tiistai 10. tammikuuta 2017

Vuodesta 2016 ja vähän uuden vuoden alustakin

Aloitetaan vuodesta 2016, joka on vihdoinkin ohi. Yritin kirjoittaa koherenttia postausta siitä, miten vuosi kokonaisuudessaan on mennyt, mutten oikein onnistunut siinä. Sen verran paljon pääni sisällä on tapahtunut, ettei mikään lyhyt tiivistys ole perinteisessä muodossa edes mahdollinen. Ainakaan niin, ettei siitä tuulisi kammottavan rönsyilevää. Niinpä päätin tehdä sen avainsanojen kautta.

- Olen ollut tänä vuonna uupuneempi kuin varmaan koskaan. Olen loopannut päässäni pelottavia, oudoilta tuntuvia ajatuksia, tuntenut lamauttavaa häpeää omista tunteistani, ajatuksistani ja teoistani, vaatinut itseltäni ihan hirveitä, itkenyt sitä, miten vanha ja tuttu maailma jää taakse, kuormittunut pk-seudun melusta, ihmispaljoudesta ja kaupunkimaisuudesta sekä tuntenut epätoivoa siitä, etten oikein tunne kuuluvani mihinkään. Olen halunnut vain nukkua, mutta uni ei ole tullut. Olen halunnut sanoa kaikille ihmisille, että menisivät pois. Olen miettinyt, miten ihmeessä saan koskaan tästä ryppäästä jotain järkevää aikaiseksi.

- Provinssi oli ensimmäinen festari, jonka olen viettänyt täysin festarihengessä leirintäalueella yöpyen ja toiseen kaupunkiin matkaten. Melkoinen kokemus hyvine ja huonoine puolineen. Nighwishin, Maj Karman ja Rammsteinin keikoista riittii fiilisteltävää pitkäksi aikaa ja löysin myös uuden mielenkiintoisen kokoonpanon: Hexvesselin. Lisäksi sain paljon uusia tuttavuuksia, kahlasin mutavellissä, tanssin sateessa, istuin nuotiolla, järkkäsin limboa kyykäten ja köysi kaulassa sekä voin äärimmäisen pahoin.

- Hiukseni alkoivat jo 2015 vuoden puolella tipahdella päästä ja kärsiä kokonaisuudessaan. Olen ollut aika melkoinen tukkajumala, joten otti muuten itsetunnolle! Tulin huomanneeksi, että melko pienikin asia voi horjuuttaa fiilistä omasta itsestä melkoisesti. Kestovärit, suoravärit ja color maskit jäivät kampaajalle ja kauppaan, siirryin nimittäin hennaan. Tukkaa on jouduttu operoimaan  melkoisesti pätkimällä ja muuten hoitamalla, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Vanha kunto alkaa palautua, ellei jopa parantua!

- Koulu on aiheuttanut minulle ihan hirveää stressiä ja mietintöjä siitä, onko ala sittenkään yhtään omani. Tykkään lukea journalismista ja kirjoittaa juttuja, mutta jatkuva sosiaalinen skarppaaminen jaksaa olla todella kuormittavaa. Arvosanat ovat kuitenkin olleet varsin hyviä ja olen toisinaan löytänyt myös opiskelun ilon.

- Äänialani hipoo jo kolmea oktaavia, mistä ei voi kuin olla ylpeä. Olen kehittynyt vuosien varrella, myös vuonna 2016 hirveästi ja siitä pitää antaa itselleen krediittiä ilman muttia.

- Kaipuun tunne niin toiseen, kauniimpaan maailmaan kuin ihan yksinkertaisesti lähemmäs luontoa on ollut tänä vuonna erityisen kova johtuen varmaankin siitä, että en ole kokenut olevani kotona. Tämä elämänvaihe tuntuu melko kiireiseltä, koruttomalta ja raskaalta, joten eskapismi nostaa päätään vielä tavallista enemmän.

- Katkeruus on ollut valitettavan isossa roolissa tänä vuonna. Vanhat kaunat ovat jaksaneet nostaa päätään yhä uudestaan ja välillä oman synkän verhon läpi on ollut todella vaikea ymmärtää ja empatisoida muita. Ehkä pahimmillaan se on ollut silloin, kun voin huonosti ja ihmiset olettavat elämäni olevan kutakuinkin täydellistä, koska olen saanut hyvät kortit esimerkiksi ulkonäön tai lahjakkuuksien suhteen. Toki olen niistä kiitollinen, mutta olisi kiva jos vähän useammin ei esimerkiksi kauppaan lähteminen olisi älyttömän työn ja tuskan takana. Sama koskee ihmisiä, jotka tulevat avautumaan minulle ongelmistaan lähtökohtanaan "Et sä voi ymmärtää, sä ole koskaan kokenut mitään tällaista!" Jonakin päivänä kirjoitan vielä elämänkerran, mihin vuodan kaikki ongelmani ja voin sitten kypsästi läpsytellä sillä ihmisiä päähän ja nauraa partaani, kun he häpeävät silmät päästään aikaisempia kommenttejaan. (Tai sitten eivät, koska kaikki ihmiset eivät lähtökohtaisesti saa häpeäkohtauksia miljoona vuotta sitten lauotuista hölmöistä kommenteista.)

- Monesti tuntuu, että olen tässä maailmassa pelottavan yksin. Se on oman mieleni kehittämä harha, jolla on juuret menneisyydessäni. Se ei kuitenkaan poista sitä, että tunne osaa olla aika kivulias. En tiedä, poistuuko se koskaan. Välillä hirvittää, koska en ole ainakaan tähän päivään mennessä onnistunut sitä koloa mitenkään paikkaamaan.

- Jo Nietzsche totesi aikanaan, että mikä ei tapa, vahvistaa. Kipu on opettajana varmaan perusteellisin. Olen uinut sellaisissa tuskan syövereissä tänä vuonna, että nykyisin minulla riittää enemmän voimaa sanoa ei silloin, kun rajani tulevat täyteen. Hallitsen ja tunnen itseni nykyään paremmin ja osaan myös säännöstellä voimavarojani. Työmäärät, jotka ennen lamauttivat hoituvat nyt leikiten.

- Tunnistan nykyään omat juureni ja osaan tarttua niihin silloin, kun on hätä. Osittain juuret ovat minulle esimerkiksi eurooppalaista kansanperinnettä ja myyttejä, mutta niihin lukeutuu myös muita, hyvin erilaisia asioita. Minulle juuret ovat ennen kaikkea perustavanlaatuisia ja syviä osia ihmisessä. Asioita, jolla kytkeydyt aitoon itseesi ja toisaalta myös muuhun maailmaan. Asioita, joiden avulla palaat kotiin.

- Vuoden 2016 aikana olen pakottanut itseni treenaamaan ja saanut siitä kai jonkinlaista mielihyvääkin. Todellinen liikkumisen palo ja ilo löytyvät kuitenkin tanssimisesta, vaikka se nyt toistaiseksi onkin ollut vain sätkyttelyä kotona. Keväällä olen kuitenkin aloittamassa itämaisen tanssin, joten ehkä asia tulee vielä muuttumaan!

- Olen ymmärtänyt, ettei loma tarkoita tilaisuutta näännyttää itseään kuoliaaksi milloin missäkin tapahtumassa, vaan tilaisuutta ihan oikeasti levätä. Joululoma on ollut tässä mielessä ihan kultaa. Olen ollut suurimman osan ajasta Mikkelissä ihan vain tekemässä asioita, joista nautin ja löytämässä itseäni uudestaan.

- Yksi parhaista asioista ikinä on laittaa nätskät haltiakuteet päälle ja juosta tekemään jotain kivaa. Metsässä samoilu, tapahtumissa seikkaileminen ja muu on ihan parasta, kun vielä tuntee itsensä nätiksi haltiaprinsessaksi. On tuntunut ihan loistavalta löytää tyyli, joka on sitä ominta minua. Kuteet, joiden tunnen kuvaavan sisintäni. Toki pukeutumistyylini on milloin mitäkin, mutta tuo on se kaikkein omin juttu. Se tuntuu myös näkyvän, sillä vilpittömiä ulkonäköihastelujakin tuntuu tulevan eniten noissa kuteissa.

Siinäpä ne! Siirrytään seuraavaksi muihin juttuihin.

Koulualkaa minulla 18. päivä, joten joululomaa on yhä jäljellä. Keskeisin pätkä siitä eli Mikkelissä lomailu on kuitenkin tullut päätökseen. Huomisiltana suuntaan valitettavasti takaisin pääkaupunkiseudulle. Mikkelissä ollessani olen tehnyt luontoretkiä, valokuvannut, pelannut Dragon Agea ja Oblivionia, laulanut aivan täysiä, polttanut kynttilöitä, nähnyt ystäviä, tehnyt hyvää ruokaa ja vaikka mitä muuta ihanaa, mitä lomalla kuuluukin.

Olen tullut myös miettineeksi aika paljon, miten välttää loppuunpalaminen ja älytön tuska keväällä. Etenkin, kun pitäisi varmaan keksiä jostain jotain osa-aikaista työtäkin. Tulin yllättäen huomanneeksi, että elämääni lukeutui vuoden 2016 loppupuolella aika vähän asioita, joista oikeasti nautin. Tai sanotaanko, ettei niille ollut aikaa. Mieleni oli koko ajan velvollisuuksien ja ahdistuksien täyttämä. Jotenkin siihen havahtui vasta täällä Mikkelissä, kun oli saanut asiaan vähän etäisyyttä. Keväällä minulla on onneksi vähemmän varsinaista koulussa opiskelua, joten voin itse suunnitella aika paljon aikataulujani. Kaikkiin kissanristiäsiin ei tarvitse osallistua vaan myös kotiin jääminen on vaihtoehto. Nollaamiseen tarkoitetun tekemisen ei tarvitse olla Netflixin katsomista vaan sen voi korvata vaikka fantasiakirjoilla. Yleisesti ottaen tavoitteena on stressata vähemmän kaikkia velvollisuuksia ja panostaa enemmän omaan hyvinvointiin. Se voi olla yllättävän vaikeaa toisinaan.

Mikkelissä pitää yrittää käydä useammin, täältä kun saa energiaa luonnosta, vanhoista tutuista kaverisuhteista ja toki perheestä. Vitsi miltä tuntui tarpoa metsässä ja pelloilla pitkästä aikaa, jotenkin siinä sukelsi taas ihan toiseen maailmaan. Etenkin tutuissa maisemissa on joku ihan oma taikansa. Tällaisen reissun jälkeen tulee purtua hartaasti hammasta Onnibussissa!

Näitä kuvia tuli valitettavasti aika yksipuolinen sarja. Valo oli mitä oli, alkoi jo vähän hämärtää ja lunta pyrytti. Vähän jäivät ehkä ilmeettömiksi, jos vertaa visiooni. Tunnelmallisena inspiksenä toimi pari Eivørin biisiä, jotka ovat käyneet mielenmaisemaan nyt erityisen hyvin.
 



 
 Olin isäni luona koiravahtina jälleen, kuvassa siis mussuni Sartsu.
 Tällaista valoa olisin tavoitellut noihin ulkokuviinkin, mutta eräs herra nukkui pommiin, eikä ehtinyt kuvailemaan aiemmin!
 Äiskän puolen hauva, vanhus-Wilma. Sillä on vähän kärsivä ilme tuon tonttulakin kanssa, mutta pääasiassa se oli kyllä jouluaattona ihan iloinen!





Iskän luona oli vielä tänäänkin joulukuusi.
 





Viime aikoina inspiroineet biisit:

 


2 kommenttia:

  1. No mulle ainakin tulee edelleen kauheita häpeäkohtauksia asioista mitä oon laukonut xDD Voi herranpieksut. Tuntuu että koko 2016 on yksi harmaa sumuverho, kun alkaa hahmottaa itseään ja toimintamallejaan. Onneksi ne tuntuvat jo olevan kaukana takana.

    Kauniita kuvia! Kaipuu pois Helsingistä on kyllä alkanut olemaan suuri. Sekä Itä että keskusta tympivät todella, kun ei ole oikein sellaista paikkaa missä rauhoittua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua naurattaa ihan kauheasti nyt nää meidän häpeäkohtaukset ja muut, kun on ollut niin ajankohtaista! :D

      Kiitos! Onneksi säkin pääset kohta sinne Alpeille. :) Ehkä jossain vaiheessa löytyy joku pysyvämpikin mesta.

      Poista