maanantai 19. joulukuuta 2016

Pimeä vuodenaika: Eksistentiaaliset kriisit



Selvitän alkuun hieman otsikkoani. Olen suunnitellut, että teen muutaman postauksen liittyen nyt vallitsevaan pimeään vuodenaikaan. Saatan myöhemmin tehdä vastaavia myös muista vuodenajoista. Tämä postaus tulee käsittelemään useimmiten pimeänä vuodenaikana puhkeavia eksistentiaalisia kriisejäni. Tähän vuodenaikaan liittyen teen vielä ainakin eristäytymiseen ja yksin olemiseen keskittyvän postauksen.  

***

Vuosiympyrässämme loppusyksy ja talvi ovat eräänlaista kuolemisen aikaa. Oma psyykeeni heijastelee melkoisen paljon tuota vuosiympyrää. Talvella se tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että kypsyttelee kaikenlaisia ideoita ja kääntyy hieman sisäänpäin. Harvemmin pääsen kuitenkaan nauttimaan pelkästään tuosta luksuksesta. Pimeä vuodenaika käynnisti minulla muutama vuosi sitten ensimmäisen rajun eksistentiaalisen kriisini. Sittemmin ne ovat toistuneet nimenomaan talvisin, tosin huomattavasti lievempinä.

Pimeässä ajassa on jotain sellaista, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Aiemmin talvi on voinut merkitä taistelua elämästä ja kuolemasta ihan fyysiselläkin tasolla, mutta näkisin talven voivan olla myös sisäisen taistelun aikaa. Moni on varmaan törmännyt erilaisiin peilimaailmoja käsitteleviin kauhukertomuksiin, mutta jossain määrin koen kaamosajan Suomen olevan kuin jonkinlainen vaihtoehtoinen todellisuus kesäiselle maailmalle. Sama pätee myös sisäiseen maailmaan. Muutama vuosi sitten talvella minut yllätti kova sisäinen kriisi. En osannut pukea ajatuksiani sanoiksi, enkä kuvailla tunteitani kunnolla – ne tuntuivat vierailta. En ollut koskaan mennyt niin syvälle itseeni, etteivät sanani enää meinanneet riittää. Tässä vaiheessa harmitti, etten ole kuvataiteellisesti mitenkään erityisen lahjakas. Luulen, että nuo asiat olisi ollut helpompi kuvittaa jotenkin muutoin kuin sanoin. Olin suuren osan ajasta melkoisen kauhun vallassa. Päivät pärjäsin kyllä jotenkin, mutta iltaisin kämpän kelmeän keltaisessa valossa ahdistukset hiipivät aina pintaan. Olin eksynyt jonnekin omiin ytimiini ja hyvin perustavanlaatuisiin kysymyksiin. 

Tadaa, it was babby’s first existential crisis. Sanat eivät koskaan tuntuneet tavoittavan niitä tuntemuksia täysin, mutta mielessä pyörivät paljon ihan yksinkertaiset elämää käsittelevät kysymykset. Voisin referoida tähän joitakin ajatuksia, jotka silloin ja yhä vieläkin pyörivät ahdistuksensekaisessa mielessäni:

”Jonain päivänä minä kuolen ja pahimmillaan se tapahtuu ollessani yksin, tuskaisasti. Miltä tuntuu, kun tietää, että kohta sinua ei ole? Ehkä et ole saanut elämässäsi mitään aikaan, ehkä et ole löytänyt millekään mitään merkitystä. Ehkä huudat jotakin apuun, mutta ketään ei koskaan tule. Sitten katoat tyhjyyteen. Ehkä se on sitten siunaus. Ehkä oli erhe, että koskaan synnyitkään.”

Hyi, tunnen oikeasti sydämeni sykkeen, hikipisarat otsalla. Vatsakin murisee, siellä se lounas nyt menee. Ja hei, tunnen myös kalloni muodot, kun koskettelen kasvojani. Kuvottavaa. Oikeastaan olen hauras säkki jatkuvasti mätänevää lihaa. Jokainen kuluva minuutti on pois elinajastani, enkä voi millään tavoin pysäyttää aikaa kulumasta.”

”Oikeastaan kun ajatellaan, niin ihmisessä ei ole mitään jumalallista. Me olemme koneita. Minun persoonani on vain tapahtuneiden prosessien summa, ei mitään sen kummallisempaa. Minulla ei oikeastaan ole mitään kummempaa merkitystä.”  

”Mitä jos tämä kaikki onkin vain minun pääni sisällä? Jos kaikki tämä onkin vain jonkun yhden olennon tapa kokea asiat, eikä täällä loppupeleissä olekaan ketään muuta kuin minä?”

”Mitä jos kaikki läheiseni kuolevat ennen minua? Jos joudun olemaan se last of my kind maailmassa, johon en enää kuulu? Miltä tuntuu, kun tiedät, ettei se vanha koskaan enää palaa?”

”Mutta mitä jos tietoisuus ei koskaan kuolekaan? Entä jos jään tänne hengailemaan vailla mahdollisuutta ottaa kontaktia keneenkään? Mitä jos tietoisuus jää vangiksi johonkin limboon ilman aisteja, vain ikuinen tyhjyys seuranaan? Jotenkin se kuoleminen alkaakin tuntua helpotukselta.”

”Olin se nopein siittiö. Taakseni saattoi jäädä ihmisenalku, joka olisi voinut keksiä kuolemattomuuden avaimen, tuoda rauhan maailmaan tai kirjoittaa seuraavan Sormusten Herran. (Kyllä, se on verrattavissa noihin kahteen.) Tunnenpa yllättäen oloni syylliseksi ja turhaksi.”

Silloin alkuun olin todella paniikissa ja luulin tulleeni hulluksi, kun nuo kysymykset ja ennen kaikkea ne oudot mielikuvat seurasivat minua joka paikkaan. Käytin aika paljon aikaa selaillen internetiä ja kirjoja, koska kaipasin epätoivoisesti jonkinlaista vertaistukea. Löysinkin melkoisesti materiaalia. Osa siitä oli hyvin hyödyllistä, osa taas ahdisti vaan lisää. Jostain syystä en ihan ensimmäisenä osannut ajatella eksistentiaalista kriisiä, vaan lähinnä pelkäsin esimerkiksi skitsofreniaa. 

Jotenkin oli vaan hankala uskoa sitä, että noista ajatuksista voisi kehittyä tällainen kriisi. Sitä tuntui jotenkin menevän vähän kummalliseen tilaan, tipahti normaalin kokemusmaailman ulkopuolelle. Pystyin kyllä suorittamaan arkiaskareeni ihan kelvollisesti, mutta sisäinen tasapaino oli järkyttynyt melkoisesti. Ehkä eniten sen takia, etten ollut kokenut ihan sellaista ennen. Tuttu ja turvallinen tuska ei synnytä sellaista paniikkia kuin uudet ja vieraat tuntemukset.

Jotenkin siinä rytäkässä tuntui, että elämältä katosi merkitys. Voisi kai sanoa, että masennuin jollain tapaa. Koko maailma tuntui suurelta sekasotkulta ja koska olen tunnepuolelta ääripääihminen, taivuin ajattelemaan, että sen täytyy sitten olla pelkästään huono. Jonkinlainen elämänvoima tai selviytymisvietti on minussa kuitenkin sen verran vahvana, että yritin tapella kriisistä eteenpäin. En oikeastaan edes tiennyt miksi yritän selviytyä, mutta se oli minussa jotenkin sisäänrakennettuna. 

Käytin useampia keinoja selviytymiseen. En oikein koskaan ole uskonut siihen, että asioista selvitään vain ne ohittamalla, mutta tällä kertaa yritin sitä. Enhän minä mitään tämän todellisuuden lainalaisuuksille voinut, joten oli keksittävä jotakin muuta. Loppujen lopuksi oli ihan hyödyllistä opetella toteamaan, että ”Mitä sitten?”. Opetella myöntämään se, ettei voi asioille oikeastaan mitään. Oli myös hyödyllistä muistuttaa itseään siitä, että oikeasti minulla ei juuri tällä nimenomaisella hetkellä ole mitään hätää. Taivas ei ole ennenkään pudonnut niskaani, joten miksipä se putoaisi juuri silloin, kun keksin asiaa ensimmäisen kerran kriiseillä. Itselleen nauraminen helpotti myös aika paljon, kuten huumori yleensäkin. (Nyt on ihan pakko: Nihilist Memes)

Kelailin myös erilaisia keinoja diilata tämän maailman kanssa, ihan uskonnoista aatejärjestelmiin, mutten oikein löytänyt mitään yksittäistä, mihin olisin osannut itseni asettaa. Löysin kuitenkin monia hyödyllisiä yksittäisiä juttuja niistä. Erilaisten pakanauskoista olen löytänyt useita myyttejä ja(/eli) symboleita, jotka ovat auttaneet sanoittamaan sekamelskaa pään sisällä. Myös Jungin psykologiasta on löytynyt jotain apuja.

Jostain syystä minun on ollut todella vaikea puhua näistä asioista. Tuntuu, etten ole saanut niitä avattua ihan sellaisena kuin olisin halunnut. En ole löytänyt sanoja. Lisäksi alkuun puhuminen myös pelotti. Tuntui, että jos sanon näistä jollekin jotain, niin jotain kauheaa tapahtuu. Koin suunnatonta hajoamisen pelkoa. Pelkäsin myös hullun leimaa ja torjumista. Sittemmin olen saanut näitä ajatuksia vähän uloskin ja olen onnekseni huomannut, että ihan terveetkin ihmiset ovat saattaneet toisinaan kokea vähän pelottavia tiloja tällaisten ajatusten merkeissä. Myös terapeutin kanssa on tullut juteltua näistä ajatuksista ja hänkin kertoi, että nuorilla ihmisillä on psykoottisiltakin kalskahtavat oireet ovat melko yleisiä ja harvemmin kyseessä on mikään varsinainen sairaus. 

Helpottavaa oli myöskin lisätä elämäänsä niitä asioita, joista saa harmonian ja rauhan tunnetta. En puhu nyt pelkästään asioista, joista sattuu pitämään, koska toisinaan sellaiset voivat olla hyvinkin vahingollisia sisäiselle tasapainolle. Tarkoitan nimenomaan sellaisia juttuja, joihin tuntee syvempää yhteyttä ja joiden parissa tuntee olevansa kotona. Itse kuvittelin sen myyttisen kuolemanjälkeisen paratiisin ja yritin tuoda niitä samoja asioita elämääni tänne, tähän hetkeen. 

Yritän yleensä löytää asioihin monenlaisia näkökulmia. Vaikka oloni noiden kriisien kourissa ovat olleet inhottavia, ei se tarkoita, että ne olisivat pelkästään pahasta. Koen löytäneeni niiden ansioista monia arvokkaita asioita. Jo aiemmin mainittujen asioiden lisäksi kyky empatiaan on kasvanut. Olen jossain määrin pehmentynyt. Oma tie on kirkastunut ja jollain tapaa tämä hieman nurinkurisestikin on tuonut hieman enemmän merkitystä elämään. Hyviä asioita osaa arvostaa ihan eri tavalla. Lisäksi hyvää näkee myös sellaisessa, missä sitä ei ehkä ennen ole tajunnutkaan. Käytän tähän nyt villiä LOTR-esimerkkiä. 

Haltiat ovat aina olleet lempirotuni Keskimaassa. He ovat eteerisen kauniita, ikuisuuksia eläneitä viisaita omassa satumaailmassaan luonnon keskellä. Eristäytyneitä, taiteita rakastavia ja yliluonnollisia. Myöhemmin olen alkanut ihastelemaan myös hobittilaa. Hobitit osaavat olla ahdasmielisiä, osa vähän typeriäkin, eikä heitä voi missään nimessä nimittää sillä tavalla kauniiksi kuin haltioita. Heidän maailmansa on melko arkinen, jonkun mielestä ehkä vähän tylsäkin. Moni on todennut, että Sormusten herra on alku on raskas nimenomaan sen vuoksi, että keskitytään Kontuun. Mutta loppujen lopuksi hobiteissa piilee oma kauneutensa. Jotain kaunista on siinä, että keskellä myllerryksessä olevaa Keskimaata on Kontu, jossa tällainen tietämätön, hassu elämä on yhä mahdollista. Se kauneus, jonka itse olen löytänyt on ehkä kutakuinkin tällaista. Sitä löytyy esimerkiksi höpsöjen keski-ikäisten, toisinaan vähän umpimielisten perusjamppojen elämästä. 

Olen huomannut omalla kohdallani myös sen, että eksistentiaaliset kriisit toimivat myös eräänlaisina hälytysmerkkeinä. On aika uudistua ja antaa vanhan kuolla. On löydettävä uusia merkityksiä ja kyseenalaistettava luutuneita ajatusmalleja. Jos tällainen kriisi yllättäen iskee, kehotan katsomaan paitsi syvälle itseensä, myös ulospäin. Siellä voi olla asioita, jotka kaipaavat kipeästi muutosta. Se voi olla työpaikka, parisuhde, mikä vain. 

Osittain noiden tärkeiden opetusten takia nuo kriisit eivät enää samalla tavalla pelota. Ne ovat jo melkoisen tuttuja ja tiedän, mitkä lääkkeet niihin tepsivät. Nyt kun pieni kriisi on taas kolkutellut, tunnen ahdistuksen ohella myös pienoista uteliaisuutta. Tällä hetkellä koen sopivaksi lääkkeeksi loman viettämisen Mikkelissä, omassa rauhassa luonnon läheisyydessä, kirjojen lukemisen ja tekstin tuottamisen. Se kytkee automaattisesti jonkinlaisen turvallisuudentunteen ja rauhan päälle. Suhtaudun luottavaisin mielin siihen, että kurimuksesta jälleen kerran ryömitään uudelle rannalle. 



8 kommenttia:

  1. Olen elänyt ilmeisesti lähes koko aikuisikäni jonkinlaista kriisiä. Olin juuri täyttänyt 22 vuotta ja saanut ensimmäisen lapseni. Silloin minulla oli ensimmäistä kertaa aikaa ja haluja pysähtyä ja miettiä omaa olemassaoloani. Ennen lasta olin juoksemassa suoraan tuhoon ihan tieten tahtoen mieleni täynnä samankaltaisia oloja olemassaolosta ja kuolemasta mitä tässä kuvasit. Elämällä eikä sen päättymisellä ollut minkäänlaista merkitystä kunnes yhtäkkiä siinä oli vierellä pieni avuton ihmisen alku ja sitten kaikella yhtäkkiä oli mitä suurin merkitys. Ajatus kohti loppua kulkemisesta, yksin lähtemisestä ja se että olemme vain hiljaa mätäneviä ruumissäkkejä on valitettavan tosi. Olen löytänyt kuitenkin sen ajatuksen rinnalle mielenrauhan ja merkityksen olemalla pieni osa sitä esi-isien ketjua ja elämän kiertokulkua johon lasten myötä kuulun. Johon myös ne lapset kuuluu. Pienistä onnen hetkistä elämässä, aamusumusta tai lempibändin kappaleesta. Hyvästä kahvista ja lapsen halauksesta. Ei tän tarvii tämän kummoisempaa ollakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo fiilikset osaa olla todella inhottavia. Siksi on mukava kuulla, että olet saanut lapsen myötä mielenrauhan. Et taida olla ensimmäinen, joka on kertonut minulle vastaavista kokemuksista. Kai se on meillä jo vähän biologiassakin. Toki en siltikään väitä, että lasten saaminen tekisi jokaisen onnelliseksi automaattisesti.

      Mä olen vielä tavallaan aika eksyksissä tämän asian kanssa. Välillä sitä on täynnä kiitollisuutta ihan jo niistä pienistä onnen hetkistä, koska on kokenut sen toisen puolen. Toisinaan taas miettii, miten vähän niitä loppujen lopuksi onkaan ja miten nekin katoavat lopulta olemattomuuteen. Toivottavasti mäkin löydän jossain vaiheessa jotain, joka tuo vielä vähän enemmän merkitystä tähän elämään. Jotain ehkä puuttuu.

      Poista
    2. Ei, ei hyvänen aika en minäkään semmoista väitä. Eikös se ole ihan klisee että jotkut havaitsevat tehneensä massiivisen virheen lisäännyttyään? Tää sattui olemaan vain minun totuuteni eikä sekään niin siirappinen mitä ensivaikutelma antaa myöten. Itsehän opin tosissani sitä henkistä kasvua ja perspektiiviä elämän pienistä iloista nauttimiseen kun olin kuolla 24-vuotiaana toisen lapsen syntymään. Sama henkeäni uhannut asia vammautti tämän lapseni ja siitä selvittyämme olen vain niin helvetin onnellinen siitä että olemme molemmat toistaiseksi olemassa ja turvassa ☺

      Poista
    3. Juu, en mä ajatellutkaan, että väittäisit! Lähinnä vaan korostin, että en itsekään näe asiaa mitenkään mustavalkoisesti. :)

      Hui, hyvä että selvisitte! Varmasti todella kasvatta ja perspektia antava kokemus. Pääasiahan on, että olette molemmat hengissä, turvassa ja mielellään onnellisiakin. :D

      Poista
  2. Mielenkiintoista pohdintaa. Mä koen tuon suuntaisia ajatuksia joskus, mutta koska oon aina ollut vähän sekaisin niin ne on tosi helppo kuitata sillä, että tää on ihan perussettiä :D Myöskin siksi, että en ole sitä sorttia, joka nauttisi ikiaikaisten kysymysten (kuka olen, mistä tulen, miksi olen täällä, voiko tämä kaikki tapahtua jonkun toisen pään sisässä jne) pohtimisesta ja ratkomisesta, koska niihin ei tyhjentävästi voi vastata kukaan ja saan vaan päänsärkyä. Siksi en ajattele, ja totean että täällä ollaan ja sillä hyvä.

    Joskus koen oman kehoni pelottavan todellisena tai omituisena. Sitä on hankala selittää, varmasti yhtä hankalaa kun sun oli koittaa avata omia tuntemuksiasi, mutta toisinaan havahdun siihen että tunnen ikään kuin liikaa! Tunnen itseni niin todellisena, kiistattomana ja järkkymättömänä, että menen hetkeksi pois tasapainosta - ikään kuin katselisin itseäni ulkopuolelta, kolmannesta persoonasta, ja näkisin itseni aivan todella. Yleensä nämä tuntemukset kestävät vain hetken, mutta osaavat olla vähän häiritseviä.

    Mä rakastan pimeää vuodenaikaa, koska silloin olen positiivisimmillani ja kaikista luovin. Oon kai niin gootti, että kylmä, pimeä ja kuolema inspiroi enemmän kuin valo, lämpö ja elämä. Kliseistä mutta totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun mäkin osaisin vain jotenkin kuitata ne! En oikein osaa sanoa itselleni, että nyt riittää, turpa kiinni. :D Tällaisista asioista on helppo kehittää itselleen ongelma, koska niihin ei ole niitä vastauksia tarjolla.

      Mä luulen kokevani jotain tuollaisia vastaavia tuntemuksia kuin mitä kuvasit, jonkin sortin depersonalisaatiota se kai on. Onneksi se on melko normaalia, eikä mitään sellaista, mistä pitäisi olla huolissaan. Mielenkiintoinen ilmiö kyllä. (Osaa olla myös varsin pelottavaa.)

      Ymmärrän tumman estetiikan viehätyksen, tykkään siitä itsekin - sopivissa määrin. :D

      Poista
  3. Hieno near-life-experience pohdiskelu!

    VastaaPoista