sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Pehmeydestä, viattomuudesta ja valosta

Kevät, jälleen uusi alku. Se meinaa valoa eli yllättäen näkeekin jotain. Tuntuu melkein kuin olisi tipahtanut johonkin paratiisinomaiseen todellisuuteen. Lumet lähtevät melkoista vauhtia ja alta paljastuu tuoksuja, jotka oli jo melkein onnistunut unohtamaan. (Paitsi se koiran kakka, sen kyllä muistaa.) Maailmaa katsoo taas vähän uusin silmin, mutta kuitenkin jotenkin tutulla tavalla. Tietoisuuteen nousee ajatuksia ja tunteita, jotka oli jo ehtinyt unohtaa. Jollain tavalla ojissa virtaava vesi, vähän jopa häikäisevät auringonsäteet ja tietty vapautuneisuus muistuttavat minua lapsuudestani.

Mikkelissä ollessani kävin jälleen kiertelemässä lapsuudenkotini lähiympäristössä. Jollain tavalla se on aina uudenlainen seikkailu. Jotenkin siinä myös aina tuntee itsensä enemmän nimenomaan itsekseen. Ylimääräinen kaupungissa kasaantunut ajatusmöly kaikkoaa sitä jotenkin on taas kiinni perustuksissaan. Toki suuri osa huolenaiheista katoaa, mutta ehkä enemmänkin tarkoitan tässä sitä, että kaikki sellainen, minkä en koe olevan minua katoaa. Ulkoisia, paikoiltaan repiviä ärsykkeitä ei ole ja itsessään pysyy paremmin kiinni. Monesti olen huomannut, etteivät jotkut todella välttämättömiksi kokemani asiat eivät tunnukaan sitten enää niin oleellisilta.

Olen muutenkin pyrkinyt karsimaan elämästäni kaikkea ylimääräistä. Vein muun muassa vanhoja tavaroitani kirpputorille ja välttelen Facebookin feediä. Somen sisällöstä olen pyrkinyt tekemään sellaista, että sitä on oikeasti ilo seurata. Mallijuttuja olen tietoisesti vähentänyt, koska haluan keskittyä projekteihin, jotka ovat niitä kaikkein inspiroivimpia. Olen myös harjoitellut kuvaamaan ideoitani itse, että voisin jonakin päivänä tehdä koko homman tyytyväisenä alusta loppuun itse. Muiden ideoitakin on välillä kiva toteutella, mutta rakkainta minulle on omien mielenmaisemieni konkreettiseksi tuominen. Siinä on jotain kiehtovaa, että voi ottaa palasen siitä todellisuudesta ja tehdä sen osaksi tätä maailmaa.

Viattomuus ja pehmeys ovat inspiroineet minua kovasti viime aikoina. Ne ja niiden menettäminen. Nuorempana minulla oli tarve olla hirveän vahva, voimakas ja kova. Monilla tavoin myös ympäröivä kulttuurimme kannustaa siihen. Mediassa näkyy usein esimerkiksi ihanne vahvasta ja itsenäisestä (ura)naisesta. Jotain sellaista kai halusin joskus itsekin olla. Se oli jonkinlainen suojakuori, mutta siinä näki myös jotain kiehtovaa. Lisäksi sitä kai kuvitteli, että silloin saavuttaa jotain helpommin, on enemmän ohjaksissa. Mutta eihän se todellisuudessa niin ole. Väittäisin, että tarve kovuuteen ainakin minun kohdallani vain lisäsi stressiä. Lisäksi kovan tunnemaailma on monesti melko köyhä, kun taas pehmeällä on käytössä paljon laajempi tunneskaala, josta ammentaa. Kovuus tuo monesti myös ihmissuhteisiin negatiivista jännitettä, kun taas avoin pehmeys avaa paljon mahdollisuuksia. Olennaista on ymmärtää, ettei pehmeys tarkoita samaa kuin heikkous. Kovaksi tekeytyminen on heikkoutta, sillä silloin kieltää omat tunteensa. Pehmeys on rohkeutta.

Tähän liittyy olennaisesti se viattomuus. Viattomuuden menetys, tavalla tai toisella, voi olla vähän traumaattista. Se tuntuu siltä kuin sinut pudotettaisiin hyytävään veteen untuvapeittojen keskeltä. Tai ehkä se muistuttaa vähän syntymistä. Viattomuuden menettäessään nimittäin ymmärtää paljon asioita, tulee ikään kuin vähän toiseksi ihmiseksi. Olen alkanut miettiä, että näinköhän siinä myös tavallaan syvenee. Olen tehnyt elämäni aikana paljon huonoja, jopa pahoja ja häpeällisiä valintoja. Ennen niiden tekemistä en kuitenkaan ymmärtänyt täysin, miksi ne ovat niin pahoja. Sitä kautta olen onnistunut saavuttamaan tilan, jossa en enää kuvittelisikaan tekeväni mitään vastaavaa. Jollain tavalla se on auttanut pääsemään uudestaan käsiksi tuohon viattomuuden tunteeseen tai ainakin ajatukseen siitä, etten ehkä olekaan tahrattu. Ehkä se ei ole samanlaista pahuudesta tietämätöntä hyvää, mutta jollain tavalla tiedostavuus tekee siitä ehkä jopa jollain tavalla parempaa.

 
Dragons sailing on the breeze
Black and gleaming beam
The hand upon the steering-board
Has set my spirit free
Lost no more to time and place
For I have seen the land
I have heard the valkyrie's song
And I've touched Odin's hand
(Fire + Ice - Dragons In The Sunset)
 









Porrassalmen taistelun muistomerkki
Muistomerkki jostain ihan muusta, näitä löytyi matkan varrelta vähän kummallisista paikoista.
Pari seuraavaa kuvaa on otettu päiväkotini viereisistä metsiköistä. Kaikki siellä oli aivan ennallaan. Vastaavia majojakin kuin minun aikanani.

Deep in the forest
When I went astray
I was afraid ,
Followed the path to something foreign
the house of shadow
Now I'm gone in the wind blow
(Myrkur - Dybt I Skoven, käännös)
 
 
 
 I thought you called my name so clear, but howls are all I hear
They are not yours my dear, my love
 
Yet that shadow in disguise who stares through werewolf's eyes, who are you?
(Birch Book - Werewolf's eyes)
 
 Uneksin manan unia, ja unia
Maan unia, puun unia, ja unia
Kuljen matkalla aavahalla, tiellä tuntemattomalla,
matkalla kipumäelle, ja mäelle 
(Trad. - Manan unia)

 Red is the rose that in yonder garden grows
Fair is the lily of the valley
Clear is the water that flows from the Boyne
But my love is fairer than any
(Trad. - Red Is The Rose)

2 kommenttia:

  1. Olipas jotenkin todella iskevä ja inspiroiva kirjoitus. Yritin itsekin olla teininä kovempi ja kylmempi kuin oikeasti olin, mutta eipä tuo tehnyt minusta yhtään sen vahvempaa. Kesti aikansa ymmärtää ettei pehmeys ole huono piirre ja vielä sitä joutuu itseään muistuttelemaan kun vanhat ajatukset nostavat taas päätään. Kauniita kuvia niin kuin aina, tuo valkoinen mekko on suorastaan unenomainen ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia! :)

      Ymmärrän, ei noista pinttyneistä ajatus- ja toimintamalleista ihan hetkessä pääse eroon. Itsekin heikkoina hetkinä saatan yhä sortua niihin, mutta emmepä me kukaan ole täydellisiä. Suunta on kuitenkin onneksi oikea ja kehitystä tapahtuu koko ajan. :)

      Poista