikoin. Me Seurassa teimme faktantarkistuksemme ja meille selvisi ensimmäisten joukossa, että kyse oli ollut harhaanjohtavasta lausunnosta. Katoavia lajeja tulisi kompensoimaan ilmaston muuttumisen myötä paremmin menestyvät lajit. (En silti väitä, että lajien katoaminen olisi hyvä asia tai ettei siitä olisi pitänyt kirjoittaa. Asiasta olisi kuitenkin tärkeää kirjoittaa faktoihin nojaten.) Onneksi juttuja oikaistiin, mutta toki vahinko on jo osittain tapahtunut. Kaikki eivät tietenkään tule näkemään oikaisua ja virheellinen käsitys jää elämään. 

Minun on kuitenkin annettava suomalaiselle mediamaailmalle myös hieman kunniaa. Journalismimme on yhä objektiivisempaa kuin monessa muussa maassa. Moni toimittaja tekee parhaansa tarjotakseen ihmisille tietoa neutraalista näkökulmasta. En näe myöskään pahana sitä, että toimittaja ottaa kantaa, kunhan hän tekee sen niiden juttutyyppien kohdalla, joihin se on tarkoitettu. Jotkut ikävistä puolista nykyisessä mediamaailmassa liittyvät puhtaasti sen kaupalliseen toimintaan ja toivoisin tavan ihmisenkin ymmärtävän, ettei kaikki negatiiviset asiat mediassa ole toimittajien syytä. Omaan irtautumiseeni mediamaailmasta liittyy myös alan stressaavuus ja kunnioitan syvästi sellaisia toimittajia, jotka siitä huolimatta onnistuvat tekemään laadukasta journalismia.

Ja nyt, kun se joitakin varmasti kiinnostaa - ja kenties sitä on aiheellistakin avata - tiivistettynä omien poliittisten näkemyksieni kulmakivet: Olen melko konservatiivisesti elävä, traditionalismista, mutta myös täysin siitä poikkeavista ajatusmaailmoista kiinnostunut ihminen. Kaikilla ihmisillä on silmiini arvo, ja homoseksuaaleja ja sukupuolivähemmistöjä tulisi kohdella samoin kuin kaikkia muitakin. Luontoarvot, isänmaallisuus ja kansallisromantiikka ovat lähellä sydäntäni. Talouspoliittisesti olen aika keskellä - meidän kuuluu auttaa heikommassa asemassa olevia, mutta toisaalta huolehtia, ettemme kurjista yritysmaailmaamme verottomalla ja säätelemällä sitä holtittomasti. Humanitaariseen maahanmuuttoon suhtaudun varauksella - meillä ei etenkään näin korona-aikana ole resursseja auttaa hirveää määrää muita ihmisiä, kun omakin kansamme kärsii. Tietenkään meidän ei ole mahdollista eristäytyä muusta maailmasta tyäsin, mutta voisimme leikata humanitaarisesta maahanmuutosta ja panostaa maltillisissa määrin oikein kohdistettuun kehitysapuun. 

Valokuvausopinnot ja uusi sivu elämässä

 Elämässäni on kääntynyt aivan uusi sivu sen jälkeen, kun viimeksi kirjoittelin kuulumisistani. Muutin joulukuussa Jyväskylään ja sain täältä koulupaikan. Virallinen ammattinimikkeeni tulee olemaan kuvallisen ilmaisun toteuttaja, mutta käytännössä koulutuksesta valmistuu valokuvaajaksi.

Koulutus on tuntunut omalta aivan eri tavalla kuin toimittajan koulutus aikanaan tuntui. Vaikka toisinaan myös nautin toimittajan opinnoista, niin samaan aikaan kyseenalaistin uravalintaani. Nykyinen mediamaailma ei ole sellainen, jossa haluaisin työskennellä. Kirjoitan myöhemmin tarkempaa postausta siitä, mikä tähän ratkaisuun ajoi. Nyt aion keskittyä siihen, että pystyisin jonakin päivänä vielä elättämään itseni täysin valokuvauksella ja ehkä silloin tällöin freelancer-toimittajana.

En ajatellut kirjoitella tähän postaukseen hirveitä romaaneja, vaan siirryn suoraan esittelemään tuorempia kuviani. Ne ovat pääosin aika perus potrettia, mutta tulevaisuudessa haluaisin keskittyä enemmän ihan varsinaiseen taidekuvaan ja kenties tehdä myös jonkinlaista dokumentaarisen ja taidevalokuvan sekoitusta. Toki realiteetti alalla on se, että kannattaa ottaa melkein mitä tahansa keikkaa, mitä vain pystyy haalimaan. Ei sekään tunnu pahalta ajatukselta, sillä nautin myös valokuvauksesta yleensä.

Malli: Jenni Nisula (Instagram: suruton.unessa)

Malli: Silja Korkka

omakuva

                                                      Malli: Jälleen Jenni                                                      

Nainen on naiselle susi liian usein - naistenpäivänä olisi syytä kiinnittää huomiota myös naisten välisten suhteiden ongelmiin

Naistenpäivänä puhutaan paljon siitä, miten miehet kohtelevat naisia, mutta liian vähän siitä, miten me naiset käyttäydymme toisiamme kohtaan. Pahoin pelkään, ettei se tarina ole kaikilta osin kaunis. En haluaisi ajatella, että sukupuoli määrittää kenenkään ihmissuhdekäyttäytymistä, mutta minun on myönnettävä minulla olleen - ja olevan - paljonkin pinttyneitä uskomuksia siitä, millaisia naiset ovat esimerkiksi ystävinä. 

Nuorten tyttöjen ystävyyssuhteet ovat tunnetusti aika verisiä. Kun mietin omia lapsuusvuosiani, niin syrjintä, ystävien yhtäkkiset häipymiset, selän takana haukkuminen ja ylipäänsä selkään puukottaminen tuntuivat olevan arkipäivää. Siinä, missä poikien huono käytös ja jopa suoranainen kouluväkivalta kuitataan lauseella "pojat on poikia", tunnutaan sama tekevän tyttöjen kohdalla henkisen väkivallan suhteen. Kenties ikävintä siinä on se, että tytöt oppivat tuon käytöksen toisiltaan ja aiheuttavat pahaa oloa jälleen uusille tytöille, jotka saattavat sitten omaksua samat käytösmallit. Kaikki eivät valitettavasti jätä niitä edes aikuisiällä. Käsittelen näitä asioita tässä tekstissä oman tarinani kautta.

Kun olin koulukiusattu, tyttöjen käytös tuntui kaikkein pahimmalta. Siinä, missä pojat kiusasivat suorastaan naurettavista asioista, oli tyttöjen käytös paljon laskelmoivampaa, salakavalampaa ja henkilökohtaisempaa. Kysyttiin, miksi meikkaat, kun sinua ei kuitenkaan kukaan katso, pidettiin huoli, että et varmasti kuvittele olevasi hyvä niissä asioissa, jotka ovat sinulle tärkeitä ja yritettiin saada sinut pulaan ja arvosanasi laskemaan sillä, että väitettiin opettajille sinun lintsaavan ollessasi kipeä. Yhtenä päivänä esitettiin kaveria ja toisena oli sitten kerrottu sekä todelliset että kiusaajien keksimät salaisuudet ympäri koulua niin, että kätesi tärisivät tietäessäsi, mitä seuraavan kerran oli tulossa, kun menit kouluun. Tiesit myös, että tietyt kiusaajat odottivat aina samassa paikkaa koulun käytävää ja aloittivat haukkumisen ja huutelun kävellessäsi ohitse.

Jossain vaiheessa mittani täyttyi ja vannoin itselleni, etten enää koskaan antaisi kenenkään kohdella minua sillä tavalla. Keinot, joilla saatoin varmistaa sen, opin kiusaajiltani. Käytännössä olin jokusen vuoden narsistispiireinen kusipää. Selviytymismoodissa kykyni kokea empatiaa oli varsin heikko, joskin tästä erotuksena se, että jos sain ihmisen itkemään käytökselläni, alkoi omatunto kolkuttaa.

Lukioaikoina nämä käytösmallit alkoivat pikkuhiljaa karsiutua ja parikymppisenä olin jo ymmärtänyt, mitä oli tullut tehtyä. Siitä asti olen elänyt syyllisyyden kanssa joka päivä. Siinä, missä oireilen omaa aikaani koulukiusattuna, saan sen kautta jatkuvasti muistutuksia siitä, mitä olen mahdollisesti tehnyt toisille. Oireina aggressiivinen käytös ja kiusaaminen vaihtuivat sosiaaliseen estyneisyyteen, vaikeudeksi olla osana erilaisia ihmisyhteisöjä, hankaluuteen sietää pientäkään stressiä ja siten olla työelämässä. Stressiä pahentaa se, että kokee, että menneisyys on ollut niin kamala, että on pakko saada toteutettua haaveensa, jotta kokemiaan asioita voisi pitää edes jollain tavalla merkityksellisinä. Ihmissuhteissa hyvin usein laukeavat traumatriggerit hankaloittavat niissä olemista edelleen, kun toisinaan on aivan vakuuttunut, että kamalat tapahtumat toistuvat. Olen myös yhä pakkomielteinen ulkonäöstäni, kun se on ollut monesti tämän käytöksen kohteena. Siihen pisteeseen asti, että läheiset ovat todenneet, että nyt laitetaan kämpästä kaikki peilit piiloon. Todennäköisesti koulukiusaaminen on ollut vaikuttamassa myös siihen, että minulle puhkesi mielenterveyden ongelmia, jotka nykyään taitavat kulkea papereissa kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosina. (Joskin potentiaali siihen on todennäköisesti ihan biologinen. Stressitekijät voivat saada potentiaalin muuttumaan varsinaiseksi sairaudeksi.) 

Jouduin kohtaamaan pettymyksiä suhteessa naispuolisiin ihmisiin vielä jokusen kerran. Täysin tuntemattomat ihmiset haukkuivat minua vitun lehmäksi, maksullisen näköiseksi ja itsestään liikoja luulevaksi. Ihmeteltiin, miksi "kaikki pitävät sitä kauniina", koska olin puhujan mielestä suorastaan ällöttävän näköinen. Sitten toisaalta minua pidettiin uhkana jopa - ja ennen kaikkea - ystävieni puolesta. Tuntui, että elämäni koostui jatkuvista pettymyksistä suhteessa naisiin. Puhuttiin selän takana pahaa kaveria esittäen ja joskus ei haluttu kutsua minua bileisiin, koska "vien kaikki miehet". Ongelmiani vähäteltiin ja koettiin, ettei minulla ole oikeutta valittaa mistään, koska olen saanut liian monessa asiassa hyvät kortit.

Välillä vanhat käytösmallit kummittelivat yhä myöhemminkin ja saatoin tunnekuohussa sanoa jotain ajattelematonta, mutta pääasiassa pyrin kuuntelemaan ja ymmärtämään toista sekä olemaan toiselle avoin. Siksi sattui entistä enemmän kuulla, että toinen oli valinnut katkeroitua minulle esimerkiksi siitä, että miehet lähestyvät minua usein, kun itse yritin kaikkeni pitääkseni ihmissuhteen elossa ja omat, toisinaan todella vaikeat tunteet hallinnassa. On myös satuttanut kuulla, miten minua on selän takana haukuttu tilanteissa, jossa olen ollut hyvin haavoittuvainen ja uskoutunut toiselle kivuistani.

Minun on yhä hankalaa luottaa naisiin - pois lukien muutama naispuolinen ystävä, jotka ovat osoittaneet olevansa luottamukseni arvoisia tai joiden kanssa ongelmatilanteet on lopulta selvitetty asianmukaisesti. Sittemmin olen oppinut olemaan avoin uusia naispuolisia tuttavuuksia kohtaan ja jos ongelmia ilmenee esimerkiksi vertailukäyttäytymisen muodossa, valitsen aggressiivisen puolustautumisen sijasta asettumisen toisen asemaan. Se onkin auttanut minua ymmärtämään toisen näkökulmaa. Eivät esimerkiksi kateuden ja katkeruuden tunteet ole minullekaan vieraita.

Välillä on vaikea löytää tästä kaikesta hyvää, mutta toisaalta olen oppinut kannustamaan kavereitani täysillä. Olen nähnyt, miten monilla aivan upeillakin ihmisillä on ongelmia itsetuntonsa kanssa ja teen kaikkeni, että he ymmärtäisivät oman hienoutensa, eivätkä näkisi syytä vertailla itseään muihin tai katkeroitua. Olen myös vannonut itselleni, etten lähde enää mukaan kehään, joka vain ruokkii pahaa oloa ja kasvaa kasvamistaan. Nykyisille ystävilleni olen todella kiitollinen siitä, kuinka hyviä ystäviä he ovat ja osoittavat jatkuvasti vääräksi luuloni naisten käyttäytymisestä ihmissuhteissa. 

Muistetaan myös naistenpäivän ulkopuolella kannustaa toisiamme ja kertoa toisille naisihmisille, (ja toki kaikille muillekin) kun näemme heissä jotain erityislaatuista ja kaunista. Kasvatetaan tyttäremme näkemään toiset naiset sisarina, eikä kilpailijoina. Huolehditaan myös siitä, ettemme ruoki myrkyllistä kehää, joka on aivan liian yleinen naisten välisissä ystävyyssuhteissa. Sen ruokkiminen kun lopulta satuttaa myös sinua itseäsi. 

Voiko suomalainen pakana harjoittaa druidismia? - Eli muutama ajatus siitä, ovatko traditiot sidottuja paikkaan

Pakanuus on termi, jota käytetään lukemattomista täysin erilaisista kristinuskon ulkopuolisista uskomusjärjestelmistä, tavoista harjoittaa henkisyyttä sekä nähdä maailma ja itsensä. Nykyisin sillä tarkoitetaan usein ennen kaikkea esikristillisistä uskonnoista inspiroituneita uuspakanallisia liikkeitä, joihin monesti liittyy vahva suhde luontoon. Ei ole mitenkään erikoista, että joku nimittää itseään vaikka aasaiuskoiseksi wiccalaisvaikutteiseksi noidaksi. Samaan aikaan, kun jotkut suomalaiset pakanat identifioituvat esimerkiksi druidismin harjoittajiksi, puhutaan pakanuuden piirissä kuitenkin paljon juurista ja niiden merkityksestä. 

Aiheen kannalta olennaista on se, miten määrittelemme pakanuuden. Itse koen sen koostuvan perinteestä, luontosuhteesta ja syklisestä maailmankäsityksestä. 

Moni pakanaksi itsensä luokitteleva saattaa sanan "perinne" kohdalla ajatella ensimmäisenä esimerkiksi loitsuperinnettä, kansanrunoutta ja -tarinoita. Nämä ovat asioita, joita muuallakin elävä voi periaatteessa omaksua - ainakin jollakin tasolla. Ei ole mitenkään tavatonta, että jonkin alueen perinteestä innostunut ulkomaalainen on tutustunut luettelemiini asioihin paremmin kuin alueen keskivertokansalainen. Perinteeksi voi kuitenkin ajatella paljon muutakin kuin näitä asioita. Sen voi ajatella koostuvan kaikesta siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat meille siirtäneet sisältäen esimerkiksi erilaisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Muun muassa viime vuosina paljon puhututtaneet ylisukupolviset traumat liittyvät näihin. Suomalaiset jakavat esimerkiksi sotiemme jättämät arvet. 

Toisella puolella maapalloa asuva ihminen ei voi mitenkään olla omaksunut tämänkaltaista perinnettä, ellei joku tai jotkut hänen kasvattajistaan ole olleet suomalaisia. Myös myyttisen perinteen hahmottaminen voi olla vaikeampaa, sillä näkisin, että se pukee sanoiksi sitä, miten kyseisen perinteen sisällä eläneet ovat nähneet ja näkevät itsensä sekä ympäröivän todellisuuden. (Joko tietoisesti tai tiedostamatta, usein symbolisesti.) 

On totta, että esimerkiksi suomalaisilla ei ole, eikä ole ollut tarkkarajaista, yhtenäistä kulttuuria, vaan vaikutteita on aina tullut myös muualta. Maan sisälläkin on ja on ollut toisistaan poikkeavia kulttuureja. Tämän takia käytin esimerkkinä ihmistä, joka asuu mahdollisimman kaukana - oletettavasti suomalaisella ja ruotsalaisella perinteensä harjoittajalla on näiden asioiden suhteen enemmän yhteistä keskenään kuin vaikka jonkin Afrikassa sijaitsevan alueen perinteen harjoittajalla ja kummallakaan edellämainituista. Vaikka kaukomatkustamista onkin tapahtunut myös kauempana menneisyydessä, ei sen mittakaava ole ollut lähelläkään nykyistä, eikä siten myöskään vaikutteiden siirtyminen. Mainittava on kuitenkin, että vaikka perinteissä on eroja, niin myös yhtäläisyyksiä löytyy. Esimerkiksi shamanistinen perinne on ollut ympäri maailmaa hätkähdyttävän samankaltaista.

Suhteessa luontoon ihminen voi olla oikeastaan missä päin maailmaa tahansa. En näkisi luontosuhteen tarkoittavan pakanuuden kohdalla kuitenkaan pelkästään sitä, että viihtyy luonnossa, ja saa siellä voimakkaita tunnekokemuksia. Syvä luontosuhde oman näkemykseni mukaan on sellainen, jossa ihminen oppii ymmärtämään todellisuutta tarkkailemalla luontoa sekä kokee itsensä osaksi sitä ja sen rytmiä. (Joka liittyy myös mainitsemaani syklisyyteen, mutta siitä myöhemmin lisää.) Toki ihminen voi saada todellisuutta koskevia oivalluksia missä päin maailmaa tahansa. Mutta koska ihmisen kokemusmaailma kehittyy suhteessa hänen ympäristöönsä, on suuri potentiaali sille, että ne ovat antoisimpia ja syvällisimpiä omassa ympäristössä. 

Esimerkkejä syklisyydestä voi löytää ympäri maailma. Toki nykyisessä länsimaalaisessa kulttuurissa esimerkiksi ihmiselämä nähdään lineerisena. Ihminen syntyy, kasvaa aikuiseksi, vanhenee ja lopulta kuolee. Piste. Esimerkiksi moni itä-aasialainen taas uskoo reinkarnaatioon, jolloin kuoleman jälkeen tulee uusi syntymä. Tällöin kyse on syklisyydestä. Myös suomalaisen kansanperinteen piirissä tunnetaan kuitenkin ajatus reinkarnaatiosta, ja esimerkiksi lasten nimenanto saattoi perustua siihen, että lapsella uskottiin olevan kuolleen sukulaisen sielu tai osa sitä. 

Syklisyyttä voi oppia ymmärtämään monella tapaa, mutta se silti ilmenee hieman eri tavoin eri puolilla maailmaa - esimerkiksi päiväntasaajalla elävä ei koe vuodenaikojen syklejä aivan samalla tapaa kuin suomalainen. En väitä, että jokainen ihminen oppii ymmärtämään kaikkia asioita parhaiten oman elinympäristönsä kautta, mutta se voi monessa tapauksessa olla se luonnollisin tie jo aiemmin mainitsemieni syiden vuoksi. Mitä tulee ajatukseen uudestisyntymisestä, niin toki jos uskotaan, että ihminen voi syntyä mihin tahansa maailmankolkkaan, niin tämä periaatteessa mahdollistaisi sen, että hän voisi ymmärtää myös jonkun muun alueen perinnettä tai luontoa/todellisuutta syvällisesti edellisten elämiensä kautta. Tällä tapaa ajattelevan kannattaa kuitenkin miettiä, kuinka pitkälti ajatukset näistä edellisistä elämistä perustuvat syvään, intuitiiviseen tietoon, ja kuinka paljolti ne ovat omia tiedostettuja tai tiedostamattomia fantasioita -  tai voisivatko esimerkiksi koetut entisen elämän muistot olla vaikka lapsuuden uniin tai televisio-sarjoihin liittyviä muistoja. 

Vaikka ihminen ei ehkä voikaan ymmärtää toisella puolella maapalloa vaikuttavaa perinnettä sisältä käsin, voi se hänestä tuntua läheiseltä ja kiehtovalta - ja se on täysin sallittua. Toiseen perinteeseen tutustumisesta voi olla paljon höytyä, sillä myös omasta näkökulmasta ja elinpiiristä irrottautuminen voi tarjota uusia oivalluksia. Tieto on aina hyvästä, ja olisi aika kummallinen ajatus, että jonkin perinteen anti pitäisi hylätä pelkästään sen vuoksi, ettei se ole omalta alueelta. Ennemminkin pointtinani on, että jos haluaa oppia ymmärtämään itseään ja maailmaa, ei omaa perinnettä ja elinympäristöä kannata jättää tutkimatta, sillä ne vaikuttavat väistämättä siihen, miten hahmotamme todellisuuden. Itseltään kannattaa myös kysyä, mikä toisen alueen perinteessä vetoaa - onko se uusi näkökulma, koettu henkinen läheisyys vai onko kyse vieraan asian - ja joskus itse asiassa siihen liittyvän estetiikan - kiehtovuudesta. (Esim. nykyinen skandiperinne- ja viikinkivillitys, joiden kohdalla jopa niihin liitetty estetiikka on usein melko kaukana todellisuudesta.) Ei ole väärin innostua esimerkiksi jonkun alueen perinteeseen liitetystä estetiikasta, mutta se ei välttämättä ole se paras lähtökohta rakentaa omaa maailmankatsomusta.

Verhossa

Tätä aikaa elämässäni tuntuu sävyttävän jonkinlainen odottelu. Olen vaihtamassa syksyllä/talvella maisemaa ja kääntämässä monen asian suhteen sivua. Toisaalta en oikein malttaisi odottaa, mutta on tämä haikeaakin. Mikkeli on kuitenkin kotikaupunkini. Tulen kaipaamaan sitä mielettömästi muuttaessani. Joskin nyt alkaa jälleen olla sellainen olo, että tarvitsen uusia seikkailuja. Jonkinlainen elämänvirta tuntuu tyrehtyneen viime kuukausina johtuen ennen kaikkea siitä, että elämäni on ollut niin staattista. Huomaan, että vaikka nautin omasta ajasta ja rauhasta tehdä omia juttuja, niin tarvitsen myös jonkinlaista liikettä ja muutosta. Olen oikeastaan pannut merkille myös sen kliseisen faktan, että muutos oikeastaan tapahtuu itsestäänkin. Sen kelkkaan voi lähteä tai sitten voi jäädä paikoilleen, joka usein alkaa lopulta vain ahdistaa. Mikkeli on minulle lintukoto, mutta en voi piileskellä sen suojissa ikuisesti. On niin paljon asioita, joita tässä elämässä kuitenkin haluan vielä tehdä, ja niitä on jokseenkin vaikea toteuttaa täältä käsin.

Tuntuu silti kummalliselta olla taas lähdössä. Liikkuessani luonnossa yritän painaa kaiken mieleen mahdollisimman tarkasti: niin kasvillisuuden, tuoksut, tunnelmat kuin tunteetkin. Kirjoitin joskus johonkin tekstiini "katse rakastelee tuttuja maita, elää niin vehreyttä kuin karuja kankaita" ja jotain samansuuntaista voisin väittää nytkin tuntevani. Ikävöin kaikkea jo valmiiksi. 

Kesä itsessään ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Uskalsin olettaa mielialani nousevan ja jollain tapaa hieman kevenevän äärimmäisen raskaan ajanjakson jälkeen, mutta ihan niin ei käynytkään. Olen tanssinut taas jossain hulluuden rajamailla aika moneenkin otteeseen, mutta ainakin tässä hetkessä olo on jo helpompi - nyt, kun on taas selkeä suunta ja pystyy hahmottamaan mielekkyyden tässä henkisessä painiskelussa. Tietynlainen melankolia tulee aina olemaan osa luonnettani, mutta tässä ei ole ollut kyse siitä, vaan ennemminkin tunnetiloista, joita on ollut hankala nimetä, jotka ovat tuntuneet likaisilta ja vaikeilta kestää. Olen tosin tainnut puhua niistä viimeisen vuoden aikana täällä jopa kyllästymiseen asti, joten ei mennä tässä postauksessa enää syvemmälle niihin.

Uskallan ehkä tässä kohdin paljastaa, että kaupunki, johon suunnittelen muuttavani, on Jyväskylä. Se on jännittävää jo ihan senkin puolesta, että käydessäni Jyväskylässä ensimmäistä kertaa teininä sillä tavoin, että muistan reissusta jotain, ajattelin, että siitä voisi tulla kotini. Se tuntui aivan erilaiselta kuin muut kaupungit, joissa olin vieraillut. Yhdessä toisessa elämänvaiheessa myöhemmin olisin voinut päätyä asumaan sinne, mutta tie vei silloin toiseen suuntaan. Nyt näyttäisi siltä, että olen päätymässä Jyväskylään viimeinkin. Kaukosuhteilukin loppuisi sitten siihen. Kerron kuitenkin suunnitelmistani enemmän sitten, kun ne ovat varmempia.

Mielenkiinnon kohteiden sarallakin on puhaltanut uusia tuulia. Yllätyksekseni olen alkanut jälleen kiinnostua joogasta. Joskus teininä harrastin sitä hetken jonkun hippikauden aikana, mutta en oikein tainnut edes tietää, mitä olin tekemässä. Myöhemmin minuun iski vastenmielisyys oikeastaan kaikkea Intia-lähtöistä henkisyyttä kohtaan, koska koin sen jollain tavalla niin stereotyyppiseksi. Tuntui, että kaikki lähtevät juuri sinne reppureissaamaan ja valaistumaan. Samoin kuin harrastavat joogaa ja meditaatiota. Youtubekin oli - ja on - täynnä new age/love & light-henkisiä jooga- ja meditaatiovideoita. (Tässä kohdin haluan painottaa, ettei rakkaudessa ja valossa itsessään ole mitään pahaa tai huonoa. Enemmän kritisoin henkisyyttä, joka keskittyy pelkästään niihin jättäen huomioimatta ihmisyyden pimeämmät puolet tai ihan jo harmaammmat alueet. New agessakin on puolensa ja olen viehättynyt siitä joskus voimakkaastikin, mutta sieltäkin usein uupuu se rankempien ja tummempien asioiden läpikäynti.) Kaikki lueteltu tuntui kummalliselta pakettiratkaisulta, ja epäilin sellaisen henkisyyden aitoutta, joka tuntui omaksuvan täysin tuollaisen valmiiksi räätälöidyn ratkaisun. Etenkin, jos se länsimaalaisena tarkoitti matkustamista toiselle puolelle maapalloa ja kokonaan toisen kulttuurin omaksumista. Tätä ei pidä käsittää väärin. Jos joku tietää sen aidosti oikeaksi tieksi itselleen, niin siinä ei ole mitään väärää. Silti ajatus siitä, että länsimaalaiset ihmiset massoittain päätyvät siihen ratkaisuun, oli yksinkertaisesti outo. 

Päädyin kuitenkin parin mutkan kautta kuuntelemaan Maailmanpuu-podcastia, joka keskittyy ainakin suurelta osin joogaan. Keskustelunaiheena kuitenkin on usein myös oma perinteemme sekä laajemmin eurooppalainen perinne. Niiden kautta minun oli helpompi päästä sisälle podcastiin. Nyt olen kuitenkin  kuunnellut myös joogaan liittyviä jaksoja suurella mielenkiinnolla. Jaksot ovat mukavan pituisia ja ne porautuvat hyvin syvälle aiheeseen. Podcastista ei jää sellainen kummallinen kaupallinen ja tyhjä fiilis kuin joistain Youtube-videoista, joita olen katsonut. Minulle ei myöskään ole jäänyt sillä tavalla hämmentynyt olo kuin niiden harvojen joogatuntien jälkeen, joilla olen käynyt - joilla siis ei millään tavalla käy selväksi, miksi oikeastaan teemme, mitä teemme, vaan toistamme kynttilän valossa asanan toisensa perään mekaanisesti pseudoeteerisen musiikin soidessa taustalla. Huolimatta siitä, että kyse on ollut aloittelijoille tarkoitetuista tunneista. Tietenkin olisin itsekin voinut ottaa asiasta jo tuolloin enemmän selvää, mutta pyrin tässä kuvaamaan ennen kaikkea sitä, miten monessa paikkaa jooga tuntuu oikeastaan tarkoittavan jonkinlaista jumppaa. Se mikä minua itseäni kiinnostaa on nimenomaan jonkinlaisen jumaluuden/pyhän kokeminen, tietoisuuden tutkiminen ja toisaalta myös jonkinlainen tasapainon löytäminen. Se on varmaan se asia, johon minun ennen kaikkea täytyisi keskittyä, vaikka kieltämättä jokin osa minusta kokee sen siksi tylsimmäksi osalta. Sekin taitaa jo kertoa jostakin. 

Nyt olenkin sitten löytänyt itseni lukemasta joogan historiasta kertovaa kirjaa sekä matkakertomusta Intiasta ja Nepalista. Vaikka Intia ei varmasti tule olemaan minulle koskaan oman henkisyyteni keskuspaikka, on se hirvittävän mielenkiintoinen maa jo sen puolesta, että siellä on yhä elävä perinne, jota kristinusko ei ole pyyhkinyt olemattomiin. Toki kulttuuri muutenkin on niin rikas ja joiltain osin suorastaan hämmentävä, että se kiinnostaa jo sen puolesta. 

Olen halunnut viimeiseen saakka pitää kiinni kesästä varmaankin ennen kaikkea, koska en ole päässyt kokemaan tapahtumia, mökkeilyä ja yksinkertaisesti vuodenajasta nauttimista kavereiden kanssa ihan sillä tavalla kuin olisin halunnut näiden mielialaongelmien takia. Ulos katsoessa on kuitenkin vaikea kieltää, etteikö pimeämpi vuodenaika olisi tulossa. Istun tällä hetkellä Pohjois-Karjalan Ilomantsissa Jukan isän mökillä kirjoittelemassa, ja olen onneksi saanut tältä viimeiseltä kesäviikolta joitain niitä asioita, joita kesästä muuten on jäänyt uupumaan. Nyt tuntuukin jotenkin helpommalta päästää irti ja siirtyä tunnelmoimaan syksyä. 

Ehkä näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Lähitulevaisuudessa aion vihdoinkin kirjoittaa pitkään jonossa olleen postauksen pakanuuden suhteesta paikallisuuteen sekä kenties tarkempaa matkakuvausta täältä Pohjois-Karjalasta.

Olen nauttinut täällä Mikkelissä erityisesti ihanalla Kyyhkylän luontopolulla seikkailusta. Nämä pari kukkakuvaa on sen varrelta otettu. Polku on lyhyt, mutta sen ympärillä on myös muuta mielenkiintoista ympäristöä, johon liittyy myös paljon muistoja. Tiedän tulevani kaipaamaan pieniä lenkkejäni, vaikka Jyväskylässä vähän vastaavana paikkana voisikin pitää esimerkiksi Tourujoen polkua.

Nämä kuvat otin aamuyöstä viiden aikoihin valmistujaisjuhlieni päätteeksi. En ehtinyt koronan takia pitämään juhlia kuin pienelle sukulaisporukalle, joten pidin kavereilleni omat erikseen näin loppukesästä. 

En ole varmaan nähnyt yhdessäkään järvessä sellaisia aaltoja kuin Puruvedellä käydessämme Jukan kanssa Kesälahdella. Tunnelma oli myrskyn aikaan jopa hieman epätodellinen. 

Jokunen kuva Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla, joka olikin ainut varsinainen tapahtuma, jossa tulin kesän aikana käyneeksi. Teimme Jukan kanssa päiväreissun, koska resurssit eivät riittäneet muuhun. Tunnelma oli jälleen ihana, joskin ihmisiä oli päiväsaikaan omaan makuun aivan liikaa. Pärjään esimerkiksi festareilla aivan hyvin, joten oli vähän outoakin, miten kuormittavalta ihmispaljous tuntui. Ehkä se johtui mielentilasta ja/tai siitä, että kojuilla pyöriessä ihmismäärä tuntuu hieman eri lailla kuin pelkästään massojen läpi luoviessa keikoilla. 

Tänä vuonna mukana oli myös pinei oheistapahtuma Pakanametsä Sysimaan järjestämänä. Suurin osa näistä kuvista taitaakin olla sieltä.

Ostoksia markkinoilta: mielenkiintoisella tavalla värjätty mekko, pirtanauha ja uudet soljet.