lauantai 4. heinäkuuta 2015

Eutanasia ja psyykkiset syyt - belgialaisen Lauran tapaus



Törmäsin joitakin päiviä sitten uutiseen belgialaisesta tytöstä, jolle valtio oli myöntänyt oikeuden eutanasiaan psyykkisistä syistä. Kyseessä on 24-vuotias henkilö, joka on kärsinyt koko ikänsä masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Laitoshoidossa hän on ollut kolme vuotta ja yrittänyt toistuvasti itsemurhaa. 

Asiasta uutisoivat muun muassa Verkkouutiset, MTV3 ja Iltalehti. Ketään ei varmaankaan yllätä, että kommenttiosiossa on jälleen kerran kunnon paskamyrsky pystyssä. Suuri osa kommentoijista tuomitsee päätöksen moraalittomaksi. Syynä on usein joko kokonaan kielteinen kanta eutanasiaan, tytön nuori ikä tai että psyykkistä syytä ei pidetä riittävänä.  

Minua ärsyttää aivan suunnattomasti se, miten monet ihmiset ei edelleenkään ymmärrä, mistä mielenterveysongelmissa oikeasti on kyse. Se tosin ei ole pelkästään heidän vikansa, sillä esimerkiksi masentuneeksi diagnosoidaan nykyään aivan turhan helposti. Masennus ei ole hetkellistä alakuloa tai vaikeasta elämäntilanteesta toipumista. Vaikea elämäntilanne toki voi laukaista masennuksen, mutta masennusdiagnoosejakin on monenlaisia. Jonkun sairaus on lievä ja lyhytaikainen siinä missä toisen rankka ja toistuva. Monilla masentuneilla on varaa valita, jäävätkö sänkyyn makaamaan vai keräävätkö kaikki voimansa noustakseen, kaikilla tosin ei. Vaikeasti masentuneen ihmisen voimat ovat täysin loppu. Edes kauppaan ei välttämättä jaksa raahautua. Nautintoa ei kykene saamaan juuri mistään ja tunnemaailma tuntuu koostuvan lähinnä kestämättömästä kivusta. Ymmärrän, ettei terve ihminen kykene näkemään sairaan pään sisään, mutta jonkinlainen mielikuvitus meillä kaikilla on. Varmaan suurin osa ihmisistä osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman iloa. Tuntuisiko se elämisen arvoiselta?

Minulla on ollut mielenterveysongelmia kutakuinkin aina, mutta noin pahasta masennuksesta olen kärsinyt vain pari kertaa ja jaksot ovat olleet kohtuullisen lyhyitä. Olen monesti miettinyt, miten kukaan jaksaa elää tuollaista elämää jatkuvasti. Minun tekee pahaa lukea ihmisistä, jotka ovat taistelleet vaikeaa masennusta vastaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Tietenkin sellainen taistelutahto on ihailtavaa, mutta ei sitä kyllä voi vaatia keneltäkään. Tuollaisessa tilassa kuolema voi hyvinkin olla paljon armollisempi vaihtoehto. Tytön tapauksessa masennuksesta on kärsitty lapsuusiältä asti. Jutussa ei mainittu, onko sen vakavuusaste aaltoillut vai pysynyt kutakuinkin samana. Varmaa on kuitenkin se, että kärsitty on kauan. Jostain kertovat myös useammat itsemurhayritykset. Sellaisen luulisi olevan tapahtuma, joka herättelee huomaamaan ne hyvät asiat elämässä, mutta niin ei ole tässä tapauksessa käynyt. Miksikään impulsiiviseksi oikuksi tuota ei siis voi nimittää. Väittäisin myös, että kolmen vuoden laitoshoidon myötä hoitohenkilökunta on saanut tytön tilasta kattavan kuvan. Varmasti ainakin paremman kuin Pertti ja Maija 50 v. Iltalehden artikkelin perusteella.

Tietenkin on aina olemassa mahdollisuus, että tyttö parantuisikin sairaudestaan. Tuollaisella taustalla on vaikea kuvitella, että parantuminen kuitenkaan olisi erityisen nopeaa. Pelkästään sopivien lääkkeiden ja terapian löytymisessä kestää aikaa, eivätkä nekään aina auta. Vaikea masennus ei parane sillä, että käyt pari kertaa terapiassa. Se on monesti elämänmittainen prosessi ja helpotus erittäin hidasta. 

Myönnän, että mielenterveyspalvelumme ovat vaillinaisia. Toki on olemassa myös vaihtoehtoisia hoitomuotoja, joita kaikki eivät ymmärrä hyödyntää, sillä ne eivät välttämättä osu edes heidän silmiinsä. Toisten mielestä ne taas ovat liian kummallisia edes kokeiltaviksi. Jos tilanne on se, ettei ole enää mitään menetettävää, niin miksei laittaisi saman tien kaikkea peliin? Erilaiset ruokavaliot, uskomushoidot ja elämänfilosofiat voivat parantaa oloa. Niiden avulla on saavutettu ihmeparantumisia. Jotkut ovat hyötyneet myös psykedeeleistä. Miksi sairas ei siis lähtisi vaikkapa Amazonin sademetsien nauttimaan ayahuascaa elämänmittaisen koulun käyneen shamaanin opastamana? Mikä estää enää siinä vaiheessa, kun kaikki toivo alkaa olla menetetty?

Nuo ovat hyviä pointteja. Hoitojen ennakkoluuloton kokeilu on tuossa vaiheessa vain suositeltavaa. Fakta on kuitenkin se, että jossain vaiheessa voimat loppuvat. Jos minkäänlaista apua väsymykseen ja kipuun ei ole tarjolla, ei vaan enää jaksa yrittää. Jutun tyttö sanoo lisäksi vielä käyttäneensä kaikki mahdolliset keinot löytääkseen tavan elää edes siedettävää elämää. Tietenkin hänen sanansa on tärkeä kyseenalaistaa, mutta niitä ei pidä torjua suoralta kädeltä. Tytön tilanteessa tuntisin oloni vielä hirveämmäksi, jos toteaisin, etten vain enää jaksa, eikä kukaan suostuisi ottamaan minua vakavasti. En ymmärrä, millä tavoin vaikeasti psyykkisesti sairas eroaa vaikkapa syöpäpotilaasta, joka ei jaksa käydä hoitoja enää lävitse. Kipu on aivan yhtä todellista kummankin kohdalla. Ihmistä ei saisi pakottaa kantamaan enempää kärsimystä kuin mihin hän kykenee. Lopulta on vain empaattista antaa toisen mennä.

Armokuolema voi olla parempi myös muiden ihmisten kannalta. Tyttö on jo aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja olisi varmasti tehnyt sen uudestaankin, mikäli päätös armokuolemasta olisi ollut kieltävä. Tietenkin kuolema on tytön mahdollisille läheisille surullinen asia tuollaisenaankin, mutta läheisen itsemurha on monesti jo traumatisoiva kokemus. Nyt heilläkin on aikaa valmistautua kuolemaan ja käydä läpi kuolevan kanssa kaikki keskeneräiset asiat. 

Armokuolemalla vältetään myös epäonnisten sivullisten traumatisoiminen. Useimmissa tapauksissa joku ulkopuolinen joutuu kuitenkin joko todistamaan kuoleman tai löytämään kuolleen. Pahimmillaan sivullinen voidaan jopa vetää mukaan tapahtumiin niin, että hän tuntee syyllisyyttä tapahtumasta lopun elämäänsä. Tässä kohdin voidaan toisaalta ottaa esiin lääkärin asema eutanasiassa. En ole tietoinen, onko lääkärillä mahdollisuus kieltäytyä eutanasian antamisesta Belgiassa. Onhan tämä nyt vähän karua, mutta toisaalta kenenkään ei ole myöskään pakko olla harjoittaa ammattia, mikäli ei kykene sen vaatimiin asioihin. 

Koko kohusta on silti sanottava, että voi kun nuo kaikki kauhistelijat käyttäisivät tuon potentiaalinsa sairaiden ihmisten auttamiseen. Ei ehkä tarvitsisi niin usein olla sitten moralisoimassa näitä eutanasioita ja itsemurhia. Surullista on se, ettei ihmisiä tunnu kiinnostavan läheskään yhtä paljon se kärsimys, mikä tällaisiin ratkaisuihin johtaa kuin vihoviimeinen pakokeino siitä. Jostain syystä tämä pakokeino on demonisoitu, mutta kärsimystä pidetään jotenkin parempana olotilana.

6 kommenttia:

  1. Luin saman jutun. Monikaan ihminen ei halua edes miettiä syvällisesti tuommoisia asiota (masennus, eutanasia, raskaudenkeskeytys, syömishäiriöt, homot...) ennenkuin ne osuvat omalle kohdalle (joko itselle tai hyvin läheiselle ihmisille). Hyvähän siinä silloin on heittää vaan ensimmäinen ajatus, joka päähän tulee vaan koska halutaan saada äänensä kuuluviin ja näyttää kuinka järkyttyneitä nyt ollaan.
    Tiedän yhden ihmisen, joka pitää syömishäiriöisiä tyhminä, eikä halua olla näiden kanssa missään tekemisissä. Musta se kuulosti samalta kun ei haluaisi olla tekemisissä syöpäpotilaan kanssa. Joku taas myönsi joskus blogissaan vastustaneensa homoavioliittoja sen kummemmin miettimättä edes miksi. Hän sentään tuli järkiinsä ja rupesi pohtimaan asiaa. Eihän sitä kenenkään ole pakko miettiä ikäviä ja uusia asioita, mutta jos ei halua edes yrittää ymmärtää, niin sen päänsä voi aina pitää kiinni ja kauhistella keskenään.
    Hyvä ja kattava kirjoitus aiheesta. :) Kumpa ne kauhistelijat eksyisivät tänne ja älyäisivät jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se valitettavasti menee.

      Tuollainen ihmisen vältteleminen sairauden takia on kyllä todella naiivia. Joillekin ihmisille tekisi kyllä hyvää kohdata itse vastaavia vastoinkäymisiä. Ääni kellossa muuttuisi varmasti nopeasti. Ei syömishäiriötäkään kukaan hanki itselleen huvikseen. Se kehittyy monesti salakavalasti ja vähitellen, henkilön itsensä tiedostamatta asiaa. Tiedostaessa sairaus on monesti niin pitkällä, että siitä paraneminen on huomattavasti vaikeampaa kuin alussa. Mutta hyvä, että tömä kyseinen tyyppi tuli järkiinsä. Aina hyvä jos tajuaa jotain ilman, että sitä tarvitsisi oppia kantapään kautta.

      Kiitoksia! :)

      Poista
  2. Jokainen vastaa omasta elämästään, ketään ei voi pakottaa elämään. Jos joku päätyy oman elämänsä lopettamiseen ei sitä loputtomiin voi kukaan estää. Mutta mikään virallinen instanssi tai kukaan ihminen ei missään nimessä tulisi edesauttaa tällaista millään tavalla. Hyvin ongelmallista ja vaarallista. Kuullostaa hoitamattomalta hormonaalliselta ongelmalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun on pakko olla eri mieltä. Tietenkin armokuolemaan liittyy riskinsä, mutta ne pitäisi minimoida sopivalla lainsäädännöllä. Mahdollisuus siihen pitäisi kuitenkin olla. On ihmisiä, jotka ovat kärsineet sietämättömästi koko elämänsä ja myös tulevaisuuden näkymät ovat synkät. Kaikkia mielen ongelmia ei valitettavasti saada hoidettua. Itsemurhaa saa harvoin tehtyä niin että se olisi sekä rauhallinen, kivuton ja ei traumatisoi läheisiä tai mahdollisia ruumiin löytäviä ihmisiä. Jokainen ansaitsee arvokkaan kuoleman.

      Poista
  3. Mielestäni ongelma on empatianpuute - kyvyttömyys asettua toisen asemaan. Ehkä kykenevyyttä olisi, jos olisi yritystä, mutta edes yritystä asettua toisen asemaan ei ole. On vain sympatiaa - kykyä arvailla toisen tunteet omien kokemusten kautta. Se ei voi mennä kuin metsään, koska vaikka diagnoosi olisi kahdella ihmisellä sama, he eivät voi suoraan tietää, miltä toisesta tuntuu ja mitä toinen käy läpi. Miten se toinen kokee masennuksensa.

    Onko postaaja sympaattinen vai empaattinen kirjoittaessaan, että masennusdiagnoosia jaellaan liian helposti? :) Hymiö ja sydän, jotta ei tulisi paha mieli <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin kokisin minäkin sen menevän. Ongelma onkin se, miten saa ihmiset yrittämään.

      Taisit käsittää sanomani niin, että vähättelisin jonkun kärsimystä tai sairaudentunnetta. En kuitenkaan missään nimessä tarkoittanut sitä niin. On ihmisiä, jotka saavat näitä diagnooseja, vaikka kokevat mielialojensa olevan aivan kunnossa. Omassa tuttavapiirissäni muun muassa on menty valitettelemaan jatkuvaa väsymystä ilman mielialaongelmia ja silti lääkäri on viimeiseen asti tyrkyttänyt masennusdiagnoosia. Myös muita yksittäisiä oireita tiedän laitettaneen masennuksen piikkiin. Kaikki kärsimys ei myöskään ole masennusta. On ihmisiä, jotka ovat saaneet pillerit ja diagnoosin elämäntilanteen johtuvan kärsimyksen seurauksena. Itsellenikin on pari kertaa näin käynyt. Lääkäri ei ole edes kysynyt, minkälainen elämäntilanne on taustalla vaan masennusleima isketään otsaan saman tien. Aiheesta on keskusteltu paljon myös alan ammattilaisten keskuudessa.

      Poista