maanantai 15. toukokuuta 2017

Kevään aukaisemista lukoista

Huh, tämä kevät on kyllä ollut varsinaista maskien putoamisen aikaa. Ennen kaikkea kyse tuntuu olevan maskeista, joihin olen itse menneisyydessä jopa täysin itse huomaamattani sonnustautunut. Toisaalta joissain tapauksessa on kyse myös maskien putoamisesta ihmissuhteissa.

Ehkä nämä maskit ovat jossain elämänvaiheessa olleet tarpeellisia tai ainakin ainoita keinoja, joilla olen kyennyt ongelmiani käsittelemään. Jotkut asiat voivat olla liian kipeitä käydä läpi sellaisinaan juuri tapahtumahetkellä. Alan kai olla nyt riittävän vahva käsitelläksi noita tunteita sellaisenaan kuin ne ovat.

Minun ei enää tarvitse suojata itseäni negativisuudella. Olen huomannut, ettei kaikki elämässäni suinkaan mene pieleen, vaikka kuinka haluaisin niin uskotella. Negatiivisuus on estänyt minua nauttimasta täysin rinnoin siitä, mitä minulla on juuri nyt. Joku osa minusta on pelännyt niin paljon kaiken hyvän menettämistä, että on alkuunsa jo halunnut todistaa, ettei sitä ole olemassakaan. Toki on totta, että tässä maailmassa on paljon pielessä. Mutta onneksi jokainen meistä voi rakentaa oman todellisuutensa ja pyrkiä joko korjaamaan ulkomaailman asioita tai sitten jättämään ne huomiotta. Minun ei tarvitse väkisin sulauttaa itseäni sellaisiin maailmoihin, jotka herättävät minussa enimmäkseen vihaa, surua ja epätoivoa.

Samoin olen aiemmin suojannut itseäni ulkonäölläni. Aivan salaa olen kehittänyt uskomuksen, että se suojaa minua maailman kauhuja vastaan. Jos sen suhteen on joku pielessä, minusta tulee haavoittuvaisempi.Tämä ei tietenkään ole totuus, ellen siitä sellaista tee.

Tuon suojakuoren purkautuminen on ollut vaiheittaista ja osittain se on tapahtunut myös tiedostamatta. Nyt olen kuitenkin päässyt siihen käsiksi myös tietoisesti. Kirjoitan tästä asiasta erillisen postauksen, joten en mene tässä aiheeseen sen syvemmin. Totean vain sen, että oloni on todella helpottunut. Olen askeleeni lähempänä sitä, että ulkonäkäöstäni tulee minulle voimavara ja luovuuden väline ilman ahdistavaa pakkomiellettä ja paineita.

Olen piiloutunut myös ihmissuhteissa. Niissä en ole uskaltanut tuoda tunteitani ja ajatuksiani julki konfliktien pelossa. Ongelmia on kasautunut ja tunteita patoutunut, josta on seurannut sitten muuta oireilua, mukaan lukien juuri negatiivisuutta ja tuota ulkonäköpakkomiellettä. Tilanteita on tullut tulkittua vähän kummallisillakin tavoilla ja tunteet päässeet kieroutumaan. Onneksi tämäkin lukko on alkanut aueta positiivisin tuloksin. Avoin puhuminen asioista ei ole johtanutkaan katastrofiin vaan arvokkaisiin keskusteluihin, jotka ovat antaneet molemmille osapuolille paljon ja suoranaisesti pelastaneet ihmissuhteita. Jopa lentänyt entisestään. Tällaista avoimuutta haluan elämääni vain lisää, sillä se tuntuu mahtavalta. Olo on niin paljon kevyempi.

Ehkä se on tämä kevätkin, joka tuntuu aukaisevan kuin itsestään. Myös sisäinen lämpö on palannut. Jollain tavalla tuntuu, että osaan säädellä sitä nyt paremmin. Ennen pyrin ampumaan sitä joka suuntaan suorastaan tuhlailevasti. Välillä se muuttui suorastaan korventavaksi, kaiken nieleväksi roihuksi, joka ei siten ollutkaan lempeää vaan suorastaan ahnetta ja itsekästä. Suomennettuna kaikki ilmestynyt energia ja euforia sai minut toimimaan päättömästi impulssieni vallassa ja jyräämään alleen muun muassa oikeat arvoni. Hain kiksini sellaisista jutuista, jotka eivät oikeastaan loppupeleissä sopineet minulle ollenkaan. Jotka lähinnä ruokkivat ongelmakohtiani.

Rajojen asettaminen on rakkautta. Sillä tavoin saa kiinni niistä pitkän tähtäimen tavoitteestaan, eikä vain ruoki satunnaisia mielitekoja. Nuo mieliteot eivät koskaan tehneet minusta kokonaista tai onnellista. Ne olivat heikkoja laastareita, toisinaan jopa tautisia sellaisia. Tuollaisten tehottomien paikkojen sijaan rajojen asettaminen on kuin kiinnittäisi heijastimen vaatteeseen tai laittaisi kypärän päähän pyörälenkille lähtiessä.

Oikeastaan se on vielä paljon parempaa. Se kehittää minua ja saa tuntemaan itseni arvokkaaksi. Se on todellista itsen hemmottelua, eivätkä sen tulokset katoa mihinkään, ellen itse niin päätä. Ennen kaikkea se tuo sen jatkuvuuden, itsearvostuksen ja huolenpidon, jota olen kaivannut kauemmin kuin jaksan muistaa. Rakentaa minut todella minuksi.

 

 

 




 








The Road goes ever on and on
Down from the door where it began.
Now far ahead the Road has gone,
And I must follow, if I can,
Pursuing it with eager feet,
Until it joins some larger way
Where many paths and errands meet.
And whither then? I cannot say.
- J.R.R Tolkien - The Road Ever Goes On

 
Nappasin Jennistä muutaman kuvan hänen asuntonsa läheltä. Sattui vain olemaan niin kylmä, että aniharva onnistui, kun kuvaajan ajatukset olivat omissa jäisissä näpeissä. Tästä tuli kuitenkin mielestäni ihan kiva!
 

 
Suvia kuvailin samalla reissulla, kun hän otti minusta edellisen postauksen kuvat. Nauratti, että Suvi lähti reissulle sillä fiiliksellä, että kokeillaan nyt jotain, mutta loppupeleissä näistä kuvista tuli ihan huippuja. Tuo rastalisäke oli itse asiassa ennen minun omaisuuttani, mutta näytti omassa päässäni lähinnä epätoivoisesti tukassa roikkuvalta merihirviöltä! Suville se käy ihan nappiin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti