torstai 9. lokakuuta 2014

Oman sisäisen lapsen parantamisesta

Olen viettänyt parin viime päivän aikana paljon aikaa Robert Burneyn sisäisen lapsen parantamista käsittelevien artikkeleiden parissa. Näiden tekstien pariin minut vei oma havaintoni siitä, että monissa ääritiloissa käyttäydyin kuin pieni lapsi. Googlailin aiheeseen liittyvillä hakusanoilla ja päädyin Burneyn työn pariin. En kerjennyt lukea muutamaa sivua pidemälle, kun ymmärsin saapuneeni kultakaivokselle. Suoraan sanottuna en olisi uskonut löytäväni useiden kymmenien sivujen pakettia aiheesta, vaan korkeintaan jotain surkeita suomi24-keskusteluja. Toisin kuitenkin kävi ja koen nyt taas olevani askeleen pidemmällä omassa henkilökohtaisessa terapiatyössäni. Tämän positiivisen yllätyksen innoittamana päätin kirjoittaa tekstin aiheesta omien näkemyksien ja kokemuksien kera.

Robert Burneyn ajatukset lähtevät siitä, että meissä jokaisessa asuu haavoitettu lapsi – tai oikeastaan lapsia – jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme, tunteisiimme ja ajatuksiimme läpi elämän. Nämä lapset ovat eri ikäisiä itsejämme, jotka ovat päätyneet nykyiseen tilaansa henkikökohtaisten vastoinkäymisten ja yhteiskuntamme vääristyneisyyden vuoksi. Sairaalla yhteiskunnalla Burney tarkoittaa monia asioita, mutta korostaa etenkin vääränlaisia malleja tunne-elämästä ja -ilmaisusta, varsinaisten siirtymäriittien puuttumista ikäkausien välillä, sekä kristillisen kirkon näkemystä rankaisevasta ja julmasta jumalasta. Lapsuudessaan sairastuneet vanhemmat sitten purkavat patoumiaan lapsiinsa ja he taas aikanaan omiinsa. Näin sairaus siirtyy aina sukupolvelta toiselle.

Sisäisten lapsiemme löytämisen helpottamiseksi Burney kehottaa tarkkailemaan omaa toimintaa. Niinpä kirjoitin ylös, miltä minusta oikein kokonaisuudessaan tuntui ollessani erityisen ahdistunut. Se ei ollut helppoa, sillä minun oli vaikea erotella tunnemyrskystä mitään erillistä. Se tuntui lähinnä määrittelemättömältä polttavalta tuskalta, suoranaiselta palamiselta. Yritin kuitenkin sinnikkäästi ja lopulta huomasin, että olin saanut oloni määritellyksi aika hyvin. Yksi epämääräinen kuvaus johti toiseen. Tähän tarvittiin kuitenkin itse olon kestämistä ja analysointia. Burneykin neuvoo tunteidensa kokemiseen, ei äkillisen tyydytyksen epätoivoiseen etsimiseen. Tiedän, että moni voi tuhahdella tällaiselle tunteidensa vaikeuden vuoksi ja kykenen itse asiassa ymmärtämään sen oikein hyvin. Minustakin tuntui helvetiltä vain istua paikoillani ja miettiä mitä minä oikein tunnen. Kirjoittamiseen keskittyminen tuntui mahdottomalta ja koko ajan pieni ääni päässäni huusi, miten olisi parempi syödä pari äiskän panacodia kaapista, käydä vetämässä muutama viilto reiteen tai soittaa tuskainen sekoilupuhelu jollekin läheiselle. Mutta omaksikin yllätyksekseni minä kykenin istumaan paikoillani ja kirjoittamaan jokaisen tunnettani kuvaavan sanan ylös.

Fiiliksiä oli loppujen lopuksi paperilla aikamoinen rypäs aina arvottomuuden tunteista vihaan. Noihin kaikkiin tuntui yhdistyvän pienen lapsen paniikki sekä yhteyden kadottaminen itseensä ja muihin. Nykyisessä elämäntilanteessani on asioita, jotka voivat ruokkia näitä kokemuksia, mutta reaktiot olivat täysin ylimitoitettuja siihen, mitä oli tuolla hetkellä meneillään. Tämän vuoksi ajattelin, että kyse voisi olla Burneyn mainitsemista lapsuuden haavoista. Hänen neuvojensa innoittamana aloin miettiä, minkälaiset kokemukset lapsuudessani ja teini-iässäni ovat voineet synnyttää tällasia tuntemuksia. Loppujen lopuksi sain listaani ylös kymmenen kohtaa. Täsmentääkseni sitä, mitkä voisivat olla syvimmän kivun takana, kysyin itseltäni, minkä ikäisen tuskalta tämä oikeastaan tuntuu.

Koin, että seassa oli ehkä noin viisivuotiaan avutonta hätää ja hylkäämisen pelkoa, mutta myös murrosikäisen tukahdutettua pahaa oloa ja kiukkua. Tuntui kuin sisäinen viisivuotiaani olisi itkenyt epätoivossaan tavoittamattomissa olevia vanhempia hätiin, samaan aikaan kun murrosikäinen tunsi olevansa huono ja arvoton ja halusi vain särkeä jotain. Myös teinityttö vaati yhteyden saamista edes johonkin, sillä koki itsekseen jäämisen todisteena siitä, että hän oli arvoton ja nuo toiset olivat voittaneet pelin. Tähän väliin on varmaan hyvä mainita, että koin teini-ikäisenä olevani kovin väärinymmärretty ja minua myös koulukiusattiin. Lapsuudestanikin löytyy paljon laiminlyöntiä, vääriä kasvatusmalleja ja yksinäisyyttä. Olin tuolloin hädissäni, mutta kukaan ei tuntunut kuulevan minua. Tämä johti aikanaan siihen, etten esimerkiksi uskaltanut nukkua automatkoilla, koska pelkäsin vanhempien sillä aikaa esimerkiksi hukuttamalla matkan varrella johonkin lampeen. (Korostan tämän tapahtuneen ymmärtämättömyyden seurauksena. Mitään todellista uhkaa ei ollut.)

Olen käsitellyt noita asioita jo ennestään paljon, mutta tein myös uusia oivalluksia niiden suhteen. Muissa ihmissuhteissani olen ollut suorastaan riippuvainen, mutta suhteessani vanhempiin en ole ilmaissut tarvitsevuuttani. Teini-iässä, kun muut kokivat vanhempiensa hellittelyt ja huolehtivaisuuden ärsyttävänä, minä pidin niitä suorastaan kammottavana. Halusin työntää vanhempani pois ja minulle tuotti suurta ahdistusta ajatella, että tuntisin noita ihmisiä kohtaan yhtään mitään. Minulla on nykyään ihan hyvät välit kumpaankin vanhempaani, mutten oikein vieläkään kykene käsittelemään suhdettani heihin minkäänlaisien syvempien tunteiden kautta. Tietenkin olen sitten kokenut myös syyllisyyttä noiden fiilisten vuoksi ja miettinyt, miksi ihmeessä tunnen näin vanhempiani kohtaan.

Asia on selkiytynyt nyt huomattavasti. Tuntuu hassulta, etten ole ennen tajunnut sitä. Olen lapsuudessani ja murrosiässä joutunut pettymään vanhempieni käytökseen niin monesti, etten ole antanut itselleni enää lupaa odottaa yhtään mitään. Mieluummin olen kääntynyt heistä pois, kun ottanut riskin vanhojen arpien avautumiseen. Samalla olen etsinyt tukea ja turvaa muualta – kuitenkin epätoivoisena ja epäuskoisena, kivuliaasti takeruen. Tätä on voimistanut entisestään se, mitä koin kouluaikana. Tunsin omanikäisteni kääntyvän itseäni vastaan ja kokenut sen jälkeen jatkuvasti minä vs. muut asetelmaa syvällä sisimmässäni. Olen lähes tauotta pelännyt menettäväni tärkeät ihmiset noille koulukiusaajiani edustaville muille ja jopa kokenut ansaitsevani sen.

Tässä ei ole vielä kaikki. Burney puhuu teksteissään siitä, miten ihminen tiedostamattaan ajautuu tilanteisiin, jossa kokisi korjaavansa nämä menneisyyden traumat. Omaa käytöstäni tarkastelemalla olen huomannut tämän todeksi. Miesten suhteen olen etsinyt erityisen voimakkaita, vahvoilta tuntuvia ja kontrolloivia persoonia. Burney mainitsee tehneensä itse hieman samankaltaista etäisten naisten suhteen, mutta päätynyt loppujen lopuksi siihen, että tällaiset ihmiset ovat hänelle vääränlaisia. Itse en mielelläni nimitä ketään ihmistä juuri vääräksi tai oikeaksi, vaan näen ennemminkin, että kyse on siitä, kuinka hyvin kumpikin asiansa työstää. Itse olen tehnyt sitä valitettavasti hyvin huonosti, sillä olen tuntunut alitajuntaisesti olettaneen hyvinvointini olevan kulloisenkin poikaystäväni vastuulla ja että hänen pitää ikään kuin pelastaa minut omalta itseltäni ja edustavan puuttuvaa vanhempaa. Suhteissani on ollut ongelmia käsitellä niin minun kuin toisenkin traumoja. Toinen on ollut suolaa minun haavoilleni ja minä toisen.

Oman toiminnan ymmärtämättömyys johtaa automaattisen käytöksen toistamiseen ja monesti välittömän tyydytyksen hakuun. Tämäkin on itse asiassa yksi pienen lapsen toimintamalli. Varmaan melkein jokaisen lapsuudessa on kokemus siitä, kuinka on syönyt liikaa karkkia, kun ei ole ymmärtänyt sen aiheuttavan pahaa oloa. Tässä voi huomata saman käyttäytymismallin. Monesti oma voimakas ja mahdollisesti myös epäloogiselta tuntuva käytös herättää myös muita tunteita – usein negatiivisia. Yllättäen syyllisyys ja häpeä ovat Suomessa hirvittävän yleisiä.

Näin syntyy ikävä kierre. Sairastuneen käytös aiheuttaa hänessä pahaa oloa ja hämmennystä, joka taas ajaa jälleen sairaaseen käytökseen. Tällaiselle kierteelle olisi laitettava piste, mutta se on monesti hyvin vaikeaa. Se on kuitenkin mahdollista. Ensiksi on kuitenkin annettava itselleen lupa kokea tunteensa vapaasti, ilman itsesyyttelyitä. Ilman kriittisen vanhemman ääntä, kuten Burney sitä kutsuu. Kukaan meistä ei ole täydellinen, eikä sellaiseksi tule, mutta me kaikki ansaitsemme olla hyväksyttyjä, omia itsejämme. Jokainen meistä ansaitsee myös olla rakastettu. Kriittisen vanhemman äänen kukistaminen ei ole helppoa ja matka myötätuntoisen vanhemman äänen kuulemiseen on monesti pitkä ja kivinen. Voi olla hyvä hyödyntää välietappeja matkan varrella. Itselläni oli jo ennen Burneyn artikkeleiden lukemista tavoitteenani kyetä tarkkailemaan itseäni objektiivisesti, neutraalista näkökulmasta. Siinä olen kehittynyt huimasti, vaikken aina vielä kykenekään näkemään kaikkea tekemääni ja tuntemaani neutraalilta pohjalta. Olen kuitenkin paljon pidemmällä kuin alussa ja saanut mukaan jopa joitakin myötätuntoisen vanhemman elementtejä. Pystyn yhä useammin hyväksymään tunteeni ilman negatiivisia jatkotunteita ja ymmärtämään käytökseni syyt. Burneyn tekstien myötä olen myös alkanut myöntää itselleni, että vanhempieni toiminta ja sen puuttellisuus ovat todella merkinneet minulle paljon ja että minulla on lupa surra asiaa. Samoin olen viimeinkin alkanut sulattaa sitä, että teini-iässä toiset ihmiset ovat todella saaneet minut tuntemaan itseni arvottomaksi ja että minua ihan oikeasti on koulukiusattu. Se ei ole minun vikani ja minulla on lupa tuntea, että minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.

En kuitenkaan syytä vanhempiani, ikätovereitani tai muita elämäni ihmisiä siitä, mitä minulle on tapahtunut. Syytteleminen ei johda mihinkään muuhun kuin kierteen jatkumiseen. Loppujen lopuksi meitä satuttaneet ihmisetkin ovat olleet vain omien traumojensa armoilla. Tietenkin meidän pitää saada olla vihaisia, surullisia tai mitä ikinä tunnemmekin, mutta oman tuskan siirtäminen toisen harteille ei ratkaise asiaa. Sitähän meille on koko ajan tehty!

Ymmärrän kuitenkin paremmin kuin hyvin, miksi roolijakojen tekeminen elämässä on niin helpottavaa. Minun suhtautumiseni elämäni ihmisiin – menneisiin ja nykyisiin on aina ollut ääripäittäin vaihtelevaa, joka itsessään tuntuu myös olevan jonkinlainen suojautumiskeino. Toisinaan olen asettanut itseni uhrin asemaan, toisinaan syyllisen. Toiset ihmiset ovat olleet joko enkeleitä tai demoneita. Tämä on ollut seurausta siitä, etten ole sietänyt epävarmuutta. Enkeli ei tee minulle pahaa, demoni taas tekee väistämättä. Uhrina taas olen saanut luvan surra, syyllisenä hävetä. On tärkeää, että nämä kaikki tunteet sallii itselleen, eikä lukitse itseään yhteen kategoriaan. Meistä kukaan ei ole pelkästään syyllinen tai uhri. Olemme jokainen kumpaakin. On oman aikansa ja terveytensä tuhlaamista velloa menneisyydessä ja keskittyä siihen, kumpaankohan suuntaan se vaaka enemmän kallistuu.

On tärkeää, että annamme itsemme tuntea tunteita, joita emme ole lapsena kyenneet kokemaan. Tuolloin puolustusmekanismimme ovat olleet hyödyllisiä ja saattaneet jopa pelastaa meidät kuolemalta, mutta järkevinä aikuisina emme enää tarvitse niitä. Totuus on se, ettemme tule säästymään kivulta, vaikka miten pinnistelimme. On parempi kokea tunteet sellaisenaan kuin ne ovat, kuin myöhemmin löytää itsensä niihin kuristuneena. Me emme voi kontrolloida kaikkea mitä tapahtuu, mutta voimme päättää miten suhtaudumme siihen. Minusta esimerkiksi on tuntunut, että elämäni olisi äärimmäisen epäonnistunut, jos en onnistu opiskeluissa ja työelämässä tai saavuta täydellistä, satumaista parisuhdetta. Burneyn ajatus siitä, ettei tällaisten asioiden saavuttamisen tarvitse olla onnemme määrite, on minulle mullistava ja helpottava. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että hän on oikeassa. Toki minä haluan nuo asiat yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta elämäni voi olla onnellista ilman niitäkin. Onnellisuuden pitää lähteä sisältä, ei ulkoa. Jos meillä on jatkuva, riippuvainen tunneside muuttuviin asioihin ja ihmisiin, niin joudumme olemaan koko ajan huolissamme. Toki sanoisin, että ihminen joka hyppii riemusta läheisen kuoltua, on myös jollain tapaa sairas, mutta niin on myös ihminen, joka kaavailee junan alle hyppäämistä menetyksen vuoksi.

Minä aion jatkaa sisäisen lapseni tarkkailemista edelleen, elämänmittaisena projektina. Mikäli sinä kiinnostuit asiasta, niin voit lukea 23/32 Robert Burneyn artikkeleista suomennettuna tämän linkin takaa. Loput löytyvät englanniksi osoitteesta http://www.joy2meu.com/Innerchildhealing.html. Artikkeleissa on runsaasti spiritualistista sanastoa ja jonkin verran ihan varsinaista sisältöäkin, mutta uskon, että näistä teksteistä voi hyötyä paljon, vaikkei sellaisia uskomuksia sisäistäisikään osaksi itseään. Itse tuskailin jonkun verran edellisten tekstien suoran toistamisen vuoksi, mutta sinnikkäällä lukemisella näistä löytyi ainakin minulle korvaamatonta apua. 

"Me olemme toimineet väärinpäin. Me hylkäsimme sisäiset lapsemme ja kohtelimme heitä kaltoin. Lukitsimme heidät sisällemme pimeään paikkaan. Ja samalla annoimme lasten ajaa bussia - annoimme lasten haavojen sanella elämäämme."
- Robert Burney

7 kommenttia:

  1. VOU ! Vitsi sä oot kyllä taitava ! Tää teksti oli mahtavinta, mitä oon lukenu pitkään, pitkään aikaan ja pystyin samaistumaa ihan törkeen moneen kohtaan täydellisesti. Oon ennenki kuullu muutamia tässä postauksessa mainittuja juttuja, sisäistä lasta tai lapsia on tullut mietittyä ja muutenkin sitä omaa terapiaa on tullu harrastettua. Laitatko tohon vielä sen linkin suomenkieliseen tekstiin, kun se tais unohtua? Haluisin nimittäin ehdottomasti käydä lukemassa sen ! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Pietu! ♥ Kiva että tykkäsit! Linkki tosiaan unohtui, asia on nyt korjattu. :)

      Poista
    2. Todellaki tykkäsin !! Ja jeee, heti lukemaan :D

      Poista
  2. Osaat kyllä hienosti kirjoittaa juuri näistä ihmisten päänsisältöä koskevista aiheista. Samaistun kokemuksiini siinä mielessä että olen myös kärsinyt vaikka mistä menneisyyden haavoista, nyt olen aika hyvin saanut kärsimiset jätettyä taakse. Vaikka toki kaikki elämän tapahtumat jonkun verran vaikuttavat persoonaan koko loppuelämän eikä se ole välttämättä paha. Olen myös lukenut näitä artikkeleita ja ne ovat tosiaan asian ytimessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Omalla kohdalla on vielä paljon tekemistä, mutta on lohduttavaa tietää, että työskentely oikeasti tuottaa tuloksia. Toivon, että itsekin vielä näen sen päivän kun voin sanoa, että menneisyyden arvet eivät enää vaivaa.

      Poista