perjantai 24. helmikuuta 2017

Kultala-trilogia on sukellus itämerensuomalaisiin myytteihin heavy metal-vaikutteilla ja kursailemattomilla seksikohtauksilla

Jokin aika sitten sain luetuksi Juha Jyrkkään Kultala-trilogian viimeisen osan. Koko kirjasarja on melkoinen ilmestys mytologisine elementteineen, kalevalamittoineen ja huikeine tunnelmineen. Se on pilkahdus jotain uutta, mutta silti vanhaa, kun itämerensuomalaisten myyttien viitoittamaa polkua kuljetaan. Tuoreen vivahteen kirjoihin tuovat esimerkiksi vaikutteet heavy metal-musiikista.

Saadessani ensimmäisen osan, Ouramoisen, käsiini aavistin, että nyt on luvassa jotain mielenkiintoista. Jo teoksen kansi oli pysäyttävä ja toki sitä oli myös itse kirjailija, joka kauppasi teostaan ympäri Kaisaniemen puistoa sähkökannel kourassa. 

Ouramoinen on ensimmäinen suomalainen soturirunoelma. Se kertoo sankarinsa matkasta tarunhohtoiseen Kultalaan. Heti alkuun minut vakuutti kirjan primitiivinen, ei ehkä synkkä, mutta kiehtovalla tapaa hämärä tunnelma. Kalevalamitta tukee näitä tunnelmia erinomaisesti, enkä voisi kuvitellakaan, että Jyrkäs olisi kirjoittanut nämä teokset jotenkin muuten. Ouramoisen kieli on mielestäni jotenkin erityisen rikasta ja se yltyy todella kekseliääksi esimerkiksi kohdissa, joissa sankari ja paha Kärhäkkä ryhtyvät mittelöön. Kirjojen kielestä voi sanoa vielä sen verran, että Jyrkäs ei ujostele seksistä kirjoittaessaan ja on siten uskollinen kansanperinteellemme. Myös väkivaltaa kuvataan suoraan ja karskisti, mikä voi herkkähermoisinta lukijaa hieman puistattaa. Tämä bloggaaja tosin löysi itsensä moneen otteeseen naureskelemasta sanavalintojen osuvuudelle!

Kirja on siitä perinteinen soturirunoelma, että sankari kulkee vaikeuksista voittoon ja käsitys hyvästä ja pahasta on mustavalkoinen. Taistelukohtaukset ovat suuressa osassa, mutta teos ei kuitenkaan varsinaisesti ihaile väkivaltaa: itse asiassa se tekee päinvastoin. Fyysistä voimaa enemmän korostetaan viisautta ja sanan mahtia.

Ouramoisen jälkeen jäi fiilis, että olisin halunnut päästä tähän maailmaan vielä syvemmälle. Maailma oli kiehtova, mutta ensimmäinen kirja tuntui pintaraapaisulta siihen. Seuraava osa, Uniaika, vastasi tähän tarpeeseen täydellisesti. Uniajassa palataan ajassa taaksepäin myyttiseen alkuaikaan. Maailmankaikkeutta asuttavat jumalat, käärmekansa ja lopulta myös ihmiset. Näistä haluan nostaa esille erityisesti käärmekansan, joka on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja käärmemyyttejä, dinosauruksia ja reptiliaaneja. Kansa ja etenkin sen johtohahmot on kuvattu vertahyytävästi: he ovat julmia orjuuttajia, jotka nauttivat ihmislihasta monin eri tavoin. Käärmekansan synnystä ja ihmisten orjuuttamisesta lukiessani kutakuinkin pompin innostuksesta, sillä mielestäni Jyrkäs on onnistunut kuvauksessaan aivan täydellisesti. Voisin viettää ikuisuuden fiilistelemässä voimakasta, jollain kummalla tavalla erittäin puhuttelevaa tunnelmaa, mutta suosittelen mieluummin, että hankitte kirjan käsiinne itse. Sanottakoon vain sen verran, että tämän teoksen jälkeen en yhtään ihmettele vanhan kansan käärmepelkoa!

Sankariksi Uniajassa nousee ensimmäinen shamaani, Ikämieli, joka päättää vapauttaa ihmiset orjuudesta. Ikämielen kasvu tietäjäksi on toinen kohta, joka erityisesti pysäytti. Siinä on paljon viisautta. Kuvattu kipu on rehellistä ja kaunistelematonta, kasvattavaa laatua. Ikämieli oksentaa ulos madon, joka alisti hänet käärmekansan valtaan ja saa jumalilta miltei rajattoman määrän tietoa. Se ei kuitenkaan tule ilman hintaa. Kuten sanotaan: tieto lisää tuskaa. Moni unelmoi suuresta ja tärkeästä elämästä, mutta kuinka paljon painaa vastuu ja kuinka paljon iloa sellaiseen lopulta sisältyy?

Trilogian kolmas osa, Rutaimo, jatkaa synkähkön primitiivisissä tunnelmissa, mennen niissä vielä kenties entistä syvemmälle. Rutaimossa on aiempaa enemmän kauhuelementtejä, eikä sitä voi hirveän iloiseksi teokseksi nimittää. Tapahtumat sijoittuva Uniajan ja Ouramoisen jälkeiseen aikaan. Pahuus on päässyt jälleen iskemään kyntensä Maaemään vilun, kärsimyksen ja sodan muodossa. Ratkaisuna tähän nähdään Rutaimon, Ismaroisen takoman viisauden varaston löytäminen. Jo hyvin nopeasti asiat alkavat mennä kammottavalla tavalla pieleen ja antisankarimme löytävät itsensä melkoisen sotkun keskeltä. 

Tarina tuntuu monelle varmasti tutulta, koska sillä on pohja sampomyytissä. Päähenkilöt eivät yllättäen olekaan suuria sankareita, vaan maailmaa lähtevät pelastamaan harhaanjohdettu kuningas, muistinsa menettänyt paimenpoika, hieman loitsuja taitava raiskaaja ja seppä, jota moinen matka ei voisi vähempää inspiroida. Edeltäviin osiin verrattuna huimin ero onkin se, että siinä missä niissä on melko selkeä käsitys hyvästä ja pahasta, Rutaimo on harmaan sävyjen kirjoa.  

Rutaimo ei ole kirja, joka luetaan vaikkapa kevyenä matkalukemisena. Se on synkkyytensä vuoksi melko raskas teos, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Harmaat alueet sallivat mahdollisuuden uudenlaiselle viisaudelle ja hahmojen mukana tuntee itsekin kasvavansa. Kirja vetoaa meissä niihin osiin, joita pidämme itsessämme kaikkein häpeällisempinä ja pakottaa katsomaan niitä silmiin. Kuitenkin se näyttää myös, että ihmisellä on mahdollisuus kasvaa ja yrittää sovittaa pahat tekonsa. Silti jokaisesta teosta jää jälki ja joskus niillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. 

Kokonaisuudessaan trilogia oli hyvin innostava lukukokemus. Kansanperinteestä kiinnostuneena, jonkin verran metallimusiikkiakin kuunnelleena fantasiafanina en kyllä muuta odottanutkaan. Vastaavista asioista kiinnostuneille nämä kirjat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Joku voi säikkyä runomuotoista kerrontatapaa, mutta en voisi kuvitellakaan näihin mitään muuta. Ouramoinen on kielellisesti teoksista vaikealukuisin, mutta sekään ei ole mitenkään mahdoton. Jyrkäs hallitsee kielenkäytön sen verran hyvin, että tuo runouden parhaat puolet osaksi kerrontaa, mutta pitää tekstin silti selkeänä ja ymmärrettävänä sellaisellekin, joka ei ole hirveän syvällisesti perehtynyt runouteen.

Fantasiakirjojen yksi parhaista puolista on taipumus käsitellä suuria teemoja. Niitä on tässäkin trilogiassa, maustettuna sellaisilla elementeillä, että ne porautuvat mieleen pitkäksi aikaa. Tästä on hyvä jatkaa Oivas Repäsen seikkailuihin. 

 Valitettavasti en saanut Ouramoista mukaan kuvaan, sillä olen Mikkelissä ja onnistuin unohtamaan sen kotiin. En malta pantata tätä postausta enää yhtään pidempään, joten voitte vilkuilla noita kansitaiteita tarkemmin postauksessa viljeltyjen linkkien takaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti