torstai 8. tammikuuta 2015

Moni parisuhde voi olla hyvä, mutta harvempi onnellinen

Tulin äskettäin lukeneeni blogitekstin pitkän parisuhteen salaisuudesta. Itse teksti ei herättänyt sen suurempia tunteita, mutta kommentit pistivät ihmettelemään. Siellä oli parikymmentä vuotta avioliitossa olleita ihmisiä tappelemassa siitä, kuinka paskaa heillä on suhteissaan ollut ja kuinka he ovat silti yhdessä pysyneet. Kysymys kuuluukin: voiko sitä pitää meriittinä?

On toki ihailtavaa, että jotkut ovat valmiita menemään vaikka harmaan kiven läpi parisuhteensa eteen. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee raja vastaan. Kaikkea ei tarvitse sietää. Jos takana on kaiken maailman tunteiden laimenemiset, laiminlyönnit ynnä muut, kannattaa sitä eroa ihan oikeasti harkita. Tietenkään en sano, että ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa pitäisi saman tien pistää pillit pussiin. Kannattaa kuitenkin kuulostella itseään, onko kyseisen kumppanin kanssa onnellinen ja onko siihen enää minkäänlaista mahdollisuutta. Uskoisin, että monen kohdalla suhteesta on parempi lähteä silloin, kun on vielä jonkin verran voimavaroja kuin loppuunpalaneena ja masentuneena. 

Väittäisin, että hyvin suuri osa ihmisistä valitsee kumppaninsa jo lähtökohtaisesti huonoin perustein. Tietenkään suhteen tulevaisuutta ei voi etukäteen ennustaa mitenkään, mutta voi kuitenkin  yrittää minimoida riskit tutustumalla toiseen kunnolla. Kannattaa myös antaa erilaisille ihmisille mahdollisuus, sillä siinä tuskin ainakaan menettää mitään. Itse olen pannut merkille, että monesti ihmiset asettavat vaatimustasonsa liian alas tai takertuvat epäolennaisuuksiin kumppania valitessaan. En toki tarkoita tällä sitä, että pitäisi metsästää joka suhteessa 10/10 prinsessaa tai prinssiä. Sellaista ei kukaan tule löytämään. Mutta pitäisi kuulostella itseään ja miettiä, mitä parisuhteelta oikeasti haluaa ja millaiset asiat menettävät merkityksensä ajan kuluessa. Hyvin usein ihmiset tuntuvat takertuvan pinnallisiin asioihin, kuten ulkonäköön. Myöskään esimerkiksi samat kiinnostuksen kohteet yksinään eivät tee ihmisestä oikeata. Valitettavan harva tuntuu antavan suurta arvoa vaikkapa tunnetason yhteydelle. Kannattaa ottaa huomioon esimerkiksi se seikka, että ihminen pyrkii usein alitajuntaisesti toistamaan ihmissuhteissa menneisyytensä tapahtumia. Me haluamme ikään kuin korjata aiemmat suhteet uusissa. Mikäli siis huomaat joutuvasi uudestaan ja uudestaan parisuhteeseen esimerkiksi äärimmäisen kontrolloivien ihmisten kanssa, kannattaa alkaa jo tapailuvaiheessa tarkkailla toisen käytöstä näiden piirteiden taholta.

Joskus kumppanilta vaaditaan myös liikaa. Häneen kohdistetaan hirveitä odotuksia, koska olo itsensä kanssa ei ole hyvä. Odotetaan, että toinen ihminen täyttää nämä kaikki psyyken kuopat. Kumppanin löytäminen voi toki korottaa itsetuntoa ja saada tuntemaan itsensä rakastetuksi, mutta mikään ihmelääke sekään ei ole. Toista ihmistä pitäisi etsiä itseä täydentämään, ei korjaamaan. Jos toisen ihmisen kokee jonkinlaisena pelastajana, tulee väistämättä jossain vaiheessa pettymään. Kukaan muu ei voi pelastaa sinua kuin sinä itse. Se on karu ja toisaalta myös huojentava fakta. 

Alun täydellinen klikkikään ei toki tarkoita sitä, että elämä jatkuisi mahtavana. Jokaisessa suhteessa on vastoinkäymisensä. Fakta on se, että suurempi osa pareista eroaa kuin pysyy yhdessä. Tähän on kohdistettu hirveästi kritiikkiä ja monet tuntuvat ihannoivat vanhan ajan läpi eliniän kestänyttä avioliittoa. Ajatuksen tasolla sellainen voi tuntua todella romanttiselta, mutta todellisuus on usein jotain täysin muuta. Monesti tuntuu, että näille ihmisille on meriitti pelkästään se yhdessä pysyminen, ei niinkään onnellisuus. Esimerkiksi tuon lukemani blogitekstin kommenteissa jopa vähän naureskeltiin kestävällä onnellisuudelle ja toisaalta hyökättiin hirveän aggressiivisesti sitä vastaan. Aloin väkisinkin miettiä, olikohan näiden henkilöiden pitkissä avioliitoissa todella mitään järkeä? En toki voi mennä heidän puolestaan sanomaan varmasti, mutta aggressiiviset reaktiot kyllä kertovat jostain.

Eniten minua ihmetyttää se, miten joillekin ihmisille pelkkä kiintymys on aivan täydellisen hyvä syy pysyä parisuhteessa. Vaikka olisi muuten miten onnetonta, tylsää ja ikävää. Tietenkin kiintymyskin merkitsee, mutta yksin se on aika laiha syy jäädä suhteeseen. Ymmärrän myös, että eroaminen voi olla vaikeaa. Itsekin olen niitä ihmisiä, joille irti päästäminen on aina tuottanut erittäin suuria ongelmia. Sitä on vaan vaikea ymmärtää, miten jotkut ihmiset jatkuvasti valittavat parisuhteistaan ja odottavat kumppaninsa muuttuvan, mutta silti ovat sitä mieltä, että suhteeseen jääminen on ainoa vaihtoehto. Aika monelle tuntuu olevan iskostunut jonnekin syvälle alitajuntaan, etteivät he edes ansaitse olla onnellisia. Että eroamiseen pitää olla jokin konkreettinen, yksittäinen syy kuten nyt vaikkapa pettäminen. Jokaisella meillä on oikeus olla onnellinen ja riittävä syy eroamiselle on jo se, ettei yksinkertaisesti tunnu hyvältä.

Tarkoitukseni ei ole tällä tekstillä syyllistää tai ohjata kädestä pitäen eroamaan. Lähinnä kehotan kuuntelemaan itseään: sitä tarkemmin mitä enemmän tämä teksti provosoi. Päämääräni ei ollut myöskään tuomita kaikkia vähänkin puutteellisia suhteita huonoiksi. Päinvastoin. Niistä voi oppia hyvin paljon. Sen vuoksi minusta on erittäin surullista, että moni päättyneen suhteen jälkeen kokee sen tai pahimmillaan itsensä epäonnistuneeksi. Seuraavaa suhdetta saatetaan sitten yrittää saada toimimaan väkivalloin ja kun se ei kestä, masennutaan entistä pahemmin ja kierre jatkuu. Ei pitäisi ajatella päättyneitäkään suhteita epäonnistuneina tai ihmisiä väärinä. Ihminen saattoi olla täysin oikea juuri siihen aikaan ja elämänvaiheeseen: nimenomaan oikea opettamaan.

4 kommenttia:

  1. Tästä olen kyllä erittäin samaa mieltä. Aihe on itselleni jokseenkin ajankohtainen, kun joitakin kuukausia sitten erosin pitkäaikaisesta parisuhteesta, koska en vain yksinkertaisesti pystynyt olemaan onnellinen. Olin miettinyt eroa pitkään, ja sitä ennen korjata vikoja joita suhteessamme oli, mutta kun yrityksistä huolimatta tilanne ei muuttunut niin tunsin tämän oikeaksi ratkaisuksi. Ei se helppoa ollut, kun oli niin tottunut vallitsevaan tilanteeseen, tietyllä tapaa kiintynytkin toiseen, oppinut tuntemaan ja eläminen yksin pelottikin jonkin verran. Alkuhämmennyksen ja omaan seuraan totuttelun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että tämä on ollut paras ratkaisu pitkiin aikoihin enkä vaihtaisi enää takaisin mistään hinnasta. Huonostakin suhteesta lähteminen vaatii paljon rohkeutta, mutta lopulta se palkitsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletpa ollut rohkea, rispektit siitä! On hienoa kuulla, että se tuotti myös hedelmää. ^^

      Poista
  2. Joidenkin parien kohdalla tekee suorastaan pahaa katsoa kun he eivät tiedä oikeuksiaan parisuhteissaan ja pitävät pitkää suhdetta tasapainoista parisuhdetta parempana. Monelle huonossa parisuhteessa elävälle tekisi hyvää lukea mainio tekstisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, mutta loppujen lopuksi sen muutoksen on lähdettävä itsestään. Joitain asioita voi jankata ihmiselle kyllästymiseen asti, mutta käytös ei muutu ennen kuin se oma kipinä sitten nousee sieltä jostain.

      Poista