perjantai 5. toukokuuta 2017

Vanhan kotiseudun hyvästelemisestä, muutoksesta ja luopumisesta


Tämän elämänvaiheeni henki tuntuu olevan muutos. Olen kai jollain tavalla siirtymässä aikakaudesta toiseen. Tavallaan koen vieläkin olevani 15-vuotias, mutta toisaalta olen hyväksynyt sen karun faktan, että olen tainnut jo pyyhältää varsinaisen teini-iän ohi. Se kyllä vähän harmittaa.

Yksi konkreettinen muutos on se, että siteeni koulu- ja teini-iän elinympäristööni katkesi äskettäin äitini ja ex-isäpuoleni erottua. Erityisen hämmentävää minulle tästä tekee se, että suhteeni Rantakylään on ollut aika ristiriitainen. Olen puhunut asiasta jo aiemmista postauksissani, mutta tiivistettynä koin siellä aika paljon kaikenlaista raskasta. Jo alku Rantakylässä oli hankala: lapsena en edes halunnut sinne kouluun ja kesti melko kauan ennen kuin muodostin siellä minkäänlaisia ystävyyssuhteita. Meininki ei hirveästi parantunut teini-iän myötä, jolloin suorastaan vihasin seutua ja halusin vain sieltä pois. Sittemmin olen kuitenkin kehittänyt aika erilaisen suhteen Rantakylään. Pari vuotta sitten se toimi turvasatamana, jonne pääsin joksikin aikaa miettimään, mitä todella elämältäni haluan. Samana ajanjaksona mieleen palasivat myös monet positiiviset, vähemmälle huomiolle jääneet muistot alueesta. Myöhemmin se on saanut myös kokonaan uusia merkityksiä: olen voinut paeta pk-seutua Rantakylään, käynnistää pleikkarin ja unohtaa murheet hetkeksi. 

Maanantaina tuntui aika kummalliselta avata vanhan kotitalon ovi ja tietää, että tämä on se viimeinen kerta. Illalla tuttuja katuja kävellessä oli vähän samanlainen fiilis. Muistot välähtelivät elävinä mielessäni: minä menossa ala-asteella kouluun epävarmoin askelin. Minä ihastelemassa tienvierustan ruskaa hohtavia puita ja ihmettelemässä edessä avautuvaa tulevaisuutta. Samalla polulla tipahdin joskus kaverin tarakalta tuhoisin seurauksin. Sitä samaa reittiä pitkin kipitin hakemaan kesäisin jäätelöä lähikaupasta.

Nuo ovat muistoja, joissa nimenomaan kyseinen paikka on keskiössä. Lisäksi on paljon sellaisia, joissa tapahtumapaikka ei ole niin oleellinen asia, mutta joiden myötä myös se on värittynyt suuremmalla tunnelatauksella. Jos mietitään vaikka sitä, kun näin ensimmäisiä kertoja Poets Of The Fallin Carnival Of Rustin musiikkivideon takkahuoneemme telkkarista. Kappale itsessään sekä kiehtovan kummallinen musiikkivideo iskivät lujasti luihin ja ytimiin. Kappale seurasi mukana muun muassa kesäiselle Orijärven uimarannalle sekä vuosia myöhemmin moniin itkuisiin iltoihin oman huoneen nurkassa. Lopulta löysin noissa samoissa maisemissa siitä sen, minkä vuoksi olin tuohon kappaleeseen alun perin kiinnittynyt. 

Rantakylään liittyy useita muitakin vastaavia tarinoita. Lähes kaikki siellä solmitut ihmissuhteet ovat hukkuneet aikaan, mutta monet siellä syttyneet unelmat palavat vieläkin. Sama koskee siellä luotuja mielenmaisia. Jotkut näistä kokemuksista ovat niin eläviä, että tuntuu kuin ne olisivat tapahtuneet vasta eilen. Siksi tuntuukin kummalliselta, ettei niitä enää tule lisää, ei ainakaan samassa muodossa. Toki varmasti joskus vuosien päästä käyn katsomassa vanhaa kotiseutua, mutta se ei ole sama asia. En enää kävele tuota polkua kodiksi kutsumaani paikkaan, en kevyesti, arkisesti, painamatta jokaista askelta mieleeni. Vaikka ne paikat ovat yhä olemassa, eivät ne enää ole osa elinpiiriäni. Kai niiden myötä jokin osa minustakin siirtyy menneisyyteen.

Olo on ollut haikea ja surumielinen, muttei varsinaisen tuskaisa. Jollain tapaa tämä oikeastaan tuntuu aivan luontevalta. Koin Rantakylässä asuessani paljon asioita, jotka opettivat minua ihan hirmuisesti joko sillä hetkellä tai myöhemmin. Katkerimpien olotilojeni otteessa mietin joskus, ettei noista kokemuksista ole seurannut mitään hyvää, mutta se ei ole totuus. Jos olisin selvinnyt helpolla, niin tuskin olisin oppinut katsomaan niin syvälle itseeni kuin mihin nykyään pystyn. Varmasti minussa olisi myös joitakin hyviä piirteitä, jotka ovat kuolleet noiden kokemusten takia, mutta yhtä kaikki: en olisi sama ihminen kuin tänään.
Noissa maisemissa löysin monia asioita, jotka ovat muodostuneet minulle kaikkein tärkeimmiksi asioiksi elämässä. Selvisin vaikeista ajoista pitkälti musiikin ja kirjallisuuden voimin ja samalla loin omaa päänsisäistä maailmaani. Joskus yläasteikäisenä olisin voinut arvostaa ihmisiä vähän enemmänkin, mutta ainakaan en rakentanut koko onnellisuuttani ihmissuhteiden varaan – myöhemmin tuota taitoa täytyi vähän herätellä uudestaan.

Kappale, johon törmäsin katsoessani Empresses In the Palacea Rantakylässä oleillessani. Tämä ei olisi voinut kuvata paremmin tunnetilaani lähdön hetkellä.
Mahdollisesti viimeinen asia, jonka Rantakylä minulle opettaa on luopuminen. Olo on vähän samanlainen kuin erityisen tunteita herättävän ja tapahtumarikkaan kirjan lukemisen jälkeen. Olen aina ollut vähän huono luopumaan asioista, mutta yllätyksekseni olen huomannut tämän olevan jo nyt aika palkitsevaa. Ehkä se on jollain tavalla verrattavissa siihen, kun toisinaan heittelen ekstaasissa tavaraa kämpästäni pois. (Ei sillä, ettenkö sitten aina tilaisuuden tullen hamstraisi kaikki kaverien ja sukulaisten vanhat romppeet nurkkiini.) Mutta toki minulla on vähän tyhjäkin olo. Luotan kuitenkin siihen, että tämä muutos tuo myös paljon uutta mukanaan. Jänniä juttuja odottaa ihan kulman takana. Esimerkiksi se, että äitini muuttaa ihan lähelle Mikkelin keskustaa. Hän kuitenkin viettää paljon aikaa esimerkiksi mökillämme, joten se meinaa sitä, että veljeni ollessa isällään minulla on melkein kuin oma vapaa-ajan asunto Mikkelissä. Wuhuu! Tulee muuten tarpeeseen, ei niin ettenkö mielelläni näkisi veljeäni ja äitiänikin.

Saan itse asiassa myös jotain aikaisemmin menettämääni takaisin. Äidin uuden kämpän sijainnin ansiosta minulla on mahdollisuus tehdä samanlaisia kaupunkikävelyitä kuin silloin joskus asuessani keskustassa. Lämpimällä säällä oli aivan ihanaa käydä hakemassa keskustan S-Marketista kaakaojuoma, kuunnella tunnelmaan sopivaan musiikkia ja käyskennellä tutuissa paikoissa. Nyt minulla on mahdollisuus harrastaa sitä jälleen.

Myös Kalevankankaan metsiköt ovat inhimillisen kävelymatkan päässä, joten sielläkin tulee varmaan taas seikkailtua. Lisäksi vähän jo uhosin vappuna jollekin helsinkiläiselle ystävälleni, (Suville? Jennille? Ei muistikuvaa.) että teemme kesällä Mikkeli-kierroksen, jolloin kävelemme kaikki tärkeät paikkani läpi. Joku tällainen juttu voisi olla ihan mahtava kokemus.

Ja tosiaan, vaikken Rantakylässä enää aikaani vietäkään, eivät ne muistot mihinkään katoa. Voin aina palata päässäni noihin samoihin maisemiin – siellä ne sitä paitsi pysyvät kohtuullisen samoina. Aineellisessa todellisuudessa sekin paikka muuttuu ajan kuluessa vähemmän ja vähemmän sen kaltaiseksi, minkälainen se minun mielessäni on. Ehkä tosiaan joskus käyn siellä muistelemassa menneitä ja katsomassa, mitä uutta seudulle on syntynyt. Voi toisaalta myös olla, että haluan säilyttää muistikuvani koskemattomina ja kadota sieltä lopullisesti. Aika näyttää.

 
Poets Of The Fallille kuuluu myös kappale, jonka yhdistän nykyään kotiseutuni hyvästelyyn ja tulevaisuuteen katsomiseen.Tätä tuli huudatettua paljon bussimatkalla Mikkelistä Helsinkiin.

 


 Tekstissä mainitsemani polun pää. Olen itse asiassa asunut pari vuotta äitini kanssa myös tuossa edemmässä rivitalossa.












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti