maanantai 17. marraskuuta 2014

Inspiroivia ihmisiä: Gandalf

Noin kuukausi sitten minulle iski taas päälle ihan järkyttävän kova Keskimaa-innostus. Homma lähti siitä, että masennuspäissäni pyrin piristämään itseäni, jonka vuoksi päätin jälleen lukea LOTR:in läpi. Lisäksi viime lukukerrasta alkoi olla aikaa ja olin pistänyt merkille, että monet asiat olivat päässeet unohtumaan. Sukeltaessani Tolkienin fantasiamaailmaan huomasin, että muististani oli todellakin pyyhkiytynyt paljon pois. Ei pelkästään tapahtumia, vaan myös se fiilis, mikä tulee lukiessa kyseisen kirjailijan tekstejä. Saadessani jälleen siitä kiinni, tuli minulle olo, että halusin todella itsekin toteuttaa jotakin Keskimaahan liittyvää. Niinpä päätin kirjoittaa tänne blogiin tekstin hahmosta, joka on erityisen lähellä sydäntäni juuri nyt. Tämä henkilö on Gandalf Harmaa.

Käytin nimeä Harmaa, koska sillä nimellä LOTR:issa velhoa useimmin kutsutaan. Muita hänestä käytettyjä nimiä ovat muun muassa Mithrandir, Olórin, Harmaa Vaeltaja, Valkoinen ratsastaja ja lopulta Gandalf Valkoinen. Velho oli lähetetty Keskimaahan alunperin valarin, Tolkienin maailman jumalolentojen toimesta auttamaan sodassa Sauronia vastaan. Seikka, joka ei leffoissa tullut ollenkaan esille, on että Gandalf on itsekin maia, eräänlainen voimakas henkiolento. Myös esimerkiksi Saruman ja Radagast kuuluvat heihin. Kaikki kolme ovat mukana myös Valkoisessa neuvostossa, jonka tehtävänä on suojella Keskimaata pahan voimilta.

En viitsi alkaa selostaa tässä tekstissä kaikkea, mitä Gandalf on tehnyt. En usko, että se olisi monellekaan hirveän mielekästä luettavaa, sillä oletan suurimman osan tätä tekstiä lukevista ihmisistä lukeneen kirjat tai ainakin katsoneen elokuvat. Sen sijaan pyrin valottamaan omaa näkökulmaani Gandalfin hahmoon ja kertomaan, miksi hän inspiroi juuri minua. Käsittelen hahmoa pääasiassa LOTR:in pohjalta, mutta tarvittaessa saatan ottaa esille myös asioita, joita siinä ei ole käyty läpi.

Gandalfin hahmo on hyvin monipuolinen. Tämän voi huomata jo Hobitissa, mutta erityisesti LOTR:issa. Kontrasti Konnussa ilotulitteita räjäyttelevän ja Moriassa Balrogia vastaan taistelevan velhon välillä on suuri. Trilogian alussa on kyllä huomattavissa, että Gandalfin tietoisuus ja ylipäänsä osuus ympärillä oleviin tapahtumiin on suurempi kuin eristyksissä eläneiden hobittien, sitä en kiellä. Mutta hänestä tulee silti mieleen ennemminkin viisas kulkuri kuin mahtava henkiolento. Tällainen ulkomuoto on tuskin sattumaa vaan harkittu veto. Paitsi että kulkurin ulkomuoto ei herätä huomiota, se on myös hobiteille helpommin lähestyttävä. Onkin sydäntä lämmittävää huomata, miten lempeästi Gandalf suhtautuu pikkuväkeen. Toisenlainen henkilö olisi voinut tehdä asiat itselleen yksinkertaisemmiksi ja pelottelemalla tai lahjomalla esimerkiksi kaivaa Bilbolta tiedot sormuksesta. Gandalfin ei ollut mikään pakko suhtautua hobitteihin kuin suhtautui ja jopa alentua näiden halveksunnan kohteeksi. Sen sijaan, että hän olisi antanut ylimielisten pikkuotusten kuulla kunniansa, hän oppi välittämään heistä, etenkin Bilbosta ja Frodosta. Hobittien tietämättömyyden ja siitä juontuvan ylimielisen asenteen hän näki ennemminkin hyvänä merkkinä kuin ikävänä asiana: velholle se merkitsi sitä, ettei Mordorin pahuus ollut päässyt vielä kovinkaan lähelle Kontua.

Se, että Gandalf kykenee näkemään tällaisen ylimielisen vastaanoton taakse, nostaa hänen pisteitään omissa silmissäni. Gandalfin persoonassa on huomattavissa jonkinlaista ärhäkkyyttä, mutta hän kykeni silti hyvin pitämään tunteensa poissa suuremman päämäärän tieltä. Toisaalta hän pystyi antamaan myös niille mahdollisuuden, jotka eivät samantien olleet hänen kanssaaan samaa mieltä. Velho ei pakottanut ketään valtansa alle kuin äärimmäisissä pakkotilanteissa. Hän oli kärsivällinen ja armollinen, josta erinomainen esimerkki on hänen suopeahko näkemyksensä Klonkusta, jonka moni muu olisi halunnut tappaa.

Tässä ilmenee, että Gandalf on itse asiassa äärimmäisen hyvä lukemaan toisia. Saman asian voi huomata siitä, että hän luotti sormuksen Frodon käsiin ja päästi Sam Gamgin mukaan vaaralliselle matkalle. Lukijan silmiin nämä teot ovat vielä jotenkuten ymmärrettäviä, mutta harva joka joutuisi tuollaisiin tapahtumiin osalliseksi oikeasti, antaisi sormusta hobitin käsiin. Monen silmiin se saattaisi näyttää sulalta hulluudelta. Gandalf kuitenkin otti aina laskuihinsa mukaan sen kaikista mitättömimmältäkin näyttävän ja kykeni näkemään heissä potentiaalin, joka oli muilta piilossa.

Tämä on ominaisuus, joka erottaa Gandalfin esimerkiksi Sarumanista. Sarumanille hobitit eivät merkinneet mitään ja hän näki itsensä liian ylhäisenä sekoittuakseen heidän asioihinsa. Vaikka sormukset olivat Sarumanin ominta alaa, Gandalf oli silti se, joka pääsi ensiksi suursormuksen jäljille. Hän kun otti huomioon asioita, joita Saruman ei olisi tullut ajatelleksikaan. Loppujen lopuksi tämä seikka oli se, jonka vuoksi Gandalf lopulta syrjäytti Sarumanin. Saruman oli korkeudessaan vieraantunut vähäisemmiksi kokemistaan olennoista, eivätkä langat siten pysyneet hänen käsissään.

Paitsi, että Gandalf vei suursormuksen Sarumanin nenän edestä, hän myös lopulta otti tämän paikan valkoisena velhona. Moriassa tapahtunutta kamppailua balrogin kanssa ei voikaan ohittaa tällaista tekstiä kirjoittaessa. Olisin itse asiassa mielelläni lukenut siitä perusteellisemman kuvauksen kuin mitä LOTR:illa oli tarjota, mutta ehkä suuri osa tapahtuman kiinnostavuudesta perustuukin juuri sen mystisyyteen. Selväksi kuitenkin kävi, että Gandalf oli valmis uhraamaan itsensä suuremman päämäärän vuoksi. Hän kuolikin, mutta syntyi uudestaan osittain samana kuin ennen, mutta toisaalta kovin erilaisena. Velhosta oli tullut Gandalf Valkoinen. Tämän muutoksen myötä korostui Gandalfin todellinen minuus korkeana henkiolentona. Suuruudestaan huolimatta hän ei eristäytynyt omiin oloihinsa ja hallinnut ylhäisenä, vaan jatkoi samaan tapaan kuin aina ennenkin. Näiden tapahtumien jälkeen korostui Gandalfissa myös se, että hänellä oli hallussaan tietoutta, jollaista ei tavallisella kuolevaisella ollut. Siltikin hän kykeni samaistumaan hyvin arkiseen tietoisuuteen ja keskustelemaan esimerkiksi hobittien kanssa suuristakin asioista heidän ymmärryksensä tasolla.

Gandalfin kuolleista palaamisen myötä lukijalle valottuu myös se, ettei Gandalfilla itse asiassa ole syytä kammota kuolemaa tai edes Keskimaan tuhoa. Hänen ei tarvitse niin sanotusti pelätä oman nahkansa puolesta. Gandalf siis tuskin toimi kovinkaan itsekkäistä syistä. On totta, että valar olisivat tuskin riemastuneet, jos velho olisikin päättänyt rueta laiskottelemaan, mutta Gandalfista itsestäänkin voi huomata aidon halun pelastaa Keskimaa. Hän käytti siis oikeastaan koko elämänsä vain ja ainoastaan pahan voimaa vastaan taistelemiseen ja tuntui tekevän tämän sen vuoksi, että todella välitti Keskimaasta ja sen asukkaista. Mielestäni se on ehkäpä yksi arvostettavimmista asioista, joita ihminen voi tehdä.

Myös muut maiar olivat toki kiintyneet Keskimaahan, myös Saruman. Saruman oli kuitenkin keksinyt aivan omanlaisensa tien saada asiat järjestykseen. Leffassa se ei käynyt ilmi, mutta kirja kertoo, että Saruman halusi sormusten sormuksen itselleen. Hän olisi halunnut hallita Keskimaata mahtisormuksen voimin ja varmaankin jossain vaiheessa vielä luuli, että olisi käyttänyt sitä yhteiseen hyvään. Sarumanista olisi kuitenkin tullut vain uusi musta ruhtinas vanhan paikalle ja Gandalf tiedosti tämän. Silti myös Gandalfin mieleen oli välillä hiipinyt ajatus siitä, että mitä jos hän ottaisikin sormuksen ja käyttäisi sitä hyvään. Velho kuitenkin kykeni taistelemaan ajatusta vastaan, vaikka hänen kaltaiselleen mahtavalle olennolle sormuksen kutsu oli vieläkin voimakkaampi kuin esimerkiksi yksinkertaisemmille hobiteille. On kunnioitettavaa, että houkutuksesta huolimatta Gandalf kykeni vastustamaan kiusausta. Hänen kun ei olisi missään vaiheessa ollut vaikea saada sitä itselleen. Velhon olisi tarvinnut vain pyytää se Frodolta.

Gandalfilla oli kuitenkin itselläänkin hallussaan eräs sormus, Narya, yksi haltioille annetuista sormuksista. Hän oli saanut tulen sormuksen laivanrakentaja Cirdanilta saapuessaan Keskimaahan. Narya valoi kantajaansa voimaa ja auttoi myös rohkaisemaan muita, joka selittää pitkälti sen, miten Gandalfin onnistui valaa monessa kohtaa toisiin uskoa. Se, että Gandalf otti päämäräkseen tuhota sormusten sormuksen tarkoitti myös sitä, että kaikki muut sormukset tuhoutuisivat, myös hänen omansa. Myös kahden muun sormuksen haltijat, Elrond ja Galadriel, tekivät tämän valinnan. Tämä johti siihen, että kaikki minkä he olivat sormuksilllaan saavuttaneet, kuihtui vähitellen. Gandalfin kohdalla tämä valinta ei kenties ollut yhtä raskas kuin kahdella muulla, mutta arvostan häntä silti ratkaisunsa johdosta.

Kaiken kaikkiaan Gandalf on mielestäni persoona, josta meidän jokaisen tulisi ottaa mallia. Niin itsemme kuin muidenkin vuoksi. Jos suhtautuisimme kanssaeläjiimme kuin Gandalf, tulisimme varmasti tehneeksi huomattavasti vähemmän virhearviointeja ja saattaisimme saavuttaa hyvinkin paljon sellaista arvokasta, mikä muuten ei olisi ulottuvillamme. Moni muuten älykäs ihminen tuntuu loppujen lopuksi kompastuvan omaan ylimielisyyteensä, tullen sokeaksi monille tärkeille asioille.

Gandalfin hahmossa näen myös kehotuksen siihen, ettei meidän pitäisi ottaa itseämme niin vakavasti. Aivan kuten mikään ei estänyt ylhäistä Gandalfia polttamasta piippukessua arkisten hobittien kanssa, ei meidänkään pitäisi asettaa itsellemme turhia rahoja perustuen paisuneeseen egoomme. Loppujen lopuksi niin pieniä kuin suuriakin iloja voi löytyä paikoista, joista niiden ei alkuun ikinä olettaisi löytyvän.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti